RAIVAAJAMYYTTI VALLAN VÄLINEENÄ

Suomalaisen kaunokirjallisuuden muutamilla miehisillä henkilöhahmoilla on ollut huomattava merkitys suomalaisen identiteetin muodostumiselle. Mutta miksi Saarijärven Paavolla tai Koskelan Jussilla on erityinen sija mielikuvissa suomalaisuudesta? Koetan seuraavassa pohtia suomalaisessa kirjallisuudessa esitettyä ihmisen ja luonnon suhdetta patriarkaatin ja raivaajamyytin näkökulmasta.

Kulttuurin eräiden yleisten ihanteiden kannalta elämme patriarkaalisessa kulttuurissa, jossa merkitykset muodostuvat maskuliinisesta näkökulmasta. Myös suhteemme luontoon määräytyy patriarkaalisen kulttuurin mukaisesti. Vaikka kokisimme jylhän maiseman yhtä vaistomaisesti kuin esi-isämme vuosituhansia sitten, me tulkitsemme näkemäämme ja kokemaamme kulttuurin antamien mallien mukaisesti. Patriarkaalisen kulttuurin suhdetta luontoon voidaan kuvailla yhden keskeisen käsitteen, raivaajamyytin kautta.

Käsittelen suomalaisen patriarkaatin raivaajamyyttiä yleiseltä tasolta yksityiselle tasolle, ensin luontoestetiikan kannalta ja sitten suomalaisen kirjallisuuden kannalta.

Raivaajamyyttiä tukeva luontoestetiikka

Modernilla ajalla uusi taideteos suhteutetaan edellisiin taideteoksiin, eikä luontoon, kuten aikana, jolloin ei oltu niin tietoisia taiteen historiasta. Vastaavasti luonnon havainnointi suhteutetaan edeltävään luontoestetiikkaan, jopa niin, että aivan arkipäiväinen luonnon tarkkailu muotoutuu edeltävien esteettisten arvojen mukaisesti. Luontoestetiikka toimii myyttikielenä, jonka avulla materiaalisesti arvokkaista luonnon osista voidaan puhua esteettisesti arvokkaina. Niinpä luonnon esteettisyyttä tarkasteleva henkilö, jolla pitäisi olla enintään esteettiset intressit, saattaa arvioida ympäristön käyttöä ihmiselle koituvan hyödyn ja tarkoituksenmukaisuuden kannalta.

Luontoestetiikka on epäsuorasti hyväksynyt luonnon hyödyntämisen niissäkin tapauksissa, jolloin moraalinen arviointi olisi sen tuominnut. Voisi sanoa, että luontoestetiikka on luontokokemuksen pornografiaa. Mekanisoimalla luonnon prosessit patriarkaalinen kulttuuri uskoo hallitsevansa näitä prosesseja samalla tavoin kuin se pornografialla uskoo hallitsevansa naisen seksuaalisuutta.

Luontoon liittyvien mielikuvien tutkimuksessa väitetään toisinaan luontoestetiikan toimineen kompensaationa hädälle, että luonnontieteet ovat hävittäneet kosketuksen "alkuperäiseen" luontoon. Tällainen näkemys on romanttinen. Ennemminkin 1800- luvun romanttinen luontokontemplaatio on jakautunut luontoestetiikaksi ja luonnontieteeksi, jotka tukevat toisiaan.

Luontokirjallisuus on alue, jossa luonnontiede ja luontoestetiikka, tieteen ja taiteen kieli sekoittuvat. Luontokirjallisuudessa luonnosta puhutaan näennäisen objektiivisesti, mutta metaforien alta paistaa romanttinen käsitys siitä, kuinka luonto on täynnä ihmiselle mieluista tarkoituksenmukaisuuta. Luonnon äärettömyys antaa luontokirjallisuudelle mahdollisuuden rakentaa aina uusia kulttuurisia malleja luonnon hyödyntämiseksi. Luonto on yhtä aikaa tiettyinä paikkoina määritelty ja kulttuurisesti sidottu ja samalla määrittelemätön ja suunnaton merkityspotentiaali. Luonto on täynnä mahdollisia merkkejä ja niiden välisiä aukkoja, joiden - taide- estetiikassa opitusta - yhdistelystä uudet merkitykset voivat syntyä.

Luonnontiede ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat suosineet myyttejä, joiden avulla on perusteltu luonnon hyväksikäyttöä. Näin on tehty siinäkin tapauksessa, että luonnon materiaalinen hyödyntäminen on pönkittänyt enemmän kansallista itsetuntoa kuin maan taloutta. Luontoestetiikka on pysytellyt etäällä ruohonjuuritason villistä, yksityiskohtia tulvivasta luonnosta, jonka keskellä havannoija joutuisi tulkitsemaan näkemäänsä. Luontoestetiikka on ennemmin tarkastellut maiseman kaltaisia kokonaisuuksia. Luontoestetiikan harjoittajia ovat olleet yleensä juuri kaupunkilaiset, luontokokemusta nostalgisoivat esteetikot. Aarne Kinnunen onkin todennut modernista luontoestetiikasta, että siinä puhutaan objekteista, joita ei päästä aktuaalisti näkemään tai jotka ovat jo kadonneet (Aarne Kinnunen, Luonnonestetiikka. Teoksessa Ympäristöestetiikka).

Elämää ohjailevassa patriarkaalisessa kulttuurissa ihmisen aikaansaannosten on katsottu olevan saman arvoisia ja saman luonteisia kuin alkuperäinen luonto. Näin luontoa on voitu "parannella" tai vähintäänkin on voitu rakentaa artefakteja, jotka "istuvat" maisemaan. Kannattaakin panna merkille tämä kulttuurimaiseman estetiikassa käytetty verbi istua. Sillä viitataan mielikuvaan, että ihmisen tekemä artefakti edustaa inhimillistä luonnossa: se istuu luontoon ihmisen asemasta. Lopulta ihmistä ja ihmisen luomia artefakteja pidetään mallina sille, kuinka luontoa pitää muuttaa. Esimerkiksi kuuluisa espanjalainen maisema- arkkitehti Santiago Calavatra on todennut, että hänen siltojensa esikuvana ovat ihmisen nivelet ja luusto, ja tämän vuoksi hänen siltansa istuvat niin hyvin maisemaan.(Suomi on tehnyt maailmanennätyksen soiden ojittamisessa. Seppo Eurolan mukaan jopa 40 % ojituksista on ollut taloudellisesti turhia. Helsingin Sanomat 20.11.1993. Talousluonnon kulttuurisesta hyödyntämisestä kts. myös Silva Fennica 4/1987).

Jopa luontoesteetikon on vaikea ajatella luontoa kauniina ilman tarkoituksenmukaisuutta. Luonto (objekti) on aina jotakin (subjektia) varten. Luonnon rationaalista kauneutta ihailtaessa sen kuvailuun käytettävää esteettistä kieltä yritetään järkiperäistää. Luontoestetiikan painottuminen moraaliseen, käytännölliseen ja rationaaliseen kauneuteen liittyy luonnon materialistiseen arvottamiseen. Käytetyt ilmaukset luonnon kauneudesta ovat useammin olleet yhteisöllisiä sopimuksia kuin omasta kokemuksesta muotoiltuja esteettisiä kannanottoja. Yhteisöllisinä sopimuksina luonnon tarkoituksenmukaisuutta koskevat käsitykset ovat lopulta muotoutuneet myyteiksi. Myyteissä Suomen rajojen sisäpuolella kasvava luonto on olemassa nimenomaan sellaisena kuin se on hyödynnettävissä suomalaista hyvinvointia varten.

Eräs kansallinen luonnon hyödyntämiseen oikeuttava myytti on liittynyt uudisraivaukseen. Luonnonsuojelullisiin näkökohtiin vedoten on esimerkiksi soiden ojittamiseen turvauduttu silloinkin, kun ojittamisesta ei ole ollut taloudellista hyötyä. Todellinen taustatekijä on ollut uudisraivausaatteen voimakkuus. Vastaavia myyttejä liittyy metsäteollisuuden yksipuoliseen metsän hyödyntämiseen, hakkuusäästöihin ja luonnonsuojeluun.

Raivaajamyytti suomalaisessa maaseutuepiikassa

Koska luonnonkauneus edustaa eräänlaista vapaata kauneutta kirjailijat ovat voineet sanoa siitä miltei mitä hyvänsä ilman, että lopputulos on näyttänyt "luonnottomalta". Ilmeisesti kirjailijat ovat tunteneet pääsevänsä osaksi patriarkaalista vallankäyttöä kehittäessään konventionaalisia luontokuvia esteettisesti monipuolisemmiksi. Metsää koskevia mielikuvia tutkineet Eero Julkunen ja Altti Kuusamo ovat todenneet, että suomalaisen kulttuurin "metsäkuvasto on aina ollut osa suomalaista hegemonista diskurssia: sen tunnusten alaisuudessa valta on pyrkinyt esittämään itsensä koko kansan mielenilmaisujen edustajana".(Eero Julkunen & Altti Kuusamo, Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa. Silva Fennica 4/1987).

Ihmisen ja luonnon suhdetta tarkasteltaessa kannattaa kiinnittää huomiota erityisesti suomalaiseen maaseutuepiikkaan. Maaseutuepiikka on kirjallisuutta, jonka teemat keskeisesti liittyvät ihmisen ja luonnon suhteeseen ja jossa ympäristönä on maatalouskulttuuri.

Mitä tarkoittaa myyttisyys maaseutuepiikan yhteydessä? Maaseutuepiikka tarjoaa vastaanottajalle naiivilla tavalla myyttisen lukutavan. Esimerkiksi kirjallisuudentutkijat ovat mieluusti lukeneet myyttiset elementit eläytyen ja tulkiten ne realismiksi. Kestäviksi osoittautuneet teokset, kuten Seitsemän veljestä (1870), Rautatie (1884), Ryysyrannan Jooseppi (1924) tai Täällä Pohjantähden alla (1959-1962) kertaavat myyttisellä tasolla samaa ongelmaa: primitiivisen metsäläiskulttuurin ja muutosta edustavan kyläkulttuuriin yhteentörmäystä. Realistisia tapahtumia voidaan lukea romanttisella mielihyvällä, koska teokset tarjoavat myyttisen kontekstin - kukin omalla tavallaan - realismin melodraamalliseksi tulkinnaksi. Seitsemässä veljeksessä myyttiseen taustaan viitataan pienoiskulttuurin syntymisellä maagisesta seitsemän miehen voimasta, Rautatiessä myyttisellä matkalla, Ryysyrannan Joosepissa päähenkilön asettumisella muiden sosiaalisen jähmeyden yläpuolelle ja Joosepin suhteessa jumalakertojaan. Täällä Pohjantähden alla pyrkii eeppisellä monumentaalisuudella todistamaan kehityksen väistämättömyyttä yksilöiden yläpuolella.

Maaseutuepiikan miehiset päähenkilöt ovat talonpoikaissankareita. He ovat sankareita suhteessa villiin luontoon, kuten Koskelan Jussi, tai suhteessa heitä itseään modernimpaan kulttuuriin, yleensä kaupunkilaiskulttuuriin. Jälkimmäinen sankaruus ilmenee modernissa maaseutuepiikassa, joka suhtautuu pessimistisesti ja vihamielisesti 1960- ja 1970- lukujen maaltamuuttoon. Maaseutuepiikan vapaat naiset voivat edustaa jompaa kumpaa miehuutta uhkaavaa aluetta, joko villiä luontoa tai modernia kaupunkikulttuuria. Muussa tapauksessa naiset ovat sidottuja maatilan äideiksi, idyllin ruokkijoiksi ja holhoajiksi.

Talonpoikaissankarin juuret ovat viime vuosisadan romantiikassa. Vielä 1800-luvulla talonpoikaissankari ei voinut symboloida koko suomalaista yhteiskuntaa, kansallinen identiteetti ei ollut kiinteytynyt niin vahvasti minkään mielikuvan ympärille. Vasta 1900-luvulla kansanrunouden patriarkka Väinämöinen, talonpoikaissankari Saarijärven Paaavo ja kansan hengellinen johtaja Ukko-Paavo Ruotsalainen sekä heitä keulakuvinaan käyttävät kansalliset liikkeet muokkasivat kansallisen identiteetin (Juha Pentikäinen, Kalevalan mytologia. Helsinki 1987). Vaikka Suomi alkoikin näyttää lintukodolta, jolla oli oma historiansa ja kulttuurinsa, ei luonnon ja maaseudun kansallinen symbolistaminen sujunut helposti. Maaseutuun liittyvää kansallista symboliikkaa ei ilmeisesti opittu käyttämään johdonmukaisesti ennen kuin vanha talonpoikaiskulttuuri oli 1940-luvulle mennessä lähes kokonaan kadonnut ja se voitiin määritellä miten haluttiin. Siitäkin tuli osa patriarkaatille tärkeää merkityspotentiaalia. Talonpoikaiskulttuuri oli muuttunut ikään kuin kesytetyksi luonnoksi.

Suomalaisessa maaseutuepiikassa uudisraivaajan kohteena on luonto ja raivauksen päämääränä on rakentaa idylli omin käsin. Raivaaja haluaa rakentaa sellaisen alueen luontoon tai vanhaan kulttuuriin, jossa kaikki merkitykset ovat miehen itsensä luomia. Idyllien raivaaminen on erityisen tyypillistä proosaepiikalle ja sen kuningaslajille, romaanille. Kansanrunouden runoepiikassa ei vielä ollut tarvetta idylliin, koska sen tarinoissa yksilön identiteetti oli määräytynyt sosiaalisesti. Romaanissa subjekti etsii identiteettiä itsensä kannalta, ikiomaa idylliä.

Idylli tarjoaa identiteetin rakentamiseen sopivat merkitykset yksilön hallittavissa olevalle alueelle. Luontoa lähelle sijoitetussa pienoiskulttuurissa tämä rajaus on helpompi tehdä, koska valmiiden kulttuuristen merkitysten alue ja merkityspotentiaalin alue ovat niin selvästi erillään toisistaan. Kaupunkiin sijoitetussa tarinassa raja pienoiskulttuurin ja valtakulttuurin välillä on liukuvampi ja idyllin rajat ovat siten ohuemmat. Kaupungissa kaikki on jo määritelty valmiiksi ylhäältä ja edeltä käsin.

Maaseutuepiikan ja idyllin kukoistuskautta oli 1800-luku, etenkin romantiikan aikakausi ja Runebergin idylliepiikka. Merkittävän panoksensa suomalaisuuden idylliin toivat myöhemmistä kirjailijoista Aleksis Kivi, Juhani Aho, F.E. Sillanpää sekä Joel Lehtonen ja Ilmari Kianto. Lehtonen ja Kianto toivat jo ilmi kritiikkinsä ja epäilynsä patriarkaatin idyllin kestävyydestä ja yhteishengestä. Maaseutuepiikan ja ylipäänsä länsimaisen kulttuurin kehitys on ollut idyllien väliaikaistumista. Väinö Linna ja Heikki Turunen ovat joutuneet etsimään maaseudun kansallisen idyllin menneisyydestä.

Maaseutuepiikassa idyllit ja niiden turvaaminen on samalla tavalla keskeistä kuin seikkailukirjallisuudessa idyllien purkaminen ja vaarantaminen. Maaseudulle sijoitettu idylli on kertonut paljon kirjoittajasta ja tämän unelmista. Maaseutuepiikassa idylli, joka on saatu raivattua luontoon maatilaksi, säilyy seuraaville sukupolville vain jos nämä uhraavat yksilöllisyytensä maatilan menneisyyden ja tulevaisuuden hyväksi. Idyllin historiallisen jatkuvuuden korostus vapauttaa kuoleman pelosta. Niin kauan kuin maatila on tuottoisa, elämällä on suunta ja merkitys.

Idylli vahvistuu, kun se on uhattuna. Idylli saa merkityksen idyllinä vasta osoitettaessa, että maailmassa on jotakin muuta, joka uhkaa sitä. Maailmanhistoria on ollut idyllien temporalisoimista ja hajauttamista, jotta ihminen voisi vaihtaa idylliä halutessaan ja olla silti varma, että aina tarpeen tullen hän löytää väliaikaisen idyllin turvakseen. Toisinaan maaseutuepiikan sankarilla on kyky muuttaa idylliä. Sankarit tulevat "ylemmältä" idyllisfääriltä, laajemman maailmankuvan edustajina ja ikään kuin kohtalon pakottamina alemman vaiheen kukistajiksi. Esimerkiksi Heikki Turusen Simpauttajassa (1973) kyläyhteisön ja päähenkilön idylliä järkyttää lentojätkä, jonka tiedot ja kyvyt ylittävät paikallisten asukkaiden taidot. Simpauttajan ansiosta päähenkilön lapsen maailma muuttuu miehen tietoisuudeksi, idylli laajenee ja komplisoituu.

Maaseutuepiikassa miehen suhde raivattuun idylliin on erilainen kuin naisella. Mies edustaa muuttuvaa ja muuttavaa, nainen edustaa kestävyyttä, jatkuvuutta ja kontrollia. Nainen edustaa myös rationaliteettia siinä määrin kuin sitä tarvitaan kontrolloimaan miehen eläimellisyyttä. Tämä arkkityyppinen asetelma näkyy hyvin mm. Juhani Ahon Rautatiessä ja Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa. Idyllin ulkopuolinen voima merkitsee miehelle mahdollisuutta idyllin muuttamiseen, naiselle mahdollisuutta idyllin vahvistamiseen.

Tästä takaisin tekstimenuun