Soikkelin kirjallisuuskritiikit | Soikkelin tekstien arkistoSOIKKELIN KIRJALLISUUSKRITIIKKEJÄ
Markku Soikkeli
HALTIASADISMIA, KEIJUHUUMEITA JA PEIKKOPORNOA
Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär
Suom. Hannu Tervaharju
Like 2003
En ole erityisemmin pitänyt yhdestäkään Michael Swanwickin novellista: ne ovat tuntuneet itsetarkoituksellisen tekonäppäriltä. Selaillessa hänen tuoretta romaanisuomennostaan kirjakaupassa se näytti tyylillisesti hyvin samanlaiselta kuin novellit. Vasta Finnconissa menin kuuntelemaan mr. Swanwickin omaa ääntä. Kirjailija oli niin sympaattinen ja teräväpäinen ja niin kriittisesti alamme kirjallisuuden sisäistänyt, että Rautalohikäärmeen tyttäreen (alunp. 1994) oli pakko tarttua uudelleen. Ja aluksi kirja tekikin juuri sen vaikutuksen, jota mr. Swanwick kuvaili tavoitteekseen Finnconissa: saada lukija huomaamattaan uppoamaan kirjaan. Ensimmäiset 60 sivua menivät kuin hujauksessa, kuin olisi löytänyt uudelleen Philip Pullmanin tapaisen omalle erityiselle maailmalleen omistautuneen äänen, sadunkerronnan arkaaisen ilon. Sitten alkoi tökkiä. Vaikka Swanwickin tyyli pysyy läpi kirjan yhtä värikkäänä ja ideoita ilotulittavana, sitä vähitellen huomaa lukevansa fantasiaromaanin sijaan ohuesti naamioitua novellikokoelmaa amerikkalaisen collegenuoren rankasta arkipäivästä. Taustalla pysyy suuri kuvio tytöstä, joka pyrkii takaisin 'alkuperäiseen' maailmaansa ja pohjimmaisen moraalinsa tähden osaa haluta pois postmodernista maailmojen moneudesta, jossa henkisen ja fyysisen tiedon alueet ovat kauhua herättävällä tavalla sekoittuneet. Kuvio on koko lailla sama kuin Philip Pullmanin Kultainen kompassi -trilogiassa, mukaan lukien ajatus esipuberteetista luonnontieteen esiymmärryksenä. Mutta siinä missä Pullmanin maailmat pysyvät järjestyksessä ja tarina etenee jotakuinkin niiden sääntöjen varassa, jotka tarinan alussa on laadittu, Swanwick muuttaa sääntöjä tarinan edetessä. 300 sivun jälkeen kirja muuttui lähinnä efektien toistoksi, ja tympeäksi efektien volyymiä lisäillessään. Heikkouksiaan (lyhytjännitteisyyttään) hyväksikäyttäessään kirjailija ei ole mitenkään malttanut lopettaa ajoissa vaan lisää kaasua ja panoksia saadakseen edes itsensä pysymään vauhdissa - ja sivumäärän isojen dollareiden lukemissa. Rautalohikäärmeen tytär on kovaksikeitetty teiniromanssi, joka on kirjoitettu erittäin hallitusti tieteisfantasian ylä- ja alatyylejä yhdistellen. Nuortenleffan formaattia noudattaessaan se tuntuu kuitenkin vastenmielisen laskelmoidulta: rikotaan ihmisiä, riisutaan vaatteita, vastustetaan auktoriteetteja. "Nikita" kohtaa "Shrekin"? Suunnilleen 50-60 sivun välein Swanwick aloittaa uuden episodin tarinassaan ja suunnilleen 100 sivun välein hän laajentaa vastakkainasetelmaa häijyn hyviksen ja kyynisten pahisten kamppailussa, laventaa arvosfääriä, jossa päähenkilön on selvitettävä menneisyytensä ja päihitettävä maailmojen tulevaisuus. Swanwick selittää tarinan sisällä episodimaisuutta sillä, että päähenkilön elämässä toistuvat samat tilanteet ja ihmissuhteet haastavasti ja että tässä edettäisiin spiraalimaisesti johonkin lopputulokseen, mutta kerronnan tihentymisessä tämä ei näy eikä tunnu. Kirjan keskeinen, episodeja yhdistävä rakennelma on rautalohikäärme, joka on toki niin komeasti kuvattu alusta loppuun, että sen tulemisia ja menemisiä seuraa henkeä pidätellen - toisaalta tällainen yksittäinen jumala koneesta - motiivi ei riitä sekään sitomaan episodeja toisiinsa. Aikuisfantasiaa nuorekkaaseen pepsimakuun Vain idealisoimalla uudelleen koneen ja mekaanisen toiminnan voi tieteisfiktio idealisoida myös seksin. Tunnetuin esimerkki tästä on J.G. Ballardin Crash (1974). Ballardin romaanissa laitteet edustavat eläväksi muuttunutta päiväuneksuntaa: "Näkymättömän erotiikan kielet ja keksimättömät sukupuoliaktit odottivat hiljaisina tuon monimutkaisen laitteiston sisuksissa." Rautalohikäärmeen tyttäressä yhdistetään erotisoiva kyberpunk perinteiseen fantasiaan. Vasta 1990-luvulla fantasia on lajina kehittynyt niin pitkälle, että sen konventioita voidaan käyttää scifistisinä vertauskuvina. Swanwick rinnastaa sukupuolet mytologisiin lajeihin, jotka himoitsevat toisiaan, mutta ennen kaikkea kuvailee insinööritaitoa alkemiana, jonka inhimillinen halu voi vain tärvellä. Intuitiivisen ymmärryksen mekanismeista voi saavuttaa vain se, joka ei ole koskaan kokenut ruumiillista rakkautta, muuttunut itsekin koneeksi. Scifin alkemistisuus, teknologian ihmeellinen vaikutus käyttäjiinsä, on Swanwickilla pelkistetty seksiksi; tuloksena on paljon tylsää pornografiaa. Alkemistinen viisaus perustuu nyt seksin opiskelulle: "Kun olet yhdynnässä jonkun kanssa, sinun täytyy visualisoida koe mielessäsi alusta loppuun, vaihe vaiheelta. Jos avustajasi saa orgasmin ennen kuin olet valmis, sinun täytyy aloittaa alusta." Kun fantasian uudet oireet siirtyivät aikuissarjakuvista kirjallisuuteen, tämä haltiasadismin, keijuhuumeiden ja peikkopornon määrä olisi pitänyt osata ennustaa tulevaksi. Ja Swanwick sentään edustaa sofistikoiduinta ääripäätä aikuisfantasiasta? Ilmeisesti, ja sinänsä Likelle täytyy olla kiitollinen siitä, että tällainen harvinaisuus saadaan suomeksi. Kääntäjä Hannu Tervaharju on selvinnyt Swanwickin tyylikirjosta vähintäänkin kiitettävästi ja erityiskiitos menee sille, että nimien lokalisointiin on nähty vaivaa (oikoluentaan ei).M.G. Soikkeli
Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo