Soikkelin tekstien valikkoonArvostelu on tehty Kulttuurintutkimuslehteen 2004 alussa
Markku Soikkeli NUORTENKIRJA ON TURVALLISEN RADIKAALI Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kaisu Rättyä Nuori kirjan peilissä. Nuortenromaani 2000-luvun taitteessa Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti, 2003 216 s Dekkarit ja nuorisokirjallisuus ovat ne lajityypit, joissa nykyisen yhteiskunnan arvotyhjiö ja moraaliset ristiriidat ovat paljaimmin esillä. Nuorisokirjallisuus on saanut viime vuosina huomiota paitsi yhteiskunnan peilinä myös nuorison ajankäytön laatukriteerinä. Syy lienee sama kuin miksi mediat ja tutkijat tuntevat kiinnostusta nuorison omaan filosofiapäivään: vieläkin nuorten voidaan kuvitella edustavan yhteiskunnan sitä osaa joka pystyy reflektoimaan itseään ja idealisoimaan yhteiskuntansa tarkoitusta. Mutta millainen peilikuva nuorelle näyttäytyy hänen omaa elämäänsä käsittelevissä kirjoissa? Onko nuorisokirjallisuus niin radikaalia kuin sen yhteiskuntakriittisyydestä voisi päätellä? Vastausta voi hakea tuoreesta Nuori kirjan peilissä -teoksesta. Päivi Heikkilä-Halttusen artikkelissa "Suvaitsevaisuuden pinna kireällä" vahvistetaan, että suurin osa nuortenromaaneista suhtautuu esimerkiksi homoseksuaalisuuteen edelleen valistavasta ja opettavasta näkökulmasta. Tulkintakykyä edistäviin kirjailijoihin Heikkilä-Halttunen katsoo etenkin Tuija Lehtisen, mutta käänteentekeväksi aiheenkäsittelijänä tutkija mainitsee myös Salla Simukan esikoisromaanin Enkelit katsovat toisaalle (2002); vähintään yhtä huimalta kuulostaa Katri Mannisen Kallen inttivuosi (2001), jossa päähenkilö rakastuu yliluutnanttiinsa Nuortenkirjojen radikaalius johtuu kuitenkin teeman kannalta toissijaisista ratkaisuista. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden suosio nuortenkirjoissa selittyy niinkin käytännöllisesti kuin nuorten tavalla ihannoida ruumiiseen ja seksuaalisuuteen liittyvää identifiointia. Homoseksuaalisuuden käsittely ei vaikuta nuortenkirjoissa olleen järin syvällistä tai yhteiskunnan heteronormatiivisuutta kyseenalaistavaa. Heikkilä-Halttusen artikkelin lisäksi kirjasta voi suositella luettavaksi etenkin Markku Ihosen ja Päivi Lappalaisen artikkeleita. Lappalainen muistuttaa, että Ruotsissa nuortenromaanit ovat selvästi lohduttomampia ja suorastaan inhorealistisia. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo näkyy siis paljaammin ja nopeammin lahden takana. Päivi Lappalaisen artikkelissa varsinaisena aiheena on mielisairauden esittäminen suomalaisissa nuorisokirjoissa. Nykyään painopiste on nuorten omissa henkisessä jaksamisessa eikä vanhempien oireissa. Toisaalta lajityyppi on tässä aiheyhteydessä edelleen vahvasti sukupuolittunut yhdistäen juuri naiseksi kasvamisen henkiseen ja fyysiseen sairauteen. Lisäksi kirjallisuus noudattaa aikamme yhteiskunnan painopisteitä eli kirjallinenkin kuvaus on ollut kiinnostuneempi äitien sairauden vaikutuksesta lapsiin ja unohtanut miten isien kipuilu vaikuttaa sekin perheeseen. Markku Ihonen kirjoittaa puolestaan lasten ja nuorten historiallisesta romaanista pohtien postmodernin romaani- ilmaisun antamia mahdollisuuksia irrottautua lajityypin topeliaanisesta painolastista. Ihosen artikkeli kertoo ehkä enemmän aikuisille suunnatusta historiallisesta romaanista kuin teineille tehdyistä teoksista, mutta se on sikäli erinomainen ja suuntaa antava, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta olisi toisinaan antoisampaa analysoida suhteessa valtavirtakirjallisuuteen kuin lajin omaan perinteeseen. Historiallisen romaanin lajityypillisen ongelman voinee siirtää muuttujat muuttaen muihinkin nuortenkirjallisuuden ja aikuiskirjallisuuden kohtaamispintoihin: "lapsella ei välttämättä ole kylliksi historiallista tietoa, jotta hän voisi lukea teoksia niiden lajityypillisellä tavalla", toteaa Ihonen. Miten sitten helpottaa lajityypin ja historian ymmärtämistä? Ratkaisuna voidaan käyttää minäkertojaa, jonka ymmärryksen ja kiinnostuksen raja on "luonnostaan" suppeampi kuin ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan tietämys. Toiseksi historiallinen tietämys voidaan sijoittaa kynnys- eli oheisteksteihin, kuten karttoihin, henkilöluetteloihin tai taustoittaviin jälkisanoihin. Tietoa voidaan jakaa myös henkilöiden repliikeissä tai kertojan kommenteissa. Nuori kirjan peilissä on perusteellisempi ja perustellumpi tiedoiltaan kuin seminaariin pohjautuvalta artikkelikokoelmalta osaisi odottaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestahan on ilmestynyt viime vuosina paljonkin tietoteoksia, ja niiden joukossa tämä kokoelma edustaa ajankohtaisinta ja akateemisinta näkökulmaa. Esimerkiksi Kaisu Rättyän pohdinta postmodernien piirteiden tunnistamisesta nuortenromaanissa on lajissaan ensimmäinen mitä ainakaan itse olen nähnyt. Rättyän kommentti nuortenkirjaan samastumisesta on sekin postmodernin problematiikkaan nähden käytännöllinen: samastuminen on erilaista kuin muiden lajien kohdalla. Nuoruus kun on ainoa asia, jonka jokainen postmoderninkin ajan ihminen joutuu kokemaan. Erityistapauksina artikkelinsa ovat saaneet Peter Pohlin ja Jacqueline Wilsonin teokset. Lisäksi kirjan teemaa peiliin katsovasta nuortenkirjasta tai kirjoittajasta täydentää Markku Karpion itsekriittinen artikkeli työstään kirjailijana. Kokoelman lopussa on vielä Rättyän katsaus nuortenkirjan tutkimukseen vuosina 1960-2000.