Markku Soikkeli

RUNOUS EI SYNNY INSPIRAATIOSTA VAAN EDITOINNISTA

Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen (toim.): Poetiikkaa
Seitsemän esseetä runouskäsityksistä.
Savukeidas 2007


Turkulainen pienkustantaja Savukeidas on profiloitunut
runouden ja yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden julkaisijaksi.
Savukeitaan voimakaksikko, Ville Hytönen ja Ville-Juhani
Sutinen, ovat toimittaneet myös kokoelman runoilijoiden
tulkintoja teksteilleen. Tämä on hyvä keino tallentaa 2000-luvun
runouden ilmapiiriä.

Äänessä on 1970-luvulla syntynyt sukupolvi, nykyrunouden
kärkijoukko.

Poetiikkaa-otsikon alla seitsemän erityylistä kirjailijaa saa
selittää, miksi he ovat valinneet ilmaisutavaksi juuri lyriikan.
Lukijan asemaan asettuminen ei ole helppoa kirjailijoillekaan.

Johanna Venho on ratkaissut selittämisen vaikeuden
vuoropuhelulla. Hän haastattelee itseään
kirjallisuudenopiskelijan roolissa. Runous syntyy tieteen ja
taiteen leikkauspisteessä, arvelee Venho.

Samoilla linjoilla on toinen akateeminen runoilija, Pauliina
Haasjoki. Hänelle filosofia on sitä "piilorunollista" tekstiä, 
jossa harvinaisella tavalla kunnioitetaan "tarpeeksi sanomisen" 
periaatetta.

Myös esikoiskirjailija, patenttivirkailija Janne Nummela puhuu
runoudesta tutkimisena ja ensyklopedisena luomisena. Se, että
tietyn lyriikan ymmärtäminen edellyttää nykyään akateemisia
opintoja, ei tunnu huolettavan häntäkään.

Niin paljon kuin Venho, Haasjoki ja Nummela luottavatkin
yksilölliseen ääneen, he korostavat kuitenkin editointityötä.
Kollegoitaan vanhempi runoilija, Tapani Kinnunen, on
esseekokoelman ainoa kirjoittaja, joka jaksaa uskoa runoilijan
ylivoimaiseen inspiraatioon ja visionäärin etuoikeuksiin.


Huonokin runo on hyvä

Yksilöllinen runokieli voi yhdistää lukijoita, vaikka siinä
hylättäisiin tutut symbolit ja ylipäänsä runokuville perustuvat
ilmaisut.

Esimerkiksi Jarkko Tontti puolustaa tilanteille omistautuvaa ja
ihmisiä yhdistävää runoutta. Maisemia maalaileva,
kuvakeskeinen runous on hänelle jähmeää ja jälkijättöistä.

Myös Timo Hännikäinen puhuu poliittisen runouden uudesta
tulemisesta. Lyriikalta ei pitäisi odottaa edes perinteisiä teemoja.

Laveimmin runouden tehtävää pohtii Joni Pyysalo. Hän näkee
nykyrunouden pyrkivän eroon esikuvista ja runousopeista.
Omista runoistaan Pyysalo kertoo poistavansa ne kohdat, joista
voisi tunnistaa, keitä runoilijoita "vasten" ne on kirjoitettu.

Keskustelua runokäsityksistä käydään toki muuallakin kuin
esseissä. Etenkin internetin soveltajina runoilijat ovat olleet
eturintamassa verrattuna muihin kotimaisiin kirjailijoihin.

Nykyaikana lyriikka on jo sinänsä, tekstilajina, kapinallista.
Vailla selvää sanomaa ja tarkoitusta se edellyttää lukijalta
paneutumista yksittäisen kirjailijan kieleen. Huonosti kirjoitettua
runoa voidaan pitää hyvänä ironiana runon perinteitä kohtaan,
arvelee Pyysalo.

Poetiikkaa-kokoelma todistaa vähintäänkin sen, miten erilaisista
lähtökohdista syntyy niin erilaisia tekstejä, jotka luokitellaan niin
samanlaisilla tavoilla. Mitähän kaikkea meillä olisi jos meillä ei
olisi "runoutta"?

Markku Soikkeli

--