Arvostelu julkaistu Satakunnan Kansassa

TUURIN POHJANMAA KANSALLISENA KIRJALLISUUTENA


Juhani Sipilä: Maa luja, taivas korkia.
Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja
Otava 2002


Elävän nykykirjailijan tutkiminen vaatii rohkeutta. Paitsi että 
kirjailija ennättää julkaista enemmän kuin yksikään tutkija, 
uusin kirjallisuus hakee edelleen paikkaansa suhteessa 
kirjallisuushistoriaan. Klassikkojen joukkoon kohottaminen 
vaatii yhteistä mielipidettä niin kriitikoilta, tutkijoilta kuin 
suurelta yleisöltä.

Niinpä suositutkin, mutta painosten miljoonamäärästä 
riippumattomat kotimaiset kirjailijat kuten Antti Tuuri ovat 
saaneet akateemista huomiota vain satunnaisissa artikkeleissa.

Tuurin osalta puutetta korjaa Juhani Sipilän tuore väitöskirja 
Maa luja, taivas korkia, joka sekään ei pyri selittämään 
kauhavalaisen koko kirjailijauraa. Vaikka tutkimus on miltei 
viisisataasivuinen ja antaa Tuurin töille arvoa vertailuilla 
kansallisiin klassikoihin, analyysi keskittyy Pohjanmaa-
sarjaan.

Sarjaan kuuluvat Tuurin vuosina 1982-1997 ilmestyneet 
romaanit. Pohjanmaa ja Lakeuden kutsu kuvaavat Hakalan 
suvun nykypäivää, Talvisota heitä edeltävän sukupolven 
vaiheita. Siirtolaisromaaneja sarjassa ovat Uusi Jerusalem ja 
Maan avaruus sekä nykypäivään sijoittuva veropetollisten 
kuvaus Ameriikan raitti.


Ajaton Pohjanmaa

Harvinaisen lähestyttävän Sipilän väitöksestä tekee se, että 
tutkimus on kirjoitettu hyvin yleistajuisella, 
"suomenvaltaisella" kielellä. Lisäksi Otava on painanut 
väitöksen pokkariksi, jonka ulkoasukin muistuttaa Tuurin 
romaaneita. 

Sipilän työ on arvokasta perustutkimusta, vaikka se ei ole 
aivan tyypillisin esimerkki akateemisesta 
kirjallisuudentutkimuksesta. Yhtenäisen näkökulman ja 
pohdittujen taustayhteyksien sijaan Sipilän väitös on 
huolellinen kokoelma luonnehdintoja eteläpohjalaisuudesta.

Sipilä esimerkiksi osoittaa perusteellisesti, miten kansallinen ja 
alueellinen identiteetti paljastuvat räikeästi vieraissa oloissa. 
Etenkin Etelä-Pohjanmaalla siirtolaisuus on ymmärretty osaksi 
maakunnallista identiteettiä. Sikäläisen sanonnan tapaan: "Ei 
se ole mies eikä mikään, joka ei ole Amerikassa käynyt."

Pohjois-Amerikkaan sijoitetuissa tarinoissa saadaan 
rekonstruoiduksi käsitykset suomalaisuudesta ja 
pohjanmaalaisuudesta. Antti Tuurin siirtolaisromaanit, 
Ameriikan raitti ja Uusi Jerusalem ironisoivat yhtä hyvin 
unelmaa utooppisesta erilaisuudesta kuin kansallisesta 
yksimielisyydestä ja samankaltaisuudesta.

Utopian suhteen yllättävintä Tuurissa ovat hänen 
sovelluksensa antroposofisesta uskonnosta ja ylipäänsä runsas 
uskonnollinen kuvasto. Toisaalta ihmisten eroja testataan 
alueellisen identiteetin puitteissa. Kuinka kasvaa yksilöksi 
joukkoliikkeiden, yrittäjähengen, konservatiivisen uskonnon ja 
väkivaltaisen miesihanteen ilmapiirissä? Sipilä osoittaa, että 
marginaaliseksi katsottu heimokuvaus itse asiassa vahvistaa 
käsitystä aiheen ja henkilöiden kansallisesta luonteesta.

Rakenteellinen vertailukohta Tuurin töille löytyy muun 
muassa ns. yhden päivän romaaneista, koska Tuurikin katsoo 
nykypäivää sukupolvien lävitse ja kuvaa (etelä)pohjalaista 
identiteettiä ajattomana. Sipilä katsoo, että teossarjan 
rakenteiden selvitys luo pohjaa identiteetin käsittelylle.

Tuurin sarja tekee poikkileikkauksia historiallisista 
tapahtumista, kuten Talvisota-teoksessa ja 
siirtolaisromaaneissa, mutta myös historiaa pitkin suunnattuja 
katsauksia Pohjanmaan ja sen asukkaiden muuttumisesta. 

Pohjanmaa-sarja kokonaisuutena jää kysymyksenasettelun 
ulkopuolelle.
Yhdistävä tekijä sarjalle on kirjailija itse. Sipilän mielestä 
hänen lukuisat haastattelunsa Tuurin kanssa tuovat yhden 
tason lisää analyysiin eikä haastattelujen suhdetta varsinaiseen 
tutkimusaineistoon sen kummemmin perustella. 


Kulttuuripolitiikkaa Tuurilla

Huomattava osa tutkimuksesta kartoittaa Tuurin kirjojen 
yhteyksiä muihin teoksiin ja kulttuurisiin teksteihin. Jotkut 
näistä erottuvat selvästi, toiset ovat huomaamattomia 
vertailutekstejä. Tuurin romaanit näyttäytyvät 
"mosaiikkimaisina" tai "kudelmina" ja liittyvät kotimaisen 
kirjallisuuden "heimokulttuurien palettiin".

Lisäksi kohde jaetaan yhä pienempiin osasiin ilman kokoavia 
loppupäätelmiä ja teoria ripotellaan analyysin sekaan sen 
perusteella, mitä milloinkin tarvitaan. Objektiivisen 
tutkimuksen kannalta kaikkein kyseenalaisinta on se, että 
kirjailija itse saa toimia auktoriteettina tutkijan tulkinnoille.

Vaikka Sipilän väitöskirja on ansiokas siinä, miten kattavasti 
se paljastaa eteläpohjalaisen identiteetin käyttökoodin ja -
voiman Tuurin romaaneissa, se on myös arkkiesimerkki 
tieteellisen tutkimuksen kömpelyydestä.

Yhteenkään kysymykseen Pohjanmaa-sarjan kirjallisesta 
erityisluonteesta ei syvennytä, mitään ei määritellä 
teoreettiseksi lähtökohdaksi ja kohteen kulttuurihistorialliseksi 
kontekstiksi. Tutkimus lähinnä vahvistaa ja normittaa 
päivälehtikirjoittelussa syntyneitä konventionaalisia käsityksiä 
Antti Tuurin kirjailijakuvasta. Näin Tuurille raivataan paikkaa 
kirjallisuuden kaanoniin Kiven, Linnan ja muiden suurmiesten 
rinnalle. 

Tyypillistä tällaiselle kirjallisuudentutkimukselle ovat 
epäanalyyttiset kohdetekstin kuvailut: "aloitus ennakoi tarinan 
vauhtia", "ovien paukuttelu ennakoi myös aseilla paukuttelua", 
kohtaukset "vihjaavat" tai "viittaavat" milloin mihinkin 
tulevaan tapahtumaan, avauskappale "esittelee dynaamisella 
tavalla tarinan keskeiset toimijat".

Sipilän analyysi tekee itselleen tulkintatilaa samalle paikalle 
kirjailijan ja yleisön väliin kuin päivälehtikritiikki. Moisella 
näköalapaikalla detaljeista koottu analyysipohja on kyllä 
tukeva, mutta tulkinnassa on katto yhtä korkealla kuin fiktiossa 
itsessään.

Markku Soikkeli


Katso myös raportti Sipilän väitöstilaisuudesta (sis. osin samoja huomioita kuin kritiikissä, koska käsittelee myös väitöskirjaa)

Soikkelin tekstien valikkoon