Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN TIETOKIRJA-ARVOSTELUJA
Tuoreimmat tietokirja-arvosteluni:
Erikseen ryhmiteltynä löytyvät arvosteluni kaunokirjallisuudesta.
Pirjo Ahokas, Martti Lahti ja Jukka Sihvonen: Mieheyden tiellä (1993)
Aleksis Kivi -seura (toim.): Hiidenkiveltä(2005)
Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri(2007)
Rick Altman: Elokuva ja genre(2002)
Yann Andréa: Duras, rakastettuni(2001)
Karen Armstrong: Myyttien lyhyt historia(2005)
Antti Arnkil ja Olli Sinivaara (toim.): Kirjoituksia Väinö Linnasta(2006)
Elisabeth Badinter: Mikä on mies?(1993)
Roland Barthes: Rakastuneen kielellä(2000)
Zygmunt Bauman: Postmodernin lumo(1996)
Harold Bloom: Lukemisen ylistys(2001)
Steve Cohan & Ina Rae Hark (ed.): Screening the Male (1993)
Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien(1998)
Richard Dyer: Älä katso! Seksuaalisuus ja rotu viihteen kuvastossa(2002)
Markku Envall: Henkiinjäämisen suunnitelma(2001)
Markku Eskelinen: Kybertekstien narratologia (2002)
Markku Eskelinen & Raine Koskimaa: Haavikko 2001(2001)
Vesa Haapala (toim.): Kuvien kehässä(2003)
Vesa Heikkinen, Harri Mantila ja Markku Varis (toim.): Tuppisuinen mies(1998)
Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kaisu Rättyä (toim.): Nuori kirjan peilissä. Nuortenromaani 2000-luvun taitteessa(2003)
Juha Herkman:Sarjakuvan kieli ja mieli(1998)
Irma Hirsjärvi:Faniuden siirtymiä(2009)
Yrjö Hosiaisluoma:Euroopan reunalla, kosken korvalla(1998)
Yrjö Hosiaisluoma:Kirjallisuuden sanakirja(2004)
Timo Hännikäinen : Taantumuksellisen uskontunnustus(2007)
Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket(2006)
Eeva Jokinen: Väsynyt äiti(1996)
Aki Järvinen:Hyperteoria(1999)
Aki Järvinen & Frans Mäyrä (toim.):Johdatus digitaaliseen kulttuuriin(2000)
Timo Kautto: Auervaara - aurinko- ja kevätmies(1999)
Stephen King: Kirjoittamisesta(2000)
Koistinen et al(toim.): Kaksi tietä nykyisyyteen(2000)
Kimmo Koivisto: Kosmoksen merkit(1998)
Jari Koponen: Topelius ja tulevaisuus(1998)
Jari Koponen: Mielikuvituksen mestarit(2000)
Urpo Kovala & Tuija Saresma(toim.): Kulttukirja(2003)
Markku Kulmala: Miss' laaja aukee? Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan merkitysrakenteita(2003)
Teppo Kulmala: Kohtalokasta kerrontaa(2002)
Harri Laakso: Valokuvan tapahtuma(2004)
Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki (toim.): Äänekäs kevät(2008)
Teuvo Laitila: Soldier, structure and the other(2001)
Mikko Lahtinen (toim.): Matkoja utopiaan(2003)
Lahtinen ja Lehtimäki (toim.): Ääniä äänien takaa(2006)
Roger Lancelyn Green & Walter HooperC.S. Lewis - elämäkerta(2006)
Mikko Lehtonen: Post scriptum(2001)
Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä(2002)
Kari Levola (toim.) : Kirjailijan työmaat (2007)
Pirkko Lindberg:SOS Tuvalu(2005)
Lindstedt, Risto; Vahtokari, Reijo : Mika Waltari. Muukalainen maailmassa(2007)
Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa?(2004)
Pirjo Lyytikäinen: Vimman villityt pojat(2004)
Pirjo Lyytikäinen ja Päivi Tonteri (toim.): Romaanihenkilön muodonmuutoksia (2003)
Lyytikäinen, Nummi, Koivisto (toim.): Lajit yli rajojen(2005)
Merete Mazzarella: Kun kesä kääntyy(2001)
Veijo Meri: Pohjantähden alla(1999)
Kai Mikkonen: Kuva ja sana(2005)
Ilkka Mäyrä: Kiehtova ja kauhea demoni (1996)
Nicholas Negroponte: Digitaalinen todellisuus (1996)
Juri Nummelin: Valkoinen hehku. Johdatus elokuvan historiaan(2005)
Pirkko Nuolijärvi ja Liisa Tiittula: Televisiokeskustelun näyttämöllä (2000)
Antti Nylén : Vihan ja katkeruuden esseet(2007)
Jukka Pesonen ja Timo Suni (toim.): Venäläinen formalismi. Antologia(2002)
Mike Pohjola: Myrskyn aika(2003)
Eero Saarenheimo: Casanova ja Sprengtporten (2006)
Juhani Salokannel (toim.): Kirjojen Suomi(1996)
Jukka Sarjala : Salonkien aaveet(2007)
Olli Seppälä ja Marko Latvanen: Vapahtajia valkokankaalla (1996)
Jukka Sihvonen: Konelihan värinä. Johdatus kytkeytymisen(2002)
Timo Siivonen: Kyborgi (1996)
Jorma Sipilä ja Arto Tiihonen (toim.) : Miestä rakennetaan - maskuliinisuuksia puretaan (1994)
Juhani Sipilä: Maa luja, taivas korkia (2002)
Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa (2003)
Jaakko SyrjäMuistissa Väinö Linna, 1(2004)
Yrjö Varpio: Matkalla moderniin Suomeen(1998)
Yrjö Varpio et al(toim.): Suomen kirjallisuushistoria (1999)
Soile Veijola ja Eeva Jokinen: Voiko naista rakastaa? (2001)
Harri Veivo (toim): Kirjallisuus on virhe (2002)
Esa Vilenius: Kaiken maailman loput (2008)
MYYTTEJÄ POVITASKUUN Kimmo Koivisto: Kosmoksen merkit Cultura Oy 1998 Vanhojen myyttien tulkinta on samalla tavoin luovaa puuhaa kuin unien tulkinta. Kukin tulkitsija voi nähdä muinaisissa myyteissä itselleen selkeitä kokonaisuuksia. Jokainen tulkinta kertoo oikeastaan enemmän tulkitsijan aikakaudesta kuin esimerkiksi Suomen muinaishistoriasta. Parhaat myyttien tulkitsijat ovatkin olleet puoliksi runoilijoita. Tähän joukkoon lukeutuu myös Kimmo Koivisto. Hänen pienkustanteena ilmestynyt teoksensa Kosmoksen merkit on sekä analyyttisesti rohkea että runollisesti avarakatseinen vertailu pohjoisten kansojen mytologioista. Kalevalan lisäksi keskeisellä sijalla ovat Edda-runot. Osansa vertailusta, kaukaa ja läheltä, saavat myös oman aikamme runonlaulajat. Ulkomaisia runoilijoita, kuten Majakovskia ja Nerudaa, Koivisto tulkitsee kuin shamaaneja. Suomalaisista runoilijoista myyttisimpiin ovat päässeet niin Pentti Saarikoski kuin Helvi Hämäläinenkin. Kosmoksen merkit on jaettu moneen temaattiseen osastoon. Kosmologiaan kuuluvat kaikki maan, veden ja ilman olennot, mutta niiden keskinäinen hierarkisointi olisikin ollut jo luonnontieteellinen kannanotto. Niinpä Koivisto yhdistelee aiempien folkloristien tulkintoja omien miellejohteidensa mukaisesti. Koiviston vapaasti assosioiva ja vertaileva myyttianalyysi toimiikin hyvin omilla ehdoillaan. Itse olen kantanut kirjaa takin ja repun taskussa, koska teos on parasta mahdollista luettavaa bussimatkoilla: pieniä älykkäitä välipaloja runouden vanhimmista aiheista. Koiviston tekemät roimat yleistykset ovat runollisia näkyjä siitä, miten moderni taide on ollut jatketta shamanismille tai kuinka ensimmäinen suomalainen saa syntynsä puunrungosta. Välillä Koivisto innostuu millenistisiin näkyihin: pian kulttuuri kokee muodonmuutoksen ja palaamme kolkkojen esineiden parista elävien myyttien ääreen. Parhaimmillaan teos on maistellessaan vanhojen sanojen merkityksiä tai rakentaessaan kertomuksen ideaa jostain myytin sirpaleesta. Onko Suomen heimo jakaantunut joskus hirven ja karhun klaaneihin? Onko kuikan huudossa kuultu aina kuoleman ääni? Kosmoksen merkit -kirjassa runoilija puhuttelee aiempia runoilijoita, myös Martti Haavion kaltaista tutkijarunoilijaa, joka saattoi intoilla tupajumin yhteydestä muinaispersialaiseen kuolemanjumalaan. Kalevalan juhlavuonna tällainen pienkustannus edustaa elävää kansanrunoutta. Mytologiasta kiinnostuvalle se tarjoaa myös listan kirjallisia viitteitä samoille synnyille, joilta Koivisto on käynyt sanansa noutamassa. Markku Soikkeli IDENTITEETTI ON RASKAS VELVOLLISUUS Zygmunt Bauman: Postmodernin lumo Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino, 1996. Zygmunt Baumanin esseissä tiivistyvät kaikki ne keskeiset käsitteet, joita postmodernin filosofia on pyöritellyt: muukalaisuus, intellektuellit, osakulttuurit, modernismin perintö, identiteetti ja etiikka. Mutta siinä missä muut jälkimodernit teoreetikot ovat valmiita kierrättämään suuret abstraktiot uusien kielipelien kautta, on Bauman laatimassa postsosiologiaa kierrätykseen kykenevistä teoreetikoista. Postmodernissa merkitysten leikki ei ole aluillaan, vaan lopuillaan, voisi Baumanin tiivistää yhteen ajatukseen. Baumanille postmoderni on myöhäismodernia, modernin aikana (1600-1800 - luvuilla) kehittyneen kulttuurin tulemista tietoiseksi itsestään. Postmodernin lumo -kokoelman kahdeksassa artikkelissa toistuu ajatus siitä, että nimenomaan mielentilana postmoderni on johtanut keskeneräiseen itsensä ymmärtämiseen, jopa keskeneräiseen suvaitsevaisuuteen. Postmoderni kulttuuri tapaa "etsiä itsestään omia sisältöjään, tutkiskella omia tuntojaan ja kertoa löytämästään." Tämä hajottava ja hyökkäävä itsensä pohdiskelu toteutuu intellektuellien ja mielipidevaikuttajien puheessa. Kun modernin aikana älymystö yritti todistaa taiteen, historian tai kielisysteemin historiallista keinotekoisuutta, on postmoderni palauttamassa näille alueille ihmeen tunnon: olemme halukkaita ymmärtämään yhä uudelleen taidetta, historiaa tai kieltä koskevat ymmärrystavat, ja hylkäämään eilen kertyneet opit. Tämä uudelleen ymmärtämisen innostus on yhtä kuin postmoderniin sisältyvä lumo. Yksilön ja postmodernin kulttuurin kosketuspinta on mielikuvayhteisössä. Asioiden julkisen merkityksen ratkaisee kyky käyttää oikeita symboleita, vedota mielikuvayhteisön yhteiseen kuvittelukykyyn. Postmodernissa valtiossa kansalaisuus on julkista näkyväisyyttä kulloisenkin mielikuvayhteisön kontekstissa. Lopulta talouselämäkin on pelkkää huomion kauppaamista. Mielikuvayhteisöt eivät kuitenkaan ole tasaveroisia, eivätkä niiden jäsenet tasa-arvoisia. Bauman käsittelee yksilön yksilöllisyyttä eliitin ylläpitämänä unelmana minuudesta, joka on opittu modernin aikana. Eliitillä itsellään on ollut erityinen velvollisuus minuuden eetoksen apostoleina. Nationalismin avulla eliitti on perustellut paikkansa rahvaan ohjaajana. Postmoderni yksilö on sisäistänyt ohjeet ja moraaliset koodit niin pitkälle osaksi oman identiteettinsä projektia, että hänellä ei ole moraalista yhteisöä, eikä moraalista koodistoa, jolla jakaa vastuu teoistaan muiden kanssa. Tarkastellessaan moraalia sosiaalisen lähtökohtana, Bauman asettaa kyseenalaiseksi perinteisen käsityksen sosiaalisuudesta ja sosiologiasta. Sosiaalisuus on Baumanille sattumanvaraista ja prosessimaista, vapauden ja riippuvuuden dialektista leikkiä. Sosiologian puolestaan tulisi tarkastella sitä habitaattia eli toimintaympäristöä, jossa minää voidaan rakentaa; esimerkiksi mielikuvan ympärille ryhmittyvää yhteisöä. Minät viihtyvät hyvin näissä nykyajan heimoissa, koska minät voivat hetken jakaa kiihkeän, rituaaleilla vahvistetun yhteisyyden tunteen. Kelpaako Baumanin artikkelikokoelma sitten muuhun kuin keskustelun herättämiseen niissäkin piireissä, jotka ovat vartoneet tekstien kääntymistä tällaisiksi lumoavan sujuviksi suomennuksiksi? Ainakin Baumanin ajatukset herättävät kysymyksiä suomalaisen kulttuurin modernisaatiosta ja (keskeneräisestä) postmodernisaatiosta, etenkin intellektuellien osuudesta tässä "rajaseutusivilisaatiossa". Postmodernin lumo on ehkä liiankin tuhti kokoelma Baumanin ajatuksia. Hän kirjoittaa erittäin sujuvasti ja selkeästi, mutta niin artikkelien sisältä kuin väliltä puuttuu jäsennystä, jota konkreettiset esimerkit voisivat edesauttaa. Baumania on helppo lukea, mutta vaikea muistaa ja tiivistää. Hajanaisuutta lisää se, että vanhempien artikkeleiden tematiikka syvenee myöhemmissä. Baumanin artikkeleiden painopiste on siirtynyt (1987-1995) älymystön roolin tarkastelusta postmodernia ylläpitävän - ja älymystöltä opitun - diskurssin tarkasteluun. Modernin oppeja mukanaan kantava ihminen on kuin pieni sivilisaatio, jolla on yhä enemmän taitoja keskustella itsensä kanssa ja enemmän tilaisuuksia toimia moraalisesti. Mutta, toteaa Bauman, tarkastellessamme yksilön valintoja ymmärrämme niissä yhä vähemmän eettistä yleistettävyyttä. Messiaanisen sirpaleissa voi heijastua milloin kenenkin mielipidegurun kasvokuva. Baumanin mukaan identiteetti on postmodernissa maailmassa raskas, älymystöltä opittu velvollisuus. Oikeastaan Baumaninkin ajatusten toistaminen ja tulkitseminen osaltaan jatkaa älymystön mielipidevallan kierrätystä kulttuurin mannermaisista keskuksista tänne Suomen eettiseen periferiaan. Toisaalta: miksipä itsekritiikin oppi ei tulisi samaa tietä kuin modernisaatiokin? Markku Soikkeli (tämä arvostelu on ilmestynyt Kulttuurintutkimus-lehdessä 1997) PÄIVÄKIRJA PITÄÄ ÄITIÄ Eeva Jokinen: Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Gaudeamus: Helsinki 1996. 222 s. Yksinään väsyneet äidit ovat kirjoituksissaan - Tiina Pystysen sanoin - "hyvää seuraa itselleen". Elämäkerroissa he ovat läheisiä itselleen, esiintyvät itselleen väsyneinä. Äitien elämäkertoja tutkineella Eeva Jokisella on aineistona päiväkirjojen lisäksi Kaks'plus-lehden vuosikertoja 1960-luvulta 1990-luvulle, Elvi Sinervon novelli, sekä aiemman tutkimuksen esille nostamia äitiyden kuvauksia. Lajitellusta aineistosta löytyviä väsymyksen ilmaisuja Jokinen rinnastaa muihin yksinäisyyden esityksiin. Väsymyspuhe ei kontekstoidu pelkästään päiväkirjagenreen vaan - Jokisen intertekstuaalisen metodin mukaisesti - siinä nähdään yhtymäkohtia esimerkiksi munkkiteologiasta tuttuun erakkouden puheeseen. Rinnastukset ovat mielekkäitä, koska käsitykset yksityisen ja julkisen alueista pohjautuvat käsityksille siitä, millainen naiselle sopiva yksityisyys on sakraalia ja millainen julkisuus arkista. Jokinen pohtii millaista pyhän ja arkisen hierarkiaa me pohjoismaalaiset rakennamme kommentoidessamme ihmisiä "töihin lähtemisen" ja "kotiin jäämisen" ilmaisuilla. Ainakin kotiäidin kohdalla kodista tulee luostari, jonka pyhyyden hän tuottaa puhuessaan siitä itseä varten suljettuna tilana: "-- olen oppinut antamaan arvoa elämän henkisille arvoille enemmän nyt. Enää ei tarvitse juosta niin joka muotivillityksen perässä, eikä muutenkaan tunnu olevan niin menoja kuin aikaisemmin." (sivun 89 esimerkki elämäkerrasta) Päiväkirjojen väsymyspuhe Kun Eeva Jokisen väitöskirja Väsynyt äiti aikoinaan osui käsiini, löysin viimeinkin käsitteen, jonka avulla diskurssianalyysi ja kirjallisuudentutkimus saattoivat kohdata: konfiguraation. Omassa, rakkausdiskurssia koskeneessa tutkimuksessani sovelsin käsitettä eri tavoin kuin Jokinen tai esimerkiksi Soile Veijola ovat tehneet väitöstöissään, mutta ratkaisevaa olikin, että löysin hyvin toimivan mallin sille, kuinka yksittäisten tekstien subjektit saatettiin asettaa yleisen diskurssin kehikkoon. Jälkikäteen olen miettinyt suomenkielistä termiä, jolla korvata konfiguraatio, ja siksikin palannut mieluusti Jokisen väitöskirjan pariin. Uusilla lukemisilla teoksesta on auennut ideoita, jotka voivat edesauttaa nimenomaan miessubjektin analysoimista rakkausdiskurssiin nähden. Jokisen kirja onkin kuin ajatus ajatukselta kehittyvä artikkelikokoelma, jota sitoo yhteen moniulotteinen metafora: väsynyt äiti. Konfiguraatio tarkoittaa sitä, kuinka asetumme aktiivisesti ja passiivisesti diskurssin mahdollistamaan rooliin. Tätä 'tulee asettuneeksi' -toimintaa Jokinen kuvailee kuin kyse olisi ideologiasta, joka "kutsuu" meitä asettumaan tietynlaiseen asemaan ja esiintymään tietyllä tavoin. Ideologia ja diskurssi kuitenkin eroavat toisistaan siinä, että yksilön esiintyminen, konfiguraatio, riippuu myös median, genren ja aikakauden kontekstista. Diskurssianalyysi on siis oikeastaan aina ja juuri konfiguraatioiden tutkimista. Kaikki muu diskurssin käsittely on kulttuurintutkimuksen diskurssiteoriaa. Ehkä palkitsevinta Jokisen väitöskirjassa onkin hänen lähtökohtansa korostaa konfiguraatioon joutuvan subjektin ruumiillisuutta. Ruumiillisuuden intiimi kokemus ja sen puheellistaminen yleisellä tavalla tuottavat konfiguraatioita, joista vertailemalla voi osoittaa, missä määrin äitinainen voi soveltaa väsymyspuhetta ja mihin tarkoituksiin. Itsemääräytyvyyden esittäminen Sosiaalisesta todellisuudesta tarkasti valitun väsymys-metaforan lisäksi myös Jokisen väitöksen rakenne tulee olemaan vapauttava esikuva monelle väitöskirjan tekijälle. Kirjallisuudentutkimuksessa samanlaista, pohdiskelevin fragmentein rytmittävää väitöskirjan rakennetta on käyttänyt Anna Makkonen. Toisaalta oman meta- analyyttisen kirjoituksen tuominen tutkimusaineiston rinnalle voi näyttää niinkin vaivattomalta, että Jokisen tai Makkosen väitöksen jäljitteleminen ei viekään enää tutkijan ajatuksia eteenpäin, vaan johtaa uusien metaforien varustamiseen. Huolimatta kirjavasta aineistosta Jokinen nimittäin johdattelee väsyneen äidin hahmoa koskevaa analyysiään jatkuvasti eteenpäin, jättäen osan uusista metaforista myös pelkiksi ajatusleikeiksi. Tällainen "poliittinen fiktio" on Jokiselle itselleen "uudelleenkirjoittamista": äidin ja sosiaalisen tilan suhteita vertaillaan keskenään. Se, mikä toistuu (sänky) yksityisen (kodin) alueella, onkin eräänlainen koti kodissa, koska yksityiseksi tarkoitettu tila on perheenäidille eri tavoin privaatti kuin esimerkiksi perheenisälle. Judith Butleriin viitaten Eeva Jokinen huomauttaa, ettei ole väliä, onko naisen ja miehen ero tässä suhteessa kulttuurinen vai yhteiskunnallinen. Olennaiseksi näyttäytyy se, millä tavoin nainen ja mies voivat esiintyä julkistuvan yksityisen alueella, miten esimerkiksi päiväkirjasta tulee äidille eräänlainen nukkeleikki, tila jonne kukaan muu ei voi tulla. Erotuksena psykoanalyyttiselle objekti-suhde -tulkinnalle Jokinen esittää, että päiväkirjan pitäminen ei ole korvike, vaan ympäristönsä osaavan subjektin konfigurationaalinen teko. Pitäessään päiväkirjaa äiti pitää kiinni itsestä. Tämä konfigurationaalinen osaaminen on "heikon äidin" tapa pärjätä patriarkaalisessa maailmassa, jossa "vahvan äidin" myytti voi perustua pelkästään sille, että lapset oletetaan subjekteina vieläkin alisteisemmiksi ja heikommiksi äitiin nähden. Heikon tai vahvan, mutta muista eristetyn subjektin sijaan naisen sosiaalista olemisen tapaa kuvaavat paremmin konfiguraatiot, joissa nainen voi puheistaa itsensä itsemääräytyväksi ja itsestään vastaavaksi. Näitä ruumiin ja puheen kohtaamisia ovat Jokisen luennassa niin palvelutyölle omistautuneen naisen kuin "kuluttavan yksilön" konfiguraatio, mutta myös luonnonvoimien kanssa neuvotteleva, mystifioitu "Maria-konfiguraatio". Tällaiset sosiologiset abstraktiot eivät kuitenkaan ole Jokisen analyysissä kuin välituloksia uuden analyysin tekemiseen - hän haluaa löytää missä paikassa (esimerkiksi hiekkalaatikolla) tietyn kokemuksen (esimerkiksi synnytyksen) puheellistaminen saa naisten välisiä merkityksiä (oman kehon kunnioitus). Mies edustaa siisteysnormia Kommentoidessamme 'itsen' mahdollista kasvua tai muutosta tulemme esittäneeksi halumme uuteen tai laajempaan tilaan viittaavilla metaforilla. Millä perustein tämä halu olisi erityisen naisellista? Eeva Jokinen viittaa Jessica Benjaminiin esittäessään, että nimenomaan naisen halua voisi ymmärtää tilametaforin, koska länsimaisessa kulttuurissa halun oletetaan lähtevän sisäisestä kehollisesta tilasta, josta naisilla oletetaan olevan erityinen intuitiivinen tietämys. Kulttuurintutkimukselle tärkeintä Jokisen lähtökohdassa on kuitenkin se, että subjektien välinen haluaminen ja esiintyminen tematisoituvat julkisesta (asuin)tilasta käsin. Elintilan tarve on siis itse asiassa esiintymistilan tarvetta, niin naiselle kuin miehelle. Teksteissä konfiguraatio näkyy asettumisena temaattiseen tilaan, jota esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa voidaan analysoida toistuvina tilannemotiiveina - juuri tähän päädyin Jokisen kirjan ansiosta omassa väitöksessäni. Sukupuolien konfiguraatio voi liittyä joko nais- tai miestyypillisiin diskursseihin. Kiinnostavinta diskurssianalyysissä on kuitenkin se, kuinka tiettyä diskurssia käyttävät ne, joilla ei periaatteessa ole siihen mediaa tai sosiaalista arvoasemaa. Tai ne, jotka sitä eivät ole perinteisesti käyttäneet: esimerkiksi isät väsymyspuhetta. Maskuliinisuuden tutkijassa Väsynyt äiti herättää kysymyksiä isäin ja ylipäänsä miesten osuudesta väsymyspuheessa. Ainakaan äitien elämäkerroista ei näytä löytyvän uupuvaa miestä. Sen sijaan Jokinen toteaa, että naisen kirjoituksessa mies voi edustaa siisteysnormia. Mies välittää julkisen mielipidettä yksityisestä, tai kuten Jokinen sanoo: siisteys- ja järjestysdiskurssi kutsuu miehen välityksellä naissubjektia tiettyyn asemaan kodissaan. Tällä huomiolla Jokinen kyseenalaistaa Cristoffer Tigerstedtin (1994) ja Matti Kortteisen (1982) tutkimukset tasa-arvoon alistuneesta kotimiehestä. Mies ei olekaan altavastaaja osallistuessaan kotitöihin, vaan hiljainen voittaja, koska hän ei joudu henkilöitymään kodin epäjärjestykseen. Mistä miehet sitten saavat mallin omalle konfiguraatiolleen? Jos naiset ovat joutuneet vertailemaan omaa rooliaan siihen "sukupuolineuvotteluun", jota Kaks'plussan kaltaiset lehdet ovat terveysvalistuksellaan välittäneet, niin tuskin miehet ovat saaneet vastaavia malleja ainakaan Tekniikan maailmasta? Kuitenkin autojaan tai veneitään ylläpitämällä monetkin isät vaikuttavat pitävän kiinni itsestä, ihan samoin kuin äidit pitävät kiinni itsestä päiväkirjoillaan. Todennäköisesti miehen heikkous liitetään mieluummin mahdollisuuteen vetäytyä pois kodista. Väsymyksen sijaan mies ilmaisee rajatilaansa mahdollisuutena lähteä toteuttamaan jotain symbolista isäroolia. Hän siis voi ansaita julkisen isän kannukset joko vaippoja vaihtaen tai hallitusta johtaen. Markku Soikkeli (tämä arvostelu ilmestyy Sosiologia-lehdessä 2/1999) TEKSTIKOMPLEKSIN KUMMITUSTALOSSA Ilkka Mäyrä: Kiehtova ja kauhea demoni: kohti tekstin demonisten piirteiden analyysiä. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede; julkaisuja 31. 1996, 182 s. Kaunokirjallisuuden monimerkityksellisyydestä voidaan puhua monenlaisin vertauksin, jotka käytännössä tarkoittavat samaa kuin tekstin poeettisuus. Ambivalenssista saatetaan puhua vaikkapa metaforallisuutena tai myytteinä, mutta mitä lähemmäksi tullaan itseään tekstiä, sitä vaikeampi on sanoa, millä kompleksisuuden tasolla lukija vielä havaitsee monimerkityksisyyden kuin yhtenäisen kuvan. Ehkäpä ainoa tapa tutkia monimerkityksisyyttä on analysoida sellaisia kirjallisuuden aiheita, joissa kirjoittamisen ja lukemisen mielihyvä perustuvat merkityksen arvaamattomuuteen. Myös tekstin teoria on voinut lainailla metaforia tällaisilta aihealueilta. Ilkka Mäyrän osuus kirjallisuustieteen graduate schoolissa on ollut selvitellä demonifiguuria monimerkityksisyyden ja -äänisyyden merkkinä. Tohtorikoulun väliraporttina valmistunut lisensiaatintyö on oiva esimerkki laajasti käsitetystä intertekstuaalisesta tutkimuksesta, jossa teoria- ja kaunokirjallisuus edustavat samaa tutkittavaa tekstipintaa. Tekstiä riivaava demonisuus ei tarkoita Mäyrän käsitteistössä horjahduksia tekstin yhtenäisyydestä, koherenttiuden mahdottomuutta. Manatut riiviöt kuuluvat uskonnonkin kuvastoon vain toissijaisesti, sillä Mäyrän tutkimuksen näkökulmasta rajatilassa huutaa koko tekstiruumis; kauhun populaarisuutta Mäyrä on esittellyt laajemmin Sivupolkuja-kokoelmassa (1996) julkaistussa artikkelissaan. Mäyrän lisensiaatintyö näyttää aihealueen kartoituksen lisäksi riivatun tekstiteorian manaukselta. Demonifiguuri tiivistää Jacques Derridan ja Roland Barthesin tekstiteorioista jotain kuvallisesti käsitettävää. Demonisuuden toiminnassaan voi puolestaan nähdä Mäyrän esittelemissä kirjallisuudenlajeissa, kauhufantasiassa ja science fictionissa. Kiehtova ja kauhea demoni on lisensiaatintyönä väliraportti Ilkka Mäyrän matkasta kielifilosofian ja intertekstuaalisuuden kautta populaariviihteen ja korkeakirjallisuuden demoneihin. Koska Mäyrän väitöskirja tulee ilmestymään englanniksi, on kohtuullista, että hänen raporttinsa on tiedeyhteisöä laajemmalle kotimaiselle yleisölle sopiva johdatus demonifiguuriin. Demoni on hahmona vanha kuin Raamattu, vanhempikin, mutta metaforana siinä ruumiillistuu modernin ihmisen ristiriitaisuus. Katolisen Danten, protestanttisten Miltonin ja antikristillisen Goethen runoelmista nousevat esiin klassiset, mutta tekstuaalisuudessaan modernit demonihahmot. Mäyrän tutkimuksessa intertekstuaalisuus alkaa merkitä paitsi "saatanallista" tekstin karnevaliaa myös "demonista" tekstiminäin runsautta. Vaikka tekstiteorian analyysi on ainakin itselleni vaikeaselkoisin osa kirjaa, tiivistyy demonifiguurista tutkimuksellisesti ekonominen käsite, idean avatar. Tästä Mäyrän on helpompi jatkaa empiriaan. Pelkästään William Blattyn Manaajasta (1971) tai demonisesta tekoälystä kiinnostunut nuori satanisti tuskin selviäisi "signifioivien käytänteiden suhteista", mutta teorialuvuistakin hänelle saattaa jäädä jotain viitanhihoihin. Mäyrä nimittäin summaa lukujen lopussa keskeiset ideansa empiriaa varten. Sekä tekstin että tekstiteorian historiassa merkityksen moninaisuus on herättänyt kauhun ja kiehtovuuden tunteita. Fiktiosta eristämällään metaforalla Mäyrä tarkastelee Derridan ja Barthesin käsityksiä tekstin heterogeenisyydestä. Sivuretki tehdään psykoanalyysiin, josta selviää millainen konventioita kestämätön narsisti löytyy riivatun tekstin subjektista. Mikäli en lue Mäyrän työtä kuin paholainen Bibliaa, psykoanalyyttinen tulkinta näyttäisi korvanneen uskonnollisen tulkintamallin. Uskonnollinen rekisteri puolestaan on - ainakin maallistuneelle kauhuviihteen kuluttajalle - pelkkää kirjallisen perinteen kertaumaa. Kun erilaiset "tulkinnat" tai "rekisterit" ovat sijoitettavissa saman henkilöhahmon "tekstiminään" voi syntynyttä/synnyttävää konstruktiota nimittää "heterogeeniseksi taistelukentäksi". Taistelua käydään etenkin naisen kehon ympärillä. Termikimpuista selvittyään lukija voi yllättyä sekä Mäyrän tulkinnan selkeydestä että empaattisuudesta - synkkään aiheeseen nähden. Esimerkiksi Ira Levinin romaania Rosemaryn painajainen (1967) Mäyrä lukee siten kuin kirjan päähenkiö kykenee "dynaamiseen suhteeseen" hirviömäisen identiteettinsä kanssa. Blattyn ja Levinin kirjojen lisäksi manattavana on tieteiskauhun klassikkoja: Mary Shelleyn Frankenstein (1818) sekä Philip K. Dickin ja William Gibsonin teokset. Kun hirviö ja teknoshamaanikin alkavat muistuttaa demonista subjektia, voi valittu figuuritermi muuttua jo hieman muodottomaksi tai peräti väljäksi. Viimeinen analyysi Salman Rushdien Saatanallisista säkeistä (1988) sen sijaan konkretisoi figuurin tavalla, joka virittää kiinnostuksen seurata demonin juuria kauemmaksi uskontojen yhteisille alkulähteille. Vaikka demonit eivät herättäisi intohimoja puoleen tai toiseen, kannattaa Mäyrän kirjaan tutustua esimerkkinä desktop-julkaisemisen annista tiedekirjalle. Mäyrä on itse taittanut kirjan kuvineen kaikkineen. Lopputiivistelmät, alaviitteiden anekdootit ja kainalopaloiksi lisätty kuvitus rytmittävät kirjasta harvinaisen luettavan lisensiaatintyön. Joillakin aukeamilla lukemista ohjaava typografia on varastaa huomion varsinaiselta sisällöltä, mutta enimmäkseen intertekstuaalinen tutkimus tuntuu suorastaan vaativan monenkirjavan kohteen monimuotoista hallintaa. Markku Soikkeli (tämä arvostelu on ilmestynyt KTSV:ssa 1/1998) KUINKA BITTI KORVAA ATOMIN Nicholas Negroponte: Digitaalinen todellisuus Otava 1996. Suom. Petteri Bergius. Nicholas Negroponten artikkelikokoelma Digitaalinen todellisuus ei kelpaa lohduksi, mutta sentään diagnoosiksi niille, joista internetin kaltainen hype-ilmiö on enemmän nollien kuin ykkösten luoma illuusio. Kolumneista muokatuissa artikkeleissaan Negroponte selittää harvinaisen selkokielisesti ja monin vertauksin millainen osuus digitaalisessa vallankumouksessa on välineillä, etenkin tietoliikenteen välikappaleilla. Negroponten suurin visio lienee siinä, miten tietoliikenteessä on edessä suuri välityskanavien vaihdos. Langattomasti välitetty informaatio, kuten televisiokuva, siirretään tulevaisuudessa kaapeleilla ja nykyinen kaapelitieto, kuten puhelinkanavat, pelkästään eetterin lävitse. Syy tähän muutokseen on yllättävä, mutta perusteltu. Taivaalla mahtuu lopultakin kulkemaan vähemmän informaatiota toinen toistaan häiritsemättä kuin esimerkiksi maahan upotetuissa valokaapeleissa. Informaation laatu sanelee määrän Negroponten tarkkanäköisyys on hänen kyvyssään selittää, milloin informaation laatu on tärkeämpää kuin määrä, ja hänen realisminsa kyvyssä kuunnella, miten bisnes sanelee digitaalisen kehityksen tulevaisuuden. Kuinka esimerkiksi hinnoitellaan sydämentahdistajan etätarkkailun vaatimat bitit verrattuna Tuulen viemää -elokuvan 12 miljardiin bittiin? Miksi amerikkalainen Tv-Guide -lehti tuottaa enemmän voittoa kuin neljä suurinta tv-yhtiötä yhteensä? Parhaimmat huomiot koskevat tietotekniikan käytettävyyttä. Negroponte osaa selittää senkin, mitkä inhimilliset päähänpinttymät hidastavat tietotekniikan kehittymistä. Maailmankuulun MIT-laboratorion johtajana Negroponte on ikäänkuin raudan ja softan eli instrumenttien ja ideoiden välissä. Digitaalinen vallankumous on ollut niin nopea, että kaikki olennainen tuntuu tapahtuneen aivan viime vuosina. Negroponte palauttaa mieleen yllättäviä esimerkkejä virtuaalitodellisuuden tai graafisen käyttöliittymän kokeiluista jo 1970-luvulta. Ensimmäinen hologrammikin nähtiin jo 1948. Muuttaessaan kolumnit artikkeleiksi Negroponte näyttää myös ajankohtaistaneen tiedot vuoden 1995 tilanteen tasalle. Enintään voi kummastella Netscapen tai verkko-ohjelmoinnin puuttumista. Digitaalinen todellisuus tavaramerkkinä Digitaalisen todellisuuden artikkelit on jaettu kolmeen osastoon: laitteiden, käyttöliittymän ja käyttäjän tarkasteluun. Ei ole mitenkään yllättävää, että edes käyttäjästä puhuessaan Negroponte ei näe sitä vastarintaa, jota analogisessa maailmassa elävä ihminen pakostakin tekee digitaaliselle fuusiolle. Negroponte saattaa puhua vakavalla naamalla Disney- animaationa välittyvästä sääennusteesta tai käyttäjänsä tunnistavasta videonauhurista. Hän tarkastelee teknologista kehitystä ensisijaisesti ihmisen ja koneen välisenä muutoksena, eikä ihmisten välisen vuorovaikutuksen historiana. Väline ei ole enää (itsessään) viesti, julistaa Negroponte, koska välineet kykenevät tulevaisuudessa mukautumaan välittämiensä viestien sisältöön. Esimerkiksi CD-romppu menisi kömpelyydessään samaan historian roskakoriin kuin Betamax- videot. Kuitenkin jokin CD-rompun kaltainen esine saattaa löytää kotoisan esineen roolin samalla tavoin kuin esimerkiksi perinteinen painettu kirja on pitänyt paikkansa televisiota ja multimediaa vastaan. Onko Digitaalinen Todellisuus siis pelkkä tuotemerkki? Rivien välistä voi lukea skientistisen toiveen ihmisen ja koneen täydellisestä vuorovaikutuksesta. Negroponten jälkeen sietääkin tarttua vaikkapa Clifford Stollin pirullisiin vastakirjoituksiin digitaalisen unelman käyttöhäiriöistä. Markku Soikkeli (tämä arvostelu on ilmestynyt Turun Sanomissa joskus 1996) KUMPI ON VIERAAMPI, KONE VAI NAAPURI? Timo Siivonen, Kyborgi. Koneen ja ruumiin niveltymisiä subjektissa. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 53, Jyväskylän yliopisto 1996. Tuoreessa Kyborgi-tutkimuksessaan Timo Siivonen pohtii tieteisfiktion ominaislaatua: "Science fictionissa on kyse ihmisen itsensä luoman sosiaalisen järjestyksen järkkymisestä ja koko yhteiskuntajärjestelmän kohtaamista uhkista, jotka voivat tulla joko ulkoavaruuden vieraista toiseuksista tai väärille raiteille joutuneesta teknologisesta järjestyksestä käsin." Siivosen määritelmä scifin lumosta sopii erittäin hyvin Ensimmäinen yhteys -elokuvaan (1996), joka ilmestyi suomalaisiin teattereihin samoihin aikoihin kuin Siivosen tutkimus kirjakauppoihin. Tuossa Star Trek -saagaan sijoittuvassa elokuvassa biotekniset olennot, (ky)borgit edustavat kollektiivina jotain, mikä toimii vastavoimana ihmisten sosiaalisuudelle. Yhtäällä on yksilösankareiden militantti, aina toistensa puolesta uhrautumaan valmis joukkio - ja toisaalla joukkomielen ohjaama biotekninen kyborgimassa. Kyborgielokuvan menestys ja ensimmäisen suomalaisen scifi-monografian kyborgi-aihe osuvat yksiin niin hyvin, että kyseessä ei voi olla silkka yhteensattuma. Siivosen tutkimus osoittaa scifin alalajissa, ns. kyberpunkissa monia mielenkiintoisia yhtymäkohtia jälkimoderniin kehollisuuden problematiikkaan. Rajatilaidentiteetit, jotka herättävät meissä turvattoman olon normaaliuden häilyvyydestä, ovat scifi- ja kauhukirjallisuuden elinvoimaisia hahmoja. Tunnistettavien kategorioiden rajatilassa liikkuvat otukset, kuten kyborgit tai vampyyrit, voivat kiehtoa meitä, vaikka arkielämässä tapaamamme, mielen ja kehon yhtenäisyyden menettänyt hahmo herättäisi pelkoa omankin identiteetin häilyvyydestä. Anorektikko, kyborgi ja panssaroitu ruumis ovat paradoksaalisia hahmoja yrityksinä kontrolloida kehoa ja silti vapautua fyysisyyden taakasta. Siivonen kuvailee kyborgin paradoksaalisuutta yrityksenä muuttaa ihmistä koskevaa "sommitelmaa" eli niiden käsitysten kimppua, joka meillä on ihmisestä ja joka on muutostilassa yhä likemmäksi ihmisen kehoa tulevan teknologian tähden. Siivonen osoittaa, että etenkin William Gibsonin kyberpunk-romaaneissa ihmisen sommitelman purkamiseen liittyy mahdollisuus yhdistellä vapaasti populaarikirjallisuudelle ominaisia ideoita. Siivonen viittaa David Tomasin ajatukseen kyberpunkin maailmasta teknis-etnisenä: materiaaleista on tullut etnisen alkuperän ja ryhmittymisen merkkejä. Voisi ajatella, että tällä tavoin scifi voi muuttaa lajiin vakiintuneita stereotyyppejä, niin henkilöhahmoja kuin ympäristöjä, jo sen perusteella, mitä uusia materiaaleja tuntemamme maailma tarjoaa. Siivosen näkökulma käsitellä koneihmistä on kuitenkin huomattavasti laajempi kuin lajiteoreettinen. Hän lähestyy kyborgia kulttuuritutkijana, joka pystyy suhteuttamaan Donna Harawayn määrätietoisen koneihmis-humanismin kehotaiteilija Stelarcin masokistisiin ihmiskoneprojekteihin. Kyborgi on suositeltavaa lukemista erityisesti teoreettisen viitekehyksensä osalta; scifistä kiinnostuneille kirja voi olla varsin raskas johdatus kyberpunkin maineikkaimpiin teksteihin eli Gibsonin Neurovelho-trilogiaan (1984-1988, suom. 1991-1995). Siivonen rinnastaa Deleuze ja Guattarin käsitteen "sommitelma" foucault'laiseen "dispositiiviin" ja "diskursiiviseen muodostelmaan", mutta jäljempänä hän tarkentaa koneen ja ihmisen "niveltymän" myös ?metaforaksi? ja "kulttuuriseksi oksymoroniksi". Termilastia syntyy ilmeisesti sen lähtökohdan vuoksi, että subjekti käsitetään prosessiksi, johon "sommitelman elementit kytkeytyvät". Tarkasteltava moderni ihminen on kuin tietokoneohjelma, jonka tutkija ajaa oman apparaattinsa lävitse. Terminologiset rinnastukset eivät kuitenkaan jää selailevan lukijan ehdollisiksi hyppykäskyiksi. Juuri rinnastustensa kautta Siivonen kontekstoi tarkastelemansa sommitelman moderniteetin kysymyksiin esineistyneestä ja vieraantuneesta subjektista. Siten kyborgi alkaa näyttää yhä enemmän aikamme ihmisen kuvalta, joka päivittäin valitsee läheisimmän Toiseuden koneen ja naapurin väliltä; tätä valintaa myös em. Ensimmäinen yhteys pyrki kärjistämään. Johdannossa itse Kyborgi-teos pyrkii esittäytymään "sommitelmana". Määritelmä herättää epäilyksiä, jotka kyllä vahvistuvatkin lukemisen aikana: monenkirjava ja aiemmin erillisinä artikkeleina julkaistu materiaali sulkee kuvan Gibsonista, kyborgista ja moderniteetista laajana katsauksena, joka on hyvin sujuvalukuinen, mutta liiaksikin kohteensa näköinen niveltymien verkosto tai kytkentätaulu. Kyborgi on hyvä esimerkki siitä, kuinka moderniteetin ontologisia kysymyksiä voidaan punnita yksittäisten tekstien kohdalla, mutta myös siitä, kuinka vaikea on lähestyä scifin kaltaista hybridiä, populaarin ja korkeakirjallisuuden keinoja yhdistävää lajia. Markku Soikkeli (tämä arvostelu on ilmestynyt Kulttuurintutkimus-lehdessä 1/1997) KIELIMIEHET MIESKIELTÄ AVAAMASSA Tuppisuinen mies. Toim. Vesa Heikkinen, Harri Mantila ja Markku Varis. SKS, Tietolipas 154. 1998. Suomalainen miestutkimus on hiljentynyt lähtökuoppiinsa. Sitä harjoitetaan opinnäytetöissä ja se elää seminaarien keskusteluissa, mutta ajankohtaisiin ilmiöihin tarttuvaa maskuliinisuuden analyysiä ilmestyy olemattoman vähän verrattuna naistutkimukseen. Niinpä kielen- ja kulttuuritutkijoiden artikkelikokoelma Tuppisuinen mies ilmestyy keskelle suurta vaiteliaisuutta - käsittelemään muun muassa vaiteliaita miehiä eräänä miehuutta koskevana myyttinä. Löytyisiköhän teoksesta selitys myös siihen, miksi miestä koskeva tutkimuskin haastelee harvakseen kuin turhia rupattelematon asiamies? Mitään suoraa vastausta teoksesta ei saa. Toimittajat ja kirjoittajat asettuvat riippumattomiksi "perinteisestä" miestutkimuksesta. Joissakin artikkeleissa miestutkimuksen traditioon kuitenkin viitataan, ja esimerkiksi Ilmari Leppihalmeen artikkeli esittelee näppärästi Suomeen välittyneen miestutkimuksen keskeiset aiheet. Otsikon mukaisesti kirjan artikkelit käsittelevät miehen puhumattomuutta: sanottavan puutetta ja kyvyttömyyttä representoida itseään. Lisäksi käsiteltävänä ovat ne maskuliinisuuden normina ottavat esitystavat, joiden varassa media voi toimia. Kohteena ovat mieskirjailijoiden rakkausrunot, Terminator-elokuvat, Lappi- kuvauksen miehet, sanomalehden sukupuolittuneet ilmaisut, sekä "Tupeksi" kutsuttu pohjoisen korttipeli, joka saa osakseen aivan tarpeettoman pitkän analyysin. Suomi ei mieskeskeisyydessään poikkea muista kielistä. Myös meillä "miestä" merkitsevä sana on laajentunut tarkoittamana ylipäänsä ihmistä. Vaikka mieskeskeisestä retoriikasta oltaisiin kuinka tietoisia, ei ihmiselle näytä löytyvän neutraalimpaa edustajaa kuin miehen eri muodot. Kaunokirjallisuus on jopa yleiskieltä mieskeskeisempää, arvelee Antero Niemikorpi, ja muistuttaa, että Raamatunkin uusi suomennos on yhtä tiheästi miehitetty kuin vanha käännös. Niemikorven artikkelille vertailukohdaksi asettuu Juha Leskisen analyysi Unkarista. Pohjana sukupuolitetuille, näennäisesti neutraaleille ilmaisuille on käsitys sukupuolille ominaisesta työnjaosta. Sisko Brunni jatkaa kielimiesten huomioita tutkimuksellaan lasten kyvykkyydestä kielenkäyttäjinä. Erot tyttöjen ja poikien välillä johtuvat erilaisesta tavasta käyttää kieltä. Sanoja määrittäessään pojat pärjäävät paremmin kuin tytöt, kun taas tytöiltä sujuvat kielenkäytön mekaaniset osa-alueet, lukeminen ja kirjoittaminen. Kielentutkijoiden löydöt ovat hyviä lähtökohtia keskusteluun siitä, millaista kieltä käytämme, mutta kokonaan toisenlaisia, instituutioihin liittyviä ongelmia joutuvat sivuamaan ne, jotka tutkivat kielenkäytön konteksteja. Jari Sivosen artikkelissa Helsingin Sanomat on tyyppiesimerkki mediasta, joka kuvaa naisen toimintaa vähemmän perfektiivisenä eli loppuun asti saatettuna kuin miehen. Sivonen esittelee tarkasti myös kielitieteellisen metodinsa, ja samalla tavoin heikentää kirjan poleemisuutta Vesa Heikkinen omassa osuudessaan. Toivoa sopii, että lukija jaksaa kuitenkin perehtyä Heikkisen artikkelin lopputuloksiin, koska hänen kommenttinsa kielenkäytön ideologisuudesta ja sen tutkimisesta ovat ehdottomasti kiinnostavin osa Tuppisuista miestä. Heikkinen analysoi lause lauseelta Iltalehden pääkirjoitusta osoittaakseen - naistenlehteä koskeneen esimerkin lisäksi - että media myy julkkiksia koskevia mielikuvia minkä tahansa sukupuolisen ominaisuuden avulla, kohteen biologisesta sukupuolesta riippumatta. Median kielenkäyttö luonnollistaa valtasuhteita ja tekee instituutioista kielessä eläviä tosiasioita. Esimerkiksi Leena Harkimoa tai Outi Siimestä, maskulinisoituja naisia, on voitu käyttää apuna "ideologisten selviöiden" myymiseen yleisölle. Molemmat sukupuolet ?tasa-arvotetaan? subjekteiksi samaan kielelliseen järjestelmään, jossa kaupallinen menestys ja vahva armeija ovat ?tervettä järkeä?: "'Nainen armeijassa' -diskurssi ei ylipäänsä kyseenalaista perustavimpia luonnollistumia, kuten sotaväen olemassaolon oikeutusta, eikä 'nainen liike-elämässä' -diskurssi problematisoi talouden ylivertaisuutta." (Heikkinen, s. 124) Ovatko Tuppisuisen miehen kirjoittajat sitten vapautuneet joistakin ?perinteisen? miestutkimuksen päähänpinttymistä, pyrkiväthän kirjan toimittajat sekä esi- että jälkipuheessa tekemään pesäeroa aiempaan tutkimukseen? Ovatpa hyvinkin! Nautittavinta kokoelmassa on se, että Isä- myytti on jätetty kotiin ja käsitelty sellaisia miehen rooleja, jotka elävät kielessä ja kulttuurissa aktiivisina toimijoina, eivätkä salaperäisenä keskushahmona. Symbolisen isänmurhan sijaan kirjoittajia motivoiva tunne perustuukin syyllisyydelle, jota feministien liike ja naistutkimus ovat pohjoisen valveutuneissa miehissä herättäneet. Näin voi päätellä varsin vaivatta toimittajien jälkikirjoituksesta. Toisaalta tieteen kieli on näille pohjoisen jässiköille - kuten he toistuvasti itseään identifioivat! - "kauniiden sanakäänteiden hepeneitä" (s. 240). Onko tieteellinen diskurssi siis "hepeneissään" jotenkin naismaista, joka sekin tuottaa harjoittajilleen ("yliopistomiehen känsättömissä kourissamme", s. 240) syyllisyyttä? Tuppisuisen miehen toimittajat kun toteavat "nöyrästi" (!), että he ovat saaneet "virkistäviä virikkeitä" naistutkimuksesta. Vaikka oululaisen koulukunnan Tuppisuinen mies on kaivattu lisä miestutkimukseen, se ei ratkaise - Vesa Heikkisen artikkelia lukuunottamatta - miestutkimuksen ongelmallista suhdetta patriarkaalisiin instituutioihin (uskonto, armeija, politiikka) eikä isähahmon "hegemoniaan", kuten isän merkitystä on kuvailtu ja uudelleentuotettu. Markku Soikkeli (tämä arvostelu ilmestyi Kulttuurintutkimus- lehden numerossa 4/98) ---------------- APUA, OLIN HETERO! Jorma Sipilä ja Arto Tiihonen (toim.), Miestä rakennetaan - maskuliinisuuksia puretaan. Vastapaino 1994. 277 s. Postmodernin aikakaudella mediassa on liikkunut raportteja milloin minkäkin ilmiön identiteetin katoamisesta. Tiedostaminen on saavuttanut viimein myös hallitsevan fiktion, miehuuden. Miehuuden kriisin perustaksi on arveltu sukupuolisen roolin hämärtymistä. Naistutkimusta lukuunottamatta miehuuden kulttuurisen konstituution kritiikki on jäänyt "onkohan, eiköhän" -paneelien varaan. Miehuuden osa-alueiden, maskulinisuuksien tutkimuksen puuttuessa kohteeksi on joutunut "tavallinen mies", joksi kenenkään ei ole tarvinnut tunnustautua ja käydä itsetutkiskeluun. Julkkis on voinut tyytyväisenä ironisoida mukaongelmallista sukupuoli-ilmastoa ja ilmoittaa kuuluvansa "tasapainoisten heteroseksuaalien klassiseen vähemmistöön". Kuitenkaan edes kaikki heterot eivät ole yhtä heteroseksuaaleja. Sukupuolittamisen malli onkin ollut, huomaamattamme, hierarkkinen heteroseksuaalisuus. Hierarkkisen heterouden yhteiskunnassa maskuliininen on normi, johon nähden sekä feminiinen että "muut perversiot" määrittyvät. Tuoreessa yhteiskuntatieteen artikkelikokoelmassa "Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan" käydään jo niin kattavasti läpi miehuuden osa-alueita, että pelkäksi heteroksi julistautuminen ei enää riitä. Jorma Sipilän ja Arto Tiihosen toimittama kokoelma on kalupakki, josta riittää malleja ja niiden purkamisen välineitä perinteisen könsikkään attribuutteihin: partiolainen, urheilija, työmies, murhamies, panomies, soturi. Eikä edes pehmomies ole luonnollistuneen kulttuurin oikku, vaan kulttuurin tuote sekin. Tiedemies sentään puuttuu käsiteltävien miestyyppien joukosta, mikä paljastanee miestutkimuksen nuoruuden ja itsereflektion niukkuuden. Joillekin tutkijoille, tieteen alasta riippumatta, miehuuden analyysi on vain uusi väylä saada julkisuutta työlleen. Millään alalla ei tarvita kovin kummoista epistemologista urhonvolttia, jotta entinen tyypillistä ihmistä tai ihmisryhmää käsittelevä tutkimus muuttuu tyypillisen miehen tai miesryhmän kuvaukseksi. Oikeastaan enemmistö tieteestä ennen naistutkimusta oli jo miestutkimusta. Siitä vain puuttui miehuuden toteaminen normiksi ko. tutkimusalueella. Harva kokoelman kirjoittajista vaivautuu perustelemaa omaa positiotaan miestutkijana. Teoksen julkistamistilaisuudessa kirjaa moitittiinkin "partiopoikahenkisyydestä", jonka ainoat poikkeukset ovat kolme naiskirjoittajaa. Kirjaa moitittiin myös johdannon puutteellisuudesta. Kirjassa ei anneta viitteitä aiempaan mieskeskusteluun, eikä vaivauduta pohtimaan miehuuden ontologisia perusteita. Kirjan kolmestatoista artikkelista vain yksi käsittelee miehuuden representaatiota. Tämä on sääli siihen nähden, että johdannossa kuitenkin tehdään selväksi miehen roolien kulttuurinen luonne. Kulttuuritutkimuksen näkökulma miehuuteen on toki saanut jo sanansijaa kokoelmassa "Mieheyden tiellä" (1993), mutta joidenkin yhteiskunnallisten miesanalyysien rinnalle olisi sopinut katsaus miten käytännön miesrooli näkyy mediassa tai taiteessa. Esimerkiksi Jorma Hännisen pornoteollisuutta käsittelevän artikkelin rinnalla olisi ollut paikallaan tarkastelu suomalaisten pornolehtien tyypillisistä mies/naisrooleista. Kenen housuissa mies kuvittelee katsovansa millaisen naapurin rouvaa? Toimittajat ovat julkaisseet mitä tarjolla on ollut, ja tällä hetkellä miehuuden analyysit ovat vielä pojankengissään. Samaan kokoelmaan on mahdutettu kovaa empiriaa ja mutkikasta teoriaa. Tapio Bergholm esimerkiksi referoi tapaustutkimusta satamatyömiehistä. Juha Siltala maahantoi Klaus Theweleitin teoriaa jo 1988 (Tiede & Edistys -lehdessä 2 ja 3/88) ja jatkaa samaa tarinaa. Suomalaisen miehuuden erityisluonteesta ei näytä olevan enää tarjolla mitään merkittäviä paljastuksia. Sen sijaan Jukka Relander pohtii artikkelissaan - Theweleitin teoria tukenaan - millaiseen miehen univormuun partioliike pukee poikiaan. Osaltaan sinivalkoisen miessisun myyttisyyttä purkavat ne vertailut, joissa suomalainen mies rinnastuu samalla tavoin ongelmalliseksi kuin muiden kulttuurien hiomat uroot. Terävin vertailu on Marjo Liukkosen artikkelissa intohimorikoksen anatomiasta meillä ja muualla. Rikostilastojen ja kulttuurisen asennoitumisen, presentaation ja representaation yhdisteleminen on toimivaa myytin purkamista. Myös yleisellä tasolla liikkuva katsaus voi selkeyttää ilmiöitä, joihin helposti kytkeytyy tosina pidettyjä mielikuvia. Väkivallan maskuliinisuus on eräs myytti, joka on kelvannut tarkemman pohdinnan korvikkeeksi. Martti Grönforsin artikkeli "Miehinen kulttuuri ja väkivalta" ei paljasta aiheesta mitään uutta, mutta se on kattava todistus aiheesta, josta puhuttaessa itse kukin helpoiten turvautuu epävarmoihin yleistyksiin. Kirjan ainoa miehuuden representaatiota käsittelevä artikkeli on Martti Lahden analyysi elokuvasta "Tapaus Henry". Lahti näkee elokuvan merkkinä laajemmasta tendenssistä miehen "kotiuttamiseen". Vaikka "Tapaus Henry" näyttää miehen fyysisen heikkouden, se ei sittenkään viesti miesten muuttuneesta suhteesta omaan ruumiiseena. Koti onkin se viimeinen rajaseutu, jota mies on kääntynyt valloittamaan ja ottamaan representaation alueella kontrolliinsa myös perinteiset naisen roolit. Miehuuden uusissa kehitystarinoissa isyyskin olisi vain uusi motivaatio henkiseen kehitykseen, eikä merkki uudenlaisesta vastuun tiedostamisesta. M.G. Soikkeli -- SCREENING THE MALE Steve Cohan & Ina Rae Hark (ed.), "Screening the Male. Exploring masculinities in Hollywood cinema". Routledge 1993. Steve Cohanin ja Ina Rae Harkin toimittama "Screening the male" sisältää neljätoista artikkelia, joissa analysoidaan millaisia painajaisten murskajaisia elokuvat ovat miehille, millaisia unelmia miehisyydestä elokuvat pitävät yllä. Osansa saavat vanhat lajityypit, kuten musikaali ja film noir, mutta pääpaino on 1980-1990 -lukujen elokuvissa. Elokuvatutkimuksen populaareista kohteista mukana on action- ja buddy-leffojen sekä kauhuelokuvan käsittelyä. Huolellisen esittelyn saavat osakseen Stallone- kloonit ja Cronenberg, homoeroottisuus ja rotuetnisyys. Jokainen teoksen kirjoittajista on laajasti kulttuuri- tai mediatutkimukseen suuntautunut, joten luvassa on muutakin kuin psykosemioottista lähilukua. Kirjan mielenkiintoisimmat artikkelit ovat Ina Rae Harkin analyysi miehuuden sadomasokistisesta spektaakkelista (Kubrickin "Spartacus") ja Peter Lehmanin artikkeli oireellisen modernista elokuvalajista "nainen kostaa raiskaajalleen". Kirjan teemaa pohjustaa Steve Cohanin aiempaa tutkimusta kartoittava artikkeli erotisoivasta katseesta. Cohen tiivistää, että mainstream-elokuvassa "naiset tutkitaan, miehet testataan". Useimmat teoksen tutkijat pohtivat miten elokuva on mediavälineenä osa miehistä vallankäyttöä ja sen kommentaaria. Enimmäkseen kyse on vallan vahvistamisesta ja vakuuttamisesta, koska miehinen valta on juuri fetissisen, esineistävän katseen valtaa. Silloinkin kun elokuvat näyttävät kritisoivan perinteistä miehistä roolia (esim. äidistä riippuvainen gangsteripomo elokuvassa "White heat", 1949) ne korostavat ratkaisukeinoina perinteisiä miehisiä toimintatapoja. Esimerkiksi "nainen kostaa raiskaajalleen" -elokuvissa suunnataan miehen fyysisyyttä kohtaan eroottinen uhka miehen keinoilla. Kun keinojen käyttäjänä, kostajana, on nainen, kertomusta ei nähdä avoimesti homoeroottisena. Peter Lehmanin mukaan mieskatsojat nauttivat näistä elokuvista juuri siksi, että niissä voidaan käsitellä normaalia homoeroottista halua homofobiaa tuntematta. "Screening the male" on suhteellisen helppolukuinen teos sellaisellekin, jolla ei ole aiempaa kokemusta mies/naistutkimuksen käsitteistä. Artikkelit keskittyvät aina itsensä elokuvan tulkintaan, eivätkä teorian vedenpitävään todisteluun. Jälkimmäisellekin on tietysti paikkansa. Aiheesta innostuville suosittelen lämpimästi teosta "Sexual Subject" (1992), johon on koottuna keskeisimmät Screen-lehdessä ilmestyneet artikkelit elokuvan esittämästä sukupuolisuudesta. M.G. Soikkeli --- MIKÄ ON HERRA X? Elisabeth Badinter: Mikä on mies? Suom. Leevi Lehto Vastapaino 1993 Kaikki ihmiset syntyvät tasa-arvoisina, koska kaikki saavat alkunsa naisina, Y-kromosomi tuo ainoastaan jotain lisää ihmisen mahdollistavaan X-kromosomiin. Uros kehittyy siis alkuperäistä naarautta vastaan. Biologisen erikoistumisen ylle ja jatkeeksi kertyy kasvatuksen tuoma erikoistuminen mieheksi. Tällaisin teesein pohjustaa Elisabeth Badinter kirjansa "Mikä on mies?". Hänen feminisminsä lähtee biologisemmasta näkökulmasta sukupuolisuuteen kuin viime vuosikymmenten nais- ja miestutkimus, mutta kirjan keskeinen sisältö on juuri aiemman tiedon kiteyttamisessä yksiin kansiin, X/Y-vertauksen kehyksiin. Badinterille miehuus on kulttuurinen kon- struktio, keinotekoisesti rakennettu identi- teetti. Herra X vain uskoo olevansa herra Y. Miehen koko elämä kuluu sen todistamiseen, että tämä kulttuurisista ilmiöistä monimutkaisin, miehuus, on pelkästään "luonnollista". Todennä- köisesti koko länsimainen kulttuuri on ollut tämän unelman, maskuliinisen projektin toteutusta ja siitä heräämista. Kirja on jaettu erittäin tasapainoisesti kolmeen osaan. Ensin Badinter kuvittaa miehuuden aiempia historiallisia kriisejä. Historian tulkintaa vasten hän esittelee miten nykyinen sukupuolisuutta koskeva keskustelu on jakautunut kahteen rintamaan, sukupuolten erilaisuutta ja keskinäistä antisosiaalisuutta korostaviin differentialisteihin, ja sukupuolten kulttuurista rakentumista korostaviin konstruktionisteihin. Oman lähtökohtansa Badinter sijoittaa näiden paradigmavapaaseen välimaastoon. Toiseksi Badinter käsittelee miehen psyykkisen kehityksen, millainen osuus kulttuurilla ja millainen osuus geeneillä on mieheksi kasvamisessa; onko kulttuuri pelkkä erojen muodostaja ja geenit pelkkiä yhtenäisen identiteetin rakentajia? Keskeiselle sijalle Badinter nostaa pojan yritykset irroittautu äitihahmon vallasta. Kirjansa kolmannessa osassa Badinter tarkastelee miehen psykopatologiaa, miehen epävarmuutta itsestään ja tästä aiheutuvaa sairasta käytöstä. Yhtäältä mies käyttäytyy sairaasti luontoonsa nähden - han vaarantaa koko rotunsa geeniperimän jatkumisen - ja toisaalta kulttuuriin nähden, koska mies ei löydä enää mielekästä paikkaa yhteiskunnassa. Tämä miehuuden toteuttamista käsittelevä jakso on utopistisin tulevaisuuskuviltaan, mutta silti menettää aiempien jaksojen lennokkuuden. Jakso kasittelee miehuuden "kriisille" margi- naalisia malliratkaisuja perheen sisällä, tilanteissa, joilla on niukasti yhteistä miestä polttavimpien arkisten ongelmien kanssa. Käytännössä Bosnian sota voidaan katsoa yhtä akuutiksi miehuuden kriisiksi kuin perheväkivalta. Sukupuolisuuden arkisten ilmaisujen esittely toimii hyvin aiemmissa luvuissa. On miellyttävää, vaihteeksi, lukea lujasti tilas- toille ja arkisen elämän havainnoille perustuvia tiivistelmiä, silloinkin ja eritoten silloin, kun niiden takana on ujostelematon usko maailman nopeaan muuttumiseen. Badinter on yhtä varma kuin Robert Bly "Rautahannu"-oppaassaan, etta biologia voittaa kulttuuriset rasitteet 1-0 ja tajuamalla jalon villin sisällämme voimme murtaa pinnallisimmat sukupuolisuuttamme rajoittavat ideat. Mutta millaisia malleja identiteetille on tarjolla tilalle? Hurskaat toiveet, että edellytyksenä on "oppia rakastamaan toisiamme" vievät vain takaisin identiteetin ongelmat hämärtävään metaforaan biologisen androgyniteetin ja kulttuurisen androgyniteetin yhdistettävyydestä. Muutaman kerran Badinter eksyy yhtä keinotekoiseen ja hierarkiseen (paremman ja huonomman) sukupuolisuuden erotteluun kuin arvostelemansa maskuliininen kieli. Esimerkiksi ranskalainen yhteiskunta edustaa (ranskalaiselle) Badinterille "luonnollisempaa", so. tasavertaisempaa sukupuolijaottelua kuin muualla maailmassa. Todisteita tällaiseen hän esittää niukasti, mutta meluisasti argumentoi- den. Badinter on käsittämättömän optimistinen ja yllättävän aggressiivinen mielipiteissään - kenties tämä on hanen tapansa erottautua perinteisistä puhesysteemeistä, joiden maskuliinisuus on osaltaan niiden nihilismissä ja elämän abstrahoimisessa. Erityisesti Badinterin väitteet uuden miestietoisuuden laajamittaisesta heräämisesta pitävät yhtä heikosti paikkansa Ranskan kuin muiden fallosentristen valtioiden suhteen. Edes pehmomiehen epäonnistuneesta ideaalista ei ole vielä toinnuttu, kun jo pitaisi olla meneillään toinen vallankumous. Parhaimmillaan "Mikä on mies?" toimii käsikirjana. Teoksen alaviitteiden runsaus on yhtenäiselle lukemiselle ehkä liian raskas, mutta yksittäisten aiheiden käsittelyt toimivat irrallisina artikkeleina. Badinter käsittelee ja yhdistelee tiiviisti referoiden niin mannermaista kuin amerikkalaista gender- tutkimusta. Kirjan selkeä käännös ja siteerattujen teosten mahdolliset suomalaiset viitteet tukevat ensyklopedisuutta. Kirja on täynnään hyvin selkokielistäviä ajatuksia sukupuolisesta identiteetistä, näkökulmista, jotka useimmiten ovat olleet täynnään metafysiikalta tuntuvaa termistöä. Varsinkin historian läpäisevissa katsauksissa Badinter saa miellyttävän filosofiselta tuntuneen heteroseksuaalisen dikotomian näyttäy- tymään yhtä alastomana ja yksinkertaisena kuin muutkin kulttuuriset jaottelut. Badinter toteaa yksinkertaisesti ja osuvasti, etta sukupuolen määrittely sisältää aina seksuaalisen puolensa: "kuka tekee mitä kenen kanssa". Kuitenkin sukupuolten määrittelyn keskinäinen riippuvuus on niin Badinterin kuin useimpien muiden genderiä käsitelleiden tutkimusten heikkous. Ne löytävät historiaa läpäiseviä kulttuurisia jatkumoita maskuliiniselle tai feminiiniselle, mutta näitä yhdessä on ilmeisen vaikea käsitellä. "Mika on mies?" -teoksen menestys maailmalla johtunee Badinterin taidosta kirjoittaa tieteellisen johdonmukaisesti epätieteellisen selkeälla kielellä. Kirjalle on eduksi ja haitaksi, etta se keskittyy miehuuden konkreettiseen puoleen, eikä juurikaan puutu miehuuden kulttuuristen mallien monimutkaisiin risteymiin. Näin kirja saa helpommin muodostettua kuvan, etta miesten käytös ja ideaalit ovat muutettavissa pelkillä yhteisillä päätöksillä siirryttäessä "androgyynisyyden aikaan". Miehuus näyttäisi olevan pelkkää sosiaalisten mallien im(/n)itaatiota. Badinterin näkökulmaan ei kuulu lainkaan pohtia syntyykö sukupuolinen valta sukupuolisesta kielestä, jota yksikään sukupuoli ei pysty määrätietoisesti muuttamaan. Keskittyessään sukupuolten esiintymiseen, eikä esittämiseen, Badinter välttää ne feministisen ja kulttuuritutkimuksen teoriat, joissa on käsitelty gendereroja kulttuurin sisäisinä perinteinä; vaikkapa tiettyjen aikakausien naisille tyypillisia romaaneja. Badinter on kiinnostuneempi käytännöstä, mieheksi kasvamisen "kolmesta kiellosta": en ole nainen, en ole vauva, en ole homoseksuaali. Tämän jälkeen mies on valmis tapaus, sairas olento, Badinterin käsittelemässä elämänskaalassa. Puhuessaan "miehen kriisistä" Badinter ei myoskaan noteeraa sosiaalisia eroja. Koskeeko "kriisi" kaikkia yhteiskuntaluokkia? Enta missä määrin "kriisi" on samanlainen kaikissa etnisissä ryhmissä? Badinterin vertaukset Uuden Guinean pakkofellaatiosta antiikin vapaamie- lisyyteen pyrkivät osoittamaan miehuuden kriisin universaaliuden, kunnes huomautukset "kanaa- lintakaisten ystäviemme viriiliyden pakkomiel- teestä" heittävät lukijan takaisin oman maansa ongelmien keskelle. "Mikä on mies?" on kumminkin paras, useita näkökulmia hyodyntävä ja silti trivialiteetit välttävä yleisselitys miksi kaikki miehet eivät halua kasvaa Ramboiksi - mitä ainakaan suomeksi on saatavilla. Gendertutkimuksen tulevaisuus vain tuntuisi olevan koko lailla toisaalla. M.G. Soikkeli (Tämä arvostelu on ilmestynyt muistaakseni Kulttuurintutkimus-lehdessä joskus 1993 tai 1994) --
