Arvostelu on tehty Kulttuurintutkimuslehteen 2004 alussa

Markku Soikkeli

NUORTENKIRJA ON TURVALLISEN RADIKAALI

Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kaisu Rättyä
Nuori kirjan peilissä. Nuortenromaani 2000-luvun taitteessa 
Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti, 2003 
216 s


Dekkarit ja nuorisokirjallisuus ovat ne lajityypit, joissa 
nykyisen yhteiskunnan arvotyhjiö ja moraaliset ristiriidat ovat 
paljaimmin esillä. Nuorisokirjallisuus on saanut viime vuosina 
huomiota paitsi yhteiskunnan peilinä myös nuorison ajankäytön 
laatukriteerinä. Syy lienee sama kuin miksi mediat ja tutkijat 
tuntevat kiinnostusta nuorison omaan filosofiapäivään: vieläkin 
nuorten voidaan kuvitella edustavan yhteiskunnan sitä osaa joka 
pystyy reflektoimaan itseään ja idealisoimaan yhteiskuntansa 
tarkoitusta.

Mutta millainen peilikuva nuorelle näyttäytyy hänen omaa 
elämäänsä käsittelevissä kirjoissa? Onko nuorisokirjallisuus niin 
radikaalia kuin sen yhteiskuntakriittisyydestä voisi päätellä?

Vastausta voi hakea tuoreesta Nuori kirjan peilissä -teoksesta. 
Päivi Heikkilä-Halttusen artikkelissa "Suvaitsevaisuuden pinna 
kireällä" vahvistetaan, että suurin osa nuortenromaaneista 
suhtautuu esimerkiksi homoseksuaalisuuteen edelleen 
valistavasta ja opettavasta näkökulmasta. Tulkintakykyä 
edistäviin kirjailijoihin Heikkilä-Halttunen katsoo etenkin Tuija 
Lehtisen, mutta käänteentekeväksi aiheenkäsittelijänä tutkija 
mainitsee myös Salla Simukan esikoisromaanin Enkelit katsovat 
toisaalle (2002); vähintään yhtä huimalta kuulostaa Katri 
Mannisen Kallen inttivuosi (2001), jossa päähenkilö rakastuu 
yliluutnanttiinsa

Nuortenkirjojen radikaalius johtuu kuitenkin teeman kannalta 
toissijaisista ratkaisuista. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden 
suosio nuortenkirjoissa selittyy niinkin käytännöllisesti kuin 
nuorten tavalla ihannoida ruumiiseen ja seksuaalisuuteen 
liittyvää identifiointia. Homoseksuaalisuuden käsittely ei 
vaikuta nuortenkirjoissa olleen järin syvällistä tai yhteiskunnan 
heteronormatiivisuutta kyseenalaistavaa.

Heikkilä-Halttusen artikkelin lisäksi kirjasta voi suositella 
luettavaksi etenkin Markku Ihosen ja Päivi Lappalaisen 
artikkeleita. Lappalainen muistuttaa, että Ruotsissa 
nuortenromaanit ovat selvästi lohduttomampia ja suorastaan 
inhorealistisia. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo näkyy siis 
paljaammin ja nopeammin lahden takana. 

Päivi Lappalaisen artikkelissa varsinaisena aiheena on 
mielisairauden esittäminen suomalaisissa nuorisokirjoissa. 
Nykyään painopiste on nuorten omissa henkisessä jaksamisessa 
eikä vanhempien oireissa. Toisaalta lajityyppi on tässä 
aiheyhteydessä edelleen vahvasti sukupuolittunut yhdistäen 
juuri naiseksi kasvamisen henkiseen ja fyysiseen sairauteen. 
Lisäksi kirjallisuus noudattaa aikamme yhteiskunnan 
painopisteitä eli kirjallinenkin kuvaus on ollut kiinnostuneempi 
äitien sairauden vaikutuksesta lapsiin ja unohtanut miten isien 
kipuilu vaikuttaa sekin perheeseen.

Markku Ihonen kirjoittaa puolestaan lasten ja nuorten 
historiallisesta romaanista pohtien postmodernin romaani-
ilmaisun antamia mahdollisuuksia irrottautua lajityypin 
topeliaanisesta painolastista. Ihosen artikkeli kertoo ehkä 
enemmän aikuisille suunnatusta historiallisesta romaanista kuin 
teineille tehdyistä teoksista, mutta se on sikäli erinomainen ja 
suuntaa antava, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta olisi 
toisinaan antoisampaa analysoida suhteessa 
valtavirtakirjallisuuteen kuin lajin omaan perinteeseen. 

Historiallisen romaanin lajityypillisen ongelman voinee siirtää 
muuttujat muuttaen muihinkin nuortenkirjallisuuden ja 
aikuiskirjallisuuden kohtaamispintoihin: "lapsella ei välttämättä 
ole kylliksi historiallista tietoa, jotta hän voisi lukea teoksia 
niiden lajityypillisellä tavalla", toteaa Ihonen.

Miten sitten helpottaa lajityypin ja historian ymmärtämistä? 
Ratkaisuna voidaan käyttää minäkertojaa, jonka ymmärryksen 
ja kiinnostuksen raja on "luonnostaan" suppeampi kuin 
ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan tietämys. Toiseksi 
historiallinen tietämys voidaan sijoittaa kynnys- eli 
oheisteksteihin, kuten karttoihin, henkilöluetteloihin tai 
taustoittaviin jälkisanoihin. Tietoa voidaan jakaa myös 
henkilöiden repliikeissä tai kertojan kommenteissa.

Nuori kirjan peilissä on perusteellisempi ja perustellumpi 
tiedoiltaan kuin seminaariin pohjautuvalta artikkelikokoelmalta 
osaisi odottaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestahan on 
ilmestynyt viime vuosina paljonkin tietoteoksia, ja niiden 
joukossa tämä kokoelma edustaa ajankohtaisinta ja 
akateemisinta näkökulmaa. 

Esimerkiksi Kaisu Rättyän pohdinta postmodernien piirteiden 
tunnistamisesta nuortenromaanissa on lajissaan ensimmäinen 
mitä ainakaan itse olen nähnyt. Rättyän kommentti 
nuortenkirjaan samastumisesta on sekin postmodernin 
problematiikkaan nähden käytännöllinen: samastuminen on 
erilaista kuin muiden lajien kohdalla. Nuoruus kun on ainoa 
asia, jonka jokainen postmoderninkin ajan ihminen joutuu 
kokemaan.

Erityistapauksina artikkelinsa ovat saaneet Peter Pohlin ja 
Jacqueline Wilsonin teokset. Lisäksi kirjan teemaa peiliin 
katsovasta nuortenkirjasta tai kirjoittajasta täydentää Markku 
Karpion itsekriittinen artikkeli työstään kirjailijana. Kokoelman 
lopussa on vielä Rättyän katsaus nuortenkirjan tutkimukseen 
vuosina 1960-2000.



Soikkelin tekstien valikkoon