<\ p>
Tämä esitelmä on pidetty Lammin KTS-seminaarissa tammikuussa 1998 ja ilmestynyt KTSV:ssa 1/1998.
VIISI TAPAA LÄHESTYÄ KIRJALLISUUTTA JA TUNNETTA
Nähdäkseni kirjallisuus ja tunne-elämä kohtaavat ainakin neljässä eri yhteydessä. Ensinnäkin voidaan pitäytyä kirjailijassa, jonka ilmaisutyyliin tunnekokemukset antavat oman sisältönsä riippumatta siitä, kuinka tämä pyrkii järkeistämään kokemuksensa.Toisessa ääripäässä on tietysti tutkija, joka paneutuu itselleen rakkaaseen aiheeseen ja tekee merkittävimmät löytönsä senkin perusteella, millaiset tunteet ohjaavat hänen kiinnostustaan.
Kolmanneksi kyse on medioiden välisestä suhteesta. Kirjallisuus herättää tunteita myös sen perusteella, miten intiimissä tai julkisessa tilassa kirja kohdataan verrattuna muihin medioihin. Reaktiomme kirjallisuuteen riippuu siitä, miten esitystavat muuttavat esiintymispaikkaa julkisen kentällä, mediasta toiseen - kuinka suhtaudumme tekstimuotoisiin tarinoihin vaikkapa tietokoneen kuvaruudulla. Vastaavasti kännykkä-ärtymys voidaan ymmärtää kiusaantuneisuuden reaktioksi sosiaalis-historiallisessa tilanteessa, jossa eräs yksityiseksi käsitetty diskurssi, puhelinkeskustelu, on tullut julkiseksi. On kuviteltavissa, että aivan samanlaista ärtymystä on syntynyt siinä historiallisessa periodissa, jossa kirjojen ääneen lukeminen on muuttunut yksityiseksi ja äänettömäksi suoritukseksi. Kyse on siitä, miten kaikkien tuntema diskurssi vaihtaa paikkaa julkisen kentällä, jolloin diskurssille ominaiset muodot tuntuvat muuttuneen sisällöiksi, koska näitä muotoja ei voida enää pitää käyttöympäristöönsä kuuluvina itsestäänselvyyksinä, pelkkinä esityksen skeemoina.
Tutuin tunnereaktio on puolesta tai vastaan kääntävä kokemus kirjaa lukiessa: mikä vetoaa meihin, mikä pettää odotuksemme. Kirjoissa on kohtauksia, joihin voimme eläytyä: nämä ovat lajityypiltä odotettuja tunnestautumisen hetkiä. Julia Kristevan mukaan ihmisellä on tarve samastua tunteeseen, jolla ei ole kohdetta, ja tunnistaa itsensä tunneilmaisun kaavassa. Kristevaa tulkiten kirjallisuuden lukeminen olisi itsetuntemuksen harjoittelua kertomukselle ominaisilla skeemoilla.
Kirjoissa on myös lajityyppisiä tunnestautumisen kohtia, joissa lukija voi etäännyttää kertomusta omasta tunnekokemuksesta, jopa rationalisoida sitä. Esimerkiksi tieteiskirjallisuudelle olennainen elementti "sense of wonder", ihmeen tunto, on havaittavissa pelkkänä kertomateknisenä keinona. Tieteisromaanin onnistuneisuutta tunteisiin vetoavana voidaan luonnehtia riippumatta siitä, onko "sense of wonder" herättänyt mitään henkilökohtaista sensaatiota.
Mentäessä vieläkin lähemmäksi tekstiä joudumme pohtimaan sitä, millä tavoin kirjallisuus esittää tunteita; olen käsitellyt tätä lähemmin artikkelissa "Tunteiden kuvaus ja suomalainen mentaliteetti" (teoksessa Juhani Niemi (toim.), Rakkaudesta lukemiseen, 1996). Tunteenkuvausta tutkittaessa analysoidaan erikseen sitä, mitä sanotaan henkilöiden tunteista ja miten henkilöt toisaalta toimivat tunteisiinsa nähden. Lisäksi kertoja voi kommentoida kuvattuja tunteita ja toimintoja, ja tietysti myös omaa kertomistaan tai lukijan mahdollisia tunnereaktioita, kuten vaikkapa Sillanpään romaanien kertojat.
Haluan lopuksi kiinnittää huomion juuri tähän viidenteen kategoriaan ja sen peukalosääntöihin. Lähtökohta tunteidenkuvauksen tutkimiseen on se, millä tavoin kirjallisuus kiinnittää huomion tunteen sisällön ja ilmaisun väliseen suhteeseen. Koska ihminen on tietoinen tunteestaan tavalla, johon itse tunnekokemus ei sisälly, hän käyttää tunteen kuvailemiseen yhteisesti tunnettuja ilmaisutapoja. Myös kirjallisuudessa mentaalisten tilojen kuvaukset ovat diskursiivisia käytäntöjä.
Näytelmätaiteessa dramatiikka syntyy siitä, että tunne esitetään eri rekisterissä kuin se normaalisti ilmaistaisiin. Näyttelijä voi esimerkiksi huudahtaa riemukkaasti: "minua niin ahdistaa tämä harmaa sää". Kirjallisessa kuvauksessa huomio voidaan kohdistaa samalla tavoin tunteen sisällön ja ilmaisun väliseen eroon liioittelemalla tunteen aiheuttamaa toimintaa tai paisuttelemalla henkilöhahmon retoriikkaa: "Nuo kasvot tuhat laivaa upotti ja liekkeihin sai muurit Iliaan"
Mielenkiintoisimpiin tuloksiin kirjallisuudentutkimus pääsee silloin, kun pohditaan yksilöllisten tunteiden sidoksia paikallisuuteen, sosiaaliseen lähipiiriin ja yhteiskuntaan. Käsitteleekö kirjallisuus tunteita samoissa tilanteissa kuin ihmiset tekevät sosiaalisessa todellisuudessa? Millaisiin lajityypin kannalta keskeisiin tilanteisiin tunnekokemuksen dramatiikkaa - rakastumista, petosta, hämillään oloa; vertailukohteita voisi hakea vaikkapa näyttelijätyön semiotiikasta, jota Kari Salosaari on tutkinut - käytetään esimerkiksi dekkareissa?
Väitöskirjassani olen tutkinut rakkausdiskurssin soveltamista suomalaiseen romaanitaiteeseen, mutta samanlaista analyysiä voisi kokeilla vaikkapa kuolemaan liittyvän kirjallisuuden tutkimiseen. Miten kuolemaan liittyvät fraasit, kenties kokonainen kuoleman diskurssi rohkaisee meitä tuntemaan asianmukaisia tunteita tilanteissa, joissa olisimme muuten ymmällämme? Entä miten kuoleman diskurssia ja sen keskeisiä teemoja tai figuureita on sovellettu kirjallisuudessa? Tällaista analyysia voisi kohdentaa tiettyihin kuolemakeskeisiin lajityyppeihin, kuten vaikkapa jännitys- ja sotakirjallisuuteen.
