Ilmestynyt Kulttuuritutkimus-lehden numerossa 13 (1996):4.
Kaavakuvitus tulee pian eli joskus...
Lisää aiheesta esim. "Mika (Ebeling) hätänä?" -kolumnissa,
miestutkimuksen bibliografiassa
ja miestutkimuksen virtuaalilaitokselta
VELJEYS, VELJEYS JA VELJEYS
Homososiaalisuus länsimaisessa kulttuurissa
"Kaupungissa kaikki kuuluvat itselleen ja ovat hedelmättömiä" (Spengler 1963, 291).
Kaupunki on ongelmallinen paikka miehille. Kaupungissa miesten väliset valtasuhteet on järjestetty pelkästään kulttuurin kannalta ja kulttuurin antamat merkit miehisyydelle ovat etäällä siitä mitä on pidetty luontaisimpana maskuliinisuutena. Kulttuuriset miehenä olemisen merkit eivät riitä selittämään miksi esimiehellä on enemmän valtaa kuin työmiehellä: onko esimiehisyydessä esimerkiksi jotain maskuliinista, joka takaa hänelle enemmän valtaa? Kuitenkaan miehet eivät kapinoi kulttuurista, isäkeskeistä hierarkiaa vastaan, eivätkä uhmaa kultuurisesti saneltua herruutta juuri muulloin kuin jouduttuaan satunnaisesti tai pysyvästi sosiaaliseen marginaaliin. Miesjohtajan arvovallakseen käyttämä symboliikka voi lisäksi perustua muuhunkin kuin isälliseen rooliin. Esimerkiksi Hitlerin käyttämää imagoa on tulkittu isoveljen kaltaiseksi rooliksi (Erikson 1982, 326).
Tarkastelen artikkelissani miten miesten väliseen solidaarisuuteen eli homososiaalisuuteen liittyvät arkkityypit sovittelevat suhtautumista paternaalisesti järjestetyn yhteiskunnan hierarkiaan. Erityisesti populaarikulttuurin tarjoamat homososiaaliset mieshahmot ja homososiaaliset tarinat opastavat miehiä arvostamaan keskinäistä liittoutumista isävallan ulkopuolella tai miehuutta uhkaavia tekijöitä vastaan. Esittelen ensin homososiaalisuuden merkitystä osana paternaalista valtajärjestelmää ja patriarkaalista kulttuuria, sekä ilmiön merkitystä sosiaalisessa käytännössä. Käsittelen sitten miten homososiaalisuus sijoittuu miehuuden arkkityyppeihin..
Patriarkaatti - paternaalinen ja fraternaalinen valta
Patriarkaatin historialliset juuret ovat valtasysteemissä, jossa naisia vaihdetaan avioliiton kautta. Richard Leen ja Richard Dailyn mukaan patriarkaatti valtiollisena toimintatapana syntyi vasta kun yhteiskunnassa oli systemaattinen maskuliininen dominanssi. Varhaisissa kaupunkivaltioissa sukulaisuus dominoi byrokratiaa ja naisia arvostettiin. Vasta "kypsän" valtion ajalla byrokratia oli merkitsevämpää kuin sukulaisuussuhteet. Vasta tässä vaiheessa, kun naisilla ei ollut enää arvoa omana itsenään, voidaan puhua patriarkaatista. Niinpä Leen ja Dailyn määritelmä patriarkaatille on "valtiohierarkian reproduktio perheen sisällä". (Lee and Daily 1987, 41.) Myöhemmin vaihtoarvon välineiksi ovat joutuneet maskuliinisuuden ulkopuolella olevat merkit, joita vaihdetaan kuin symbolivaluuttaa.
Patriarkaatista on käytetty myös nimitystä "fallinen systeemi", koska falloksen eli symbolisen peniksen hallinta on ensimmäinen rajanveto onko henkilö maskuliininen vai ei. Fallinen systeemi pyrkii assosioiman falliset symbolit siihen missä määrin henkilöllä on potentiaalia asettua isähahmon paikalle. Ensisijainen eronteko miesten ja naisten välillä tällaisessa "fallisessa systeemissä" on se miten naiset saadaan näyttämään aina hieman enemmän kastroiduilta kuin miehet. Tämä riittää patriarkaatin ylläpitämiseen. (Easthope 1990, 118-122.) Antony Easthopen mukaan fallisessa systeemissä on mielenkiintoisia ristiriitaisuuksia, jotka eivät tule välittömästi näkyville arkipäivässä (Mt., 120):* miten miehet ovat riippuvaisia naisista?
* miksi maskuliinisuus on ensisijaista eikä feminiinisyys?
* mikä takaa ettei fallos ole miehen halun kohde?
Jo tästä käy ilmi, että heteroseksuaalisuus on yhtä epämääräinen ja arvoituksellinen ilmiö kuin miesten keskinäinen solidaarisuus. Maskuliinisuuden tutkimisessa on puhuttu erikseen heteroseksuaalisuudesta ja hierarkkisesta heteroseksuaalisuudesta. Tavallinen heteroseksuaalisuus on tasa-arvoista kahden sukupuolen suhdetta toisiinsa. Hierarkkinen heteroseksuaalisuus tarkoittaa sitä kuinka yksi sukupuoli (nainen) määritellään toisesta (mies) käsin, ja lisäksi sitä, kuinka heteroseksuaalisuudesta käsin määritellään muut seksuaalisuuden muodot. (Brittan 1989, 18, 181.) Käsitys tällaisesta hierarkkisesta heteroseksuaalisuudesta, jossa miehet muodostavat yhtenäisen hallitsevan luokan, on puutteellinen. Voidaanko väittää, että kaikkien yhteiskuntaluokkien miehillä on yksi yhteinen ideologia tai että miehet ovat yhtenäinen luokka, jolla on yhtenäiset intressit? (Brittan 1989, 16-17.) Onko Esko Aholla samanlainen ideologia kuin muilla miespuolisilla kansalaisilla? Tai jos luemme esimerkiksi Hannu Salaman romaania, niin minkä maskuliinisen ideologian koodeja voimme sieltä löytää? Todennäköisesti ainoa yhteinen nimittäjä Esko Ahon, Hannu Salaman ja itseni välillä on se millä tavoin me kaikki hyödymme homososiaalisten arvojen ylläpitämisestä ja varmistamme paikkamme edes yhden valtasysteemin sisällä eli suhteessa maskuliinisen ulkopuolelle jäävään. Gerda Lerner on esittänyt patriarkaatille suppean ja laajan määritelmän. Suppeammassa, historiallisessa aspektissa patriarkaatti merkitsee miesten laillista ja taloudellista ylivaltaa yhteiskunnallisissa järjestelmissä. Tämän määritelmän mukainen patriarkaatti on kadonnut 1800-luvulla kansalaisoikeuksien tasaamisessa. Laajemmassa aspektissa patriarkaatti merkitsee kaikkea historiasta riippumatonta miehisen dominanssin manifestaatiota ja instituutioitumista. (Lerner 1986, 222.) Anna-Katriina Himanen on tutkinut patriarkaatin vallankäyttöä hegemonisena isyytenä (1991). Vaikka isärooli olisi kulttuurissa tärkein maskuliininen arvomalli, ei se yksistään riitä selittämään miehisen vallan manifestaatioita ja instituutioita. Mielestäni voidaan yhtä hyvin puhua patriarkaattiin kuuluvasta hegemonisesta veljeydestä. Miehisten valtajärjestelmien löytämiseksi on olennaista käsitellä sekä paternaalista valtaa että fraternaalista valtaa. Paternaalista valtaa käyttää isän kaltaisessa roolissa oleva henkilö, mies tai nainen. Kulttuurissa liitetään hänen rooliinsa samanlaisia myyttisiä ominaisuuksia kuin isän rooliin perheessä. Fraternaalista eli veljellistä valtaa käyttävät miehet yhdessä, joskin he voivat nostaa keskuudestaan sankarin, joka tarinoissa uhrautuu ryhmän edestä. Perinteinen käsitys vallasta jähmeänä ja tapa erottaa selkeästi vallan käyttäjä kohteesta kuvaa vallankäyttöä - erityisesti maskuliinista vallankäyttöä - puutteellisesti. Foucault«lainen käsitys valtapositioista, joihin ihminen elämässään asettuu ja tulee olleeksi vallan agentti, kuvaa paremmin vallan toimitapaa, johon sukupuoliroolit antavat mahdollisuuden. (vrt. Brittan 1989, 18) Foucault«lainen valta-analyysi on kiinnostuneempi vallankäytöstä ihmisten välisenä suhteena kuin pysyvänä organisaationa.
Homososiaalinen sapiens
Ihmiskoiraan luonnetta voitaisiin korostaa tieteellisellä nimellä "homososiaalinen sapiens". Miesten keskinäinen sosiaalisuus yli luokkarajojen tai rodullisten rajojen on ihmiskoirasten erityinen taipumus, jolla tuetaan oman sukupuolen arvovaltaa. Tällaiset sosiaaliset liittymät voivat olla sisäisesti motivoituneita ja hyvinkin lyhytaikaisia. Sosiaalisina prosesseina ne voivat olla sisäisesti järjestyneitä, mutta valtahierarkian ollessa uhattuna ne pystyvät muuttumaan karismaattisiksi, "vapaan toveruuden" homoseksuaalisesti sävyttyneiksi yhteisöiksi (Tiger 1971, 42-43, 126-127).
Esimerkiksi joukko miehiä saattaa ravintolassa ajautua samaan pöytään ja löytää välittömästi "yhteisen sävelen". Kaljakuppila on tyypillinen suomalaisympäristö miesten keskinäisten roolien vahvistamiseen. Kaljatuopin ääressä voidaan kokea helpotus isällisten, muita dominoivien roolien tavoittelusta. Kaljatuopin ääressä keskinäinen kilpailu unohdetaan, kaljatuopin ääressä ei ole kamppailutoverien tuomaa kastraatiouhkaa. Miksi juuri yhdessä juominen vapauttaa miehet? Antony Easthope on huomauttanut, että kaljaa juovaa miespjoukko kokee yhteisen regression. Miesjoukon läsnäolo antaa mahdollisuuden hyväksyä kokemus oraalisesta, suuhun keskittyvästä nautinnosta ja unohtaa kokemukseen liittyvä tunne lapsen kaltaiseksi tulemisesta. Miesjoukko on kokoontunut ikäänkuin yhteisen symbolisen rinnan ääreen, imemään kaljaa kuin tuttia. (Easthope 1990, 75-76.) Homososiaalisuutta löytyy toki muualtakin kuin kaljakuppiloista ja jalkapalloseuroista. Myös naiset ovat homososiaalisia omaa sukupuoltaan kohtaan, mutta tutkimusten mukaan naisten yhteenliittoutuminen ei olisi yhtä spontaania ja vallankäyttöä tukevaa kuin miesten vastaava liittoutuminen (Tiger 1971). Homososiaalisuus on osa kaikkien eläinten toimintatapoja, mutta kulttuurieläimen evoluutiossa se on saanut tulkintoja, jotka liioittelevat homososiaalisuuden merkitystä ja antavat sille myyttisen sädekehän. Kun valtahierarkia on uhattuna yhteiskunnassa, tarvitaan konservatiivista maailmankuvaa tukevia myyttejä, jotka kutsuvat miehiä liittoutumiseen. Myyteillä on kyky ylittää kulttuurisia ja sosiaalisia raja-aitoja ja todistaa miesten keskinäisen solidaarisuuden tärkeyttä: olemme samanlaisia juuri tämän uhkan edessä. Homososiaaliset liittoutumat eli aggregaatiot asettavat miehien yhteenkuuluvuuden universaalisti muiden liittoutumien edelle. Esimerkiksi Roland Barthesin kuulussa myytin luonnetta selittävässä esimerkissä, jossa mustaihoinen sotilas osoittaa kunnioitustaan Ranskalle ja Paris-Match -lehden lukijalle (Barthes 1973, 125-141), kyse on etniset rajat ylittävästä soturimyytin hyödyntämisestä. Aggregaatioilla on tärkeä tehtävä aggression suuntaamisessa vaarattomaan toimintaan, lajitovereiden väliltä ulospäin. Siksi miesten keskinäistä solidaarisuutta vakuuttavat myytit osoittavat selkeän ulkoisen uhan, jota vastaan urokset voivat kääntyä yhdessämiehin. Ulkoisella uhakakuvalla voidaan osoittaa, että kyse ei ole maskuliinisuuden kyseenalaistumisesta, vaan uhattuna on jokin konkreettinen asia.Yksinäinen homo?
Nykyään miehet osaavat jo tarkastella omaa miehisyyttään kriittisesti. Miehet ovat valppaampia pohtimaan mikä heidän mies-roolissaan on opittua ja mitä on olla "luonnollisesti" mies. Itsekriittisyys ei kuitenkaan aina johda tasa-arvoisempaan ajatteluun. Yhä useammin miehille on tullut tarve puolustella miehuuden arveluttavia piirteitä, kuten väkivaltaisuutta ja aggressiivisuutta. Tiedotusvälineiden kuuluttamassa epämääräisessä "miehen kriisissä" on itse asiassa kyse siitä, että miehen yhteiskunnallisesti keskeisiin rooleihin on yhä vaikeampi liittää biologisia miehuuden tunnusmerkkejö. Siten yhteiskunallisten roolien maskuliinisuus on yhä enemmän kirjoittamattomien kulttuuristen sopimusten varassa. Arthur Brittanin mielestä taustalla on koko sosiaalisen järjestelmän hidas muutos, naisten tasa-arvon lisääntyminen ja erityisesti perherakenteen muuttuminen (Brittan 1989, 25, 178-180).
Esimerkiksi Robert Blyn pieneksi kulttikirjaksi noussut "Rautahannu" (1992) vakuutti mieslukijoilleen, että heillä on oikeus itsestä löydettyyn villimieheen. Tällainen miehuuden redusointi yhteen myyttiin on vaarallista. Blyn kaltaiset tutkijat käsittelevät miehuutta kuin mies olisi Robinson Crusoen tapainen erakko, jonka pitää vain löytää oikea tapa viihtyä raivokkaan peniksensä kanssa. Käytönnässä jokaisen miehen identiteetti on sidottu muihin miehiin ja vastakkaiseen sukupuoleen, homososiaalisuuteen ja heteroseksuaalisuuteen. Homososiaaliseen järjestelmään kasvava nuorukainen joutuu yhtäältä taistelemaan paikastaan homososiaalisen systeemin sisällä, toisaalta hänen täytyy todistaa kykynsä toimia heteroseksuaalisissa käytänteissä. Pojan täytyy osoittaa samanvertaisuutensa muihin miehiin. Tämä tapahtuu esimerkiksi armeijan kaltaisessa inititaatiossa. Lisäksi pojan on osoitettava alistuvuutensa ylöspäin isälle ja alistavuutensa alaspäin, suhteessa niihin merkitysvälineisiin, joilla heteroseksuaaliset käytänteet toimivat, so. suhteessa naisiin. (vrt. Easthope, 20-23.) Koska kaupunkikulttuurissa useimmat miehet elävät erillään toisistaan ja kohtaavat vain lyhytaikaisissa tai spontaaneissa liittoutumissa, tarvitaan korvikkeita, jotka täyttävät miehille markkinoitua tarvetta liittoutumiseen ja jotka todistavat miehille, että maailma on vielä järjestynyt perinteisellä tavalla. Näitä korvikkeita ovat esimerkiksi kirjat ja elokuvat, joissa vakuutellaan miesten keskinäistä sosiaalisuutta. Ehkä tutuimpia esityksiä miesten liittoutumista ovat lännenelokuvat. Antony Easthope on tarkastellut lännenelokuvia psykoanalyyttisestä näkökulmasta ja todennut cowboysankareiden elävän tukahdutetun homoseksuaalisen halun yhteishengessä. Cowboyt ovat välillä sotajalalla suhteessa toisiinsa, välillä rakastavat ja huolehtivat toisistaan. Cowboy on jo nimensä puolesta mielenkiintoinen myyttihahmo homososiaalisen järjestelmän edustajana. Hän on yhtä aikaa itsenäinen mies ja jonkin äärimmäisen yksinkertaisen alistussuhteen (lehmän ja hevosen hallinnan) kautta poika suhteessa muihin poika-kavereihinsa: cow-boy, lehmäpoika. (Easthope, 23, 47.) Homososiaaliset parit ovat yhtä keskeisiä kertomusten päähenkilöitä kuin yksinäiset sankarit. Viihteestä tuttuja humoristisia homoliittoja ovat Ohukainen ja Paksukainen, Majakka ja Perävaunu, tai Abbot ja Costello. Traagisempia pareja ovat Yksinäinen ratsastaja ja Tonto, Tex Willer ja Kit Carson, tai vieläkin oireellisempana Batman ja Robin; kaksi miestä jotka asuvat luolassa ja pukeutuvat yhdessä värikkäisiin trikoisiin.Heterorakkaus ja homosidos
Patriarkaatissa naisella on vaihtoarvon merkitys. Säälittäväksi tai halveksittavaksi esittämänsä naisen edessä miehet voivat vaihtaa vallan merkkejä ja varmistaa toistensa arvon, vaikka he eivät olisi - kontekstista riippuen - keskenään tasa-arvoisia; esimerkiksi johtaja ja työläinen kertovat toisilleen härskejä vitsejä osoittaakseen arvonsa miehekkäinä miehinä.
Eve K. Sedgwick on kiinnittänyt huomion naisen vaihtoarvorooliin esimerkeissä, jotka koskevat viktoriaanista rakkauskirjallisuutta. Homososiaalinen halu koodataan heteroseksuaalista rakkautta käsittelevässä kertomuksessa tavalla, jossa naisen hahmo yhdistää miehiä uudella, muista yhteiskunnallisista siteistä poikkeavalla tavalla. Heteroseksuaalisessa rakkaustarinassa vahvistetaan miesten homososiaalista liittoa ja helpotetaan siten kapitalismin sisäistä demokratisaatiota ja lievennetään kapitalismin virheitä. (Sedgwick 1985, 159-160.) Joskus myös paternaalinen järjestelmä on voinut toimia selvänä mallina heterosuhteiden kuvaukselle. C.S. Lewisin mukaan keskiaikainen maaherran ja vasallin intensiivinen suhde oli eräs esikuva hovirunouden rakastavaisille (Lewis 1986, 12). Sedgwickin lähtökohtina ovat pääasiassa RenŽ Girardin ja Luce Irigarayn ajatukset homososiaalisuudesta. Juuri Girard on kiinnittänyt huomion siihen millä tavoin eurooppalaisessa rakkauskirjallisuudessa kuvataan yhtäältä miesten välistä eroottista kilpailua naisen suosiosta ja toisaalta, edellisen rinnalla miehen ja naisen välistä varsinaista rakkaussuhdetta. Narraatiot ovat rakkauskertomuksissa yhtä merkittävällä sijalla ja monessa suhteessa toistensa kaltaisia. Herra X etsii sellaista naista, johon joku kiinnostava herra Y olisi myös ihastunut. (Sedgwick 1985, 21. Vrt. Girard 1965, 6-10.) Heterorakkautta kuvaava kertomus käsittelee siis epäsuorasti herrojen X ja Y homososiaalista suhdetta. Tarinan eroottinen intensiteetti saattaa tehdä sosiaalisuuden seksuaalisuuden oloiseksi. Homososiaalisuutta ja homoseksuaalisuutta on rinnastettu usein sellaisissakin teksteissä, jotka ovat pyrkineet analysoimaan miehisyyden erilaisia ilmenemismuotoja, maskuliinisuuksia. Homososiaalisuuden tarve voikin herättää miehissä pelkoa omasta homoseksuaalisuudesta. Miehen identiteetin keskeiseksi tekijäksi on yleensä mainittu vain eronteko naiseuteen, mutta identiteetin muodostaminen on miehelle itse asiassa laajempi negaatioiden ryväs: en ole vauva, en ole nainen, en ole homo (Badinter 1993, 57). Patriarkaatti käyttää helposti hyväkseen miesten homopelkoa, homofobiaa. Kannattaa muistaa, että homofobia on samanlainen ilmiö kuin rasismi tai seksismi. Se ilmenee yksilöiden patologisena käytöksenä, mutta sen kasvu- ja leviämispohja on ryhmien asenteissa. Homofobia on luultavasti patriarkaalisen yhteiskunnan konservatiivisin ja säilyvin osa (Sedgwick 1985, 114).
Homososiaalisuus arkkityyppinä
Tutkiessani miestä koskevia myyttejä olen itse nähnyt analyysin kannalta käteväksi puhua erikseen kulttuurisista arkkityypeistä, ja toisaalta ontologisista arkkityypeistä. Kulttuuriset arkkityypit antavat rooleja, historiallisesti sidottuja käytöskaavoja. Ontologiset arkkityypit toimivat esimerkillisinä tavoitteina miehiselle identiteetille ja luovat arvomalleja, joihin miehen tulee elämässään samaistua. Ontologiset arkkityypit ovat tietysti syntyneet ja kehittyneet kulttuurin myötä, mutta ne ovat liitettävissä suoremmin miehen biologiseen rooliin suhteessa suvunjatkmiseen.
Nykyinen sukupuolisuutta koskeva keskustelu on jakautunut kahteen rintamaan, sukupuolten erilaisuutta ja keskinäistä antisosiaalisuutta korostaviin differentialisteihin, ja toisaalta sukupuolten kulttuurista rakentumista korostaviin ja perimmäistä (geneettistä) kaltaisuutta korostaviin konstruktionisteihin (Badinter 1993, 42-48). Pohtiessaan mitä on mies differentialistit tuntuvat suosivan nimenomaan ontologisia arkkityyppejä ja konstruktionistit kulttuurisia arkkityyppejä. Minuutta koskevat arkkityypit ovat voimakkaasti riippuvaisia isää ja äitiä koskevista arkkityypeistä (Stevens 1990, 66). Länsimaisessa symbolikuvastossa isyys merkitsee psyyken miehistä totaliteettia, maskuliinista minuutta. Myyttisissä tarinoissa vanha viisas mies on se, joka ohjaa maskuliinisuuden initiaatiota. (von Franz 1978, 208.) Isän hahmo näyttäisi olevan voimakkain maskuliininen rooli, jota mies tavoittelee. Arkkityyppinä se kuuluu ontologisiin myytteihin, jotka ovat maskuliinisuuden merkityksissä lähempänä biologiaa ja miehisyyden denotaatiota. Mies sinänsä on tavannut olla ihmisen metafora kaikissa ikävaiheissa ja sosiaalisissa rooleissa - ei siis ainoastaan ihmisen kuva tai symboli, koska koko miehen elämä, miehuus prosessina on voitu hyväksyä ihmisen esikuvaksi. Myös myyttitutkimus on useimmiten keskittynyt sosiaalisesti vapaan miehen tarinaan, kuten sankarimyyttiin. Myyttitutkimukselle ominainen yksilöihailu, niin kirjailijan kuin miespuolisen fiktiohahmon, juontuu myyttitutkimuksen romantiikan aikaan sijoittuvista lähtökohdista. Yksilösuorittajaa etsittäessä on vaikeampaa sijoittaaa taiteellinen työ oikeaan kontekstiin kuin jos tarkastellaan jokaista työtä suhteessa traditioon. (Frye 1973, 96-97.) Tradition ja yksilösuorittajan yhtäaikainen tarkastelu on mahdollista pengottaessa taiteen myyttejä ja osoitettaessa myytin avulla sekä luovan mielen suuruus (kyky hyödyntää myytti) että tradition tärkeys (esimerkiksi sankarimyytin sisältö). Sosiaalisuutta ja solidaarisuutta käsittelevät myytit ovat saaneet miltei yhtä vähän sijaa kuin naisen elämänkokemukseen liittyvät myytit. Myyttitutkimuksen konstruoimissa monomyyteissä, muita myyttejä keskeisemmiksi väitetyissä myyteissä, etusijalla ovat olleet isän (jumalan) ja uhrautuvan pojan (kristuksen) hahmot. Feministinen teoria on argumentoinut, että patriarkaatti on riippuvainen isähahmon myyttisestä reproduktiota kontrolloivasta vallasta, koska isyys ei ole kokemuksellista kuten äitiys. Isäin sosiaalisen vallan jatkumo on korvike biologisen jatkuvuuden puuttumiselle. Isyyden epävarmuus on pakottanut miehet institutionaalistamaan avioliiton ja keksimään perheen lailla hierarkisoituja yhteiskuntajärjestelmiä. (Humm 1989, 159.)
Miehuuden ontologiset arkkityypit
A.J. Greimasin rohkeasti käyttämä termi ontologinen ei liene liioittelua maskuliinisten myyttien kohdalla. Olla olemassa on miehelle yhtä kuin "olla mies", ei niinkään "olla ihminen", koska miehelle identiteetin muodostamisen lähtökohta on erottua ei-miehestä (vrt. Badinter 1993, 57). Ontologisesti miehen ensisijainen tunnusmerkki on kyky siittää uutta elämää ja vahvin malli ontologiselle miehuudelle on isän hahmo (vrt. Siltala 1994, 196).
Niin hallitseva kuin isän arkkityyppi lieneekin, se ei ole ainoa ontologinen arkkityyppi. Patriarkaalisesta kulttuurista löytyy myös isyydelle vastakkainen ja kenties lohduttava myytti, lupaus poikuudesta, josta ei tarvitse koskaan kasvaa isäksi. Juha Siltalan määritelmä miehestä neutrina lapsena, joka yrittää alkeellisin keinoin säilyttää olemassaolonsa sopii pojan arkkityyppiä korostaviin maskuliinisiin myytteihin. Näiden myyttien ilmentymää ovat esimerkiksi James Bondin tai Uuno Turhapuron hahmot. Miehen hallitsemisasemaan perustuva maskuliininen rooli voi muodostua kollektiivisissa käsityksissä, jolloin hallitsijan identiteetti voi olla pelkästään hetkellinen. Toisaalta individuaali kehitysprosessi voi johtaa malliin, jota yhteiskunta ei suoranaisesti suosi. Näin käy esimerkiksi homososiaalisuuteen ja selibaattiin liittyyvien arkkityyppien risteytyessä kulttuuristen arkkityyppien kanssa ja muodostaessa kertomuksiin kelpoisia miehuuden myyttejä. Vaikka homous ja selibaatti koetaan heteroseksuaalisessa sukupuolimoraalissa negatiivisiksi, liittyy niihin myös myyttistä ihanteellisuutta. Homoudessa ja selibaatissa naisen seksuaalisuus ei uhkaa miehen rakkautta. Kaikkein ihanteellisinta ja sublimoiduinta on yhteisö, joka on keskenään homososiaalinen ja selibaatissa ulospäin. Tällainen miljöö yhdistyy mielessämme lähinnä luostareihin, mutta löytyy myös monista seikkailukertomuksista, joissa miesten muodostama yhteisö seikkailee kaukana avaruudessa tai villissä erämaassa erillään naisista ja kulttuurista. Suhteessa hedelmällisyyteen ja sukukypsyyteen voimmekin erottaa neljä miehuuden ontologiaa koskevaa arkkityyppiä: isyys, poikuus, selibaatti ja homososiaalisuus. Nämä arkkityypit edustavat neljää erilaista arvoa patriarkaalisessa kulttuurissa. Arvojen representaation analysoimiseen ja analyysin tulosten esittämiseen olen kokenut mielekkääksi käyttää A.J. Greimasin semioottista nelijakoa (esim. Greimas 1990). A.J. Greimasin mukaan kaikki universaalit arvot voidaan palauttaa elämä-kuolema- tai luonto-kulttuuri-akseleiden muodostamiin semioottisiin neliöihin. Edellistä käytetään kuvaamaan eksistenssin ontologisia kategorioita, jälkimmäistä eksistenssin laadullisten kategorioiden hahmottamiseen. Fredrick Jameson on selittänyt osuvasti millaiseen ontologiseen analyysiin Greimasin semioottiset neliöt kelpaavat. Jamesonin mukaan semioottinen nelio on kätevä tekstianalyysin väline, ei niinkään psyykeen elementtien objektiivisten mahdollisuuksien kartoittamisessa, vaan keinona osoittaa tietyn ideologisen tietoisuuden tai historiallisesti muodostuneen ajattelutavan rajat. (Jameson 1986, 47.) Seuraavassa on esitetty kaaviossa 1 Greimasin elämä-kuolema -akseleihin suhteutettu hedelmällisyyden jaottelu ja tästä edelleen kehitelty jaottelu miehuuden ontologisiin arkkityyppeihin.Kaavio 1. Ontologisten arkkityyppien jaottelu Greimasin semioottisessa neliössä.
Richard Barton ja Ronald Schleifer ovat kehitelleet vastaavaa sukupuolisuhteiden luokittelua Greimasin jaottelun pohjalta. Molemmat tutkivat patriarkaatille ominaisia kulttuurisia käsityksiä sukupuolisuhteista, eivätkä siinä mielessä pureudu maskuliinisuuden ontologiaan. Kaaviossa 2 on oman jaotteluni vertailukohteeksi kaksi samantyyppistä Greimasiin pohjaavaa jaottelua. Vasemmalla on Bartonin malli sukupuolisuhteista (Barton 1985, 118) ja oikealla Schleiferin tästä edelleen kehittämä jaottelu (Schleifer 1986, xxi).
Kaavio 2. Bartonin käyttämä malli sukupuolisuhteille ja Schleiferin versio siitä.
Schleifer on kiinnostunut siitä, mitä naisen seksuaalisuus merkitsee patriarkaatille tällaisen jaottelun kannalta. Schleifer toteaa jaarittelevaan tapaansa: Not only does this square suggest that male adultery is "natural" as opposed to culturally determined sexuality, and as such that it defines sexuality in what I will describe (following Greimas) as the "explosive" position of the square, a position which positions female sexuality - which reconceives it - as both unnatural and a constant threat to conjugal love (Schleifer 1987, xxi-xxii). Schleiferin huomio on mielenkiintoinen tutkittaessa homouden ja selibaatin merkitystä patriarkaatille. Vaikka molemmat koetaan heteroseksuaalisessa sukupuolimoraalissa negatiivisiksi, liittyy niihin myös myyttistä ihanteellisuutta. Kummassakaan naisen seksuaalisuus ei uhkaa miehen rakkautta. Richard Barton on tutkinut eroksen merkitystä tarkemmin. Hänen neliössään halu edustaa kuolemaa, koska patriarkaatille sukupuolinen vaisto on uhka järjelle. Bartonin kaaviossa maskuliinisuus, sosiaalinen kontrolli ja järki ovat tiiviisti toisiinsa kytkettyjä. Kaaviossa 3 on vasemmalla Bartonin esittelemä erikoistapaus, genderanalyysi "Kuolema Venetsiassa" -teoksen pohjalta (Barton 1985, 128) ja oikealla analyysin pohjalta kehitelty tulkinta (Mt., 137).
Kaavio 3. Bartonin malli kapitalismin käytänteistä (vasemmalla) ja malli kulttuurisesta sukupuolisuudesta suhteessa perinteiseen luonto-kulttuuri -jaotteluun (oikealla).
Bartonin kulttuurianalyysissä homous ja selibaatti liittyvät luonto-kulttuuri -jaotteluun. Ero omaan jaotteluuni on siinä, että Barton tutkii patriarkaattia pelkästään instituutiona, jonka arvoissa on tapahtunut muutos idealismista materialismiin. Hän ei pohdi miten kulttuurin sisällä on tapahtunut miestä koskevien esittämistapojen evoluutiota ja millaiset biologisesta perustasta erillään olevat arkkityypit (esimerkiksi kristuksen, triksterin, soturin ja menestyjätaiturin arkkityypit) ovat olleet siinä keskeisiä. Lisäksi Bartonin analyysi koskee erikoistapausta, jossa maskuliininen ideaali on halun ja järjen välisessä jännitteessä. Vaikka homous ja selibaatti ovat yleisessä kielenkäytössä negatiivisesti latautuneita käsitteitä, voidaan niiden nähdä olevan myös maskuliinisia ihanteita sukupuolisesta vapaudesta. Barton vertaa Platonin ja Freudin käsitystä homoseksuaalisesta halusta. Platonilla se merkitsee egoistista nautintoa passiivisen objektin avulla ja Freudilla narsistista projektiota (Mt., 130-136). Homososiaalinen, puhtaan maskuliininen hierarkia on muuttunut mielihalujen arkaaisesta järjestelmästä osaksi patristisen egon luokkastruktuuria (Mt., 139). Selibaatti puolestaan on puhtaan järjen alue, miehen ideaali olla vapaana haluista. Esimerkiksi kulttuuriseen kristus-arkkityyppiin on mieluusti liitetty selibaatissa eläjän ontologinen arkkityyppi. Kristillisessä kolminaisuudessa on sisäänrakennettuna homoseksuaalisen perheen pyhä yhteys, eräänlainen homososiaalisen liiton ydinryhmä. Halun kuolettaminen ja halun sublimointi merkitsevät selibaattia, halun uudelleen suuntaaminen halun projisiota homososiaalisesti. Bartonin mukaan valintojen ehdottomuus on länsimaisen joko-tai-ajattelun sanelemaa. Selibaatti ja ruumiillisuuden kieltäminen suo myös ajatuksen kuoleman kieltämisestä - toisaalta ruumiillisuuden kieltäminen on kuolemaa elämän sisällä. Tällaisen arkkityypin ihailu näkyy esimerkiksi kehittyneiden sivilisaatioiden itsetuhoa valmistelevissa ajatuksissa. (Mt., 145.) Homososiaalisuutta koskevissa arkkityypeissä saattaa näkyä myös tarvetta käydä läpi miehuuden initiaatio toisen ihmisen (miehen) kautta. Anthony Stevensin mukaan tämä johtaa äärimmäisessä tapauksessa homoseksuaalisen sadomasokismin mielikuviin. Miehuuden initiaatio muuttuu yksipuolisen eroottiseksi ja initiaation toistaminen oman sukupuolisuuden määritelmäksi. (Vrt. Stevens 1990, 172-173.)
Kostava nainen ja hilpeä homo
Miesten homoeroottinen side kertomuksen päähenkilön vastavoimana on keskeinen tekijä esimerkiksi vakoojakertomuksissa. Useimmiten vastakkain ovat kuitenkin sankarin heteroseksuaaliset toiveet ja homososiaalinen toveruus. Homososiaalinen sidos voi olla tasa-arvoisten miesten välillä, mutta kyseessä voi olla myös symbolinen isoveli-pikkuveli- tai isä-poika -suhde (vrt. Easthope1990, 88).
Elokuvan puolella aihetta ovat käsitelleet ns. buddy-elokuvat. Cynthia Fuchs toteaa lajityypin luojiksi varhaiset cowboy-sarjat, sotaelokuvat ja romanttiset seikkailut. Lajityypin suosituin muoto on nykyään "cop buddy-film". Fuchsin mielestä on ajallemme tyypillistä, että viime vuosien poliisitoverielokuvissa homososiaalisen siteen tuoma homoeroottinen ahdistus on naamioitu rotuerojen jännitteeksi. Valkoisen ja mustaihoisen poliisin toveruutta määrää ulkoa rasistinen ja heteroseksistinen normisto. Homososiaalinen toveruus vaarantaa osapuolet, sillä normien ulkopuolella he ovat sekä vahvoja että haavoittuvaisia; erityisesti fallista asevaltaa käyttävien rikollisten edessä. (Fuchs 1993.) Luultavasti heteroseksuaalinen toive ja homoeroottinen side ovat jyrkimmin vastakkain elokuvan alalajissa, josta Peter Lehman käyttää nimeä "nainen-kostaa-raiskaajalleen". Nämä elokuvat kehittyivät alalajiksi 1970- ja 1980-luvuilla ja niihin kuuluvat esimerkiksi "I spit on your grave" (1978), "Ms. 45" (1981) ja "Thelma and Louise" (1991). (Lehman 1993, 103.) Suomalaisista elokuvista lajityypin edustajaksi voisi nimetä Jörn Donnerin ohjauksen "Miestä ei voi raiskata". "Nainen-kostaa-raiskaajalleen" -elokuvissa suunnataan miehen fyysisyyttä kohtaan eroottinen uhka miehen keinoilla. Kun keinojen käyttäjänä ja kostajana on nainen kertomusta ei nähdä avoimesti homoeroottisena, mutta - Lehmanin mielestä - mieskatsojat nauttivat näistä elokuvista juuri siksi, että niissä voidaan käsitellä homoeroottista halua. Lehman kiinnittää huomion myös siihen, että näissä elokuvissa on usein kysymys joukkoraiskauksesta, ja nainen kostaa yksitellen kaikille raiskaajille. Tällä tavoin elokuvan kertomus syyllistää miesten sosiaalisuuden ja peitetyllä homoeroottisella aktilla hyökkää miesten sosiaalisuutta vastaan. (Mt. 107-108.) Naisen hahmoa hyväksikäyttäen miesten välinen jännitys voidaan suunnata ulos ryhmästä suunnatuksi aggressioksi. Naisen kostaessa väkivallan miehisin keinoin, voidaan miesten pelkäämä homososiaalisuus yhtäältä syyllistää ja toisaalta käsitellä entistä intensiivisemmin homoeroottisuutta. Klaus Theweleitin mukaan naisen pahoinpitely merkitsee miehelle fyysisen tyydytyksen mielikuvana turvallista parittelua ja vaaratonta mieskuntoisuuden näyttämistä. Miehisen destruktiivisuuden taustalta Klaus Theweleit löytää pelkoa ja kaipuuta yhdistymiseen. (Theweleit 1989, 8.) Koska tavallisissa kertomuksissa tällainen aggressiivisuus olisi mahdotonta sijoittaa arkiseen kontekstiin osaksi miehen elämää, on sotakirjallisuudella aivan oma paikkansa miehisten fantasioiden esilletuojana, niin kirjoittajille kuin lukijoille. Dramaattisissa taistelu- ja tappamisfantasioissa päähenkilö on useimmiten nuori soturi, joka osoittaa riippumattomuutensa idylleistä ja halveksuntansa omaisuutta kohtaan. Biologiseen voimaan liittyvä soturi-idoli on vastakkainen kulttuuria edustavalle kapitalistisen menestyjän idolille samoissa yhteyksissä kuin pojan arkkityyppinen hahmo asettuu isän arkkityyppistä hahmoa vastaan. Vastakkain on siis poikasoturi ja menestyjäisä, joka voi olla kaupallinen, aatteellinen tai vaikkapa urheilumenestyjä. Theweleitin mukaan tämä länsimaiselle patriarkaatille keskeinen asetelma paljastuu vasta sota-aikana. Asetelman viimeisin suuri julkituonti oli saksalaisessa kansallissosialismissa ja sen anti-porvarillisessa asennoitumisessa kaupunkilaisuuteen ja kaupankäyntiin. (Theweleit 1989.) Väkivalta on helpoin tapa osoittaa miehinen valta. Tämäkään ei ole ongelmaton tapa vallan esittämiseen, sillä vallankäyttö voidaan ymmärtää myös puhtaasti seksuaalisessa kontekstissa. Tällöin miehen ilmaisema aggressiivisuus muita miehiä kohtaan voi kärjistyä liian näkyvästi homososiaaliseksi uhkaksi ja miesten välinen aggressiviisuus saakin homoeroottisia jännitteitä. Jouko Turkka on puhunut kirjassaan "Aiheita" (1982) suuren hilpeän homon myytistä, joka Turkan mukaan periytyisi jo antiikista siinä kuin Oidipukset ja Herakleet. Esimerkiksi Odysseusta ahdistelevan kykloopin Turkka tulkitsee dominoivan homon myytiksi. (Turkka 1982, 150-153.) Miestutkimuksen kannalta kyse on miesten vallankäytön aiheuttamasta sosiaalisesta myytistä. Mies käyttää muihin miehiin samaa alistavaa, sukupuolisesti aggressiivista valtaa kuin naisiin. Niinpä mies käyttäessään isoveljen lailla valtaa muihin miehiin näyttää ilmaisevan sukupuolisia tunteitaan näitä kohtaan. Yhteisössä muodostuu valtaakäyttävistä miehistä juuri Turkan kuvaama "suuren, hilpeän homon" myytti.
LäHTEET
Elisabeth Badinter, Mikä on mies? Suom. Leevi Lehto. Vastapaino: Tampere 1993.
Roland Barthes, Mythologies. Selected and translated by Annette Lavers. Paladin: London 1973.
Richard Barton, Signs, Contexts, and the Narrative Structure of Social Practises. Teoksessa Studies in Symbolic Interaction, Volume 6. JAI Press, Inc: s.l.. 1985.
Robert Bly, Rautahannu: matkalla miehuuteen. Suom. Leena Nivala. Wsoy: Helsinki 1992.
Antony Easthope, What a Man's Gotta Do. The masculine myth in popular culture. Unwin Hyman: Boston 1990.
Erik Erikson, Lapsuus ja yhteiskunta. Suom. Esko Huttunen. 2. tarkistettu painos. Gummerus: Jyväskylä 1982.
M.-L. von Franz, The process of individuation. Teoksessa Man and His Symbols. Ed. by C.G. Jung, M.-L. von Franz ja John Freeman. Pan Books: London 1978.
Cynthia J. Fuchs, The Buddy Politic. Teoksessa Screening the Male. Exploring Masculinities in Hollywood Cinema. Ed. by Steven Cohan and Ina Rae Hark. Routledge: London and New York 1993.
A.J. Greimas, Narrative semiotics and cognitive discourses. Transl. by Paul Perron and Frank H. Collins. Pinter: London 1990.
Anna-Katriina Himanen, Isäkuvia vuonna 1989. Hegemoninen isyysmalli suomalaisessa romaanissa. Kulttuuritutkimus 8(1991):3.
Maggie Humm, The Dictionary of Feminist Theory. Harvester Wheatsheaf: New York 1989.
Fredrick Jameson, The Political Unconcious. Methuen: London 1986.
Peter Lehman, "Don't Blame this on a Girl". Female rape-revenge films. Teoksessa Screening the Male. Exploring Masculinities in Hollywood Cinema. Ed. by Steven Cohan and Ina Rae Hark. Routledge: London and New York 1993.
Gerda Lerner, The Creation of Patriarchy. Oxford Univ. Press: Oxford 1986.
C.S. Lewis, The Allegory of Love. A Study in Medieval Tradition. Oxford Univ. Press: Oxford and New York 1986.
Eve Kosofsky Sedgwick, Between Men. English Literature and Male Homosocial Desire. Columbia Univ. Press: New York 1985.
Ronald Schleifer, A.J. Greimas and the Nature of Meaning. Linguistics, Semiotics and Discourse Theory. Torquay, Devon 1987.
Oswald Spengler, Länsimaiden perikato. Maailmanhistorian morfologisia ääriviivoja. Suom. Yrjö Massa. Lyhennetty laitos. 3. korjattu painos. Rauma 1963.
Juha Siltala, Tunteita vastaan panssaroituneet soturit. Teoksessa Miestä rakennetaan - maskuliinisuuksia puretaan. Toim. Jorma Sipilä ja Arto Tiihonen. Vastapaino: Tampere 1994.
Anthony Stevens, Archetype. A natural history of the self. Routledge: London 1990.
Klaus Theweleit, Male fantasies II. Male bodies: psychoanalyzing the white terror. Transl. by. Chris Turner and Erica Carter in collaboration with Stephen Conway. Minneapolis, Minnesota 1989.
Lionel Tiger, Miesten maailma. Suom. Tuulikki Hanni. Porvoo 1971.
