Markku Soikkeli

SKANDINAAVISEN JUMALAPERHEEN KUMMAJAISET

Ošinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut. 
Suom. ja  toim. Anni Sumari. 
Like 2007.


Skandinaaviset myytit tunnetaan Suomessa huonosti, vaikka ne 
ovat viikinkiaikana välittyneet meikäläiseenkin 
tarinaperinteeseen. Pohjoismaista jumalaperhettä on kyllä esitelty 
koulukirjoissa antiikin ja kristillisten myyttien rinnalla, mutta 
alkuperäisten tarinoiden tenho tuskin välittyy runomittaisten 
tekstinpalasten kautta.

Ošinnin ratsu -kokoelma onkin kuin taivaanlahja paitsi koulujen 
myös tarinanystävien kirjahyllyihin. Anni Sumari on 
suomentanut skandinaavisista jumaltaruista suorasanaisia 
kertomuksia, joista useimmat ovat kuin satuja. Mukana on 
säästetty tunnelmaa luovaa kuvailevaa ainesta, jopa sarja 
elämänohjeita.

Sumarin tavoitteena on ollut tehdä tutuksi skandinaavinen 
olympos. Kreikkalais-roomalaisten taruhahmojen tavoin 
pohjoiset jumalat ovat yhtä hävyttömiä ja heikkotahtoisia kuin 
kuolevaisetkin. He joutuvat noloihin tilanteisiin, joskaan eivät ole 
yhtä insestisiä eivätkä muodosta samanlaisia sukudynastioita 
kuin antiikin hahmot.

Materiaalinaan Sumari on käyttänyt ruotsin-, englannin- ja 
suomenkielisiä käännöksiä samoista tarinoista. Näiden keskeinen 
lähde taas on Snorri Sturlusonin ns. proosa-Edda 1200-luvulta. 
Joidenkin tarinoiden suhteen se on myös ainoa tunnettu lähde.

Sturlusonin teos on edelleen suomentamatta, mutta suuren 
yleisön kannalta mielekkäämpiä ja kiinnostavampia ovatkin ne 
mytologian yhtenäisyyteen pyrkivät laitokset, joissa 
kertomuksellinen ja lyyrinen aines ovat tasapainossa. 

Sumarin kielikorva on erinomainen tällaiseen tyylittelyyn. 
Tarinoiden ilmiselvissä aukkopaikoissa kirjailija-tutkija on 
joutunut virittämään ilmaisunsa samaan tyylilajiin kuin 
alkuperäinen teksti. 

Toisaalta hän on avannut ne merkitystä hämärtävät vertauskuvat, 
jotka Aale Tynnin runomuotoisessa suomennoksessa (1982) ovat 
lähellä alkuperäistä sanavalintaa. 

Tynnin suomennoksessa voi esimerkiksi tietyllä riimulla 
"eksyttää noidat omista verhoistansa". Sumarin käännöksessä 
riimun eli loitsun vaikutus ilmaistaan siten, että noidat eivät 
"enää pääse takaisin viattoman oloiseen ihmishahmoonsa".


Turhan taistelun Pohjola

Kiinnostavin yhdenmukaisuus antiikin, kristillisten ja 
skandinaavisten myyttien välillä ovat jättiläiset. 
Skandinaavisessa jumaltarustossa juuri jumalten ja jättiläisten 
kamppailu on se, mikä yhdistää tarinoita toisiinsa. 

Kääntäessään jumaltarujen ensimmäistä suomenkielistä laitosta 
Aale Tynni kiinnitti huomion siihen, että skandinaaviset jumalat 
tietävät taistelunsa turhuuden, maailmanlopun varmuuden . ja 
silti he jatkavat kamppailua.

Tämä .turhan taistelun. tematiikka korostuu myös Anni Sumarin 
suorasanaisissa käännöksissä. Ukkosenjumala Thorin kilpaillessa 
jättiläisen kanssa hän hämmästyy, pettyy, mulkoilee ympärilleen, 
ja lopulta toteaa kuin hidasmielinen mies ainakin: .minä alan 
suuttua.. Jättiläisen paljastettua taitonsa huijaukseksi Thor ei 
kuitenkaan voi muuta kuin palata nolattuna kotiin.

Ehkä skandinaavisten jumalten julkea koomisuus on 
runonlaulajien puumerkki suulliseen perinteeseen. Sumari toteaa 
jälkisanoissaan, että Snorri Sturluson lisäsi välittämiinsä 
tarinoihin salakavalaa ironiaa. Olihan kristinusko jo periaatteessa 
mitätöinyt vanhojen jumalten esikuvallisuuden.

Aale Tynnin runomittaisten suomennosten sijaan Sumarin 
kokoamaa teosta sopiikin verrata Villy Sųrenseniltä 
suomennettuun jumaltarujen kokoelmaan Ragnarök (1998); 
tunnelma on samalla tavoin hirtehinen. Sumari itse nimeää 
tärkeimmäksi esikuvakseen Kevin Crossley-Hollandin teoksen 
The Norse Myths (1980), joka sekin on kirjailija-tutkijan työtä.

Markku Soikkeli

--