Arvostelu on tehty Kritiikin uutisiin joskus 2000-2001


Markku Soikkeli

KESKUSTELUKULTTUURI ILMAN 
KULTTUURIKESKUSTELIJOITA

Pirkko Nuolijärvi & Liisa Tiittula, 
Televisiokeskustelun näyttämöllä. Televisioinstitutionaalisuus 
suomalaisessa ja saksalaisessa keskustelukulttuurissa. SKS 2000.



Viime vuonna ilmestyneessä Televisiokeskustelun näyttämöllä -
teoksessa (SKS 2000) pohdittiin millaisia vaikutuksia 
toimittajainstituution nuoruudella on suomalaisiin 
keskusteluohjelmiin. Kirjoittajien, Pirkko Nuolijärven ja Liisa 
Tiittulan, analyysi tv-ohjelmien tilasta oli karua luettavaa. 

Toimittajainstituution nuoruus vaikuttaa nimittäin myös meihin 
kriitikoihin: ensinnäkin siihen, millaiseen väliinputoajan rooliin 
asiantuntijat joutuvat televisiossa, ja toiseksi siihen, millaista on 
tv-muotoinen kritiikki kirjoista, taiteesta ja elokuvista. Vertaan 
seuraavassa Nuolijärven ja Tiittulan kirjaa omiin kokemuksiini tv-
toimittamisesta Kirja A&Ö -ohjelmassa (seitsemän lähetettyä 
jaksoa 1999-2000). 

Tapauskohtainen toimittamisen tapa

Keskusteluohjelmien määrä on noussut niin Suomessa kuin 
muuallakin Euroopassa 1990-luvulla. Suomen ja Saksan välillä 
merkittävä eroavuus on se, että meille eivät ole kotiutuneet 
amerikkalaismalliset ns. riitashowt, kuten Saksaan.(Mt. 359). 
Keskusteluohjelmien tekemistä kuitenkin suositaan, koska niiden 
tekeminen on halpaa, aiheesta riippumatta. Konfliktin 
rakentamisen sijaan suomalaisiin ohjelmiin haetaan ilmeisesti 
dramatiikkaa asettamalla vastakkain asiantuntijat ja maallikot. 
Toimittajan tehtäväksi jää löytää ne kysymykset, joilla asiantuntija 
ja maallikko saadaan keskustelemaan.

Kun Kirja A&Ö -ohjelmaa suunniteltiin keväällä 1999, ohjelman 
tuottaja Ikoni & Indeksi oletti, että me toimittajat toisimme 
myötämme sen asiantuntemuksen, joka piirtäisi profiilin 
ohjelmalle. Kuitenkaan kellään meistä, joita ohjelmaan värvättiin, 
ei ollut tv-toimittamisen kokemusta. Eikä meitä ensimmäisiä 
suinkaan valittu ohjelmaan - sangen suuresta hakijajoukosta - 
siksi, että olisimme olleet pystymetsäläisinä freesejä tv-kasvoja, 
vaan koska meidän oletettiin tuovan jotain lisäarvoa viihteeksi 
totuttuun kuvamediaan.

Nuolijärven & Tiittulan kirjan mukaan näin suruton 
suhtautuminen tv-median erityisyyteen on tavanomaista. 
Meikäläisten keskusteluohjelmien tuottamiseen ei ole 
muodostunut toimittajainstituutiota, minkä vuoksi ohjelmarunko 
neuvotellaan tapauskohtaisesti. Tapauksen pohjalta kirjoitetaan 
suunnitelma ja suunnitelmaa noudatetaan mahdollisimman 
tarkkaan (Mt. 63, 358).

Oudolta tuntuu se Nuolijärven ja Tiittulan saama tieto 
suomalaisilta tv-toimittajilta, että naisia olisi erityisen vaikea 
löytää suomalaisiin keskusteluohjelmiin (Mt. 61). Ehkä syy onkin 
tuottajissa, jotka mieltävät spontaaniuden ja tunnustuksellisuuden 
miespuolisiin vieraisiin? Jos tv-mediassa henkilökohtaisuus on 
henkilökohtaisena esiintymistä (Mt. 20), jota pidetään 
autenttisempana miesten kohdalla. Myös Kirja A&Ö:n 
suunnittelukouksissa tuottajat tyrkyttivät meitä pyytämään 
vieraiksi  nuoria vihaisia miehiä, koska nämä uskaltavat olla tv-
ruudussa provokatiivisia.

Peittääkseen sen mitä toimittajista puuttuu, tuottajat päästävät 
studioon ison lauman keskustelijoita. Tätäkin Nuolijärvi ja Tiittula 
pitävät suomalaisena erityispiirteenä (Mt. 354). Ehkä 
keskustelijoiden määrästä toivotaan määrällisesti sitä mitä ei ole 
suomalaisissa toimittajissa laadullisesti

Leikkaamossa, jossa olin itsekin paikalla eli surkeasti 
puolustamassa omaa pystymetsäläistä näkökumaani, karsittiin 
melkoinen määrä kiinnostavia mielipiteitä, kun niitä ei oltu 
esitetty tarpeeksi 
filmaattisesti. Tämä kannattaa muistaa jokaisen, joka suostuu 
televisioon esiintymään "asiantuntijana"

Jotta keskustelu kirjallisuudesta olisi räväkkää, se edellyttäisi 
vahvoja mielipiteitä ja sellaista keskustelukulttuuria, jossa ihmiset 
voivat edustaa ehdottomasti omaa kirjallista makuaan ja hypätä 
toistensa mielipiteiden päälle puolustaessaan omaa makuaan. 
Tällainen keskustelukulttuuri saattaa vallita politiikassa, mutta ei 
suomalaisten tavassa puhua kirjallisuudesta. 

Joitakin keskusteluohjelmalle olennaisia asioita kirjasta ei löydy 
laisinkaan, esimerkiksi tv-ohjelman suhteesta tv-kritiikkiin. 
Tv-toimittajan työhön oppiminen kun edellyttää tekijöiltään 
vahvaa itsekritiikkiä, sillä toimittajainstituution puuttuessa 
opastavaa palautetta ei saa muualta kuin lehtikritiikistä. Medialta 
tulleet reaktiot olivat kuitenkin oman kokemukseni mukaan 
pelkästään latistavia. Pohjanoteeraus oli Helsingin Sanomien 
Timo Hämäläinen, jonka kritiikki Kirja A&Ö -ohjelmasta 
kärjistyi toimittaja Sirpa Kähkösen hameen pituuteen.

Entäpä sitten suomalaisen keskustelukulttuurin hitaus? Tästä 
ongelmasta on kirjoittanut esimerkiksi Outi Nyytäjä verratessaan 
juuri suomalaisia kirjallisuusohjelmia mannermaisiin 
formaatteihin. Lähtökohtia vertailulle  siis löytyisi.



Soikkelin tietokirjakritiikit
Soikkelin tekstien valikkoon