Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoLyhyesti: Olli Seppälän ja Marko Latvasen "Vapahtajia valkokankaalla" (1996) on kevyesti etenevä tutkimus Jeesus-hahmon valkokankaalla saamista tulkinnoista Raamattu-spektaakkelista Monty Python -iloitteluun. Teoksen analyyttinen ote on esseistinen ja ensyklopedisena tietolähteenä se on varsin hajanainen, mutta Jeesus-allegorioiden tunnistamiseen se on erittäin oivallinen johdatus ja innostavakin päidenavaus.
"John Waynen ja Jeesuksen välille on voitava vetää raja, sillä muuten Jeesus-hahmot hukkuvat tuhansiin positiivisina esitettyihin tyyppeihin"Teoreettisilta lähtökohdiltaan "Vapahtajia valkokankaalla" tunnustaa velkansa lähinnä Matti Paloheimon tutkimukselle Uskonto elokuvassa (1979), mutta kirjoittajien akateemisesta koulutuksesta huolimatta se ei sisällä kummoistakaan elokuva- tai edes uskontoteoriaa kirjan lähtökohdiksi.
Seppälä ja Latvanen tekevät selväksi, että heidän työnsä on tarkoitettu puheenvuoroksi (ikiaikaisessa?) Jeesus- keskustelussa ja oppaaksi Jeesus-aiheisten leffojen uudelleenkatsomiseen. Tässä suhteessa he onnistuvatkin hienosti ja kirjaa sopii suositella kaikille Hollywood-elokuvan ystäville, sillä mukana on tuoreita, vaikkakin lyhyeksi jääviä analyyseja hyvinkin erilaisista leffoista: "Rocky IV", "Lannistumaton Luke", "Tervetuloa Mr. Chance", "Viimeinen yhteys", "Jäätynyt mies", "Zardoz", "Taksikuski", ym. Viime aikojen näkyvistä ja suuren sukseen saaneista Jeesus-allegorioista jää kaipaamaan etenkin "Forrest Gumpin" tulkintaa, vaikka filkka ansaitsisi vaikkapa ihan oman lukunsa.
"Vapahtajia valkokankaalla" sisältää yhden pitkän seminaarityön mittaisen esseen molemmilta kirjoittajilta. Seppälän osuus kertoo varsinaisista Jeesuksen elämää kuvanneista elokuvista mykän filmin päivistä 1980-luvulle. Raamattu on ollut aina valkokankaan mahtipontisuutta hyödyntävien aarreaitta, esimerkiksi ensimmäinen Suomessa esitetty (27.5.1900) "kokoillan" kertomusleffa (peräti 15 minuuttinen) oli juuri Jeesus- aiheinen. Seppälä kirjoittaa melko luettelomaisesti, eikä juurikaan intoudu tulkitsemaan leffalajien ja aikakausien yhtäläisyyksiä. Esiteltävien elokuvien valintaan on vaikuttanut niiden saatavuus videolla, mikä palvelee siististi kirjan tarkoitusperiä.
Viimeisin Seppälän käsittelemä elokuva on Denys Arcandin ohjaama "Montrealin Jeesus" (1989). Kirjan toisen osan alkuhistoria on Chaplinin "Sirkuksessa" (1928) ja Bunuel & Dalin "Kulta-ajassa" (1930), päätyen Abel Ferraran "Pahaan poliisiin" (1993). Toinen osa on jaettu temaattisesti sen mukaan millaista Jeesus-hahmoa elokuvissa on käytetty. Sekä leffojen valinta että niiden tulkinta sujuu Latvaselta sutjakkaasti. Sen sijaan teoreettinen osa, johdatus myyttihahmoihin, on jälleen heikko.
Puheenvuoromaiseen tyyliin sopii, että tieteellinen notaatio on jätetty pois; kirja kumminkin on lähinnä Seppälän ja Latvasen kommentaaria Jeesus-elokuvista. Kirjan jälkimmäisessä osassa kristillisen uskonnon ideologinen vire saa - ainakin näin kirjoittajien peräänkuuluttaman "humanistikatsojan" silmin - rasittavia muotoiluja. Jälkisanoissa lukija-katsoja sitten palautetaankin ruotuun ja paljastetaan kortit toivomuksella, että lukija-katsoja Jesse-pohdinnoissaan päätyisi nyt lähemmäksi "Sitä Suurta Tulkintaa". Entä miten pitäisi ymmärtää Latvasen tulkintaa, että "Jeesuksen toiminnan filmaaminen uudelleen ja uudelleen eri puolilla kristittyä maailmaa" on uskontotieteilijälle "tiedostamatonta rituaalista käytöstä, pyhän tarinan toistuvaa esittämistä"? Tässä kohtaa ainakin humanistikatsoja kiittää itseään, ettei ostanut kirjaa, vaan haki sen kirjastosta. Jees, hermeneutiikan alkeet osa MCMXCVI.
Uskonnollinen tausta (ja Latvasen uskontotieteen koulutus) näkyy tulkinnallisissakin painotuksissa, jopa enemmän Latvasella kuin teatteritiedettä opiskelleella Seppäsellä. Esimerkiksi tulkitsija säikähtää aika ajoin millaisen Jeesus-kuvan hän löytää, eikä tohtisi tulkita näkemäänsä; vai yrittääkö hän pehmentää uskovaisen lukijakunnan mahdollista hätkähdystä siitä mitä kaikkea populaarikulttuuri sisältää?
"Jor-Elille kirjoitettu jäähyväisrepliikki on hämmentävä maallisen fantasian yhteydessä." ("Teräsmies"). "Tätä korostaa ja syventää myös Jor-Elin viimeinen viesti, jonka sisältö alkaa kosketella kristillistä Jeesus-käsitystä hätkähdyttävän läheltä." ("Teräsmies") "Omituisella tavalla miespuolinen kääpiö joutuu Marian rooliin, messiaan sijaisvanhemmaksi, jolle enkeli tuo tiedon lapsen alkuperästä". ("Willow") "Ilman todellisen maailman hirveitä esimerkkejä filmin kohtaus olisi tolkuton, mutta nyt se resonoi traagisella tavalla, vielä enemmän kuin valmistumisvuotenaan." ("Paholainen" 1977). "Seitsemän tikaria tekee yhdessä filmissä kaikki ne virheet joita raamattu- spektaakkeleista ja muista uskonnollisaiheisista filmeistä löytyy sieltä täältä." ("Omen III")Uskonnolliselle tulkitsijalle on selvästi jokin arvostandardi miten Jeesusta saa vielä kuvata ja mistä alkavat virheet, selviten tämä näkyy toisen osan luvussa "Hyvän maun tuolla puolen". Latvanen esimerkiksi väittää, että Monty Python -ryhmän "Brianin elämä" (1979) ei olisi pilkkaa kristinuskoa, vaan pelkästään raamattuspektaakkeleita kohtaan. Seppälä onnistui paremmin kirjan ensimmäisessä osassa palauttaessaan arvoa Scorsesen "Kristuksen viimeinen kiusaus" -elokuvalle.
Lisäksi kirjaa vaivaa se, että yhteydet uskonnon ja yksittäisten elokuvien välillä otetaan itsestäänselvyyksinä. Kirjan lopulla Latvanen kyllä käy pohtimaan miksi Jeesus- allegoria on ollut niin suosittu (vars. Raamattu-leffojen lisäksi) ja toteaa hienosti:
"Lähimmäs totuutta saatetaankin päästä, kun todetaan useiden näistä elokuvista heijastavan viime kädessä humanismin Jeesus- kuvaa, täydellisen hyvän ihmisen ideaalia."Tämä ei kuitenkaan alkuunkaan poista lukijan kysymyksi siitä miten tietyt alalajit ovat kehittyneet, miten juuri klassinen Hollywood- elokuva on vaikuttanut Jeesus-kuvaan ja millainen ero on esimerkiksi katolisin, juutalaisin tai protestanttisin rahoin tuoteetulla Hollywood-messiaalla?
Kirjan parasta osuutta, sellaista johon toivoisi elokuvatutkijoiden jatkavan keskustelua teoksen kanssa, ovat Latvasen pohdinnat siitä mitä ovat ne vähimmät kerronnan, rekvisiitan ja hahmojen piirteet, jotka aktivoivat katsojassa Jeesus-keskeisen tulkinnan. Yksiselitteistä vastausta ei ole ja jokainen aikakausi tosiaankin tuntuu tuottavan oman ideaali-ihmisensä, jolla ei välttämättä ole mitään yhteyttä Raamatun satuihin.
--
M.G. Soikkeli