Katso myös raportti Sipilän väitöstilaisuudesta (sis. osin samoja huomioita kuin kritiikissä, koska käsittelee myös väitöskirjaa)Arvostelu julkaistu Satakunnan Kansassa
TUURIN POHJANMAA KANSALLISENA KIRJALLISUUTENA
Juhani Sipilä: Maa luja, taivas korkia. Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja Otava 2002 Elävän nykykirjailijan tutkiminen vaatii rohkeutta. Paitsi että kirjailija ennättää julkaista enemmän kuin yksikään tutkija, uusin kirjallisuus hakee edelleen paikkaansa suhteessa kirjallisuushistoriaan. Klassikkojen joukkoon kohottaminen vaatii yhteistä mielipidettä niin kriitikoilta, tutkijoilta kuin suurelta yleisöltä. Niinpä suositutkin, mutta painosten miljoonamäärästä riippumattomat kotimaiset kirjailijat kuten Antti Tuuri ovat saaneet akateemista huomiota vain satunnaisissa artikkeleissa. Tuurin osalta puutetta korjaa Juhani Sipilän tuore väitöskirja Maa luja, taivas korkia, joka sekään ei pyri selittämään kauhavalaisen koko kirjailijauraa. Vaikka tutkimus on miltei viisisataasivuinen ja antaa Tuurin töille arvoa vertailuilla kansallisiin klassikoihin, analyysi keskittyy Pohjanmaa- sarjaan. Sarjaan kuuluvat Tuurin vuosina 1982-1997 ilmestyneet romaanit. Pohjanmaa ja Lakeuden kutsu kuvaavat Hakalan suvun nykypäivää, Talvisota heitä edeltävän sukupolven vaiheita. Siirtolaisromaaneja sarjassa ovat Uusi Jerusalem ja Maan avaruus sekä nykypäivään sijoittuva veropetollisten kuvaus Ameriikan raitti. Ajaton Pohjanmaa Harvinaisen lähestyttävän Sipilän väitöksestä tekee se, että tutkimus on kirjoitettu hyvin yleistajuisella, "suomenvaltaisella" kielellä. Lisäksi Otava on painanut väitöksen pokkariksi, jonka ulkoasukin muistuttaa Tuurin romaaneita. Sipilän työ on arvokasta perustutkimusta, vaikka se ei ole aivan tyypillisin esimerkki akateemisesta kirjallisuudentutkimuksesta. Yhtenäisen näkökulman ja pohdittujen taustayhteyksien sijaan Sipilän väitös on huolellinen kokoelma luonnehdintoja eteläpohjalaisuudesta. Sipilä esimerkiksi osoittaa perusteellisesti, miten kansallinen ja alueellinen identiteetti paljastuvat räikeästi vieraissa oloissa. Etenkin Etelä-Pohjanmaalla siirtolaisuus on ymmärretty osaksi maakunnallista identiteettiä. Sikäläisen sanonnan tapaan: "Ei se ole mies eikä mikään, joka ei ole Amerikassa käynyt." Pohjois-Amerikkaan sijoitetuissa tarinoissa saadaan rekonstruoiduksi käsitykset suomalaisuudesta ja pohjanmaalaisuudesta. Antti Tuurin siirtolaisromaanit, Ameriikan raitti ja Uusi Jerusalem ironisoivat yhtä hyvin unelmaa utooppisesta erilaisuudesta kuin kansallisesta yksimielisyydestä ja samankaltaisuudesta. Utopian suhteen yllättävintä Tuurissa ovat hänen sovelluksensa antroposofisesta uskonnosta ja ylipäänsä runsas uskonnollinen kuvasto. Toisaalta ihmisten eroja testataan alueellisen identiteetin puitteissa. Kuinka kasvaa yksilöksi joukkoliikkeiden, yrittäjähengen, konservatiivisen uskonnon ja väkivaltaisen miesihanteen ilmapiirissä? Sipilä osoittaa, että marginaaliseksi katsottu heimokuvaus itse asiassa vahvistaa käsitystä aiheen ja henkilöiden kansallisesta luonteesta. Rakenteellinen vertailukohta Tuurin töille löytyy muun muassa ns. yhden päivän romaaneista, koska Tuurikin katsoo nykypäivää sukupolvien lävitse ja kuvaa (etelä)pohjalaista identiteettiä ajattomana. Sipilä katsoo, että teossarjan rakenteiden selvitys luo pohjaa identiteetin käsittelylle. Tuurin sarja tekee poikkileikkauksia historiallisista tapahtumista, kuten Talvisota-teoksessa ja siirtolaisromaaneissa, mutta myös historiaa pitkin suunnattuja katsauksia Pohjanmaan ja sen asukkaiden muuttumisesta. Pohjanmaa-sarja kokonaisuutena jää kysymyksenasettelun ulkopuolelle. Yhdistävä tekijä sarjalle on kirjailija itse. Sipilän mielestä hänen lukuisat haastattelunsa Tuurin kanssa tuovat yhden tason lisää analyysiin eikä haastattelujen suhdetta varsinaiseen tutkimusaineistoon sen kummemmin perustella. Kulttuuripolitiikkaa Tuurilla Huomattava osa tutkimuksesta kartoittaa Tuurin kirjojen yhteyksiä muihin teoksiin ja kulttuurisiin teksteihin. Jotkut näistä erottuvat selvästi, toiset ovat huomaamattomia vertailutekstejä. Tuurin romaanit näyttäytyvät "mosaiikkimaisina" tai "kudelmina" ja liittyvät kotimaisen kirjallisuuden "heimokulttuurien palettiin". Lisäksi kohde jaetaan yhä pienempiin osasiin ilman kokoavia loppupäätelmiä ja teoria ripotellaan analyysin sekaan sen perusteella, mitä milloinkin tarvitaan. Objektiivisen tutkimuksen kannalta kaikkein kyseenalaisinta on se, että kirjailija itse saa toimia auktoriteettina tutkijan tulkinnoille. Vaikka Sipilän väitöskirja on ansiokas siinä, miten kattavasti se paljastaa eteläpohjalaisen identiteetin käyttökoodin ja - voiman Tuurin romaaneissa, se on myös arkkiesimerkki tieteellisen tutkimuksen kömpelyydestä. Yhteenkään kysymykseen Pohjanmaa-sarjan kirjallisesta erityisluonteesta ei syvennytä, mitään ei määritellä teoreettiseksi lähtökohdaksi ja kohteen kulttuurihistorialliseksi kontekstiksi. Tutkimus lähinnä vahvistaa ja normittaa päivälehtikirjoittelussa syntyneitä konventionaalisia käsityksiä Antti Tuurin kirjailijakuvasta. Näin Tuurille raivataan paikkaa kirjallisuuden kaanoniin Kiven, Linnan ja muiden suurmiesten rinnalle. Tyypillistä tällaiselle kirjallisuudentutkimukselle ovat epäanalyyttiset kohdetekstin kuvailut: "aloitus ennakoi tarinan vauhtia", "ovien paukuttelu ennakoi myös aseilla paukuttelua", kohtaukset "vihjaavat" tai "viittaavat" milloin mihinkin tulevaan tapahtumaan, avauskappale "esittelee dynaamisella tavalla tarinan keskeiset toimijat". Sipilän analyysi tekee itselleen tulkintatilaa samalle paikalle kirjailijan ja yleisön väliin kuin päivälehtikritiikki. Moisella näköalapaikalla detaljeista koottu analyysipohja on kyllä tukeva, mutta tulkinnassa on katto yhtä korkealla kuin fiktiossa itsessään. Markku Soikkeli