Arvostelu on kirjoitettu Satakunnan Kansa -lehdelle elokuussa 2004. Markku Soikkeli
NUORISOKLASSIKON UUSI TULEMINEN
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa Suom. Arto Schroderus Tammi 2004 J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951) on modernin proosan kulmakiviä. Romaanin uusi suomennos on paras mahdollinen todistus kirjan klassikkoarvosta. Uusi käännös osoittaa miten edellinen, Pentti Saarikosken tekemä tulkinta oli kiinni omassa ajassaan. Uusi käännös myös osoittaa, mikä kaikki Salingerin teoksessa on tyylillisesti kestävää ja tarinana ajatonta. Salingerin (s. 1919) romaanilla on esikuvallinen asema nuorisokuvausten joukossa. Se ilmestyi juuri ennen kuin nuoriso "löydettiin" omana alakulttuurisena ryhmänään. Kirjan päähenkilö Holden Caulfield on yläluokkainen, ylifiksu drop- out. Romaani kuvaa kahden vuorokauden ajan hänen pakomatkaansa collegesta. Holdenilla on kirjallinen kyky kuvitella, mitä elämä voisi olla, ja nuoren ihmisen etuoikeus innostua jokaisesta ideastaan. Holdenin kuljeskelu New Yorkin kaduilla ja hänen omasta nerokkuudestaan innostuneet valheensa eivät ole niinkään merkkejä tulevasta beat- ja hippikaudesta kuin jälkiä vastikään koetusta maailmansodasta, kokonaisen ikäluokan kasvamisesta vieraiksi käyneiden miesmallien varaan. Kun Saarikosken käännös ilmestyi vuonna 1961, sen kuvittelemat teinit olivat Suomessa yhtä tutkimaton ja arvaamaton ryhmä kuin sodanjälkeinen nuoriso USA:ssa. Holdenin päähänpistoja ei voitu selittää ikä- ja kuluttajaryhmän muotioikuiksi. Kestävän Siepparista tekee sen sympaattinen minäkertoja, joka rakastaa lapsia yhtä vilpittömästi kuin hyviä kirjoja. Kirjan nimi tulee Holdenin kuvitelmasta, että hän voisi olla eräänlainen supersankari joka sieppaa kallionjyrkänteeltä tippuvat lapset. Holdenin kuvitelma ei perustu sarjakuviin vaan väärin kuultuun Robert Burnsin runoon sekä kuolleelta pikkuveljeltä jääneeseen muistoon, runonsäkeillä kirjailtuun palloräpylään. Amerikkalainen baseball-unelma ruispellossa seisovasta siepparista paljastuukin lyyriseksi painajaiseksi siitä, onko tuleva sukupolvi yhtä heikoilla kuin ne joiden lapsuus osui sotavuosiin. Rokkaavaa slangia ja yläluokkaista puhekieltä Luin Siepparin viimeksi samanikäisenä kuin romaanin minäkertoja Holden. Silloin Saarikosken suomennoskieli tuntui sekä läheiseltä että eksoottiselta. Vasta vertaillessa Saarikosken vanhaa ja Arto Schroderuksen uutta käännöstä saattaa nähdä, millaisia vapauksia Saarikoski on ottanut käännöstyössään. Jo omana aikanaan Saarikosken suomennoksiin suhtauduttiin varauksella. Käännöksissä oli enemmän Saarikoskea itseään kuin alkutekstin tyyliä. Vasta aivan viime vuosina on käynyt ilmi, miten paljon Saarikoski turvautui antiikin runojen suomennoksissa toisen käden lähteisiin ja että muistakin hänen suomennoksissaan löytyy suoranaista laiskuutta, jos kohta paljon asianmukaista luovuuttakin. Siepparin tapauksessa sekä Saarikosken tekemä juveniili ylitulkinta että Schroderuksen liioitellun asiallinen käännös tuntuvat molemmat hyviltä. Molemmilla on etunsa. Saarikosken tehtäväänsä varten opettelema slangi antaa yläluokan newyorkilaisista kuvan että nämä tykittävät toisilleen repliikkejä kuin katu-uskottavuudestaan huolestuneet teinit ainakin. Alkukielisessä romaanissa kertojan puhe ja henkilöiden repliikit eivät ole niin slangipitoisia kuin Saarikosken käännöksen rokahtavassa, "mä"-keskeisessä puhetyylissä. Schroderuksen valitsema ilmaisutapa on siten lähempänä alkuperäisen romaanin tyyliä, kirjallisesti salaviisaan nuoren jutustelua. Se ei pyrikään olemaan autenttinen nuorison ääni; kaunokirjallinen puhekieli on sekin sopimuksenvaraista. Schroderuksen käyttämä hillitty puheproosa säilyttänee luettavuutensa ja välittää alkukielen vähäeleisen humoristisuuden kauemmin kuin Saarikosken kiihkeä slangi, jossa vitsit ovat valmiiksi alleviivattuja. Toisaalta Saarikosken sanavalinnoissa korostuu nuorisopuheen egomania ja huoleton itsekeskeisyys, joka taas täsmää paljon paremmin alkukielen kanssa. Holden esimerkiksi selittelee huomattavan paljon mielipiteitään sukupuolesta ja seksistä: "I don't mean I'm oversexed or anything like that - although I am quite sexy." Schroderuksen minäkertoja on tällaisissakin asioissa analyyttisen varovainen: "En minä mikään seksihullu ole tai mitään, vaikka seksiä melko paljon ajattelenkin". Saarikosken nuori älykkö taas on vilpittömän ristiriitainen: "En mä sitä tarkota että mä olisin mitenkään erityisemmin hyperseksuaalinen, vaikka kyllä mä melko seksuaalinen olen." Useimmiten tyylieroa ei ole kuin sanavalinnoissa. Schroderuksella "tyrmäävä blondiini yrittää esittää blaseerattua", Saarikoskella "himo blondiini yrittää näyttää kyllästyneeltä" ("gorgeous blonde trying to be very blasé and all"). Molemmat ovat jättäneet suomentamatta "drugstoren", koska mikään "jäätelöbaarikaan" ei tekisi oikeutta periamerikkalaisella ilmiölle. Saarikosken käännökseen painettiin aikoinaan n. 150 slangisanan selitysosa. Schroderuksen versioon niistä ovat säilyneet yleisen alatyylin ilmaisut kuten "varvi" ja "kalsarit". Myös asenteelliset ilmaisut ovat säilyttäneet tuoreutensa. Molempien herrojen käännöksessä Holdenin toistuvat lempisanat ovat "masentunut" ja "oksettava" tai "yrjöttävä". Enemmän kuin teiniangstia On erittäin harvinaista, että suomentaja saa nimensä kirjan kanteen. Yleensä kyseessä on klassikko, jonka käännös koetaan suomentajansa kielellisesti omaperäiseksi tulkinnaksi ja taidonnäytteeksi. Kun Sieppari ruispellossa käännettiin ensimmäisen kerran, ei edes Saarikoski saanut nimeään kansiteksteihin; suurelle yleisölle tuntemattoman Schroderuksen käännöstä taas markkinoidaan kansitekstinkin avulla. Koska Tammen Keltainen kirjasto -sarja viettää juhlavuottaan, kääntäjän roolin korostaminen on toki paikallaan. Siepparin kohdalla uuden käännöksen omaperäisyys ei kuitenkaan ole se juttu, jonka vuoksi kirjaan kannattaa tarttua. Merkittävää on se, että käännös ylipäänsä on uusi ja tuoreuttava. "En kerta kaikkiaan ymmärrä seksiä", huokaisee Holden ("Sukupuoliasiat on pimeitä"; Saarikoski). Tuhansista myöhemmistä teiniangstin kuvauksista Sieppari eroaa siinä, että sen minäkertoja analysoi elämäänsä kirjallisten esikuvien mukaan, vaikka rakastaakin imitoida elokuvien kohtauksia. Ulospäin rahakkaiden snobien elämä on yhtä spektaakkelia. Holden ymmärtää sisältä käsin jazzia ja teatteria kuluttavan elämäntavan onttouden. Lisäksi hän osaa suhtautua omaan opetettuun tyylitajuunsa ironisesti. Romaanin ilmestyessä Salinger oli hieman päälle kolmikymmenvuotias, samanikäinen ja samalla tavoin sodan traumatisoima kuin kirjassa kuvailtu, Hollywoodille "itsensä myynyt" isoveli. Kirjallinen julkisuus oli Salingerille vastenmielistä. Romaanin ja lyhytproosan jälkeen hän vaikeni tyystin. Siepparin asemalle hänen vaikenemisensa antoi ehkä sitäkin suuremman merkityksen. Se säilöi sukupolven äänen yli sukupolvien. Markku Soikkeli
