Soikkelin tekstien valikkoonArvostelu ilmestyi Hiidenkivessä 2/2003
KUKA KORJAISI KIRJALLISUUDEN
JOKA ON LIIANKIN EHJÄHarri Veivo (toim): Kirjallisuus on virhe
SKS 2002Kirjallisuusko virhe? Ei kirjallisuudessa, kotimaisessakaan, ole ainakaan mitään vialla, vaikka sähköiset mediat näyttävät riistävän sen suosiota. Kirjallisuus keskustelun kenttänä vain on niin laaja, että ilman lajirajoja siellä on vaikea löytää yhteistä puhuttavaa. Harri Veivon toimittama "Kirjallisuus on virhe" kokoaa mielipiteitä siitä, miksi osapuolet kirjallisella kentällä keskustelevat toistensa ohitse.
Ohitsepuhuminen käy ilmi kirjallisuuspalkintojen ja - historiikkien yhteydessä. Kriitikot, lukijat ja tutkijat ovat erimielisiä siitä, mitkä teokset ja lajityypit ovat keskeisiä, ehkä myös siitä, millaisilla kriteereillä esimerkiksi romaanien paremmuus voidaan selittää. Harri Veivo kirjoittaa: "Kirjallisuus vaikuttaa epäonnistumisen kentältä, jossa kukaan ei tavoita toisen asettamia vaatimuksia."
Veivon kokoaminen puheenvuorojen perustana on viime vuosien keskustelu Finlandia-palkinnosta, tai oikeastaan keskustelun puuttuminen. Mukaan on kutsuttu keskeisiä toimijoita kirjallisuuden kentältä: pari kirjailijaa, pari kriitikkoa, yksi toimituspäällikkö ja opettaja, sekä peräti kolme tutkijaa. Jälkimmäiset ovat näkökulmaltaan etäimpänä suomalaisen kirjallisuuden nykypäivästä, kirjailijat taas ovat lähimpänä konkretiaa, vaikka eivät Finlandia-peliin viittaakaan.
Ihmiskasvoista kirjallisuutta löytämässä
Sikäli kun "Kirjallisuus on virhe" pyrkii täyttämään Finlandia- keskustelun puutteet, se on niin lohduttoman kaukana elävästä elämästä kuin akateemisesti painottuneen artikkelikokoelman voi kuvitella olevan. Edes toistensa kanssa artikkelit eivät käy minkäänlaista dialogia, koska jokainen kirjoittajista puhuu itselleen lähimmästä aiheesta, milloin ei omasta elämästään, kuten kirjailijat Riikka Ala-Harja ja Johanna Venho.
Lukijan kanssa artikkelit sen sijaan käyvät selkeäkielistä dialogia. Tässä suhteessa kokoelma on harvinaisen mukavalukuinen johdatus kirjallisuuden yleviin erheisiin, kaikkiin niihin poeettisiin poikkeamiin, joilla kirjallinen kieli erottuu muista ilmaisutavoista. Yhdistävää artikkeleissa ei olekaan palkinto- tai instituutiokeskeinen näkökulma, kirjallisuus viestintänä ylhäältä alaspäin, vaan kiinnostus siihen, miten kirjan tehtävä on muuttunut ihmisten vuorovaikutuksessa. Miten nykypäivän lukija ja kriitikko suhtautuvat ihmiseen kirjan takana, miten kirjailija voi vapautua häneltä odotetusta roolista?
Esimerkiksi kriitikko ei suhtaudu uuteen kirjaan erään ihmisen välillisenä läsnäolona, vaan esineenä, jota voi arvioida täysin irrallaan tekijästään. Elävän ja edesmenneen kirjailijan saamaa erilaista kohtelua pohtii kokoelmassa Kuisma Korhonen. Hän toteaa, että kirjailija, kriitikko ja tutkija käsittelevät sanataidetta sen kuolemattomuuteen nähden.
Lopullisen totuuden kansan lukumieltymyksistä kertovat kirjojen myyntiluvut. Finlandia-intoilusta huolimatta enemmistö suomalaisten suosimasta kaunokirjallisuudesta on käännöskirjallisuutta. Kääntäjän työ on kuitenkin näkymättömin osa kirjallista kenttää. Kääntäjän jäljiltä mitä tahansa virkettä voidaan pitää virheenä, näkökulman rajaamana muutoksena alkuperäiseen merkitykseen. Silti kääntäjien työ voi muuttaa kotimaisenkin kirjallisuuden makutottumuksia, muistuttaa Janna Kantola puheenvuorossaan.
Lukija ei tunnusta taitamattomuuttaan
Kustantamoissa on edelleen uskottava yleisön esteettisiin tarpeisiin, lukuhaluihin, jotka eivät näy siitä, mitä juuri tällä hetkellä suositaan. Anna Baijars kertoo elämästä tällaisena lukuhalujen haistelijana, "mesenaatin duunarina" eli käännöskirjallisuuden kustannuspäällikkönä. Äidinkielenopettaja Pasi Linnus pohtii puolestaan lukijaa kuninkaallisena kuluttajana. Jos kirjoja luetaan liian vähän, syy onkin huonoissa kirjoissa. Jos lukuinto kasvaa jossain yleisössä, siitä kiitellään sivistävää koululaitosta, ei onnistunutta kirjallisuutta.
Linnus paikantaa kokoelman tavoitteleman problematiikan lukijan itsekkyyteen: "Kukaan ei siis lue liian vähän ihan vain siksi, että on väärässä."
Yleispätevään lukijan rooliin on helppo paeta, jopa kriitikon, milloin häntä syytetään näkökulman kapeudesta. Kirjailijalta sen sijaan odotetaan uskollisuutta todellisuuden yhdenmukaiselle esittämiselle ja tuttujen lajityyppien noudattamiselle. Ruodusta poikkeamista kuvailee Peter Mickwitz artikkelissaan "Kirjailija kirjallisuuden tutkijana".
Esimerkiksi kirjailijan oikeuksista Mickwitz nostaa Borgesin novellin "Mies joka kirjoitti 'Quijoten'" (1938). Mickwitzille samoin kuin muille kokoelman kirjoittajille Suomen kirjallinen historia tarjoaa enemmän rajoituksia kuin mahdollisuuksia kyseenalaistaa kaanonit ja niitä laativat auktoriteetit. Ulkomaisesta kirjallisuudesta haetaan malli sille, mitä meiltä puuttuu (metakirjallisuus à la Borges, sosiologinen kaunokirjallisuus à la Annie Ernaux).
Kirjallisen eliitin mieltymyksistä kertonee olennaisen, että Korhonen, Kantola, Mickwitz ja Veivo katsovat kaikki Ranskan suuntaan etsiessään messiaanista paljastusta kotimaisen kirjallisuuden köyhyydelle.
Mille makutuomiot perustuvat
Kiinnostavin kokoelman artikkeleista on kriitikko Putte Wilhelmssonin, jos sitten myös vaikeasti lähestyttävin ja epätasaisin sisältäessään eri yhteyksiin kirjoitettua esseetekstiä. Wilhelmssonin artikkelin tekee eloisaksi järjestelmällinen epäkunnioitus auktoriteetteja kohtaan. Kun Pasi Linnuksen mielestä uusi kiinnostava kirjallisuus edellyttää perinteen tuntemusta, Wilhelmssonin näkökulmasta sekä kirjailijat että kriitikot vetoavat perinteeseen mielivaltaisesti ja kömpelösti. 'Muodon' tai 'muodontamisen' käsitteitä käytetään peittelemään asiantuntemuksen puutetta.
Wilhelmsson toteaa, että nykykirjallisuudelta vaaditut ominaisuudet, selkeys, yksinkertaisuus ja merkitsevät hiljaisuudet, perustuvat arkiselle tuttuudelle, ei esteettiselle perinteelle. Huolestuttavaa ei ole makutuomioiden etääntyminen perinteestä, vaan kirjallisen maun yleispätevyys ja ylimalkaisuus. Wilhelmssonin mielestä suomalainen kulttuurijournalismi muistuttaa jo urheilujournalismia: molemmissa toimittajat velvoittavat itsensä palvelemaan suurta aatetta, taidetta tai urheiluhenkeä.
"Kirjallisuus on virhe" tuskin herättää keskustelua kulttuurijournalismin asemasta, mutta tavallisille lukijoille, kuningaskuluttajille, kirja voi antaa itsekritiikin aineksia. Ehkä kirjallisuuteen pitäisikin suhtautua arkijärjen vastaisesti: ehkä se pitäisi vaihtaa toisenlaiseen, vaikkei nykyinen ole rikki.
Kokoelman ainoana puutteena voi pitää sitä, ettei yksikään artikkeli käsittele kirjallisuuden suhdetta muihin medioihin. Jarmo Papinniemen puheenvuoro esittelee sekin vain niitä tapoja, joilla kirjallisuus näkyy televisiossa, käytännössä YLEn uutisoinnissa ja dokumenteissa.
Markku Soikkeli