Soikkelin tietokirjakritiikitArvostelu on tehty Kritiikin uutisiin joskus 2000-2001
Markku Soikkeli KESKUSTELUKULTTUURI ILMAN KULTTUURIKESKUSTELIJOITA Pirkko Nuolijärvi & Liisa Tiittula, Televisiokeskustelun näyttämöllä. Televisioinstitutionaalisuus suomalaisessa ja saksalaisessa keskustelukulttuurissa. SKS 2000. Viime vuonna ilmestyneessä Televisiokeskustelun näyttämöllä - teoksessa (SKS 2000) pohdittiin millaisia vaikutuksia toimittajainstituution nuoruudella on suomalaisiin keskusteluohjelmiin. Kirjoittajien, Pirkko Nuolijärven ja Liisa Tiittulan, analyysi tv-ohjelmien tilasta oli karua luettavaa. Toimittajainstituution nuoruus vaikuttaa nimittäin myös meihin kriitikoihin: ensinnäkin siihen, millaiseen väliinputoajan rooliin asiantuntijat joutuvat televisiossa, ja toiseksi siihen, millaista on tv-muotoinen kritiikki kirjoista, taiteesta ja elokuvista. Vertaan seuraavassa Nuolijärven ja Tiittulan kirjaa omiin kokemuksiini tv- toimittamisesta Kirja A&Ö -ohjelmassa (seitsemän lähetettyä jaksoa 1999-2000). Tapauskohtainen toimittamisen tapa Keskusteluohjelmien määrä on noussut niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa 1990-luvulla. Suomen ja Saksan välillä merkittävä eroavuus on se, että meille eivät ole kotiutuneet amerikkalaismalliset ns. riitashowt, kuten Saksaan.(Mt. 359). Keskusteluohjelmien tekemistä kuitenkin suositaan, koska niiden tekeminen on halpaa, aiheesta riippumatta. Konfliktin rakentamisen sijaan suomalaisiin ohjelmiin haetaan ilmeisesti dramatiikkaa asettamalla vastakkain asiantuntijat ja maallikot. Toimittajan tehtäväksi jää löytää ne kysymykset, joilla asiantuntija ja maallikko saadaan keskustelemaan. Kun Kirja A&Ö -ohjelmaa suunniteltiin keväällä 1999, ohjelman tuottaja Ikoni & Indeksi oletti, että me toimittajat toisimme myötämme sen asiantuntemuksen, joka piirtäisi profiilin ohjelmalle. Kuitenkaan kellään meistä, joita ohjelmaan värvättiin, ei ollut tv-toimittamisen kokemusta. Eikä meitä ensimmäisiä suinkaan valittu ohjelmaan - sangen suuresta hakijajoukosta - siksi, että olisimme olleet pystymetsäläisinä freesejä tv-kasvoja, vaan koska meidän oletettiin tuovan jotain lisäarvoa viihteeksi totuttuun kuvamediaan. Nuolijärven & Tiittulan kirjan mukaan näin suruton suhtautuminen tv-median erityisyyteen on tavanomaista. Meikäläisten keskusteluohjelmien tuottamiseen ei ole muodostunut toimittajainstituutiota, minkä vuoksi ohjelmarunko neuvotellaan tapauskohtaisesti. Tapauksen pohjalta kirjoitetaan suunnitelma ja suunnitelmaa noudatetaan mahdollisimman tarkkaan (Mt. 63, 358). Oudolta tuntuu se Nuolijärven ja Tiittulan saama tieto suomalaisilta tv-toimittajilta, että naisia olisi erityisen vaikea löytää suomalaisiin keskusteluohjelmiin (Mt. 61). Ehkä syy onkin tuottajissa, jotka mieltävät spontaaniuden ja tunnustuksellisuuden miespuolisiin vieraisiin? Jos tv-mediassa henkilökohtaisuus on henkilökohtaisena esiintymistä (Mt. 20), jota pidetään autenttisempana miesten kohdalla. Myös Kirja A&Ö:n suunnittelukouksissa tuottajat tyrkyttivät meitä pyytämään vieraiksi nuoria vihaisia miehiä, koska nämä uskaltavat olla tv- ruudussa provokatiivisia. Peittääkseen sen mitä toimittajista puuttuu, tuottajat päästävät studioon ison lauman keskustelijoita. Tätäkin Nuolijärvi ja Tiittula pitävät suomalaisena erityispiirteenä (Mt. 354). Ehkä keskustelijoiden määrästä toivotaan määrällisesti sitä mitä ei ole suomalaisissa toimittajissa laadullisesti Leikkaamossa, jossa olin itsekin paikalla eli surkeasti puolustamassa omaa pystymetsäläistä näkökumaani, karsittiin melkoinen määrä kiinnostavia mielipiteitä, kun niitä ei oltu esitetty tarpeeksi filmaattisesti. Tämä kannattaa muistaa jokaisen, joka suostuu televisioon esiintymään "asiantuntijana" Jotta keskustelu kirjallisuudesta olisi räväkkää, se edellyttäisi vahvoja mielipiteitä ja sellaista keskustelukulttuuria, jossa ihmiset voivat edustaa ehdottomasti omaa kirjallista makuaan ja hypätä toistensa mielipiteiden päälle puolustaessaan omaa makuaan. Tällainen keskustelukulttuuri saattaa vallita politiikassa, mutta ei suomalaisten tavassa puhua kirjallisuudesta. Joitakin keskusteluohjelmalle olennaisia asioita kirjasta ei löydy laisinkaan, esimerkiksi tv-ohjelman suhteesta tv-kritiikkiin. Tv-toimittajan työhön oppiminen kun edellyttää tekijöiltään vahvaa itsekritiikkiä, sillä toimittajainstituution puuttuessa opastavaa palautetta ei saa muualta kuin lehtikritiikistä. Medialta tulleet reaktiot olivat kuitenkin oman kokemukseni mukaan pelkästään latistavia. Pohjanoteeraus oli Helsingin Sanomien Timo Hämäläinen, jonka kritiikki Kirja A&Ö -ohjelmasta kärjistyi toimittaja Sirpa Kähkösen hameen pituuteen. Entäpä sitten suomalaisen keskustelukulttuurin hitaus? Tästä ongelmasta on kirjoittanut esimerkiksi Outi Nyytäjä verratessaan juuri suomalaisia kirjallisuusohjelmia mannermaisiin formaatteihin. Lähtökohtia vertailulle siis löytyisi.
Soikkelin tekstien valikkoon