3.12. Ma. Aklimatisoituminen Suomeen tapahtuu varsin tehokkaasti, kun fillaroi joulukuun superpakkasessa (-17 C) ja viettää sitten pitkän työpäivän suljettuna kokoustiloihin, kun uudet professoriehdokkaat heittävät parhaat pp-settinsä Idols-raatimme edessä. Samaan aikaan kun Suomi ympärillä sulkeutuu ja uppoaa silmät kiinni lamaakin syvempään masennukseen, on kirjallisuustieteillä ainutlatuisen toiveikas katsanto kohti tulevaisuutta, ja kaikki viisi proffaehdokasta katsovat juuri Tampereen olevan se paikka missä oppialan mahdollisuudet ovat monipuolisimmat.

♥ Lissabonissa tuli tietysti sikäläisten humanistien kanssa niin ikään puhe taloudellisesta tilanteesta ja he naurahtelivat hieman epäuskoisesti kun väitin, että toki meillä Suomessakin mennään kaikilla talouden ja tieteen aloilla synkempään suuntaan.
Kapinamieli valtiovaltaa ja EU:n pakkokurimusta kohtaan kyti jossain niin pinnan alla, että Lissabon näytti paikan päällä aivan erilaiselta kuin tv-raportit naapurista Espanjan puolelta.

Näin satamassa ministeriön edessä mielenosoituksen, ehkäpä osana isosti mainostettua satamatyöläisten lakkoa (29.11.), ja sen osallistujat olivat tuoneet jonkin tivolin välineistön rekvisiitakseen, koska mikään PERINTEINEN VASTARINNAN RETORIIKKA ei riittäisi herättämään median huomiota.
♥ Tämä on osa sitä laajenevaa "laughtivism"-liikehdintää, joka alkoi jo kauan sitten valkoblokkien pelle-naamioista, mutta mitään kunniakasta lukua se ei muodosta minkään järjestön toiminnassa, niin somasti se toimii median ehdoilla eikä KANSALAISPOLITIIKAN kuten siitä intoilevat kliktivistit kuvittelevat.

 

4.12. Lapsi on ollut kipeänä taas Hesan reissun jäljiltä, niin kuin usein aiemminkin. No comments. Niinpä yöunet ovat olleet taas katkonaisia, ja vielä pohjalla viime viikon valomatkasta täydellinen vuorokausirytmin sekoitus. Huomaa siinä sentään yöpöytäkirjojen eroavuudet: Goodkindin läskifantasia alkaa väsyttää tylsyytensä takia, mutta hyvä asiaproosa vaivuttaa ajatuksiin ja oikeaan uneen.
♥ Matkalla oli sentään aikaa lukea kaikenlaista genreproosaa, johon ei kotona kehtaisi valveaikaa käyttää. Luin yhden zombi-bestsellereistä, "Patient Zero", joka on ehdottomasti kamalinta soopaa mitä spefin tunnuksilla on kaupattu.
Strossin Toast-kokoelma oli entuudestaan tuttu ja maistui silti tuoreelta, ja jopa miellyttävän kevyeltä verrattuna siihen miten hämmentävä lukukokemus jokin "Lobsters" oli kymmenisen vuotta sitten. Kirjan kolme erilaista kommenttipuheenvuoroa (kirjailijalta) tiivistävätkin olennaisen scifin hirvittävän nopeasta kehityksestä 2000-luvulla.
♥ Ja samalla paljon jäi puuttumaan, sellainen kirja jonka kautta matka muukalaisuuden kokemuksena olisi saanut jotain oman kokemuksen taltioivia sävyjä. Paikalliset kirjakaupat Lissabonissa eivät nekään tarjonneet mitään tällaiseen tarpeeseen, ja ostamani Pessoan The Book of Disquiet oli kiinnostavampi johdatuksena kirjoittajaansa kuin kaupunkiinsa, vaikka juuri jälkimmäistä Kafka-efektiä siltä odotin.

 

10.12. Taivas himersi Suomen yllä kuin Ylen kanavalle käännetty televisio.

Tällaista tämä on nyt ollut koko syksyn ja tällaisena tämä jatkuu jonnekin toukokuulle saakka: päivä ei nouse, valoa ei näy. Ja ikään kuin tätä säätä ei muutoin tunnistaisi KANSALLISEKSI MEDIAKSI jolla tätä puolikuntoista puskastahuutelijoiden kansaa rangaistaan korkeilla leveysasteilla piileskelemisestä, niin sitten on vielä virkabyrokratia joka *ittuilee näille hautarivien välissä hoiperteleville ihmispoloille.
Viimeisin ja viheliäisin on VIESTINTÄVIRASTO joka kynsihampain tv-luvilla kansaa kuritettuaan lähettää silkkaa piruuttaan vielä 4.20 euron laskun, jonka katsotaan kuittaavan tv-katseluni 25.-31.12.
♥ Ja ikään kuin tämäkään ei olisi tarpeeksi, laskun yläosaan on painettu peitelty uhkaus: "VIESTINTÄVIRASTO KIITTÄÄ KULUNEISTA VUOSISTA."
Pientä on keskustelu piratismista verrattuna siihen vuosikymmeniä jatkuneeseen tuubisyöttöön mistä suomalaiset pakotettiin ensin maksamaan Ylelle ja sitten vielä tuntemaan KANSALLISTA MAKSUVELVOLLISUUTTA sketsihuumorilla höystetyn sekajätemedian katselemisesta toinen toistaan kuolleemmilla kanavilla.

 

11.12. Kaamoksen syvyydessä ainoa hyvä puoli on se, että lapsi on nukahtanut helpommin viimeisen parin viikon ajan ja yskänkohtaukset poislaskien nukkunut suht sikeästi.
Aamut ja joulun odotus eivät, sen sijaan, käy ihan samaa rytmiä, etenkin kun viikkojen ja kuukausien merkitys on hänelle edelleen täysin käsittämätön.
♥ Mutta on päiviä ja aamuja, joissa lapsen mieli on ainoa selviytymiskykyinen osa tätä syksyn ja talven sisään kaksinkertaisesti käärittyä muumiomaata.
Tänäänkin todistin miten Alma muuttui taikatempun tavoin toisenlaiseksi nähdessään ystävänsä vilkuttavan päiväkodin ikkunassa. Ja kun hän laittoi sisätossuja jalkaansa tuli ystävä taputtamaan häntä päälaelle ja sanoi hellästi "Almanen", niin lapsen LIIKKEISSÄ kaikki muuttui painovoimasta riippumattomaksi.

Mihin moinen taika katoaa ihmisen kasvaessa?
Epäilemättä LIIKUNTAVIRASTOON.

 

14.12. Ainoa mielekäs tapa VIETTÄÄ KAAMOSTA on istua leffateatterissa, ja monistakaan joulunlähentymisistä ei muuta muista kuin mikä fantsuleffa on tullut teattereihin. Erityisen hyvin muistan joulun 1987, koska menin silloin katsomaan erästä elokuvaviihteen kamalimmista kalkkunoista, Warren Beattyn ja Dustin Hoffmanin "Ishtaria". Muistan nähneeni elokuvan alun ja lopun ja nukkuneeni kaiken muun.
♥ Lähes yhtä tylsä ja elokuvataiteen kannalta mitätön on tämän joulun ykköshitti "Hobitti". Ottaen huomioon alkuteoksen rikkauden se on myös adaptaationa käsittämättömän köyhä, jopa verrattuna edelliseen Tolkien-filmatisointiin. Käsikirjoitus ei edes pyri minkäänlaiseen tulkintaan alkuperäisestä romaanista, vaan pikemminkin toistamaan edellisen ELOKUVATUOTTEEN (= TSH-trilogian) tunnetuimmat kohtaukset. Niinpä elokuvan kohtausrakennekin muistuttaa tarkalleen "TSH - Sormuksen ritarit" -filmiä.
Ainoa kunniallinen kohta adaptaatiota on elokuvan ensimmäinen kymmenminuuttinen, jossa Bilbon kertojaääni taustoittaa kääpiövaltakunnan korruptiota ja rikastaa CGI-kuvat SANALLISEN YLÄTYYLIN kauneudella, Tolkienin omalla tekstillä.
♥ Mitään ylläyksiä leffatulkinta ei tarjoa, jollei sitten joku ylläty siitä kuinka hengettömiä kohtauksia Jackson on rakentanut sellaisistakin tilanteista, jotka TSH-filmatisoinnissa sisälsivät dramatiikan siemeniä.
Tarkoitan nyt erityisesti Rivendelliin sijoitettua "kokousta", jossa Galadriel kävelee ympyrää kuin vieterinukke ja Christopher Leen arvovaltainen presenssi merkitsee jököttämistä pöydän nurkassa kuin vertauskuvallinen vaivaisukko.

"Hobitti" on kaikkiaan niin mauton rahastus edellisen trilogian kustannuksella kuin mikä tahansa juomapeli, jossa kulttikohteen harrastuneisuuteen vetoamalla vedätetään sekä rahat että terveys.

Kolme tuntia tätä elotonta kiiltokuvaa on nimittäin terveydellekin vaarallista, ainakin jos sitä joutuu katsomaan tuhnuisen 3D-efektin lävitse!
♥ Joitakin fantsun harrastajia voinee tyydyttää se, että Bilboa esittävä Martin Freeman ei ole SENTÄÄN yhtä valju näyttelijä kuin Frodoa TSH:ssa esittänyt Eliah Wood.
Samoin kunnialla selviää osuudestaan Richard Armitage synkänrohkeana kääpiöprinssinä, ja Barry Humphries hiisikuninkaana, joka on vaihteeksi laina (Jabba the Hutt) toisesta tuotannolisesta esikuvasta eli Tähtien sota -elokuvasta.

♥ Mitään hyvää ei fantasiabuumille voi ennustaa tätä valmiiksi muovitettua roskaa 3 tuntia katsottuaan. Onneksi kirjallisuuden puolella fantsu voi ja rikastuu sivujuonteistaan - ja on erittäin mahdollista että kirjailijoiden vastareaktio elokuvien elottomiin fantsutuotteisiin on samanlainen kuin 70-luvulla sf-kirjoittajien reaktio Tähtien sota -elokuviin: teatterista poistuessaan he eivät olleet vain raivoissaan vaan myös huvittuneita tietessään että pystyisivät kirjoittamaan moninverroin älykkäämpää genrefiktiota kuin se mitä olivat juuri nähneet.
Siinäpä haaste 2000-luvulle.

 

15.12. Eilen "Hobitti" haukkasi niin ison palan päivää, että missasin Tampereella vierailevan nimekkään sarjis-tutkijan luennon.
Tänään pääsin onneksi kuuntelemaan Jared Gardneria väitöstilaisuudessa, jossa aiheena oli nykyisen sarjakuvan kuuma ydin, SUPERSANKARIT.

♥ Väitöskirjallaan Miettisen Mervistä tuli nyt ilmeisestikin kolmas (?) suomalainen sarjakuvatohtori, jos edellisiksi lasketaan Pekka Manninen ja Åbo Akademissa väitellyt Ralf Kauranen.
Joskus vuoden päästä voinee odotella jo neljättä, kun Katja Kontturi väittelee Don Rosan ankkasarjiksista.
Vielä saa kuitekin odotella jatkajaa Herkmanin Juhan jättämälle perinnölle eli kotimaista tutkimusta, joka tarkastelisi sarjakuvaa omana taiteenlajinaan - ja siinäkin on Tampereen yliopisto vahvoilla, jahka Romun Leena selvittää kotimaisen naissarjakuvan salaisuudet.
♥ Tämänpäiväinen väitösdialogi supersankareista oli kyllä sekin ihan nautittavaa seurattavaa, vaikka sittenkin vain siinä mielessä kuin seuraisi kahden kaikkitietävän sarjisfanin keskustelua.
Mervin tavattoman oppineesta ja populaarikulttuurin tutkimusta tonnikaupalla sulattaneesta väitöskirjasta itse väitöskeskustelu ei välittänyt kuin aavistuksen.
Mutta hyvä näinkin, ennemmin kuuntelen kaksi tuntia tällaista dialogia kuin vaikkapa jotain käsitehierarkian dekonstruktiota, etenkin kun näillä american studies -oppineilla on yhtä sujuva kielitaito kuin super-opponenteillaan.

 

16.12. Su. Jo kolmatta päivää tuulee ja tuiskuttaa kylmästi kaakon puolelta. Mitään tarpeeksi isoa ja eeppistä ei ole käsillä luettavaksi, joten katselen lapsevahtitunteinani "Tuntematonta sotilasta", en niinkään elokuvana vaan adaptaationa, joka on niitä harvoja akateemisia tutkimusaiheita jotka edelleen kiinnostavat yleisellä tasolla eikä vain genretutkimuksen kannalta.
♥ Mollbergin tulkinta on hämmästyttävästi muuttunut vuosien kuluessa siitä, millaisena sen näki ensi kertaa. Nyt sen kömpelyydet sotakuvauksena - miten kiusallisen käsittämättömänä koki sen käsivarakuvauksen vuonna kahdeksanviis - ovat toissijaisia verrattuna siihen, miltä sen näyttelijävalinnat tuntuvat. Tyyppien mukaan tehty casting on joko kestänyt erittäin hyvin aikaa tai sitten se tuntuu tapauskohtaisesti järkyttävän huonolta. Kariluoto, Lehto ja Vanhala tuntuvat tyyppeinä puskateatterilta juuri onnettomien näyttelijävalintojen ansiosta, kun taas Hietanen, Rahikainen ja Riitaoja ovat tärkeämpiä genrekohtaisen realismin kannalta kuin historiallisesti asianmukainen varustus.
Ja nähtyään äskettäin myös Laineen version osaa entistäkin enemmän ihastella Koskelan, Rokan ja Lammion hahmoja, jotka tuntuvat SEKÄ uusilta ja itsenäisiltä hahmoilta ETTÄ täsmälleen Linnan luomuksilta.
♥ Elokuvan SANOMALLISUUS onkin sitten toinen juttu. Mollberg sai antaa kasvot myös vihollisellekin, samoin kuin käyttää rekvisiittana mahdollisimman rumia kansanmiehiä, mutta tulkinta on edelleenkin juuri sellainen kuin millaisena pahimmillaan haukuttiin Linnan versiota: potpuri koko kansan siteeraamia kohtauksia, ilman juuri minkäänlaista ESTEETTISESTI KOOSTAVAA NÄKEMYSTÄ.
Kriittisyydessään se on parhaimmillaankin vain laimea antisotaelokuva.
Niinpä muistikuvissa jotkut harvoin nähdyt kotimaiset sotafilmit kuten Pakkasvirran "Pedon merkki" alkavat tuntua kansallista historiaansa suuremmilta tapauksilta.

 

18.12. Tämän syntymäpäivän muistan varmasti, vaikka useimmat muut olen unohtanut vietettyäni niitä enimmäkseen työn ja katkeruuden merkeissä.
Keittiöömme on tulossa uusi korkkilattia ja työmies saapuu varhain aamulla juuri kun saamme tiskattua pöydät puhtaiksi. Huonosti nukutun yön jälkeen lähden keskeltä alkavaa kaaosta hammaslääkäriin, ulos lumipyryyn, joka kuudetta päivää jatkuessaan on sekoittanut Tampereen täydellisesti.
Hammaslääkärin tuolissa olen nukahtaa, mutta aina välillä kuulen lekurin ja hoitajan vatsojen murisevan ja palaan todellisuuteen, josta voisin kirjoittaa eepoksen ihan vain hammaskaluston näkökulmasta. KRIITIKOLLE SE SOPISI JUU.

♥ Kello neljän maissa palailen kotiin tarkoituksenani ostaa jotain juhlapäivällisen tapaista Sammonkadun etnopaikoista, mutta ne vasta ovatkin sekopäisessä tilassa. "Kiltin Tädin Kiinalaiseksi" kutsumamme paikka on avoinna mutta henkisesti kiinni, koska "kiltti täti" on juuri saanut kahden vuoden vankeustuomion ihmiskaupasta.
Tien vastakkaisella puolella on "Tuhman Tädin Kiinalainen". Tässä etnopaikassa "tuhma täti" vaikuttaa juhlineen "kiltin tädin" vankilatuomiota niin, että on humalassa kuin peekingin ankka jo keskellä työpäiväänsä. Hän roikkuu hihassani ja yrittää saada minut kokoamaan takeaway-ateriani buffetpöydän jämistä.
♥ Jos tämä ei ole eeppinen kotimatka niin mikä?
Vetääkö vertoja Veijo Meren "Köydelle", häh?
♥ Kolmas kokeilemani etnopaikka on intialainen grilli, mutta se on ties minkä poikkeustilan takia kokonaan suljettuna. Niinpä on marssittava suoraan kotiin ja vaimoa konsultoitua haettava pizzaa lähimmästä iranilaisten (?) grillikioskista.
Istumme olohuoneeseen kasattujen huonekalujen keskelle pizzasiivuja jakamaan, yritämme estää lasta nauttimasta retkitunnelmasta ja sotkemasta kylmenneitä pizzatäytteitä ympärilleen... kunnes lopulta hermostun hänen nauruunsa ja temppuiluunsa ja painan pizzasiivun hänen naamaansa.
SAAKO NIIN TEHDÄ?
EDES VÄSYNEENÄ?
Ja onko hollywoodhuumoria oikeasti olemassa?
Ei ole, mutta lapsi vain nauraa EDELLEEN ymmärtämättä millaisessa kaaoksessa hänen isänsä joutuu syntymäpäiväänsä viettämään.

♥ Vasta iltasauna normalisoi henkisen ja ruumiillisen tilan. Normaalitilassa pystyn katsomaan järkevästi, että en halua enää lukea sivuakaan Terry Goodkindin fantasiaromaania vaan siirryn suosiolla historialliseen dekkariin, jonka täytyy täyttää sentään JOTAIN esteettisiä kriteereitä kaunokirjallisuudesta käydäkseen. Näin pääsen uneen.

Kiiltomadossa näkyy ilmestyneen juuri arvosteluni Jukka Koskelaisen hienosta rappiohistoriikista. Olkoon se myös todistajanlausuntoni tästä päivästä ja maailmasta.

 

 

 

2.1. To. Puoli päivää laitoksella, nuoret tutkijat siellä jo puuhastelevat työpisteissään täydessä touhussa. Kuinka pitkältä edessä oleva kevät tuntuukaan, mutta vieläkin pidemmältä se tuntuisi, jollei olisi tuntuma Projektien ja kurssien rytmittämästä lukukaudesta. Ja tarpeeksi kauan yliopistossa lusittuaan ei vuodenaikoja juuri muutoin osaa enää ajatellakaan.
♥ Kotiin tultua katson loppuun itselleni antaman joululahjuksen, "Le Bossu", yli kaksi tuntia historiallisiin lavasteisiin somistettua miekkaseikkailua. Tähän rehtiin naiviuteen ei 2000-luvun filmi enää pysty. Tähän verrattuna nykypäivän parkouristiset takaa-ajot ovat yhtä spektaakkelimaisia kuin lihakarjan itsemurhamarssi Ounasjokeen.
Aamulehti:

"Viranomaisten saapuessa he eivät nähneet enää eläimiä."

Siinä seitsemällä sanalla koko suomalainen elämäntapa.

 

5.1. La. Tämäkin päivä piti vielä nähdä, että kriitikon väittäessä löytäneensä uuden genren hän puhuu "ensimmäisestä" LUOVAA KIRJOITTAMISTA käsittelevästä romaanista. Ei ole tietenkään kirjailijan, Nicholan Roylen vika, jos itsekin luovaa kirjoittamista opettava Guardianin kriitikko nostaa luovan kirjoittamisen opettajan romaanin uuden genren tienraivaajaksi, mutta jotain hälyttävän postpostmodernia seisovan veden epätoivoa tuollaisessa löytämisessä täytyy olla takana, jos kuinkakin alkuperäinen ihmettely moisen genren puuttumisesta oli toisaalta lähtöisin.
Aivan kuin peribrittiläinen huokaisu jostain taustalta: "Kirjoja kirjoja loputtomiin eikä tekstinpätkää luettavaa!"

♥ Itse luin viime yönä loppuun Rubenfeldin "Death Instinct" ja juuri siksi, että se oli taitavimpia (ei siis vältämättä "parhaita") lukuromaaneja mitä olen lukenut, olen erityisen skeptinen genrejen syntymisen ja kuolemisen suhteen. On vain tekstikäsityön taitoa ja eritasoisia ambitioita soveltaa heikkouksiaan markkinoiden tarjoamilla genre- ja brändimahdollisuuksilla.

 

6.1. Kulttuuripiireissä on vallinnut laaja hämmennys siitä, miten Hesarin kulttuuritoimitus voi jatkaa toimintaansa annettuaan kenkää isolle osalle avustajistaan, mukaan lukien ne pitkän linjan kriitikot, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta Erkko-mafian riistosopimusta.
Tänään saatiin vastaus tai ainakin vihiä siitä. Antti Majander kehuskeli aamun Hesarissa kouluttaneensa poikaansa arvioimaan James Bond -elokuvia niiden naishahmojen hekumallisuuden perusteella.
Siis YKSITOISTAVUOTIASTA poikaansa!
♥ Hesari on siis siirtämässä uusien avustajien värväämisen perheiden (majanderit) ja kirkkokuorojen (aholat) sisäiseksi toiminnaksi.
Ja kun ajattelee, miten Hesarin kulttuuriosastolla on muutenkin ollut viime vuosien linjana, että sisältöjen sijaan lukijoille tyrkytetään toimittajien mielipiteitä (Lauantai"esseet") ja muuta hengenelämää, niin tabloidiksi "uudistamisen" myötä (ensi tiistaina) voi ennustaa ettei Erkko-mafiastakaan ole kohta jäljellä muuta musteenjälkeä kuin naamakirjan väkinäiset irvistykset. Amen.

♥ Tämän viikon olemme eläneet KUIN metsämökissä, hyvinkin hiljakseen seinien tai tv-ruudun sisällä ja ihmisiä näkemättä.
Tänään kävimme rohkeasti Saukonpuistossa saakka. Laitoimme lapsen pitkään pulkkamäkeen, mutta kerta toisensa jälkeen se palasi takaisin pulkkaa vetäen, joten ei se kovin toimiva evoluutioharjanne ollut.
Kotona olisi ollut hyvin aikaa lukeakin, mutta seuraava yritys idioottivarmaksi lukuromaaniksi osoittautui pelkästään idioottimaiseksi niin kuin moisten kirjavalintojen kohdalla usein käy. Greg Bearin Hull Zero Three muistuttaa B-luokan kauhuscifiä, peliä tai leffaa tai etenkin pelistä tehtyä leffaa, aivan kuten sitä on jossain kritiikeissä kuvailtu. Mutta se tavaton toiminnallisuus ja ympäristöjen konkretia, josta kirjaa on kiitelty, ei alkuunkaan takaa luettavuutta.
Vastaavia tarinoita, joissa teknologialtaan ylivoimainen ympäristö näyttäytyy maagisena hengestään kamppaileville ihmisille, on kirjoitettu scifin perinteessä tusinakaupalla, eikä Bear erotu niistä muutoin kuin kyseenalaisella eli kaupalisella rohkeudella kierrättää perinnettä.
Jep, ei tällaisissa genrekirjoissa ole muuta hyvää kuin että ne antavat hyvän motivaation avata illalla kone OMAA kirjoittamista varten.

 

11.1. Pe. Viime viikko elettiin loskassa, tällä viikolla on pakkanenkin pistellyt, mutta joulun kokemusten jälkeen se on tuntunut lähinnä postikorttitalvelta.
Ja postikorttikulttuuriin se sopiikin. Ei viestinnällä tunnu olevan nykyään muuta tarkoitusta, millään tasolla, kuin ilmoitella että elossa ollaan ja mukavasti menee.
Jos 80-luvun slogan oli Rosa Liksomilta siteerattu "Kaikki on kivaa koska mikään ei ole tylsää" niin kasariviihteen aivottomuutta palvovalle 2010-luvulle sopisi sloganiksi "Kaikki on kivaa koska LOL."
♥ Aamulla luukun alta löytyvä Hesarikin on kuin turistikaupasta ostettu postikorttikopio jostain 1980-luvulla asiasisältöjäkin tarjonneesta sanomalehdestä.
Kun lehteä vertaa sen esikuvana ENTISTÄKIN enemmän korostuvaan ruotsalaiseen DN:iin, niin Hesarihan näyttää lähinnä joltain pääkaupunkialueen ilmaisjakelulehdykältä. Ja jos sitä taas vertaa muihin maakuntalehtiin, niin Aamulehtikin alkaa näyttää kaikin tavoin runsaammalta uutisanniltaan.

♥ Tänään oli vielä viimeisen kerran hammaslääkärikäynti. Ajatellen, että 20 vuoden tauon jälkeen ei tarkistuksessa löytynyt kuitenkaan sen enempää huollettavaa kuin yksi lohkeama, kaksi paikkausta ja yksi nastahampaan uusiminen niin kai sitä pitäisi olla tyytyväinen.
MUTTA jos joku olisi saanut minut 20 vuotta sitten vakuuttuneeksi, että sähköhammasharja on oikeasti tehokas ja tarpeellinen, niin MITEN hyvässä kunnossa leuan aseistus nyt olisikaan? Pääsisinkö oitis Hollywood-elokuvaan?
Jep, varmaan on vain se, että ihminen on tällaisten ajatusten kanssa NIIN syvällä keski-iässä, ettei mitään pelastusta enää kannata suunnitellakaan. Ainoa asia mikä erottaa minut muusta teuraskelloaan kilkattavasta härkälaumasta on se, etten tarvitse uusia SÄHKÖISIÄ mediumeja tunteakseni olevani tulevaisuuden aallonpituudella. Nörtti-rokotus suojaa: kotimatkalla piipahdan ostamaan fantsuharrastajien uuden suosikin, "Small World" -lautapelin.

 

12.1. La. Tasan 200 aamua töitä jäljellä. Siihen mennessä kun työt loppuvat, on näissä finanssinäkymissä myös länsimainen talousjärjestelmä romahtanut. Ja poliittinen järjestelmä, ja luokkajärjestelmä, joten "työttömyys" ei merkitse sen enempää muille kuin minullekaan.
♥ Vielä pari vuosikymmentä sitten työläiset olivat niitä, jotka vaativat suomalaiseen yhteiskuntaan tasa-arvoa ja -palkkausta.
Nykypäivänä työläiset ovat niitä, jotka itkevät ja parkuvat, kun eivät saa rakentaa luksusristeilijää riistäjäluokan lomailuun.

Romaaniklubimme muuttaa hitaasti muotoaan. Jos vielä saisimme kaikille klubilaisten lapsille kollektiivisen lapsenhoitajan kolmeksi tunniksi, olisivat editiokeskustelut jo liiankin tehokkaita ja alkaisivat ehkä tuntua opiskelulta.
Tärkeintä tällaisessa klubitoiminnassa on sama kuin missä tahansa luovan kirjoittamisen ryhmässä: itsensä pakottaminen tietoiseksi siitä, millaiseksi kuvittelee lukijoidensa reaktiot.
♥ Tietokirjaprojektit eivät ole edenneet juuri mihinkään tämän lukukausien väliin jäävän "kypsyttelevän" jakson aikana. Lähdekirjojen lukeminen on yhtä helppo tapa hämätä itseään kuin opinnäytteiden "prosessoinnissa". Ja kun eteen osuu (eilen) John Cluten kolumniessee steampunkista, niin sitä tajuaa miten vähän lopultakin on OMAA ymmärrystä genreistä - ja kuinka pitkän uran genrekohtaisen ymmärryksen syntyminen edellyttää, vuosikymmeniä sisäpuolella kirjallisuushistoriassa.
♥ Mutta eilen hienointa oli se, että kirjastossa käydessä näin Terhi-kummin ensin äänikirjahyllyillä ja sitten uudelleen draamahyllyjen luona ja ajattelin, että Tampere on NIIN pieni sivistymätön kaupunki, ettei täällä kukaan muu ole oikeasti kiinnostunut äänikirjoista ja lukudraamoista kuin me kaksi. Tämän vahvisti viimeistäänkin se, että poimimani äänikirja "Tuhat loistavaa aurinkoa" kuului sattumoisin juuri niihin teoksiin, joista T oli suunnitellut näytelmäsovitusta.

Eikä Tampereella muuta kirjakulttuuria ole kuin se mikä mahtuu Tulenkantajien kauppaan.
Eikä Tampereella muuta elokuvakulttuuria ole kuin se mikä mahtuu Niagaran tiloihin Kehräsaaressa.
Eikä Tampereella muuta teatterikulttuuria ole kuin se mikä mahtuu Telakan yläkertaan.
Eikä Tampereella muuta ruokakulttuuria ole kuin se mikä mahtuu mustamakkaran kuoriin.
Eikä tavallinen tamperelainen tietysti muuta kulttuuria kaipaakaan kuin päivärannekkeen Särkänniemeen. Tamperelainen kulttuurikeskustelu koostuu sen mittailusta, monenko sadan metrin päähän muumimuseon voi sijoittaa kyseisestä huvipuistosta, ilman, että muuminukkejen taiteellinen viesti vaarantuu.

♥ JOS olisimme jostain syystä suunnittelemassa nyt muuttoa tästä perijunttilasta, niin sanoisin, että Turun tavoin täällä on enintään viisi PAIKKAA joita jäisi kaipaamaan:

1 Metso
2 Gopal
3 Telakka
4 Niagara
5 Pyynikki

 

13.1. Su. Yöllä pakkanen hellitti viiteen asteeseen, mutta puut ovat huurteessa lujaa puhaltaneen pohjoisen jäljiltä. Vein lapsen taas Saukonpuiston isoon evoluutiomäkeen. Lapsia oli enemmän kuin viikko sitten, mutta ei enää muita isiä: talvilomien mentyä isät eivät koe VELVOLLISUUDEKSEEN osallistua lasten viihdyttämiseen tavallisina arkipyhinä.
Äidit puolestaan seisoskelevat mäen päällä ja juoruavat ystävistään, jotka ovat (muka) joko liian itsekkäitä hankkiakseen kakaroita tai sitten pelottavan päteviä ("Neljä lasta ja sellaiset lihakset, ajattele!").
Evoluutiomäellä olisi täysi tilaisuus osoittaa toimivuutensa, sillä äidit eivät juuri välitä siitä miten lapset yrittävät pulkkailla toistensa päälle tai miten ne hakkaavat kamujaan liukureilla.
Mutta ilmeisestikin populaatio on mäessä kuitenkin liian pieni, jotta se onnistuisi harventamaan itse itseänsä.

♥ Saadakseni suhteellisuudentajua tähän kaikkeen kulttuuriseen talvihämärään luen Tony Tannerin Venice Desired -kirjaa, joka käsittelee Venetsian muuttumista eurooppalaisen kirjallisuuden uneksituimmaksi kaupungiksi. Lainasin kirjan lähinnä nanowrimo-projektia varten, mutta lukiessa alkaa nähdä paljon sellaista, minkä pitäisi olla tuttua kaupunkeihin kohdistuvasta kaukorakkaudesta muutenkin, ja sen jälkeen alkaa ajatella että TÄMÄHÄN se on olennaisempi aihe kuin mikään muu kaunokirjallisuudessa, tämä KAUPUNKIEN merkitys.
Ja ihan samanlainen vaikutus oli Tannerin toisella tunnetulla monografialla, tutkimuksella aviopetos-motiivista länsimaisessa kirjallisuudessa, silloin kun sen aikoinaan luki väikkäriä varten.
Ja TÄLLAISEEN vaikuttamiseen pitäisi humanistisen tutkimuksen aina pyrkiä ja pystyä: avata samalla kertaa faktojen ja niiden esittämisen syvät kerrokset.

♥ Vaikka en minä montaa sivua päivässä sellaista jaksa lukea. Laitan minäkin jonkin kuvalaitteen päälle ja katselen... "Man's favourite sport?" tai "Schindlerin lista" tai "Paljain jaloin puistossa" tai "Beloved"... videoaikamme kermaa ja suolaa...

 

Calvino-arvosteluni näkyy ilmestyneen Turkkarissa jo joulukuussa, mutta sitä ei juuri erota mainosbannereiden keskeltä verkkosivuilta, joten laitan ja linkitän sen omillekin sivuilleni .

 

18.1. Pe. Ei Tarantinon uusin elokuva ole lainkaan niin huono kuin mitä lehtikriitikot sitä mollaavat - se vain ei ole läheskään niin hyvä kuin mitä siltä HALUTAAN odottaa.
Ongelma on kriitikoiden odotuksissa ja siinä, että leffaKRITIIKIT ovat laadullisesti huonompia eli epäkriittisempiä vuosi vuodelta.
Ja jos siis JOTAIN hyvää arthouse-väkivallasta haluaa löytää, niin ainakin se toimii testinä, joka paljastaa miten lehtikriitikot toistavat samat googlaamalla löytyvät tiedot spagettiwesternin vaiheista ja "mediakohusta" n-sanan ympärillä.
♥ Toisaalta QT:n tuotanto toimii nuoren polven leffafriikeille todisteena siitä, että arthouse-väkivallan sisällä on laatueroa: QT on heille renessanssinero jonka visuaalinen viiteapparaatti kompensoi sisällöllisen tyhjyyden.
♥ Omasta mielestäni "Django Unchained" on elokuvana monin tavoin kiinnostavampi kuin edellinen genrebastardituote, vaikka sen ylenpalttinen väkivaltaisuus on yhtä laskelmoitua kuin muissakin QT-filmeissä.
♥ Sillä ominaisuudella ei kuitenkaan ole mitään kestävää merkitystä, että filmi on hyökkäävin "anti-white" -elokuva mitä isoon tuotantoon lienee USA:ssa koskaan päästetty. Pikemminkin "Django U" todistaa sen vanhan hokeman, ettei pelkällä sukupuolisten tai etnisten identiteettien inversiolla saada koskaan aikaiseksi emansipatorista elokuvaa.
♥ Vielä 1980-luvulla Saylesin "Muukalainen Harlemissa" saattoi tehdä täsmällisen lajikommentaarin pelkällä inversiotempulla (TODELLINEN muukalaisuus käykin ilmi reaktioissa ihonväriin), mutta Sayles pyrki alavireiseen ja osoittelemattomaan ironiaan, kun taas QT melskaa ja osoittelee niin, ettei tiedä itsekään mihin keskittyä. Vain Jamie Foxxin karisma pitää tämän westerniä ja antiwesterniä yhdistelevän tuplatuotannon jotenkuten kasassa, mutta kovin erilaista se karismakin on kuin sanotaanko Samuel Jacksonilla.
♥ Foxx pysyttelee parhaimmillaankin vain hahmonsa rajoissa, huolimatta elokuvan hölskyvästä juonesta, kun taas Jacksonilla (missä tahansa muussa filmissä kuin tämä) on välitön vaikutus muidenkin näyttelemiseen. Jacksonin outo kiinnitys nilkkipalvelijaksi lienee samaa tähtikulttia kommentoivaa logiikkaa kuin naishahmojen kutistaminen (tässä elokuvassa) kauas alle totutun QT-standardin.
♥ Ehkä isoin tuotannollinen ongelma on kuitenkin se, että QT on itse suurin faninsa eikä tiedä enää mitä elokuvissaan eniten rakastaisi. Herran cameo-roolikin on tällä kertaa lähinnä kiusallista katsottavaa. Tähän kaikkeen hän on kuulemma saanut vapaudet sen jälkeen, kun hänen luottoeditorinsa kuoli kahden viimeisimmän filmin välissä. Ei lupaa hyvää. Vaikkei QT muutenkaan ole niitä ohjaajia, jolta mitään ERITYISTÄ enää odottaisikaan, ainakin hänen uutukaisensa palauttavat keskustelun elokuvista takaisin kivikauteen.

 

21.1. Ma. Sietämättömän pitkältä näyttävä kevät tuntui nytkähtävän kakkosvaihteelle, kun viime perjantaina tuli Unkarista tieto, että heille opettajavaihtoon saapuminen olisi aivan ok.
Kyse on vain viiden päivän reissusta meikäläisen perioditauon aikana, mutta sekin tuntuu kuin enkelin kosketukselta verrattuna siihen millaiselta kevät näytti vielä viikko sitten.
Tai tuntuu minkä tuntuu. Aluksi Budapestin reissu tuntui uskomattomalta lahjalta, niin työreissu ja byrokratian lähtölupaa vajaa kuin onkin.
Mutta sitten arjen järkkymätön toistuminen ja maanantaiden aneminen hitaus imaisevat senkin ihmeen pois mielestä. Ja kevät onkin vain kuin syksy tai talvi eli erilaisia tekstitiedostoja odottamassa editoimistaan.
♥ Kuin kaivonpohjalta katselisi, ja päivällä luukusta putoava fantastinen genrekirja on merkitsevä vain jos se sattuu osumaan päähän oikealla hetkellä. Yritän nimetä kunkin arkipäivän oman teemansa mukaan, se sentään antaa outoa hohtoa muutamalle tunnille kussakin päivässä. Vielä pari vuotta sitten suunnittelin sellaistakin, että tekisin oman kalenterin, jossa olisi 365 teemapäivää.
♥ Täsmälleen samanlainen on tyttäremme maailmankuva, täynnä odotusta, että jokaisena päivänä vanhemmat ovat saattaneet ostaa hänelle jonkin yllätyksen. Vaikka hänellä on jo kahdeksan leikkihamsteria, hän olisi aivan yhtä riemuissaan saadessaan yhdeksännen tai yhdeksännentoista. Samanlainen on oma suhteeni kirjoihin. Kuvittelen leikkiväni niillä kaikilla yhtä aikaa, ja yhdestäkin luopuminen tuntuisi osuvan kaikkiin samalla kertaa.

 

22.1. Ti. Tänään kävelin töihin punaista pulkkaa kanniskellen ja varmasti noteeraten vastaantulijoiden katseet.
Mutta jossain vaiheessa unohdin kainalosta törröttävän punaisen lelulaitteen, kun uneksuin ajattelemaan, miten helposti keskeneräisin projektini 2000-luvun myyteistä saisi johdantonsa jos aihetta lähestyisikin LAPSELLISUUDEN välttämättömyydellä, ja samassa tiesin mikä olisi nimi keskeneräiselle pamflettikirjalle - niin että työpaikalle päästessä tunsin jo suoriutuneeni päivän työpanoksesta niin kuin vain spekuloiva runoilija kykenee. Yhtään hikoilematta.
Mutta ei maailma muunlaisia runoilijoita tarvitsekaan kuin spekuloivia. Kaikki muut ovat bipolaarisia kielialahäiriöitä.
♥ Kirjan tai novellin nimeäminen on joskus ainoa tapa pitää keskeneräinen tekstityö pyörimässä ja työstymässä mielessä.
Nimi on motto on aforismi on argumentti on essee on romaani.

♥ En enää muista, keltä luin sen paperille lausuttuna, että on kahdenlaisia kirjailijoita, niitä jotka kirjoittavat omista asioistaan ja niitä jotka kirjoittavat muiden asioista, mutta sen ajatuksen luettuani olen tiennyt erehtymättömän varmasti MIKSI pidän juuri tietyistä teksteistä (niin fiktio- kuin fakta-) enemmän kuin tietyistä muista.
Yhtä selvältä tuntuu, että ainoastaan MUIDEN ihmisten asioista kirjoittamalla voi vapaasti edetä tuota laventavaa ketjua myöten kohti yleistystä, jolla pyrkii yhtä aikaa sanomaan jotain ja luomaan yleisön sille sanomalleen, luomalla jotain UUTTA niistä muiden asioista, liikkumalla ei-kenenkään-maalla jokin temaattinen siivilä käsissään.
♥ Sama esteettinen periaate toimii myös spefissä, ja kenties erityisen hyvin siellä. Strange Horizons -lehdessä oli juurikään Eleanor Arnasonin erinomainen kolumni tästä aiheesta: Arnason muistuttaa ettei spefi ole pelkästään ajassa ja paikassa etäännytettyä fiktiota vaan myös SIVUSUUNNASSA muiden kulttuurien alueelle luovasti etenevää spekulaatiota (ja scifististä ekstrapolaatiota). Ei siis mikään ihme, että anglo-amerikkalisen spefin kuihtuessa ja kaavoittuessa vuosi toisensa jälkeen on sikäläisissä piireissä aina vain isompi innostus lukea aivan muiden kieliryhmien tuottamaa spefiä.
Esteettinen prinsiippi voittaa taas digidominantin kuusi-nolla.

 

25.1. Pe. Illallinen hienostoravintolassa: saan eteeni 500 gramman liha-annoksen, joka on kuorrutettu cocacola-marinadilla. Hmm.
Kuvittelen tarvitsevani useamman tunnin ja tuopillisen saadakseni tuhottua annoksen, joka riittäisi ruokkimaan pienen bulgarialaisen kylän talvikuukausina. Mutta liha onkin niin pehmeäksi valmistettua, että sitä voisi miltei lusikoida. Ja maukasta kuin mikäkin.
♥ Olen yhtä yllätetty kuin päivänsankari, jolle juhla on tarkoitettu: kanslistimme Tarja on luullut tulevansa Annen seurassa pieneen illanistujaiseen, mutta paikalla meitä onkin kokonainen katras hänen työtovereitaan. Ravintolasta jatkamme Marin luokse keskustan jugend-asuntoon, joka on yhtä hämmästyttävä poikkeus tässä junttikaupungissa kuin tuo ravintola. Seinät ja kupolikatto ovat niin massiivisia, että kaupunki kaikkine äänineen sulkeutuu ulkopuolelle. Ihmisten pitäisi olla ainakin puoli metriä pidempiä ja pystyä puhumaan kuin oopperalaulajat täyttääkseen moisen tilan sen edellyttämällä arvokkuudella.
Mutta me juomme hanaviiniä ja kuuntelemme mp3-boxia ja katson tarkasti, että ehdin keskiyön bussiin niin kuin muutkin luokkani ydinvajaat holopersoonat.

 

27.1. Viikonloppu menee perjantain juhlinnasta toipuessa. Ei se krapula mitään - eihän tässä iässä enää jaksa juodakaan niin paljon että saisi itsensä kunnolla myrkytettyä - mutta jokainen työkaverien seurassa vietetty ilta muistuttaa siitä, ettei muuta ystäväpiiriä juuri olekaan. Tälle kontrastina on lauantain fandom-tilaisuus Tampereella: sinne saa Saara mennä yksin, niin vähän on enää jäljellä niitä ihmisiä, jotka itse tunsin KIRJALLISUUTTA harrastavan genre-fandomin aikoina.
♥ Sattumoisin lukulampun alla on parhaillaan scifi-bulkkia, Leviathan Wakes. Se on jälleen niitä omituisen opettavaisia romaaneja, jotka pitävät lukijan varpaisillaan täsmälleen puoleen väliin teosta, ja menettävät sitten täydellisesti tehonsa. Avaruusoopperaksi kirja on erittäin tarkasti rajattu ja suunniteltu siten, että alukset ja asteroidiasemat esitellään yhä massiivisempina, kunnes koko aurinkokunta on käytetty erilaisiksi lavasteiksi. Ja sitten ei olekaan enää mitään kerrottavaa... joten romaanin kaksi juonenkulkua päähenkilöineen tuodaan yhteen. Puolivälin luvut 30-33 voisivat olla mistä tahansa kaveriporukan suhteita setvivästä romaanista. Blaablaa.
Enää en ihmettele miksi arvovaltainen Hugo-paneeli viime vuoden Finnconissa naureskeli tämän kirjan tärviölle.
Silti jatkoa on tälle luvassa.

 

28.1. Arki kuluu kuin huomaamatta, tuttujen esineiden eikä niinkään tuttujen asioiden parissa, mutta todellisuuteen palaa kun varas iskee nenän edessä ja jättää alastomaksi, KIRJAIMELLISESTI.
♥ On toki mahdollista, että uimahallin kennostohyllystä joku otti vahingossa sekä uikkarini että uimalasini luullen niitä omikseen, mutta siltä se ei TUNNU, kun joutuu palailemaan kesken kaiken kassalle saakka ja vuokraamaan uikkarit, ja kaiken lisäksi kassan duunarit suhtautuvat tapahtuneeseen olankohautuksella: heillä ei ole vastuuta mistään.
Kamojen menettäminen ottaan niin aivoon, ettei uiminenkaan kauaa huvita, lähden kesken ja poljen urheilukaupalle ostamaan uudet uikkarit laseineen.
Tänä vuonnahan Kalevan hallin on luvattu menevän isoon remonttiin, johon kaupunki aikoo upottaa 10 miljoonaa euroa. Toivottavasti muutama sankollinen seteleitä riittää myös henkilökunnan päivittämiseen.

 

1.2. Helmikuu on erilaisten ihmiskokeiden kuukausi, koska se on juuri sen verran lyhyempi, että suomalaisittain tyypillinen ja etenkin urheilijoille oireellinen 'viime hetkellä herpaantuminen' ei ennätä toteutua.
Itse kokeilen kirjoittaa helmikuun aikana pienoisromaanin, joka on täsmälleen puolet nanowrimo-kuukauden urakasta, 25000 sanaa.
Tuo novellin ja romaanin välimaastossa liikkuminen ei ole missään muualla niin paljon tyhjänpäiväistä keskustelua herättävä aihe kuin scifi-harrastajien keskuudessa.
♥ Syy lienee kuitenkin käytännöllinen: sf-romaanit ovat erittäin nuori ilmiö ja vuosikymmenten ajan keskeiset genretekstit ilmestyivät novelleina, jotka sitten amerikkalaiseen tapaan yritettiin venyttää mahdollisimman pitkiksi, ehkä senkin vuoksi, että jenkeissä tekstipalkkiot ovat usein perustuneet sanamäärille.
Ilmeinen konsensus tekstin MÄÄRÄÄN perustuvasta proosamuodosta on syntynyt kuitenkin vasta palkintojen yhteydessä, ja niitähän spefi-alalla riittää yhtä paljon kuin atomeita mustan aukon ytimessä. Hugo- ja Nebula-palkinnoissa käytettävät luokittelut ovat:

Novelli - max 7500 sanaa
Novelette - max 17500 sanaa
Pienoisromaani - max 40000 sanaa
Romaani - väh. 40001 sanaa

♥ Jotta pienoismaraton tuntuisi aidosti ERILAISELTA haasteena, yritän kirjoittaa sen kokonaan käsin, erääseen niistä lukuisista muistikirjoista, jotka ovat jääneet käyttämättä koska ne ovat KIRJAESINEINÄ niin kauniita, ettei niitä voi omalla käsialalla töhriä. Tarinan nimi on "Astris ja Ofidius" eli se on yritys queer-miekkafantasian puolelle, aika lailla ihailemani Ellen Kushnerin ("Swordspoint") suuntaan.

♥ Mutta vieläkin omituisempia ihmiskokeita on helmikuussa nähtävissä. Oireellisin tapaus on 23.2. Helsingissä nähtävä väitöstilaisuus, jossa Hesarin kirkkokuorospesialisti SUVI AHOLA väittelee kirjallisuuden lukupiireistä.
Lukupiirithän ovat jostain syystä jääneet täysin paitsioon oppialamme tutkimuksissa, mutta Suvi Ahola varmasti tuo aiheeseen syvää hesarilaista näkemystä... Ei voi kuin kummastuksen kauhu huulillaan ihmetellä ääneen mihin tämän maan kirjallisuustiede vajoaisikaan ilman noita Hesarin kulttuuritoimituksen tohtoreita! Ne jopa TYÖLLISTÄVÄTKIN ITSE ITSENSÄ!

 

2.2. Jos pitää aaveista, pitää myös teatterista. Strindbergin "Aavesonaattia" katsookin väistämättä siihen nähden, millainen synkän surrealistinen ilveily se on teatterin maailmasta: mikä oikein onkaan sen "omituisen talon" arvoitus, jota markkinavoimia edustava kiero liikemies lähettää ylioppilas Arkenholzin tutkimaan.

Turun kaupunginteatterin tulkinnassa ei tosin tämä metateatteri mitenkään korostu, jollei sitten tahattomasti, Turussa kun on tapana rakentaa näyttämökuvaa keräämällä sinne tukkoisen paljon rekvisiittaa ja statisteja.
"Aavesonaatissakin" on syvyyttä ja korkeutta, joka ei oikein millään asetu osaksi näytelmää: kuka tahansa voi putkahtaa esiin mistä tahansa, niin kuin tietysti teatteriteatteriin teoriassa sopisi, vaan ihan siitäkään ei tässä Juha Siltasen ohjauksessa ollut kysymys... eikä oikein mistään muustakaan.
♥ Siltasen tulkinnassa "Aavesonaatin" tekstiä seuraillaan kiltisti mitään painottamatta, luottaen (aiheellisestikin) hahmojen sinänsä ekspressionistiseen yksinkertaisuuteen ja osoitteettoman absurdeihin kärjistyksiin.
Näyttelijät tekevät kyllä kaikkensa uskoakseen yltiöromanttisiin hahmoihinsa, mutta sitä yhteistä ja yhdistävää tulkintatilaa ei vain millään löydy, aivan kuin nuori ja vanha Strindberg eivät suostuisi keskustelemaan toistensa kanssa näyttämöllä eikä edes ohjaajaklassikko ole sitä dialogia uskaltanut ryhtyä piiskaamaan... ehkä siksi ettei samaan laitosteatteriin mahdu kerrallaan kuin Yksi Suuri Tulkinta (isolla näyttämöllä pyörivä Zholdakin ohjaus)?

 

3.2. Su. Turussa herää kuin toisessa maassa, niin erilainen se on ilmapiiriltään verrattuna Helsinkiin tai Tampereeseen. Eivät turkulaiset itse omaa arvoaan "miltei-ulkomailla"-kaupunkina ymmärrä eivätkä siitä välitä, vaan suomalaiseen tapaan vetäytyvät olohuoneisiinsa katsomaan telkkarista konsensustodellisuutta.
♥ Turun pienuutta kuvaa hyvin lauantainen kokemukseni: kävelin divariin suoraan junalta tultua ja kysyin olisiko heillä Vartiaisen Pekan omakustanneteosta, ja eihän heillä sitä tietenkään ollut, mutta illalla teatteriin mennessä tasan ainoa tuttu turkulainen johon törmään on juuri Pekka itse, joka on menossa katsomaan juuri samaa näytelmää tyttärensä kanssa.
♥ Muita tuttuja ei Turussa voikaan kuvitella kohtaavansa, paitsi tamperelaisia: viisikymmenvuotispäiväänsä Turussa viettävä kirjailija J kertoi kyseessä olevan vaimonsa yllätyslahja. Missä tahansa muussa tamperelaisperheessä Turkuun muiluttaminen olisi riittävä peruste avioeroon, mutta kirjailija J vertasi kaupungin kauneutta Dubliniin, ja siihen rinnastukseen voisin tyytyäkin, jollei Aura-sillan vieressä olisi ravintola Blanko huudattanut musiikkia ja neon-valoja sellaisella voimalla, että se nihiloi kulttuurimaiseman tehokkaammin kuin mikään grynderi pystyisi.
Tai ehkä se onkin tavoite: ensin hävitetään metelillä ja värivaloilla vanhan kulttuurikaupungin tunnelma, vähän kuten hiekkapesulla, ja sitten kuin huomaamatta tulevat perässä purkukoneet.

♥ Kello kahdeltatoista olen jo takaisin Tampereella kuin en olisi poissa ollutkaan. Taivas menee pilveen, eikä muuta odotettavaa taas pitkään aikaan ole kuin seuraava tv-elokuva tai keskiviikon leffavisa tai seuraava postista kolahtava genretapaus, ei muuta odotuspaikkaa kuin sama perheselli Kalevassa, ei muuta odotustapaa kuin tekstien lukeminen ja kirjoittaminen, ei muita huoneita kuin toinen toistaan keskuslämmitetympiä odotushuoneita.
♥ Toissapäivänä ostin uuden fillarin, hopeanvihreän citypyörän, jotta edes jokin liike tuntuisi nopeammalta, omemmalta, lentävämmältä. Kun kävin hakemassa sen hautausumaan laidalta eräältä eläkeläisparilta, sain kaupanpäällisiksi otsalampun.
Vielä olisi ratkaistava se tamperelaisrealismin ydinkysymys: onko tärkeämpää nähdä vai tulla nähdyksi?

 

4.2. Ma. Näin uimahallin aarteet. Pysähdyin kassalla kysymään, olisiko kukaan mahtanut palauttaa viikko sitten saunalokerikosta vietyjä varusteitani, jolloin virkailija kantoi eteeni korillisen uimalaseja ja laatikollisen uikkareita. "Ja nämä ovat pelkästään viime viikolta", hän sanoi. "Ja pelkästään miesten puolelta."

Koska ihminen on uimahallissa paljaimmillaan, on hänellä välitön tarve hukata viimeisetkin materiaaliset kiinnekohtansa. Mitenkään muuten ei ole selitettävissä, että vuoden kuluessa ihmiset hukkaavat varovastikin arvioiden pitkälti toistaTUHATTA paria uimalaseja, uimapuvuista puhumattakaan.

 

5.2. Byrokratian salaisuus on siinä, että se seuraa täysin omia lainalaisuuksiaan, ja pyrkiessään TEHOSTAMAAN UUDISTUKSIN instituution toimintaa se muuttaa juuri sellaisten asioiden käyttöä, joita ihmiset pitävät kaikkein luonnollisimpana. Tässä mielessä "byrokratisaatio" on vain varhaisempi kirosana "digitalisaatiolle".
♥ Yliopiston kokoisessa instituutiossa byrokratian keksimät TEHOSTAVAT UUDISTUKSET ovat aivan omaa luokkaansa. Esimerkiksi tänään oli yksikössämme kierrellyt konsultti tarkistamassa pöytäprintterit. Konsultin kertoman mukaan yliopisto aikoo poistaa kaikki pöytäprintterit ja KESKITTÄÄ tulostamisen käytävillä jurnuttaviin verkkoprinttereihin, joista paperinsa voi hakea henkilökohtaista koodiavainta käyttäen.
♥ Uudistus on käyttäjän kannalta läpensä järjetön ottaen huomioon kuinka paljon joudumme tulostamaan opiskelijoiden töitä ja kuinka usein verkkotulostimet ovat epäkunnossa. Kaiken lisäksi osa pöytäprinttereistä on niin vanhoja, ettei niillä ole arvoa kuin täällä missä me loppukäyttäjät tunnemme niiden pienet tyyppiongelmat.
♥ Mutta tärkeintä tässäkin uudistuksessa on KESKITTÄMINEN JA TARKKAILU, siis kaikki sellainen tehostus, joka palvelee vain ja yksinomaan byrokratian omia, SEURAAVAAN UUDISTUKSEEN tähtääviä tarpeita.

Viehättävintä tässä uudistuksessa on se konsultin lausuma, että moinen keskitetty tulostus toimii jo erinomaisesti Jyväskylän yliopistossa.
Ja niin varmaan toimiikin. Byrokratian ja konsulttien näkökulmasta.

 

7.2. To. Ensimmäinen viikko puolimaratonia eli helmiwrimoksi nimettyä Vapaa-ajan hanketta on takana. Tavoitteen mukaan sanoja pitäisi olla valmiina jo 7 x 900 sanaa, siis 6300. Tosiasiassa niitä on valmiina vasta 3359.
Kävi ilmi, että lohikäärmekansioni tyhjälle sivulle ei edes mahdu kuin n. 400 sanaa, mikä päivätahtina toisaalta sopii erinomaisesti, jotta luovaakin kirjoittamista tapahtuisi säännöllisesti ja jotta tämänkertainen fantsumaailma jatkaisi kasvuaan mielikuvituksessa.
Venetsia-kirjallisuuteen liittyvän tutkimustekstin läpikäyminen on sekin sopivasti ajoitettu fantsukaupungin henkeä ruokkiakseen.
Mutta mitä tästä kaikesta hyötyä on, sitä ei pidä miettiä.
Tolloin ratkaisu olisi perustaa fiktioiden Venetsialle oma bloginsa, mutta luultavasti sellainen jossain jo onkin - ainakin löysin blogosfääristä kampanjan, jossa SATTUMALTA juuri helmikuu on haasteena Venetsia-aiheisen kirjallisuuden lukemiseen.
Blaablaa, sanoo digilammas.

 

8.2. Menin katsomaan "Mestarin" oitis päivänäytökseen, jotta taidetapaukseksi ennakoitu elokuva ei pääsisi livahtamaan ohitse, kuten monet muut taidefilmit tähän aikaan vuodesta.
Suotta kiirehdin. "Mestari" jää kiinnostavuudessaan kauaksi Paul Thomas Andersonin edellisistä elokuvista. Sen hidas, musiikkipitoinen kerronta ja selittelemätön tapa käsitellä sinänsä simppeliä aihettaan ovat tuoneet sille mainetta, jonka varsinainen bonus taitaa sittenkin olla cinefiilisessä ehdottomuudessa kuvata elokuva 65-milliselle filmille vastoin digiajan normeja.
♥ Päivälehtikriitikot ovat ennättäneet rinnastamaan "Mestaria" Andersonin edeltävien elokuvien tematiikkaan isällisen kulttijohtajan ja noviisin suhteesta, mutta moinen rinnastus kertoo tästä elokuvasta yhtä järjettömän vähän kuin että Hesarin kriitikon (8.2.) tavoin vertaisi sitä Kubrickin uninäytelmään tai Minghellan Ripley-filmiin aikalaistarinana.
Ainoa hyvä puoli "Mestarissa" onkin se, että sitä on niin kiusallisen vaikea verrata mihinkään muuhun elokuvaan, vaikka se alusta saakka herättää paljon mielleyhtymiä muihin elokuviin. Elokuvan alkujaksokin on kuin kökköfilosofiasta riisuttua Malickia. "Mestarin" isoin ongelma on Philip Seymour Hoffman, jonka (hahmon) ilmaannuttua tarinan keskushahmoksi ei elokuvan kerrontakaan enää kykene ottamaan enempää irti mysteerisen etäännyttävästä tunnelmastaan, koska Hoffman on niin tavattoman rutiinimainen näyttelijä, yllätyksetön ja asiapitoinen keskiluokan pervona.
Elokuvan loppupuolella on ainoana kiinnostavana avainjaksona kohtaus, jossa päähenkilön uni ja todellisuus sekoittuvat elokuvateatterissa. Toiseksi viimeinen kohtaus Englannissa viekin kerronnan hetkeksi uudelle tulkintasolle.
♥ Tarinan päähenkilö on jäykkäfakkisen Joaquin Phoenixin poikkeuksellisen fyysinen tulkinta, juuri sellainen maanisen ja pidätellyn vuorottelulla toimiva näyttelijätyö, josta Hollywood jakaa Oscareita kuin automaatti ikään - mutta ei sekään ole RIITTÄVÄ syy mennä katsomaan tätä elokuvaa. Phoenix vain sattuu olemaan ulkonäöltään riittävästi samannäköinen kuin Andersonin edellinen tähti Daniel Day-Lewis, ja ehkäpä juuri tällaiseen elokuvaan missä pelataan kaksoisELÄMIEN ajatuksella sopii sinänsä kelpo suorituksen tekevä bodydouble?

♥ "Mestarin" ironia aihettaan, amerikkalaista sekularisoitunutta uskonollisuutta ja erityisesti skientologiaa kohtaan on harvakseltaan oikeasti hauskaa... niin sekopäisen pelottavia ovat joukkokohtaukset, joihin Laura Dern tuo Lynch-filmeistä tuttua hymyilevää hysteriaa (..ikään kuin Anderson ei enää muuta efektiä keksisi? Samoin kuin se kynäviiksinen newyorkilaishahmo joka myös on silkkaa Lynch-lainaa..) ja Amy Adams elokuvan ainoan aidosti kiinnostavan roolityön kulttijohtajan vaimona.
♥ Itse en siis suosittelisi "Mestaria" edes niille, joita kiinnostaa analogisen tarkka, "vanhanaikainen" kuvakerronta, vaan ennemminkin niille, jotka saavat erityisen paljon irti kuvan ja musiikin yhteispelistä. Sellainen katsoja en itse ole.

 

9.2. La. EKF-tapahtuma on ainoa päivä vuodessa, kun Tampereellakin on kulttuurikaupungilta odotettava prosenttiosuus kirjailijoita. Saimme mummon lapsenvahdiksi, jotta pääsemme vaihteeksi molemmat sekä EKF:n että Tiiliskiviklubin tapahtumiin, mutta ainakin EKF osoittautui niin köyhäksi ohjelmaltaan että lähdin saman tien pois kun olin katsellut myyntipöydät ja lounastanut Saaran seurassa.
♥ Tulin laitokselle tekemään viikon rästiduuneja, lukemaan opiskelijoiden kypsäreitä ja lähettämään palautetta gradupiiriä varten.
Mutta ainoa tapa laventaa tilaa sekä AJATTELULLE että LUOVUUDELLE on siirtää tekstiään edes osittain virtuaaliseen tilaan, internetin lisko-osaan, tänne missä sitä voi tehdä edelleenkin ikivanhalla terminaaliohjelman ja emacsin yhdistelmällä. Tätä olen tehnyt pian 24 vuotta kirjoittaakseni ikään kuin riippumattomana MATERIASTA ja / eli julkisuudesta, kirjoittanut... pilven reunaan, jo kauan ennen kuin kukaan oli keksinyt ajatellakaan pilvipalveluita.

♥ Laitokselta lähden hieman epäluuloisesti Tillikkaan järjestettyyn luokkakokoukseen. Eb ole uskoa vielä sitäkään etsimäkseni illanvietoksi, kun tarjoilija sanoo että joo alakertaan on varattu pöydät 45 hengelle.
♥ Mutta totta se on, entreprenööri Nummelin on saanut kootuksi paikalle yli kolmekymmentä kirjallisuudenopiskelijaa 1980-90-lukujen vuosikursseilta. Yleensä sellaista määrää tuttuudessaankin unohtumaan päässeitä naamoja ei näe kuin unessa, joka on jännittävän ahdistava outoudessaan.
Kymmenen maissa on sekin seura silti jätettävä, jotta ehdin Telakalle niin kuin olen luvannut saapua illan mittaan. Telakalla tunnelma on aivan yhtä lämmin ja Jokilaakson Teemu laulaa rokkia kuin ammattilainen ikään (ja joku taisi saada the Tiiliskiven, en tunnistanut nimeä..) mutta monin tavoin paremmin olisi voinut tämän vapaapäivän rytmittää, jotta ei olisi keskiyöhön mennessä jo aivan väsynyt ja valmis kotiin.

 

10.2. Su. Lunta tupruttaa vuorokauden läpeensä. Pakkanen on sahannut viimeiset kolme viikkoa ylös alas nollan ja miinus kymmenen välillä eikä kaukolämpöön kytketty tiilitalo pysy siinä millään perässä.
Juuri tuo skaala 0-10 pakkasasteita on sellainen ilmanala, että patterit eivät lämpiä aivan tarpeeksi. Kasvojen korkeudella mittari näyttää kyllä 21-22 astetta, mutta lattian rajassa on tuntuvasti viileämpi siihen nähden mitä keskuslämmitetty keskiluokka on tottunut.
Lapsi ei tietenkään noteeraa mitään, se osaa leikkiä lattialla nakuna samalla kun aikuinen termoskalsareissaan hytisee sohvalla.

♥ Ja hitaasti sisätiloissa tämä päivä meneekin. Romaaniklubilla käymme puhumassa käsikirjoitusten kunnosta enemmänkin manner-eurooppalaisen kielimaiseman kuin sanataiteen ehdoilla, mutta siitä keskustelusta onkin isoin apu kässäreiden editointiin tässä vaiheessa, jonkinmoisen realismin hapuiluun fantsutarinan kehikoksi, niin minulla kuin Saarallakin.

 

11.2. Italialaisten poliitikkojen seksiskandaali näkyy aina vain laajenevan. Nyt jopa paavi on ilmoittanut eroavansa jäätyään kiinni jostain vastaavasta tempusta mistä pomonsa pääsi pelkällä säikähdyksellä 2000 vuotta sitten.
♥ Vaikka vanha paavi oli koulutukseltaan natsi-Saksan lentäjä, ei hän ollut tarpeeksi kova luu täyttämään Vatikaanin nykyisiä kriteerejä. Vatikaanihan on viimeinen supervalta, jolta puuttuu ydinase.
Kun pian Pohjois-Korealla ja Etu-Töölölläkin on oma ydinpomminsa, pitäisi kai jumalan sijaisellakin olla vähintään vanhanmallinen massatuhoratkaisu kriisitilanteisiin?
Konsistorin julistamassa kisassa vahvin ehdokas Vatikaanin yliloordiksi on tällä hetkellä Pentagonin kehittämä tekoäly. Erehtymättömyydessään se on lähes samaa luokkaa kuin kardinaaleista kuoriutuvat puoli-ihmiset.

 

16.-18.2. Uninen viikonloppu Kuopiossa. Vaihtelua meille kaikille, vaikka ensisijainen tarkoitus on täyttää mummobondauksen kiintiötä lapselle ja itsenäisen vapaa-ajan kiintiötä lapsen äidille.
♥ Edes elokuviin en jaksa mennä, vaikka kinotalo sijaitsisi vastapäätä mummolaa, teatterista puhumattakaan. Kuopio on hengeltään edelleen se sama kepulainen umpiperä millaisena siellä kasvoi. Helpoiten eli mieluiten jään katselemaan vanhempien digiboxilta tv-elokuvia ja lueksimaan Antti Tuurin railausrupeamia.
♥ Sattumoisin saman viikonlopun mullikkabladetissa toveri Tossavainen kuvailee, miten Kuopio on viimeinen kaupunki Suomessa, jossa kirjallisuuspalkinnon (Savonia) raati valitaan POLIITTISISTA kiintiöistä. Tämä on siis se imago, jota Kuopio haluaa yhä välittää maailmalle: täällä Kekkoslovakian tavoin kulttuuri hengittää edelleenkin poliittisen pakkonaamarin lävitse.
♥ Juuri Kuopion kaltaisen umpiperälän sopiikin profiloitua tanssikulttuurin merkeissä, koska se on Kuopion tavoin ERISTYNEIN taidemuoto, jota kenenkään ei tarvitse osata ymmärtää.
Jopa yksin railaava insinöörieläkeläinen Tuurin kirjassa on vireä hahmo verrattuna siihen, miten kolmasosa Kuopiota on pelkkää sairaalakompleksia, jota tarvitaan itäsuomalaisten saattohoitoon ja muihin EU:n edistämiin paikallistarpeisiin.

 

19.2. Ti. Kahteen viikkoon ei aurinkoa näkynyt, mutta tänään se vilahti pilvien lomasta ehkä vartin verran, juuri sen hetken, että kuvitteli tekevänsä muutaman viimeisen asian työhuoneessa ennen kuin lähtee ulos aurinkoon polkemaan postille ja kirjastoon.
♥ Postissa tuli Cat Valenten ensimmäinen suomennettu teos. Päivälehtikritiikissä on tilaa 1800 merkkiä puhaltaa pasuunat ja julistaa gaimanit syrjäyttävä merkkiteos saapuneeksi tänne käännöseksotiikkansa varassa torkkuville leveysasteille. Toisaalta edes 5000 merkkiä ei olisi tarpeeksi sen selittämiseen, miksi ja miten tuo lasten satukirjalta näyttävä teos merkitsee erään lajikirjallisuuden kypsymistä siihen vaiheeseen, jossa kukaan ei enää tiedä, onko lajista puhuminen eduksi vai haitaksi lajin markkinoimiseksi ulospäin... vaikka käytännössä murros ei ole sen kummempi kuin mitä avantgarden muuttuminen nostalgian kohteeksi on merkinnyt muissa taiteissa... tai kuten Guardianin arvostelija totesi äskettäin scifistä:

"The SF genre today is like your dad's prog rock LP collection,
a last link to a lost youth."

 

22.2. Pe. Hissit lakkasivat toimimasta täällä PinniB:ssä viime maanantaina eikä vielä ole merkkiäkään siitä, että niitä aiottaisiin korjata. Yliopisto on ulkoistanut niin tehokkaasti kaikki huoltotyöt, että luultavasti asentajaa odotetaan jostain Marsin kiertoradalta ennen kuin superälykkäät hissit saadaan taas toimimaan.
Osuin kuukausi sitten kyseiseen laitteeseen samaan aikaan sähkömiehen kanssa. Mies naureksi sitä, että hissin kattoon on asennettu neljä kertaa enemmän valotehoa kuin kopin valaisemiseen tarvittaisiin. Näin on jouduttu tekemään, koska TYYLIKKYYDEN vuoksi hisseihin laitettiin koppikorkeutta madaltavat välikatot.
♥ Samanlaista tyhmyyden ja tuhlauksen maksimointia yliopisto harjoittaa kaikessa missä se pyrkii esiintymään TYYLIKKÄÄN TEHOKKAANA.
Ongelma on se, että tämä valtava instituutio ei tuota muuta näkyvää tulosta kuin kirjoja joita eivät edes kollegat jaksa lukea kuin kursorisesti. Yliopiston omasta kirjakaupasta voi löytää alle eurolla muutaman vuoden takaisia tuhteja väitöskirjoja, joissa on upotettuna sellainen määrä tietämystä, että paradigma tai sukupolvi sitten sen varassa olisi perustanut uuden oppialan.
♥ Ei siis ole ihme, että juuri tällaisen instituution pakkomielteenä on esiintyä tehokkaana jopa hissien stailauksessa tai että yliopisto uskottelee muodostavansa kampuksen, vaikka rakennuksien ympärillä on lähinnä parkkipaikkoja ja alueen läpäisee kuorma-autojen vilkkaasti käyttämä huoltotie.

 

27.2. Ke. Tälle viikolle lupailtiin lämpöaaltoa, mutta vähän vaisuksi se kevään tuleminen on jäänyt. Päiväsaikaan mittari pistäytyy plussan puolella, öisin kaikki jäätyy perusteellisesti, ja viikonlopuksi on taas luvassa talvisia lukemia.
♥ Tänään on sikäli historiallinen kalenteripäivä, että ilmestyi ensimmäinen Aamulehdelle tekemäni arvostelu. Da-daa. Aikataulu arvostelukappaleiden tilaamiseen ja lukemiseen ja niistä kirjoittamiseen on hieman työläämpi kuin aiemmin, koska kaikki kirjat joutuu nyt itse kärkkymään kustantajilta, ja koska arvostelun ilmestyminen mahdollisimman lähellä kirjan julkaisua on muuttunut entistäkin merkittävämmäksi.
♥ Julkisuuden syklin nopeutuminen on periaatteessa kirjailijankin etu, tosin kun muuta lehtijulkisuutta KIRJOILLE enää harvoin koituu (...vaikka KIRJAILIJAT sitä julkisuutta joskus vielä saisivatkin..) niin kritiikkien mahdollisuus kilpailla lukijan media-ajasta muuttuu entistäkin verisemmäksi.
Kuinka tehdä tutuksi JA mediaseksikkääksi vaikkapa satufantasia, jonka takana odottaa vyörymistään koko spekulatiivisen fiktion murros, siis miljardien dollareiden arvoinen mediapotentiaali, jos sen niin osaisi kuvailla?

 

28.2.-2.3. Tämäntalvinen Tukholman risteily tuntui aivan erityisen väsyneeltä ja väsyttävältä. Tottahan se johtuu lapsesta erityisesti, koska jokainen siirtymä täytyy suunnitella sen mukaan mitä lapsi voi jaksaa - vaikka lapsi lopultakin jaksoi ylivoimaisesti parhaiten, ja vielä Tukholman pitkältä kävelyretkeltä palatessa olisi jaksanut riehua laivassa miten kauan tahansa.
Itselle riitti elämykseksi se, että sai naukkailla konjakkia pimentyneessä hytissä, katsella välillä aluksen C-kanavia ja välillä talvista merta.
♥ Perinteisen vieraskierroksen perinteisestä kulminaatiopisteestä, SF-bokhandelnista, löysin ale-hyllystä Gene Wolfen mahtipokkarin, valikoidun kokoelman herran parhaista novelleista. Mutta yllättävän köyhiähän ne ovatkin spefi-anniltaan, sen LISÄKSI, että mukana on useita naurettavan kömpelöitä uskonnollisia allegorioita ("Synnyin tähän junaan... se on äärettömän pitkä... kaikki odottavat suurta lipuntarkastajaa... " jne).
Jälleen varoittava esimerkki siitä, miten vähällä voi genrekirjallisuuden sisällä leimautua ikäänkuin Oikeaksi Taiteilijaksi.

 

2.3. Sf-seurojen jokavuotinen yhteistyötapaaminen osuu sellaiseen kohtaan talvea, jossa vuodenajallinen tilastosää on juuri murtumassa ja muuttumassa kaoottiseksi. Niinpä tapaamisen järjestäminen talviuimareiden saunalla sopii paikaksi yhtä hyvin kuin oltaisiin mustan aukon laidalla, avaruustuulen repiessä informaation irti laitteista.
♥ Tällä kertaa informaatio oli kadonnut matkalla Kaupinojan talonmiehelle. Emme päässeetkään rakennuksen isoon, helvetinpätsiksi lämmitettyyn saunaan, vaan jouduimme tyytymään siivouskopin kokoiseen sähkösaunaan, jonka kiuas puhalsi löylyä vain jos siihen kaatoi kerralla puolet saavista. Jalkalaudoituksen seisomapaikoilla jonottavat saunojat saivat poltettua korvansa samalla kun jalat palelivat... mutta avanto tietysti oli aivan entisellään, sen kosmista vaikutusta ei voi millään sordinoida juupajuu ja vielä vähemmän sanoiksi muuttaa, etenkin kun lumimyrsky oli jo iskenyt Tampereen päälle niin että Näsijärvestä ei erottanut muuta kuin mustana pulppuavan avantopaikan.
♥ Saunan päälle istuin perinteisen arpajaiskierroksen ja huutokaupan. Väki eli seuraedustus näytti olevan paljolti samaa kuin vuosi sitten - tai kymmenen vuotta sitten.
Silti eteläisemmissä fandomeissa kuulemma kadehditaan suomalaisia siitä, että seurat ovat kytköksissä yliopistoihin, mikä tuo niihin PERIAATTEESSA uutta nuorta aktiiviväkeä.
    Ja kukahan sen periaatteen vielä todistaisi käytännössä?
Finnconien kävijätutkimukset ovat olleet kyllä lupaavia sen suhteen, että coneissa pistäytyy paikalle aivan uusia ja uteliaita harrastajia. Mutta sukupolvien kierto harrastajatoiminnassa ei ole ihan niin yksinkertaisesti varmistettu; nykyilmastossa ETENKÄÄN scifin puolella.
♥ Mikon tarinat siitä, miten vähän Suomessa edes/varsinkaan poliitikot ovat kiinnostuneita luonnontieteestä ja avaruuden tutkimuksesta, ovat oikeastaan paras todiste siitä, millaisten metsäläisten keskuudessa seuraavaa kännykkäihmettä odotellaan kansantalouden pelastajaksi.

 

3.3. Roomasta, katolisen kirkon hippocampukselta alkanut lihaskandaali on nyt levinnyt veritankkauksen myötä kaikkialle Eurooppaan. Myös protestantit ovat alkaneet epäilemään Pyhän Pollen laatimaa transsubstantaatio-oppia. Kenties rippikoulussa ahmitut sipsit eivät korvaudukaan messiaan vaan HEVOSEN lihalla?
♥ Ongelman ytimenä lienee se, että perimmäinen kysymys materian henkisyydestä on muuttunut kysymykseksi siitä, mitä oikein onkaan se kirkollinen substanssi, jonka hyväksi kansalaiset ja yritykset joutuvat maksamaan kirkollisveroa?
Nyt kun Polle poissa on, joutuvat asiantuntijavastuuseen katoliset maallikot. Vastakkain ovat timosoinit, jotka höyryävät mustista hevosistaan (vrt. Ilm. 19:11) niin kuin Teivon kioskilta ostettu suolimakkara, ja anttinylenit, jotka pelkäävät lihaa kuin vierasta sikaa (Oy Lätti Ab).

♥ Tätä kaikkea ihminen katsoo ihmeissään.
Eletäänkö tosiaankin 2000-lukua, kun media mittailee tosissaan kansalaisten uskoa henkilökohtaisiin satuolentoihin - vai onko tässä lihaskandaalissa vielä villikoirakin haudattuna?

 

4.-8.3. Budapest. Viisi päivää, neljä yötä, paljon ei ehdi jäädä mieleen, aivan kuin majoittuminen täsmälleen metropolin keskustaan estäisi näkemästä millaisen vuoren huipulle on asettunut, näkemästä vuorta sinänsä.
♥ Luennot menevät helposti, mutta jälkikäteen jälleen harmittelee miten vähän havaintomateriaalia on valinnut mukaan. Vieläkin isompi harmi, suoranainen kauhu, on se miten vähän Unkarin nykytilanteesta näkee ympärillään - siihen verrattuna mitä kaikkea uutisista on saanut lukea oikeistolaisen hallinnon kuristuvasta otteesta. Kai tätä tällaista arjen kaihisuutta voi edes jossain määrin rinnastaa siihen, miten vähän 1930-luvun natsi-Saksassa vierailleet näkivät sen ajan poliittisia pakkotoimia, kun liikkuivat mukavasti vain muutaman metropolikorttelin alueella.
♥ Budapestin keskustassa ainoa näkyvämpi muutos oli prostituution ilmaantuminen (pimeän tultua) ja avoin kaupittelu turistikortteleissa. Suoraanhan se ei kytkeydy nykyhallinnon fasismia muistuttaviin määräyksiin (kulttuurielämän alasajo, kansalaisten ja median tiukentunut valvonta, opiskelijoiden kiristäminen maastamuuton estämällä, jne), mutta epäsuorasti luokkayhteiskunnan kärjistymiseen.
Keskustan alueella joidenkin talojen julkisivut ovat saaneet uuden modernin ulkoasun, ja lentokenttä on nykyään kuin jokin scifistä laskeutunut emoalus, mutta ei tarvitse kuin ajaa lentokentältä kaupunkiin niin näkee miten kurjistuneet osat kaupunkia jatkavat kurjistumistaan. Ja maaseutu on vielä asia erikseen.

♥ Voi kohtuullisen varmasti sanoa, etten enää koskaan palaa Budapestiin - mutta Unkariin kyllä, jolleivät rajat sitten sulkeudu jälleen ulkomaailmalta, kuten kommunismin aikana.

 

10.3. Tampereelta Unkariin lähtiessä oli 17 astetta pakkasta ja samanlaiseen talveen sieltä joutuu palaamaan: yöt ja aamut erittäin kylmiä, mutta päivällä aurinko lämmittää ilman ja olon MILTEI keväiseksi.
Ei huhtikuu ole lainkaan niin julma kuin maaliskuu. Huhtikuussa on jo jotain odotettavaa, mutta maalishanget ovat vielä korkeat, pakkastuulet vielä purevat kuin keväästä ei olisi toivoakaan.
♥ Lapsen viime viikolla lamauttanut tonsiili (taas Hesan saasteista iskenyt tartunta) on muuttunut kuivaksi yskäksi. En uskalla viedä sitä ulos pakkaseen, vietämme pitkää sunnuntaita sisällä, ja luen Anu Pylkkäsen hienoa kirjaa Vaihtoehto avioliitolle, joka on pitkästä aikaa sellainen kirja jolle voi suoda pamfletin nimen sekä mittansa että argumentaationsa ansioista. Viime vuosinahan pamfletteja on puskettu markkinoille milloin minkäkin toimittajan puhdetöinä ja retoriikka niissä on samantasoista kuin koko 2000-luvun mediamaiseman lantranneessa kolumnikirjallisuudessa yleisesti.
Mutta Pylkkänen kirjoittaa oppiviisaasti kuin oikeusprofessori ikään, kuivakkaastikin kyllä, mutta niin tiiviisti vallankumouksellista ideaansa perustellen, että hänen kirjaansa voisi käyttää kouluesimerkkinä siitä, millainen pamfletin pitäisi OIKEASTI olla.
♥ Ainoa heikkous kirjassa on se, että suomalaiset naiset esitetään nykyisen avioliittolainsäädännön uhreina ja ainoastaan sellaisina.
Vaikka Pylkkäsen näkökulma nyt onkin pelkästään juridiikan sisältä lähtevä, niin kaipa siitäkin näkökulmasta olisi voinut esittää JONKIN arvauksen, minkä vuoksi sitten etupäässä naiset sitä avioliittoa niin vonkaavat? Miksi ottaa "hoivariski" tällaisen yhteiskunnan sisällä, ja vieläpä ilman, että tulevat todennäköisyydet (= puolet liitoista päättyy eroon) huomioitaisiin avioehdolla?
Ja sen perusteella mitä S referoi Silfverbergin Äitikortti-kirjaa on siinäkin näkökulma yhtä TARKOITUSHAKUISEN yksipuolinen.
Yksikään äitiasianainen ei vaivaudu eikä ilmeisestikään uskalla pohtia sitä, miksi helvetissä niitä lapsia sitten täytyy tehdä, jos niiden kanssa niin usein yksin jäävät kuin mitä Hesarin tuore uutinen kuvaili: kolmannes hesalaisista perheistä on yksinhuoltajien perheitä.
Sanalla sanoen: miksi siihen uhrin osaan niin innokkaasti hakeudutaan, jos se kerran on uhrin osa?

Vain tämän tiedän minä: viettäessä sunnuntaita PAKKOHOIVAAJAN roolissa on tällaisia kirjoja valaisevaa lukea ja näitä hoivariskihallinnan mahdollisuuksia saatanan salaoppinutta pohtia.

 

12.3. Ti. Aamulla tuli tekstiviesti, että professori Laitinen on kuollut edellisenä iltana, pitkän sairauden päätteeksi.
Työpaikalle tullessa sitä ihmettelee hetken, pitäisikö asiasta uutisoida jonnekin - onko sellaista kirjallisuudentutkijoiden seurapiiriä enää olemassa, jota oikeasti kiinnostaa, mitä nuo modernismin oppimestarit nykyään tekevät, missä he nykyisin ovat. Tai lakkaavat olemasta. Laitinen olisi täyttänyt ensi vuonna jo 90 vuotta.
♥ Tämän päivän tutkijaverkostot elävät niin tiiviisti ulkomaisten kontaktiensa parissa ja varassa, ettei kotimaisen tutkimusperinteen ihmistyötä taideta muistaa kuin vahingossa, tai milloin Panu Rajala pistäytyy julkisuudessa muistuttamassa siitä, millaista se kirjaviisaiden mediauskottavuus voisi olla vieläkin.
♥ Pekka Himasen tapaus ja 700K euron hintalappu takaavat nyt vuosiksi eteenpäin paitsi filosofeille niin kaikelle humanistiselle tutkimukselle konsulttipraktiikan maineen. Sitten ei tarvitakaan kuin yksi sukupolvi digiuskovaisten tablettimarkkinoita eikä kukaan enää muista, että sanataiteella oli jotain muutakin kuin laitteidensa näköistä historiaa. Saati kansallista merkitystä.

 

13.3. Pitkään on kuviteltu, että pieruhuumori olisi amerikkalainen keksintö, mutta totisesti se taitaa olla vanhempaa ja kirkollisempaa perua, suoraan sieltä itsestään eli katolisen kirkon anusmundista.
Musta vai valkoinen pöllähdys... ja sitä sitten seuraa koko sivistynyt maailma...
♥ Kun valinta sitten saadaan päätökseen ja noppa osoittaa jotain haudan partaalla hoippuvaa hattuheppua, lähimmät vertailukohdat hetken klimaattisuudelle eivät ole suinkaan Raamatussa vaan ehkä lähemmin Douglas Adamsin kosmologiassa
(The popes hung in the sky in much the same way that bricks don't).
♥ Argentiinalaisen paavin valittuaan konsistori on nyt päättänyt olla tekemättä samaa virhettä kuin venezuelalaiset oman pyhimyksensä kanssa.
Paavin balsamointi on päätetty aloittaa välittömästi, jotta kuolema, tuo pyhiymyksen ammattitauti, ei pääsisi yllättämään palvovaa kirkkokansaa ja häiritsemään postuumeja palvontamenoja.
Vielä on ratkaisematta, mikä ruumiinosa argentiinalaisessa pyhimyksessä edustaa tällä kertaa jumalallista inkarnaatiota. Pyhän Maradonan kohdalla Argentiinan kansan pelasti JUMALAN KÄSI. Koska paavi ruumiillistaa pyhää istuinta ja korkeakirkollista virkakuntaa, hänen kohdallaan voitaneen tyytyä johonkin BYROKRAATTISEMPAAN ruumiinosaan, kuten nuoleskeltavaan...

 

15.3. Kun yliopiston yksikköjohtajat kieltäytyivät markkinatalouden kamalimmasta naamakoukusta eli palkitsemisrahasta, he samalla osoittivat rahat yksikköjen varsinaiselle työväelle. Se raha on meidän käytettävissämme vouchereina, josta olen omaa osuuttani sijoittanut kunnallisen uimahallin tukemiseen, mutta tänään tulkitsin bonuksen niin kuin pitääkin ja "hemmottelin" itseäni katsomalla ranskalaista kevyttaidefilmiä kaupallisessa kansanteatterissa.

♥ Ozonin "VIERAS TALOSSA" ei nimittäin ole lainkaan niin ihmeellinen elokuva kuin mitä ainakin Hesari sitä ylistää tai mitä voisi päätellä ranskalaisten elokuvalle osoittamasta suosiota.
Isot kävijämäärät elokuvan kotimaassa johtunevatkin vain siitä, että Ozonin leffassa pilkataan niin avoimesti keskiluokan elämäntapaa ja taidemakua, samalla kun havainnollistetaan korkeakulttuurin jämähtäminen galleriabisnekseen ja surkeaan politisointiin luovuuden kustannuksella.
♥ Toki Ozonin elokuvasta löytyy kaikkia hyvän tarinan aineksia, niin romantiikkaa ja erotiikkaa kuin jännitystä ja kosolti huumoria, mutta se ei ylitä materiaalinsa mahdollisuuksia, vaan jälkipuolisko on suorastaan kiusallisen konsensuaalista ja helpon kilttiin lopetukseen tähtäävää juonenvääntelyä.
♥ Eikä tätä kaikkea oman työn sordinointia voi ymmärtää Ozonin kaltaisen ohjaaja-käsikirjoittajan kohdalla muutoin kuin kaupallisena varovaisuutena: sen jälkeen kun kysymys ydinperhettä ylläpitävien ihmissuhteiden pinnallisuudesta kytketään homoseksuaalisen ja -sosiaalisen ystäväpiirin erottumattomuuteen, ei Ozon uskalla enää ottaa askelta Pasolinin suuntaan (kuten päähenkilö, sisäistarinan kertojaa eteenpäin piiskaava opettajahahmo ivailee): Ozon ei tohdi todella haastaa ydinperhettä osana koulun, kaupungin ja perheiden muuttuvaa verkkoa, johon koulukin yrittää pakkoreaktiota kouluvormuihin palaamalla. Ja se reaktio, kannattaa muistaa, on koko tämän tarinan ja sen päähenkilöiden (kahden kirjailijan) luomistyön lähtökohta. Juuri univormuista kaikki saa alkunsa.
♥ Parasta "Vieras talossa" -elokuvassa on se, että se ei ota itseään turhan vakavaksi, vaan woodyallen-tyyppinen keskushahmo ja almodovar-tyyppinen kuvakollaasi loppuviitteenä vihjattuihin juonen mahdollisuuksiin ovat söötin älykkäitä valintoja, samoin kuin tietysti osoittelevat näyttelijävalinnat: mammahahmoksi muuttunut seksisymboli Emmanuelle Seigner, kilttien pappahahmojen vakioroolitus Fabrice Luchini (vrt. "Kuudennen kerroksen naiset"!), sekä erityisesti älykkörooleistaan tunnettu Kristin Scott Thomas turhautuneena galleristina.
Jep, kulttuurisetelielokuva jos mikä.

 

19.3. Vihreä pellepuolue on keksinyt seurata persuja populismin hengessä, vaikkei se käytäntö ihan vielä toimikaan. Verovilpistä kiinni mätkähtänyt "kehitys"ministeri Heidi Hautala on tänään ilmoittanut puolueena tavoitteeksi "pyrkiä olemaan tavallisten ihmisten puolue" ja TÄMÄN vuoksi hänellä on ollut SYYTÄ - tai peräti velvoite - käyttäytyä yhtä vastuuttomasti ja moraalittomasti kuin oletettu kansanmies tahi -nainen tekisi.
Tämä taktiikkahan ei lainkaan eroa siitä, että persut pyrkivät esittämään niin röyhkeitä ja järkyttävän rasistia lausuntoja kuin he puolestaan kuvittelevat TAVALLISEN ihmisen suuhun.
Näin vihreä ja persujen parlamentaarikko voivat porskuttaa eduskunnassa rinta rinnan kuin soijanakki ja possumakkara samassa mediakääreessä.
♥ TÄLLÄ popularismin tiellä vain kristillinen puolue voi pistää enää paremmaksi. Tarvitaan enää se uhrautuva KD:n ministeri, joka käy kännipäissään puukottamassa naapurinsa ja julistaa sitten iltalehden sivuilla, että pyrkimys on olla yhtä syntinen kuin kauaksi kaidalta tieltä eksynyt seurakuntalainen.
Muuta meriselitystä ei tarvita. Kaikkihan tässä horjutaan ihan samalla elämänpolulla - jos ei samassa veneessä niin ainakin samassa mediajulkisuudessa, hautalan partaalla.

 

24.3. Varsinainen kulttuuriviikko. Viikon varrella kävimme katsomassa S:n kanssa "Särkynyt"-elokuvan, joka oli niin kamalan laskelmoitu nyyhkyfilmi ja yliampuvan paatoksellinen, että sen jälkeen pitäisi viisaasti varoa kaikkea draamaksi tekeytyvää.
♥ Tästä kokemuksesta huolimatta menimme kuitenkin lauantaina teatteriin katsomaan ÄLYKKÖdraamaa "Taide", kun saimme yllättäen lapsenvahdin ja kiidimme bussilla keskustaan katsomaan mitä tahansa oli tarjolla.
Rezan "Taide" osoittautui lähes yhtä vaikuttavaksi kuin millaisena sen muistin Helsingistä, jostain 1990-luvun lopun esityksestä. Eihän se oikeasti kerro taiteesta sen enempää kuin Rezan "Carnage" kertoo oikeasti vanhemmuudesta, mutta rakenteeltaan "Taide" on aivan täydellinen esimerkki siitä, miten draama tarvitsee vain kolme ihmistä ja niiden kolme tapaa liittoutua parina yhtä vastaan. Näyttelijöissä oli myös juuri sopivasti yllättävyyttä, kun porukan tuorein kasvo Ville Majamaa sai vapaudet tehdä sympaattisen nössön roolissa kolmikon ainoan TUNTEELLISEN hahmon.

♥ Viikonlopun isoin ohjelmanumero olisi sarjisfestarit, mutta esitelmissä on vähänlaisesti sellaista mikä itseäni harrastajana kiinnostaisi - ja joka tapauksessa pääsen itse vetämään paneelia omimmasta aiheesta eli vanhemmuuden esittäminen omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa. Valmiit kysymykset aiheeseen löysi yhden panelistin, Sanna Ala-Ojalan opinnäytteestä.
Tärkeintä sarjisfestareissa on sen todistaminen, miten valtavasti Suomen kokoisessa maassa on ammattimaisen taitavia piirtäjiä. Sarjisten markkinat ovat jonkinlainen unelmaversio siitä, millaisia kaunokirjallisuudenkin markkinoiden toivoisi olevan:

- välitön kontakti tekijöiden ja harrastajien kesken
- nopeasti kehittyvät kustantajat ja genremarkkinat teosten aidon suosion perusteella
- oma- ja pienkustanteiden korkea arvostus

♥ Sunnuntain puolella meillä on edelleenkin lapsenvahti käytössä. S:n lähtiessä Jkylään kirjamessuille menen katsomaan vielä viimeisimmän fantsuelokuvan, mutta se on viikon draamavalintaa pahempi mokaus.
"Jack the Giant Slayer" on harvinaisen hengetön niin fantasiaksi kuin elokuvaksi. Näitä tällaisia generoidaan nyt liukuhihnalta yhdistellen CGI-makroja: otuksien mallinnus tolkien-adaptaatioista (peikot) ja maisemien mallinnus "Avatarin" leijuvista vuorista.

♥ Oma osuuteni kulttuurimarkkinoiden kovenevaan tilanteeseen oli perustaa uusi kustantamo, HilloHomeros.
Kustantamon ainoa tavoite on julkaista taidefantasiaa. Vastedes HilloHomerokselta ilmestyy joka maaliskuu täsmälleen yksi pienpainate tästä erittäin harvinaisesta alalajista, ja toiminnan symbolisena avauksena ilmestyi viikko sitten kokoelma fantasiarunoutta, nimeltään PEIKONKARVAINEN GOBELIINI.

Runokokoelmaa saa ostaa allekirjoittaneelta festareilla nähdessä tai tilata postitse. Hintaindeksi on sidottu Plevnan bisseihin. Miksipä ei?

 

 

 

 

---

 

30.3.-1.4. Kaksi vuorokautta mökillä täydellisessä hiljaisuudessa, ainoana tavoitteena pitää talo lämpinämä ja pudotella välillä lumiröykkiöitä sen katolta... ja pitää itsensä lämpimänä pelkkään kiukaan pesään puita tuikkimalla, nukkua puolet vuorokaudesta paksujen untuvatäkkien pesässä, lukea kaikkea mikä on ulottuvilla...
♥ Ensi kesän con-vieraan kirja, de Bodardin Servant of the Underworld eli atsteekkidekkari tuhdeilla paranormaaleilla mausteilla, ei ole ihan näihin lumimaisemiin luontuvaa luettavaa, mutta kirja vetää niin kauan kuin dekkarijuonikin: viisi viimeistä lukua ovat sietämättömän pullistelevaa ja tarpeetonta luettavaa, kun romaaniin yritetään kasvattaa fantsuelementtejä dekkaritarpeiden loputtua. Uhhuh, tätä en halua lisää... mutta kenties kesällä sitten kirjailijan sf-novelleja jotka ovat kuulemma varsin toisentyyppisiä tyylittelyltään.

♥ Tämän jälkeen löysin nurkasta Michael Innesin OIKEAN dekkarin, joka on kuin ainakin ammattikokin käsityötä verrattuna siihen kaakaohöttöön mistä suurin osa de Bodardin kirjaa kumminkin koostuu.
Mökin eristetyt olosuhteet ovat kuin laboratorio sille, miten nopeasti luettu kirja aktivoi omia tarinaideoita, ja TÄLLÄKIN mittarilla Innesin erittäin pelkistetty ja omaa lajiaan arvokkaasti pilkkaava dekkari on jotakuinkin täydellinen suoritus - kirja jonka tarina loppuu tarkalleen HETI kun arvoitus on ratkaistu ja tarjoilee sitten enää parin sivun loppunäkymän kuin englantilaisen kovan konvehdin.

♥ Pääsin mökille Jaakon kyydissä, joten sain jo matkalla orientaation siihen, millaiseen LUONTOmaisemaan olin uppoamassa.
Vasta maanantai-iltana vanhempien kyydissä kotiin palattua ja elokuvateatteriin mennessä tajusin KULTTUURImaiseman paksuuden ympärilläni, siis sen miten syvällä junttivyöhykkeellä oikein olinkaan... leffakatsomon action-filmille omistamaa ölähtelyä kuunnellessani...

 

6.4. La. Vähintäänkin puoli vuotta olimme odottaneet näitä kuninkaallisia häitä, siitä pitäen kun J ja S julkistivat aikomuksensa. Kirkkohäiden herraskainen hartaus ei tuntunut vielä ilmassa, kun saavuimme hyvissä ajoin Kallion kirkkoon, missä lapsellemme oli varattu sormuksenkantajan prinsessarooli, hänelle toki mieluisa, vaikka lapsi on niin viisaasti kasvatettu, ettei ymmärtänyt papin vihkipuheista senkään vertaa kuin hoksaisi dalailaman hörhöilyistä.

♥ Biletyshän häissä tärkeintä on - tai se ilmeinen syy miksi häitä nykypäivänäkin vietetään, ja bileiden osalta juhlat Kirjan talolla olivat ainutlaatuisen rennot vihkijuhlaksi. Onneksi lapsi oli siirretty ajoissa hoitopaikkaansa ja onneksi omakin huoltopisteemme oli lähellä Hakaniemessä, kun sinne hoipparoimme hieman ennen keskiyötä.
♥ J ja S:n elämään uusi aviosääty ei paljoakaan vaikuttane, mutta onnellisten ihmisten onnen julkista tunnustusta ei tässä yhteiskunnassa koskaan liikaa ole.
Ja onhan häissä myös omat elementtinsä ja anekdoottinsa suurten perheromaanien perustaksi, jopa ihan säädyllisten, kuten juttu isästä joka kertoili saunassa pojilleen antiikin legendoja. Ja niin pojista tuli historian tutkijoita...

 

8.4. Ma. Neljä viikkoa sää pysyi muuttumattomana, päivät aurinkoisen kirkkaina ja vähitellen lämpiävinä. Eilen talvi iski takaisin niin kuin se aina huhtikuussa tekee, pirullisen pohjoistuiskun saattelemana. Jo Helsingissä vilustuimme juhlahepeneissämme, ja eilinen paluumatka viimeisteli pahan olon niin että tämä räntäpäivä on ollut levättävä.
Byattin Ragnarökin arvostelu myöhästyi näin päivän verran, mutta se on sentään pienin menetys työrytmissä, joka isoista ihmisjuhlista palaillessa on aina hukassa: että millaiselle julkisuudelle sitä omaa näkymätöntä työtään sitten tekee, kun ei sillä ole mitään merkitystä isojen sosiaalisten kohtaamisten solmupaikoissa.

 

11.4. Scifin paradoksi ja voimavara on siinä, että genrekliseiden tuttuudella pelaten se voi esitellä aivan uudenlaisia maailmoja: somasti sanoen se tyydyttää neofiliaa ja liennyttää neofobiaa.
♥ Jo varhain scifin lukija oppii suhtautumaan varoen kirjoihin, joita blurbataan "highly original" -sitaateilla, koska kyseessä on pikemminkin genren ulkopuolelle vinksahtanut kirja kuin genren OMILLA kriteereillä kiinnostava tapaus.

♥ Ja sitten on tällaisia teoksia kuin Hugh Howeyn WOOL, joka on niin kliseisen tuttu kuin postapokalyptinen western vain voi olla, ja silti totaalisen jännittävä maailmanrakennukseltaan.
WOOL-omnibus-laitoksen arvosteluissa olen nähnyt arvailuja sille, miten kirjasta tuli niin tavaton menestys, mutta yleensä ne arvaukset ovat jääneet sen varaan mitä tämä teos on MEDIAtapauksena, yhden vuoden sisällä fanipohjaisesta nettijulkaisusta bestselleriksi nousseena amerikkalaisena menestystarinana.
♥ Mutta WOOL on kuitenkin mediatapauksenakin aivan toista kuin vastaavan menestyksen kokenut naisporno. Kaunokirjallisesti se ei liene juuri kummoisempi kuin viime syksynä naistenlehdet räjäyttänyt pornopläjäys, mutta omalle genrelleen se tekee kuitenkin paljon suuremman, elvyttävän palveluksen kuin naispornon markkinat hetkeksi avannut vaniljatrilogia.
WOOL siirtää scifin tekno-optimismin takaisin sinne insinööritaidon ja -kekseliäisyyden tasalle, sellaisiin kuvauksiin, jotka ovat tuoneet YA-osaston kautta miljoonia poikalukijoita (ja muudamia tyttöjäkin) laitepitoisen ja tarkassa miljöökuvauksessaan uskottavan tulevaisuusspekulaation pariin.
WOOLista voi kunnioittaen sanoa, että sen luettuaan ei enää koskaan kävele portaikkoja samalla tavoin: niin omanTUNTOISENSA maailman se rakentaa.
♥ Vielä WOOLin loppupuolellakin saa kokenutkin lukija tuntea sen parhaimman mahdollisen sensawundan, että kaikki tarvittavat tarinamaailman elementit ja genrekliseet edessäänkin sitä jäi vielä hoksaamatta, että kuvatun dystopian taustalla voi olla vielä jotain KAMALAMPAAKIN kuin ydinsota sinänsä.
Ja tätä voi pitää kirjailijalta melkoisena saavutuksena, vaikkei mitään Cormac McCarthyn kaltaista kauhukuvastoa joudukaan kohtaamaan.
♥ Kirjan genrepitoisuuden paras todiste lienee kuitenkin, ja valitettavasti, se, että taas kerran kyseessä on trilogian avaus... ja ensimmäisen kirjan jännityksellä öitä myöten luettuaan EI kuitenkaan jää odottamaan sitä seuraavaa... tai että mitä hittoa omnibus sitten tarkoittaa jos kyseessä on kumminkin vain trilogian osanen...

 

12.4. Pe. Viikko sitten osallistuin käännöskritiikin seminaariin aikomuksenani tehdä pitkästä aikaa raportti VerkonAatokseen, mutta seminaari oli niin tyhjänpäiväinen, ettei sieltä jäänyt muita muistiipanoja kuin Sanna Nyqvistin asiapitoinen esitelmä käännöskritiikin journalistista mahdollisuuksista.
Kyseinen seminaari oli oikeastaan hyvä esimerkki siitä, kuinka metsään mennään aina kun järjestöt yrittävät tuoda omaa asiaansa akateemiselle foorumille, olipa kyseessä aktivistien tai ammattijärjestöjen (tässä tapauksessa kääntäjät ja kriitikot) agenda.
♥ Ainoan mediaskuupin olisi saanut kääntäjälegenda Kersti Juvan lohkaisusta, että onhan sitä sellaisiakin ihmisiä jotka pitävät Sofi Oksasta hyvänä kirjailijana. Mutta heti totuuden suusta päästettyään Juvakin säikähti sanomaansa ja varoitti, että älkääpäs nyt menkä kirjoittamaan sinne nettiin että siellä se [K. Juva] sanoi Oksasta huonoksi kirjailijaksi.
Eipä niin, siitähän ei tosiaankaan ollutkaan kyse, vaan siitä että joku jolla on arvovaltaa kehtaa sanoa sen ääneen ettei keisarinnalla ole vaatteita.

♥ Tänään sitten on julkisuuteen vuotanut, että Sofi Oksanen täyttää muutkin keisarillisen käytöksen tunnukset räyhätessään ja uhkaillessaan kustantajia sillä, että hänen imagoarvonsa ylittää mediamarkkinoilla minkä tahansa kotimaisen kustannustalon imagoarvon.
Tekstianalyysille avautuvat nyt uudet markkinat, kun kirjailijan herjoista etsitään sekä juridisia että poeettisia piilomerkityksiä:

"Minun pääomani kuuluu siis varsin syvä Bazar-informaatio useiden vuosien ajalta ja saatan huvitella sillä esimerkiksi ensi keväällä julkaistavassa kustannusmaailman viime vuosia käsittelevässä kirjassa, joka tulee saamaan näkyvyyttä ja lukijoita mittavasti."

Kysyä myös voi, kuka oikein kirjoittaa Oksasen kirjat, kustannustoimittaja vai google-translaattori?

 

14.4. Tampereen korkeudella talvi alkoi 26. lokakuuta, jolloin oli ensimmäinen pakkasyö ja aamulla lunta maassa. Sen jälkeen kylmää ja pimeyttä saatiinkin kärsiä aina 14.4. saakka, jolloin oli ensimmäinen aito kevätpäivä, +5 lämmintä ja jonkinmoisen mantereisen tuulen lepyttämänä paljon ihmisiä liikkeellä, samoin kuin ensimmäinen joutsenparvi matkalla pohjoiseen.
♥ Kevään tulo muuttaa nopeasti kaikkien tuntoja elemän elettävyydestä. Lapsikin kääntyi fillarifobiastaan fillarifiiliksi, vaikka oli vielä viikko aiemmin ilmoittanut ajavansa pyörällä vasta kun on aikuinen eli kuusivuotias. Tänää hän sitten ensimmäistä kertaa rullaili asfalttipihassa ympyrää ruosteisella prinsessapyörällä, jonka ostin neljällä kympillä kirpparilta. Kevät buustaa aivan selvästi myös hänen aivojaan, puhe muuttuu monipuolisemmaksi ja siinä pilkahtaa sitaatteja yhä useammista ja oudommista asiayhteyksistä.

♥ Viikonlopun leffavalinta oli "Oblivion", joka ei ollut sentään niin huono kuin Hesarin uusi naiskriitikko sitä soimasi - eikä kriitikkoakaan saisi NAISkriitikoksi sanoa sen enempää kuin naiskirjailijoiden kohdalla on sopivaa käyttää moista määrettä, siitä olen samaa mieltä, mutta kun kriitikko ottaa AGENDAKSEEN pilkata elokuvaa sen ohuista naishahmoista sanomatta mitään siitä että mieshahmot ovat ihan yhtä ohuita JA että syy näihin ohuuksiin on tällä kertaa elokuvan juonessa - niin ehkä on silloin syytä luonnehtia myös kriitikoita heidän yrityksistään löytää roolinsa valtalehden viihdeosastolta.
♥ Hämmästyttävintä tuossa "Oblivionissa" ei ole se, miten helmiäisen hohtoisesta apple-designista on tullut scifissä esikuva kaukaisen tulevaisuuden esinekulttuurille ja siksi ihmiset voivat asua läpinäkyvissä apple-taloissa ja lentää apple-koptereilla, vaan se miten ilmeisiä elokuvan Tolkien-viitteet ovat, ILMAN että ne tuovat yhtään mitään uutta syvyyttä itse elokuvan tarinaan... ja ilman että kukaan kriitikoista näyttää niitä huomanneen...

♥ Viikonlopun teatterivalinta olisi pitänyt olla fridakahlo-näytelmä, mutta lauantaina niska oli niin jumissa, ettei saunasta tehnyt mieli lähteä kesken edes Tukkateatterille saakka.
Ei niskaan nouseva kolmiolihas (?) pelkästä istumatyöstä umpijumiin menisikään, mutta olohuoneen sohvalla on tullut tavaksi istua puoliksi parhaassa (ikkunan) lukuvalossa ja puoliksi televisioon päin niin että pää on vähintäänkin puolet ajasta jännittyneenä vinoon kuin kubistisessa patsaassa.
♥ Viikonlopun kirjana oli Venhon ja Seppäsen "dialogiromaani", joka on taas niitä omituisia tapauksia, että hyvällä editoinnilla siitä olisi saanut loistavan esseen, mutta kaunokirjallisena kompromissina siitä tuskin tunnistavat itseään edes tekijät.
Ei mikään muu taide niin karusti paljasta taustatekijöidensä tavallisuutta kuin kirjallisuus, vaikka muillakin taiteenaloilla tunnetaan sama ammattilaisten pakkorakotaktiikka: apurahataidetta tarvitaan CV:n täytteeksi.
Eikä näitä samoja kirouksia kotimaisen kirjallisuuden tekonokkeluudesta tarvitsisi toistella, jollei kyse olisi nimenomaan KOKENEISTA kirjoittajista, jotka liioittelevat tyylillään luodakseen illuusion ERILAISESTA, ja sitten paikkansa täyttävästä, romaanista.

 

17.4. Kevään varjopuoliin kuuluu se, että Tampereen kaltaisissa kaupungeissa ihmiset eivät keksi muuta tapaa sen kohtaamiseen kuin lätäkköön hyppäämisen, naama edellä, ja sitten riekkumisen yötä myöten kaduilla ja kapakoissa. Viime yönä naapurin puolelta kuului lätäkössä käyneiden normaaliäänistä keskustelua, mutta luomutalossamme öiset normaaliäänet kantavat kuin korvan vierestä, joten valvoin taas puoli yhdestä jonnekin puoli viiteen.
Luin välillä ensyklopediateosta Cultural Amnesia, joka voisikin oikeastaan olla "Cultural Insomnia", koska ihan kaikkea ei ole menetetty digiajan aivottomuudelle, jos tuollaisia kirjoja sentään vielä julkaistaan.
Vaihdoin välillä Spinradin Rautaiseen unelmaan, jota en ole koskaan tullut lukeneeksi alkua pidemmälle... eikä se oikeastaan LUKUkirja olekaan vaan ilmiö jollaista jokainen genre tarvitsee... tosin on vaikea sanoa, kehtaisiko kukaan nykypäivänä julkaista moista Hitler-satiiria... tai, sen puoleen, kehtaisiko nykypäivänä kukaan julkaista sellaista kirjaa kuin Huovisen Veitikka? Pidettäisiinkö sen satiirisuutta raskaasti ajastaan jääneenä?
Suomen syrjäisyys ei yhtään helpota tällaisten jokeriksi tarkoitettujen natsikorttien pelaamista.

♥ Töihin oli kuitenkin tultava väsymyksestä huolimatta. Päivän piriste on huomata, että kustantamo Tammen verkkosivulla on Soikkelin Byatt-arvostelu luokiteltu samaan hengenvetoon Observerin ja Daily Telegraphin kanssa.
Alma-median poolista arvostelut päätyvät julkaistaviksi vaihtelevasti ja joskus vaihteleviin lehtiin, joten laitan nyt muistaessa 3 spefi-arvostelua (Valente, Ballard, Byatt) näkyviin pdf:nä omillekin sivuilleni.

 

19.4. Yliopistolla on pelivaihtotori. Kaksi pitkää pöytää on täynnä konsoli- ja tietokonepelejä, mutta lautapelejä on vain muutama eivätkä nekään kovin edustavia. Tämä ei hyvältä näytä - vai voisiko tästä päätellä, että lautapeleistä on tullut samanlainen kiinteä osa kotien sisustusta kuin oman maun kunniamerkeiksi täytetyistä kirjahyllyistä?
♥ Enpähän minäkään suostunut luopumaan peleistä, joita emme ole pelanneet vuosiin, koska niillä tuntuu edelleen olevan paikkansa jossain mielen sisäisessä vapauden valtakunnassa.
Vein sitten vain yhden loputtomista ristinollasovelluksista, joka on voittanut vuoden peli -palkinnon 2001 ja joka on tylsempi kuin mikään ruutupaperiversio, ja toin tilalle lapselle leikkeihinkin sopivamman "Apinatemppelin".

♥ Pelien runsas kierrätys palvelisi sinänsä kaikkia, koska on vielä vähemmän mieltä seisottaa SEURApelejä hyllyissä kuin henkilökohtaisiksi kokemiaan kirjoja ja devareita.
Toisaalta tietyt pelit jäävät kummittelemaan mielessä juuri siksi, että niitä pelaa kyläpaikassa, kuten "Eclipse", joka ensimmäisellä pelikokemuksella (viikko sitten) oli raivostuttavan hidas ja monimutkainen eeppisen asetelmansa MAHDOLLISUUKSIIN nähden.
♥ "Eclipse" on genreharrastajalle oikeastaan samanlainen kokemus kuin jotkut viime vuosien avaruusoopperoista: tarpeettoman detaljikas, vaikka juuri detaljeista se scifistinen tunnelma syntyykin, verrattuna suurten syvyyksien helppoon hurmioon massiivisten keinomaailmojen avaruustaisteluissa.
♥ Ja juuri siksi pulp-perinnön reippaudella etenevät uudet haastajat, kuten "Leviathan wakes", vievät vaivattomasti voiton kovan scifin katu-uskottavuutta kerjäävistä kirjoittajista. Ja samahan se on syy, miksi jotkut jaksavat edelleen intoilla "Iron Skyn" kaltaisesta roskasta: näkymät avaruustaisteluista ovat niin järisyttävän taidokkaasti toteutettuja myös lajiperintöön nähden, että minkä tahansa puskahuumorin antaa miltei anteeksi.
Joten: on vain ajan kysymys milloin joku tekee suomalaisten kunnianhimoisesta lautapelijättiläisestä karvalakkiversion ja tahkoaa sillä ne miljoonat (?), joita sf-teemaisella pelillä voisi ansaita.

 

20.4. Viikonlopun leffavalinta on romanialainen "Yli vuorten". Tuumin että jätän koko elokuvan väliin, kun Hesarin arvostelija Silfverberg hesarilaisen ylimieliseen tapaan kertoi elokuvan loppuratkaisun. Vaikkei kyseessä olekaan mikään juonifilmi, niin kuitenkin eräänlainen metafyysinen jännäri (esim. eräs yliluonnollinen elementti jää muuten realismipitoisessa elokuvassa selittämättä) josta olisi saanut erittäin pätevän kauhufilmin hieman toisenlaisin painotuksin.
"Yli vuorten" ei ole niin pakahduttavan ahdistava elokuva kuin ohjaajansa kansainvälisen maineen luonut aborttifilmi "4 kuukautta,...", mutta kestää yhtä hyvin toisenkin katsomisen, jotta sivuhahmojen rinnastukset ennättää huomata: poliisilaitoksen ja sairaalan ja luostarin ihmiset YHTEISÖJENSÄ tuottamina rooleina.
♥ Viikonlopun kirja on puolestaan Michael Axworthyn Iranin historia. Se on taas niitä tietokirjatapauksia, joista ei ehkä kuulisikaan mitään, kun tietokirjojen esittelyt suomalaisessa mediassa ovat edelleen sitä 'Panu kostaa kansan rakastamalle iskelmätähdelle" -luokkaa. Aihealue on itselle vieras ja yleensä tällaisiin kirjoihin ei noin vain tarttuisi - vaikka historiaa muiden äijäproosan hapattamien miesten tavoin harrastaisikin - mutta Axworthyn kirja imaisee mukaansa kuin hyvä fantasiaeepos.
Suomennos on Tapani Kilpeläisen, mikä jo osaltaan selittää kirjan vetävyyden; sääli vain että viimeinen oikoluku on jäänyt tässäkin tietokäännöksessä tekemättä... aivan kuin pienet kustantajat eivät itsekään uskoisi ja ymmärtäisi mahdollisten bestsellereiden viimeistelyyn...

 

21.4. Su. Lapsi herättää yskimisellään ennen 7:ää, juuri kun olisi voinut kerrankin nukkua kunnon pitkät yöunet. Jo 9:ään mennessä ovat sitten kaikki perheen Koneetkin auki... lapsi pelaa tabletilla ponimaailmaa, äiti editoi kustantamonsa käännöskirjaa ja isä roikkuu scifi-mediumeilla, kun ei jaksa lukea eikä kirjoittaa mitään kunnollista.
♥ Helmikuun ihmiskoeprojekti eli puolikkaan nanowrimon kirjoitus tuon vajaakuukauden aikana epäonnistui niin perusteellisesti, että sen jälkeen ei kotona ole motivoitunut kummoiseenkaan proosan tekemiseen, saati työpaikan tekstien käsittelemiseen rauhattomissa kotioloissa.
Helmikuun fantasia-novelettesta syntyi alle 10 000 sanaa, mikä on sentään tarpeeksi iso ja hunajainen tekstikeko MAAILMANA, jotta se edelleen, ihan päivittäin, herättää ajatuksia hahmojen ja ympäristön täydentämiseksi.
Vain TARINAN generointi uupuu.
Ja tarvitaan edelleen vielä vuosikymmen, tuskin enempää, ennen kuin voi sanella tietokoneensa proosageneraattorille miten sen pitää tietyn kansion tekstiresurssit käyttää tuottaakseen valmiin romaanin.

 

22.-24.4. Spefi-seminaari Uppsalassa oli hieno retki ja verkottumisenkin kannalta onnistunut reissu, vaikka jälleen kerran sai todeta, että esitelmissä oli hirveän vähän mitään uutta ja herättelevää. Laitan VerkonAatokseen seminaarista raportin, jahka ehdin, nyt täytyy palautella itseä taas paikallisen lukuvuoden ryrtmiin ja unohtaa Uppsalan keväiset maisemat hämmentävän ystävällisine ihmisineen.
♥ Eikä tarvitse olla kuin kaksi vuorokautta poissa omista ympyröistä, niin tähän vuodenaikaan luonto tuntuu villeentyvän kuin niinistöt laitumella.
Kaiken lisäksi potkurikoneen lento Tukholmasta Tampereelle oli niin turbulenttinen, ettei sitä periaatteessa kummempaa kalkkunahoitoa tarvitsisi päästäkseen eroon kaukolentämisen turhamaisista tarpeista.

Yhteydet Uppsalasta ovat niinkin nopeat, että iltapäiväksi ennätän pitämään viimeistä gradupiiriä ja sen jälkeen vielä leffavisaan, jonka urheiluaihe on pudottaa meidät kokonaan palkintokaljoilta.

 

 

Uppsalan seminaarin raportti löytyy nyt omalta sivultaan

 

 

27.4. Sarjassa FBI:n ETSITYIMMÄT ELÄKELÄISET on tällä kertaa vuorossa... Robert Redford.
Saamme nähdä miten vanha herra hölkkää ylämäkeen reppu selässä, kunnes FBI:n ystävällinen henkilökunta taluttaa hänet helikopteriin.
"Mutta lastani ette halvalla saa", mutisee urhea eläkeläinen, jonka sänki on ilmeisesti retusoitu viikon karkumatkan jälkeen. Ainakaan sitä ei fiktiokuvassakaan saada näyttää.

♥ Viikonlopun elokuvaksi valikoitunut The Company You Keep on juuri niin naurettava ja lapsellinen poliittisessa sanomassaan kuin mitä seniilin eläkeläisen voi olettaa keksivän yrittäessään myydä kuuskytlukua ysikytluvun jännäriformaatissa.
Vanhan kapinallisen takaa-ajossa karismaattista on vain se odotus, kuka vanhussarjan näyttelijöistä seuraavaksi talutetaan esittämään hippieläkeläistä: "Hei katsokaa, minä sanoin juuri MARX yliopiston isossa salissa, tää on aika rankkaa amerikaksi eikös joo?"

♥ The Company You Keep -leffa erottuu kuitenkin, tietysti, siitä pätkäviihteestä mitä Hollywood pääasiallisesti tuottaa, koska se kietoo niin tiiviisti yhteen isoisäin ja nuorukaisten sukupolvet ja esittää lopuksi ison eettisen haasten tarinan keskushenkilölle, nuorta sukupolvea edustavalle toimittajalle.
Ja tässä on elokuvan oikeasti koskettava opetus:
ON HELPPOA NAURAA TAI HALVEKSIA 60-LUVUN POLIITTISIA AKTIVISTEJA HEIDÄN MOTIIVEISTAAN, MUTTA OLEMMEKO KOVINKAAN SELVILLÄ SIITÄ, MILLAISET MOTIIVIT SAAVAT MEIDÄT TOIMIMAAN JA KUVITTELEMAAN ETTÄ MEDIAVUODOT OVAT YHTÄ KUIN MAAILMAN MUUTTAMINEN?
♥ Toisaalta parasta, mitä tästä elokuvasta voi viihdefilmien edustajana sanoa, on se, ettei edes Shia LaBeouf keskushahmona pysty tätä pilaamaan.
Ja Julie Christie VIIMEISEN VAPAAN KAPINALLISEN hahmossa on kaikkea sitä mitä Redford itse haluaisi olla...

 

28.4. Su.

  Nilkki > nilkimpi > demari
    Demari > demarimpi > Lipponen
     Lipponen > Siimes > ???

On elämänalueita, joilla aste-eroja näyttäisi riittävän loputtomiin, ilman, että törmää mihinkään käsitteelliseen rajavyöhykkeeseen, josta alkaisi uusi aihealue.
Tänä vuonna vappuun kuuluvan Työväen Nilkki -palkinnon voittaa Tampereen työväenopiston rehtori Matti Saari, joka yksipuolisella päätöksellä alensi TYÖVÄENopiston opettajien palkkoja 10-37 %.
Opetuspalkkiot Sampolan opistossa ovat muutenkin niin kehnot, että opettajat ovat vetäneet kursseja pikemminkin kutsumuksesta oman alansa harrastuksen lisäämiseen. Nyt Saari osoitti, ettei se työnantajan edustajana ole edes kiinnostunut siitä, mitä opettajakunta työstään ajattelee.
♥ Asiaa aiheesta löytyy esimerkiksi KVS:n uutispalstan jutusta.

 

 

29.4.
...samaan aikaan viidakossa: jos haluaa lukea asiapitoisemman arvostelun Milan Kunderan uudesta esseesuomennoksesta kuin mitä Hesarin eilinen jutelma, on Kiiltomadossa tänään tarjolla Soikkelin kriittinen esittely kyseisestä teoksesta.

 

30.4. Vietän vappuaattoa työn merkeissä eli olen juuri kirjoittamassa puhtaaksi muistiinpanoja homoromansseista, kun Iltalehden toimittaja soittaa. Ensireaktio on sulkea puhelin - ei siksi, ettenkö haluaisi omaa viittätoista palstamilliäni päivittäisessä printtijulkisuudessa kuten jokainen muukin kynätyöläinen, vaan siksi etten äkkiseltään tiedä miten MORAALISESTI pitäisi reagoida kun kyse on iltalehden kaltaisesta mediasta, etenkin kun tiedän ennalta mitä toimittaja aikoo kysyä... sitä samaa kuin X toimittajaa aiemmin eli "Mille perustuu 50 shades -kirjan suosio".

♥ Jälkikäteen perustelen puhelinhaastatteluun lankeamiseni näin: minähän TARVITSEN kaiken mahdollisen motivaation mitä romanssikäsikirjan tekemiseen voi löytää, myös pyrkimyksen veijohietalaksi vanhan veijon paikalle.
Näin se käy. Kujerteluhistorian kirjoittaminenhan PITÄISI olla pelkkää leikkiä ja laulua akateemiselle tutkijalle, mutta valmiin tekstimassan editointi on ihan yhtä tylsän työlästä, olipa kohteena dokudekadenssia käsittelevä artikkeli tai pornoaffekteja pyörittelevä essee, tai romanssin kirjallista historiaa tiivistävä johdantoteos.

♥ Puhelun jälkeen mietin, pitäisikö minun sanoa romanssihistoriassa jotain myös eroottisen kirjallisuuden vaikutuksesta romansseihin tai käsitellä sitä jonkinlaisena villinä alalajina. Klassikkokirjailijoiden pornopläjäykset olisi sinänsä helppo heittää alaviitteisiin kevennykseksi, ikään kuin katu-uskottavuuden kahvitahroiksi kirjan marginaaliin.
Tosin se on myös tilaisuus osoittaa oma asiantuntemattomuutensa.
En tiennyt ennen tätä päivää, että Alfred de Musset'lta löytyy kaunopuheinen pornotyö Gamiani, joka sattumoisin on suomennettu vastikään viime vuonna, hienosti buumia ennakoiden... Savukeitaalta... hmm..

 

5.5. Su. Pikainen kurssireissu Turkuun. Vähistä osallistujista miltei puolet on perunut sunnuntain osuuden, mutta toimiihan tämä tällainenkin tapaaminen testinä sille, miten paljon materiaalia tulen tarvitsemaan elokuussa Orivedellä kokonaisen viikon mittaiseen kurssitukseen.

♥ Kevään kynnyksellä tällainen nopea vierailu pakottaa vertailemaan myös sitä, miten kaupungit alkavat heräillä talvesta kesään.
Aina ja edelleen ihmettelen sitä, miten lähellä nämä isot kaupungit ovat toisiaan, kuten Turku ja Tampere, ja miten erilaisia ne silti ovat.
Jotenkin ne palauttavat mieleen yritykseni selittää miksi jotkut hyvät teokset ovat eläviä klassikkoja ja useimmat kuolleita klassikkoja.
Turku on kuin hautaamaton koskenniemi ja Tampere kuin elävä, mutta repaleiksi revitty, kanneton ja kunnoton nuorisoromaani.
Ja aivan erikseen ovat tekohengityksen tahdissa elävät reliikit, sellaiset kirjat ja kaupungit kuten Naanantali tai Porvoo.
♥ Lauri Viidan "Kukunor" on elävä reliikki, jollaista nykypäivänä kukaan ei suostuisi julkaisemaan - sen enempää kuin rahoittamaan jonkin Porvoon kaltaisen kaupungin rakentamista. Mitä viitamainen kulttuuripoliittinen sanaleikki voisi nykypäivänä ("Reenpäät pämppää kämpässään" ?) ollakaan ja miten provosoida.
Eiväthän räppärit SELLAISESTA kielihuumorista kiinnostu ja printtirunoilijat eivät kielifilosofiaansa suostu niin yksinkertaiseen tehtävään taivuttamaan.

♥ Pulkkisen "Romaanihenkilön kuolema" osoittaa ehkä parhaiten, millainen paradoksi elävä klassikko voi nykypäivänä olla. Kirja on ELÄVÄ siinä mielessä, että se todennäköisesti julkaistaisiin kohun keralla nykypäivänäkin (jos joku niin "in your face" -postmodernismia viitsisi harjoittaa), mutta silti nykypäivän kirjallinen nuoriso ei teokseen missään törmää eikä sitä tunne - eikä siitä KIRJALLISESTI kiinnostavaa anarkiaa löytäisi kuten me 1980-luvun kirjanörtit.

♥ Ja Helsinki? Helsinkihän ei kelpaisi edes kirjaksi.
Helsinki on kuin kahvipöytä, jonka ympärillä joukko wannabe-julkkiksia melskaa aikansa lyyrisiksi uskomissaan asennoissa. Mitä pöydälle pinotaan, se on niille aivan sama.
Ja ehkä samaa voisi sanoa Kuopiostakin. Ei sekään mitään kirjallista elämystä muistuta, vaan spedepasasten kokoontumisajoja.

 

Åcon6 Maarianhaminassa 9.-12.5.

 

 

 

13.-19.5. Merkillinen juhlaviikko. Tiistaina vietimme läksiäisiäni Plevnassa, keskiviikkona pidimme kevään viimeisen leffavisan josta lähetimme harmaasilmäiset cinefiilit kesälaitumille, ja torstaina oli perinteinen Kupiais-juhla kuohuviineineen. Tämän mainion viikon huipensi kuitenkin se, että jälleen kerran se ankein sinivalkoinen arroganssi sai nokilleen, se penkkiurheiluhengeksi naamioituva änkyränisänmaallisuus joka ämyrikiihottajiensa johdolla kompensoi alemmuudentuntonsa kaukaloväkivallan ammattilaisille. JÄLLEEN KERRAN sai Ruotsi opettaa suomalaisille, ettei se intoilu ja kiihkoilu riitä tuomaan edes mitalisijaa, vaan aito tiimityöskentely, johon ehkä miehetkin kykenevät kansallisen kehikkonsa ulkopuolella.

♥ Vaikka lapsen kanssa matkailun ilo on yhtä iso valhe kuin kansallinen urheiluaate, on erityinen hupi herätä JÄLLEEN KERRAN kansakuntana epäonnistuneen maan keskellä kotikaupungissa, jonka ei tarvitse olla enää kotikaupunki, ja kodissa jonka ei tarvitse olla koti vaikka siltä tuntuukin, kun se on ainokaisella tavalla tutuilla esineillä sisustettu.
♥ Matkalukemisena on idioottivarma lukuromaani "Ilmojen sotaherra", joka on juuri sitä pulp-seikkailun suojissa salamoivaa aatetyötä jollaista haluaisi itsekin osata kirjoittaa: sellaista jota voisi myydä genrensä tunteville kuin metrimakkaraa ja jossa kuitenkin olisi ajateltu haaste lukijoille. Mainio kirjatuote jossa ei ole muuta markkinavirhettä kuin täysin vääräksi genreksi (manga-sarjikseksi) uskotteleva kansi.
♥ Toinen matkakirja ei sitten potki eikä sytytä lainkaan, vaikka on vankkaa genreproosaa sekin, Liz Williamsin uusi demonidekkari. Kirja ei ole lähelläkään sellaista goottituunnelmaa kuin millaisena sitä markkinoidaan, vaan pikemminkin täynnä new age -rihkamaa kuin tekijänsä ennustajapuoti ikään.
♥ Kaikeksi onneksi löydän jälleen vanhempien kirjahyllystä kovaksi keitettyä dekkaria. "Comeback"-romaani on siellä vain siksi, että kirja on julkaistu Suomessa Westlaken omalla nimellä eikä alkuperää kunnioittavalla pseudonyymillä, ja juuri Westlake-huumoriksi kirjaa luullessaan isäni on sen ostanut kirpparilta.
Itse olen sattumoisin nähnyt tänä keväänä tätä Westlaken hc-osastoa edustavan "Parker"-elokuvan, ja siksi kirjan lukeminenkin tuntuu siltä kuin seuraisi Jason Stathamia toiminnassa. TÄLLAISTEN genresopimuskirjojen yksinkertaista kekseliäisyyttä sitä osaa vähitellen arvostaa yhä enemmän... vaikka matka onkin käynyt scifin ja fantasian kautta...

 

23.5. Jo neljättä päivää tuuli puhaltaa idän puolelta, mutta sateet tulivat eilen lännestä, mikä puhdisti ja vähän viilensi ilmaa, kun lähes hellemäinen sää on jatkunut kaksi viikkoa.
Palasimme muutenkin normaalimpaan olotilaan. Saara palasi viime yönä Unkarista rippileiriltä, jonne ev-lutilaiset haalivat noita 25-35 -vuotiaita kansankynttilöitä, joita laskevat vielä voivansa käännyttää kirkon asialle, so. jeesustelun lisäarvoilla varusteltuun arvokeskusteluun.
♥ Lapsi ei vielä eilen illakaan erityisesti noteerannut sitä, että äiti palaa viimein matkoilta, pikemminkin huusi että joo joo hän kuuli jo että kun aamulla herätään niin äiti on palannut.
Mahdotonta on sanoa, oliko hänellä sinänsä MÄÄRÄLLISESTI eri lailla ikävä äitiä vai tämän tabletti-tietokonetta. Laadullisesti kyllä, epäilemättä, mutta sellaisia asioita ei pysty sanallistamaan lapsen kohdalla muutoin kuin samaisten jeesusteludiskurssien koulimilla kielillä.

♥ Vanhempien poissaoloon viisivuotias suhtautuu ylipäänsä hämmästyttävän käytännöllisesti. Eilen hän ehdotti, että minä voisin puolestani lähteä Amerikkaan, jotta toisin hänelle lisää mylittlepony-vaatteita; olin nimittäin valehdellut hänelle tilanneeni mlp-paidan Amerikasta, vaikka oikeasti se tuli kirjepakettina Kangasalta.
Mutta jo viikon puolesta on tosiaankin oma vuoroni päästä vapauteen, lähteä taas kerran kohti Karpaatteja, viettää viikon loma niillä vuorilla, joiden HALUAN ajatella olevan tutumpia ja läheisempiä kuin savolainen järvimaisema... sillä kotiseutuni järvet ovat kaikenmoisten räyhämielten rumentamia, täynnä moottoriveneiden pärinää ja yli tyyntyneiden salmien kantavaa kännykkäpuhetta... ja sellaisesta kaikesta ovat "Korkean Tatran" Karpaatit aina ja edelleen vapaita, niin erillään ovat ne läntisestä läsnähölöteknologiasta... että lohikäärmeiden kohtaaminen silmästä silmään olisi edelleen mahdollista suurissa korkeuksissa...

 

26.5. Su. Jo viikon tuuli on puhaltanut idän puolelta, ja ehkä sen ansiosta meillä Skandinaviassa näyttävät jatkuvan huikeat kesäsäät jo neljättä viikkoa, kun keskisessä Euroopassa lukemat näyttävät enemmänkin kostealta keväältä.
Toivon vain, että isojen ilmamassojen valtasuhteet vaihtuvat pian, ja että Karpaattien korkeimmilta kyljiltä sadepilvet vetäytyvät viikon sisällä kuin tykkivoimansa tuhlanneina.

♥ Viikko sitten kävin ensi kertaa eläessä fysioterapeutilla hakemassa ohjeita siihen, miten torjua ikään kuuluvia ikävyyksiä, miten vetreyttää kipeytyvää ristiselkää ja pöytätyössä jäykistyviä hartioita. Fysioterapeutti luetteli yhdellä silmäyksellä tosiasioita, joita kukaan ei koskaan kertonut edes silloin kauan sitten, kun kävin kahden vuoden ajan invalidisäätiöllä skolioosini takia: oikea jalka on vasenta muutaman sentin lyhyempi ja SIITÄ se teini-iän kasvukauden päätteeksi löydetty skolioosi varsinaisesti johtuu.
Mutta miksei sitä kukaan sanonut 30 vuotta sitten? Vai sanoiko, mutta olin niin kauhun lamauttama edessä kummittelevan pitkän leikkaussarjan takia, etten yhtään tajunnut mitä minulle selitettiin, odotin vain mahdollisuutta päästä livahtamaan pois kohtaloa, jonka sitten nimeäisi omakseen kuin elämää suuremman hammassäryn...

♥ Fysioterapeutti antoi tarkan ohjeet voimisteluun ja venyttelyyn, sanoi myös saman, minkä sentään muistan invalidisäätiön keikoista: ohjeen käydä punttisalilla, jotta kieron luonteen (...selän) tueksi olisi edes vahvemmat lihakset.
♥ Lopuksi terapeutti kysyi suoraan, kuinka MOTIVOITUNUT olen tekemään yhtään mitään kuntoni hyväksi. Vastasin yhtä suoraan, että en ikipäivänä saa mennyksi millekään kunto- tai punttisalille, mutta hänen printtaamiaan ohjeita yritän noudattaa.
Vielä on sitten selvittämättä, itselle, milloin se YRITTÄMISEN IKÄ alkaa. Joko kesällä? Vaiko syksyllä, kun keksimme säännöt kahden kotona kirjoittavan ihmisen elämäntapaan, ja yhdet säännöt helpottavat toisten ja kolmansien laatimista?
♥ Ei näitä TÄLLAISIA elämän peruskysymyksiä ole kukaan osannut laatia tai vastata yhtään poeettisemmin.
Mutta sentään ovat vuoret. Niiden haaste pätee kaikkiin elämän kerroksiin ja ongelmien kertaluokkiin.

 

27.5. Jo kolmatta kesää olisi projektina lukea Tolstoin "Sota ja rauha" (kirjat saisi kirppareilta alle 10 e nipussa), mutta taidan tehdä tänäkin vuonna oharin ja ottaa projektiksi sen sijaan Westlaken kovaotteiset Parker-kirjat.
Suomennosten biblografiaa ei noin vain löydä netistä, mikä on taas yksi esimerkki siitä, että google pikemminkin eksyttää kuin ohjaa tiedon lähteille. Kolmen turhan hakusanayhdistelmän jälkeen menin suosiolla Jurin blogisivuille ja sieltähän lista löytyi helposti.

 

28.5. Kevään viimeisiä viedään arvostelujen suhteen. Leif Salmenin esseekokoelmaa olen odottanut kevään isoimpana tapauksena, mutta juuri sitä ei ole millään kuulunut, ei kyllä myöskään "Gravity's Rainbow" -suomennosta tai Gene Wolfen fantasiaeepoksen kakkososaa.
Kaikki nämä edustavat oman lajinsa kirkkaimpia saavutuksia ja kaikki ovat käännöksiä, joiden aikatauluja kustantajat laativat ilmeisesti tähtikarttojen eikä kääntäjien kanssa. Mitenkään muuten en moista surkeiden sattumusten summaa ymmärrä, ja toki Wolfen kohdalta kuulinkin Åconissa mitä kaikkea sen suomennokselle oli tapahtunut.

♥ Tänään kirjoitin vähän vastentahtoisesti kaksi arvostelua kevään viimeisistä genrekirjoista. Liz Williamsin ja Justina Robsonin kirjoilta odotin paljon enemmän kuin mitä niissä oli substanssia EDES genreteoksina, ja vähitellen tajusi miten laskelmoituja ne ovat JUURI genremateriaaliltaan.
Niinpä iloni oli puoliksi demoninen, puoliksi enkelimäisen hyvästeleväinen nähdessäni Robsonin kirjasta arvostelun, joka kiteytti molempien teosten pinnistellyt pyrkimykset olla aivan saatanan cool lukijakuntansa makunystyröillä:

"All we're missing now is Vin Diesel on a skateboard for the descent into embarrassing self-conscious coolness to be complete."

Vaikka spefi siis NÄYTTÄISI olevan nyt käännösgenrejen historiassa kuuminta hottia, kannattaa tehdä tarkastus vähintäänkin todellisuudelle, mieluusti myös kustantamoille, MILLÄ PERUSTEIN ne käännösteokset oikein valitaan: ei näitä Williamsin ja Robsonin teoksia ole kuviteltukaan myytäväksi pienille genreyleisöille vaan genremakunsa tuhlanneille teinimassoille.

 

29.5. Jälleen juhlaviikko, vaikka sen aloittikin perinteisellä suomalaisella tragikomiikalla Helsingin Sanomat ampumalla omaan jalkaansa. Hesalaisten autokastraatiossa ei mediatapahtumana muuta kiinnostavaa sitten olekaan, paitsi se, miksi muu kotimainen media on niin kohteliasta ja välttää käyttämästä jutun kärkeä kaikessa skuuppiarvossaan:

HERLIN ANTOI KENKÄÄ PENTIKÄISELLE

Hesarihan sentään on YRITTÄNYT nuoleskella Antti Herliniä siitä pitäen, kun tämä alkoi ostaa osuuksia Sanoma-korporaatiosta, tehnyt perusteellisen kunnioittavan henkilöjutun ja ylistänyt uutta isäntää kulttuurimesenaattina tämän salliessa amerikkalaisen indie-ohjaajattaren käyttää lapinkämppäänsä etätyöpisteenä.
Huikea renessanssinero ?!?

Mutta mikään ei riittänyt, vaan Pentikäinen sai tuntea Herlinin epäluottamuksen omassa nahassaan - tai kuten Hesari itse sen muotoili: Pentikäisellä ei ollut omistajatahon "luottamusta".
Nyt vain odotellaan, joko Hesari palaa syksyyn mennessä broadsheetiin.

♥ Juhlaviikon osuutta vietettiin myös kotioloissa, kun eilen järjestimme MobiiliComin. Se oli kyllä ennätyksellisen kehno osanotoltaan - emme osallistuneet siihen edes itse (!) vaan jätimme Kpenaalin tekemättä - joten conin sijaan vietimmekin sitten Alman nimipäiviä eli kakkua syötyä kytkimme lapsen koneeseen ja aikuiset pääsivät lautapelaamaan vieraiden kanssa. Mahtavaa!
TÄLLAISEEN tarkoitukseen lapsia on sentään mielekästä omistaa... tosin niitähän ei tarvitsisi tähänkään tarkoitukseen ITSE duunata vaan niitä voisi lainata naapurilta ja koota sitten peliseuraa kakaran nimppareiden merkeissä...

 

30.5.-6.6. Karpaateilla

Tapa osallistua historiaan tämäkin, tuntea nahassaan ne historiallisen runsaat sateet, jollaisia ei ole Keski-Euroopassa koettu puoleen vuosituhanteen.
Toki toivoisin, että tilallani kyseiset sateet kokemassa ja tulvat todistamassa olisi ollut joku suomalainen ilmastoskeptikko, mutta nöyrästi on matkaajan kutistuttava tehtäväänsä, toimia havaintovälineenä tuonpaikallisten väistämättömän arjen ja oman välttelevän uteliaisuutensa välissä.
♥ Koskaan ennen en ole sellaista nähnyt, että ihmiset viettävät kansajuhlaa katastrofin äärellä. Bratislavassa tuhansia ihmisiä vaelsi katsomaan Tonavan nousemista, ja jos olisi ollut hiemankin kärsivällisempi, niin olisi voinut miltei nähdä silmissään pinnan nousevan. Keskiviikkona (5.6.) kävin 15:n maissa katsomassa rantaa ja silloin vedenpinta oli hieman alle rantabulevardin; ylimääräiset tulva-aidat olivat tietysti jo paikoillaan, mutta laivahotelli jossa oli tarkoitus yöpyä oli jo menettänyt kaikki maanpuoliset rakenteensa ja poortinkisilta sojotti suoraan kuohuvaan Tonavaan.
Neljä tuntia myöhemmin, kun olin löytänyt uuden hotellin, poikkesin katsomaan uudelleen tilannetta ja joenpinta oli reilusti rantakäytäviä korkeammalla. Ja koska Bratislavan keskustan monet arvorakennukset sijaitsevat aivan Tonavan läheisyydessä, oli JOIHINKIN niistä jo tuotu hiekkasäkkejä turvaksi, mutta kukaan ei tuntunut ottavan ihan vakavissaan veden nousua kaupunkiin. Ehkä he uskoivat ennusteeseen, joka osoittautuikin ilmeisen päteväksi, että tulvan huippu saavutettaisiin torstaina iltapäivällä ja ettei se tulisi pääsemään lävitse tulva-aidoista.

♥ Junamatkalla Wieniin näin kuitenkin, ettei se ollut paljosta kiinni Slovakiankaan puolella, miten paljon tulva aiheuttaa tuhoja liikenteelle: junat kulkivat hitaasti niillä silloilla ja penkereillä, joiden lähelle vesi oli jo päässyt.
Itävallassa tuhot olivat jo puolen miljardin euron luokkaa, sanoivat lehdet, ja Tsekissä tilanne on ollut etenkin maan kokoon nähden vieläkin pahempi.
Tsekkien tv-kanavalla näytettiin tauotta tulvatilannetta, ja myös kansainväliset uutiskanavat pitivät uutista isoimpien joukossa. Sen sijaan Suomessa - huomaan kotiin palattua - ei välitetä viemärikokkareen vertaa siitä, mitä Keski-Euroopassa tapahtuu, eikä myöskään Turkin mellakoista raportoida lainkaan niin merkittävänä tapahtumana kuin mitä kv-mediaa seuratessa saa käsityksen.
Niinpä kun Unkari ja Budapest saavat ensi viikolla osansa Tonavan tulvasta, niiden tilannetta on parempi seurata netin kautta; esim. BBC:ltä löytyy tuore raportti.

♥ Vuorilla vietin viisi päivää pensionaatissa enkä tietenkään osannut slovakialaistenkaan uutisten perusteella muodostaa täyttä käsitystä siitä, mitä Tonavalla tapahtui.
Jatkuvat sadekuurot kirjaimellisesti vesittivät lomani juu, mutta siihenhän siellä saa varautua. Sain sentään luettua neljä romaania ja päälle vielä Murakamin novelleja, ja kierreltyä parin tunnin mittaisia patikkareissuja tutuilla rinteillä. Ja mikä parasta, muita turisteja ei juurikaan näkynyt, mitä nyt koululaisten luokkaretkiä ja saksalaisia eläkeläisiä hissien läheisyydessä.

♥ Viisi päivää vuoristoretriitissä kyykittyä suurkaupungitkin alkoivat tuntua ihanilta paikoilta. Wienistä huomasin pitäväni ensimmäistä kertaa eläessä.
Merkillisin tapaus varsinaisessa matkanteossa oli paluulennon kapteeni, joka ei kertaakaan puhutellut matkustajiaan ja Helsinkiin laskeutuessa teki sen niin vauhdilla, että kone pompahti maakosketuksessa kerran ilmaan, minkä jälkeen pilotti vain rullasi lujaa kyytiä terminaaliportille saaden matkustajat naurahtelemaan epäuskoisina.
Lieköhän oli lentäjällä kiire saunomaan... vai ottiko sitä niin aivoon että kone oli täpötäynnä turisteja?

♥ Perjantain aamutunneilla olin viimein itsekin kotona ja 9:n maissa jo saattelemassa lasta päiväkotiin. Päiväkodin pihalla lapsi huudahti hoitaja K:lle: "Isi tuli jo takas vuorilta ja siellä oli vuoriravintola."
Jep, hyvin oli lapsi sisäistänyt olennaisen isin matkatavasta.

 

8.6. Kesähäitä eivät nykyään järjestä kuin ruotsalaiset bimbot ja amerikkalaiset miljonäärit, mutta sentään ahtaista lukuvuosista jää kesäksi väitöksiä, joiden karonkat tunnetusti muistuttavat häärituaaleja tunnelmaltaan ja seremoniapuheiltaan.
♥ Kellolleen samaan aikaan oli turkulaisilla tarjolla kaksi kiinnostavaa väitöstä: toisaalla Ahosen Kimmon historiaväitös 1950-luvun sf-elokuvista, ja toisaalla samaan aikaan Kaisa Kurikan väitös kirjallisuushistoriamme varhaisimmasta postmodernistista, Algot Untolasta.
Valinta ei ollut helppo, mutta väistämätön.
Kaisan väitöstä oli odotettu kuin sukupolvensa viimeisiä kuninkaallisia häitä. Itse väitös oli sekin täsmällinen retoriikaltaan kuin hääjuhla, jopa siinä määrin, että väittelijä vertasi tekstifilosofista käsitystään tekijänimistä samanlaiseen performatiivisuuteen, josta yleensä käytetään esimerkkinä häitä: papin (tai väittelijän) tehtävä on antaa nimi osapuolille ("arvoisa vastaväittäjä," jne).

♥ Suomalaisten häiden tavoin viini virtasi runsaasti juhlatilassa ja kiinnostavimmat jutut koskivat sitä, miten muut olivat pärjänneet vastaavissa rituaaleissa tähän mennessä, so. millaisia tutkimuksia oli tekeillä ja mihin oli päädytty yliopistosta eroa tehdessä.
Itselleni koskettavin ajankohtaisuudessaan oli professori K:n toteamus siihen, mitä hän on kirjoittanut viime vuosina: kirjallisuudesta ja kulttuurista ei pidä kirjoittaa yhtään mitään, koska KAIKKI niihin liittyvä on nykypäivänä talouspuhetta.
Sen lähemmäksi huomispäivää ei kukaan muu juhlaväestä päässyt, vaikka juhla jatkui museopalatsissa aamuyön tunneille.
♥ VerkonAatokseen oli tarkoitus tehdä raportti vielä edes tästä väitöksestä, mutta päätin antaa kenkää itselleni sen päätoimittamisesta, kun kerran Aatoskin lakkaa olemasta kahden kuukauden kuluttua.
Laahustin museosta hotelliin - ajattelematta sen enempää oman tutkijapolveni päättymisestä tai uuden paradigman ("uusmaterialismi") aamunkoitosta, joka ei enää minua enää sytytä.

 

---

 

MATKALLA LUETTUJA

Anne Holt: 1222

Kuvittelin että "1222 "(2007) on Anne Holtin tuotannossa faneille suunnattu vitsi tai joululahja, genren ja norjalaisten huvitukseksi. Mutta etsiessäni lisää luettavaa huomasin kirjan olevan ainoa Holtin käännösteos, joka oli saatavilla esimerkiksi Bratislavan English Books -kaupasta.
En ole pitänyt juuri mistään pohjoismaisista dekkareista tai rikoskirjoista, mutta Holtilta lukemani romaanit ovat jääneet mieleen poikkeuksellisen taitavasti rytmitettyinä jännäreinä, etenkin "Leijonan kita".
"1222" on Holtilta tribuutti varsinaisten dekkareiden suuntaan ja sellaisena, leikkisänä murhamysteerinä se on luettava, ja sellaisena suorastaan kouluesimerkki siitä miten lukijan mielenkiinnon kanssa saa ja pitää pelata.

Rakenteen itsevarmuus ei kuitenkaan merkitse lukijan kannalta inspiroivaa kirjallista elämystä.
Jännityksen volyymia on tarkoitettu lisäämään esimerkiksi terroristin sivujuoni, joka loppuluvun parodisesta paljastuksesta huolimatta, siis juuri siksi, ei naurata lainkaan, etenkään Breivikin jälkeisessä Norjassa. Samoin kuivakkaaseen kertojaääneen piilotetut kommentit monikulttuurisuuden puolesta ovat niin laskelmoituja, että kirjailija tuntuu kadottaneen jotain oikeasti olennaista kosketuksestaan omaan yleisöönsä. Niinpä "1222" on pikemminkin ennemerkki pohjoismaisen jännitysproosan lämpökuolemasta kuin trendiherruudesta.

 

Niven & Pournelle: Footfall

"Footfall" (1985) mainostaa olevansa "ultimate" invaasiotarina. Tunnettuutensa se on ansainnut lähinnä siitä, että muukalaisten invaasion torjumisessa (= USA:n pelastamisessa) presidentti ja sotavoimat tarvitsevat sf-kirjailijoista perustettua asiantuntijaraatia. Kun näistä kirjailijoista puolet on kirjan mukaan ex-military (ja enimmän aikaa kännissä), voikin jo arvata miten pyssypitoiseksi ja pro-nuke-asenteiseksi tämä romaani yltyy loppua kohti, leuhahduksena 80-luvun reaganilaista survivaali-scifiä.
Parasta kirjassa, yllättäen, elefanttimaisten muukalaisten onnistuneen omaperäinen käsittely. Invaasio on kuvattu ymmärrettävästi myös elefanttimaisten muukalaisten näkökulmasta. Tällaista eläytymistä ei osaisi odottaa muuten militantin romaanin ytimessä.
Edes suursodan kolmatta osapuolta eli venäläisiä ei kuvata täysin stereotyyppisesti, vaan heille annetaan sentään merkittävä osuus lännen (=USAn) ponnistusten ymmärtämisessä.

Varsinaisen invaasiosodan kuvauksena "Footfall" on yhtä rutiinimainen ja lapsellinen kuin mikä tahansa poikaseikkailu länsivaltojen taistelusta universaaleja ilmiselviä pahiksia vastaan, eikä edes aseiden mittaluokka aiheuta 2000-luvun lukijassa samanlaisia väristyksiä kuin ehkä 80-luvun lukijoissa.
Avaruudessa käytävä lopputaistelu on tosin sinänsä niin scifistisen mielikuvituksellisen, että romaanista voi hyvin hyppiä ylitse punaniska-survivalistien runsaat sivujuonet, hyvin keskittyä varsinaiseen sf-tarinaan. Ja aivan varmasti tämän kirjan luettuaan tarkastelee elefantteja hieman kunnioittavammin.

 

12. Jo varhain keväällä oli puhe, että kävisin seulomasa professori L:n kirjastoa, erottelemassa kirjoja niiden bibiliofiilisen ja akateemisenkin kelpoisuuden mukaan. Mitään tarkempaa ajatusta ei ollut, minne kirjat joskus myöhemmin siirtyisivät ja kuinka monia niistä voisi alustavasti seuloa johonkin varmaan sijoituspaikkaan.
Kotikirjaston seulominen sai sitten toisenlaisen merkityksen, kun L kuoli, ja kaikeksi onneksi SKS kävi noutamassa toistakymmentä laatikollista kirjoja ja papereita kuolinpesästä.
Tänään oli sitten oma vuoroni, sovittuna ohjeistuksena etsiä kirjoja, jotka voisi viedä mökille luettavaksi. Kun olimme saaneet tehtyä välttämättömät huonekalujen siirrot, jäin yksin tuohon valtavaan asuntoon sellaisen kirjamaailman keskelle, joka oli kuin jostain unestani: kirjoja joista olin vain kuullut tai lukenut, kirjoja joiden bibiliofiilinen arvo ei pysty tekemään oikeutta niiden kauneudelle, tuhansia ja tuhansia kirjoja jotka yhdessä muodostivat suomalaisen modernismin kultaisen kaaren, mukaan lukien japanilaisen ja kiinalaisen kirjallisuuden kokonaisuutta täydentävät klassikot - eikä kuitenkaan mitään ylenpalttisesti, vaan juuri sen verran kuin useita kieliä hallitsevan ja useita kirjakulttuureita seuraavan kosmopoliitin voi kuvitella hallitsevan: siis tuhansien kirjojen KÄSIKIRJASTO.
Useiden kirjojen välistä löytyi L:n muistiinpanoja arvotelujaan varten, ja jonkin amerikkalaisen romaanin alkulehdiltä löytyi koneella kirjoitettu muistio, jossa L on pohtinut neljää vaihtoehtoista aloitusta kehystämään sitä, mitä amerikkalaisessa kirjallisuudessa oli paraillaan tekeillä.
♥ Unenomaisinta oli tietysti se, että olin saanut niin ikään luvan poimia itseäni kiinnostavia kirjoja. Lesken pyytämä rajoitus oli vain se, etten ota omistuskirjoituksella varustettuja kirjoja, Ja nehän olivat toki kiehtovimpia, kuten Saarikosken omistus joka oli raapustettu Budapestissa aamiaispöydässä, mutta kun en ole varsinainen bibliofiili, niin jokaisen kiinnostavankin kirjan kohdalla jouduin miettimään, tulenko varmasti joskus lukemaan sen.
Niinpä en valinnut yhtäkään teosta antiikin filosofian hyllystä tai klassikodraamojen hyllyistä, mutta sen sijaan kolme muumi-kirjaa lapselle, ja Saaralle kolme Duras-harvinaisuudelta vaikuttanutta kirjaa.

♥ Kun oli jo käyttänyt kolme tuntia pelkästään kirjahyllyjen tutkimiseen, löysin varsinaisen tutkimuskirjallisuuden työpöydän alta pölyisinä pinoina. Ne olivatkin sitten hankalin osasto punnittavaksi. Jos jatkan työtäni nimenomaan KOTIMAISEN kirjallisuuden tutkijana, ei minulla ole oikein käsitystä, mitä se asiantuntemus sitten tulisi merkitsemään tulevina vuosina - ja millaista kirjallisuutta sitä varten tarvitsisin. Niinpä ainoa kirja, jonka osasin niistä pinoista valita, oli Bahtinin suomennettu klassikko. Se on ehkä ainoa sellainen murunen, jonka tohtii varmuudella siirtää omaksi velvoitteekseen.
Ja kaikkien noiden kirjastossa pyöriteltyjen ajatusten ytimessä olivat kaikki muutkin kysymykset siitä, mitä kirjoja ja miksi haluaa kerätä OMAAN käsikirjastoonsa. Sillä minun sukupolveni jälkeen kirjoja ei ehkä edes HUOLI kukaan, ja Alman sukupolvi ei saata edes ymmärtää, miksi jokin Paavolaisen tai Saarikosken signeerauksella varustettu paperikapistus on voinut saada aikuiset ihmiset vapisemaan huimauksesta.

 

14.6. Pe.
"Isi, älä sitten muistuta mua huomenna, että äiti on poissa", pyysi lapsi, kun kävelimme elokuviin.
Jo viisivuotias on niin neuvokas ja oppinut aikuisen psykologiassa, että tuntevat itsesäälin ja syyllistämisen monimutkaisen pelin, jossa vanhemmat käyttävät lasta pelinappulana.
♥ Lupasin, etten muistuta, ja menimme elokuviin. Yritin sitten elokuvan jälkeen kysellä lapselta, mitä hän muisti elokuvasta ja oliko siinä jotain mistä hän olisi erityisesti pitänyt. Mutta tämäkään filmikokemus, joka oli siis vasta kolmas teatterielokuva hänen elämässään, ei tehnyt häneen erityistä vaikutusta. Hän suostui myöntämään SÄIKÄHTÄNEENSÄ kun "Salaisen valtakunnan" ilkeät lepakot hyökkäsivät parvena, mutta mitään hän ei ollut pelännyt, eikä siltä kyllä vaikuttanutkaan teatterissa.
♥ Kotimatkalla lapsi näki leppäkertun pensaassa ja oli siitä paljon innostuneempi vielä kotonakin (voidessaan merkitä sen uuteen eläin- ja kasvio-oppaaseensa) kuin digitaaliset luonnonihmeet simuloineesta elokuvasta, minkä pitäisi olla erittäin hyvää enteilevä asia, kun hän muuten on niin digipelaamisen koukussa.
Mutta tiedä häntä. Luulen ennemmin, että lapsen innostus pieniin kasveihin ja eläimiin on osa sitä omnipotentin taikuuden toivoa, jota hän päivittäin harjoittaa kaikessa mitä tekee. Pitkänkin elokuvan hän jaksaa kyllä seurata valkokankaalta, mutta sen juoni ei pidä yllä hänen kiinnostustaan samalla tavalla kuin vuorovaikutelma taikuudesta.

 

17.-28.6. Pajulahden mökillä koimme alkavan kesän viileyden sateineen, mutta myös kuumimman mahdollisen hellekesän hurmion, miltei viikon saattoi kulkea nakuna, paitsi milloin soutelimme leikkikentälle ja kauppaan.
♥ Helle tiheni torstaihin 27.6. saakka, jolloin se purkautui useina yli vyöryeinä ukkosrintamina, ja ilma oli niin täynnä jännitteitä että näimme jopa pallosalaman kaltaisen sähköilmiön puun ja rantasaunan välissä.

♥ Perjantaina sain palata ylellisen yksityiseen kotiin, kun vaimo ja lapsi jatkoi Mikkeliin kyläilemään. Käytin viikonlopun miettien miten sen tehokkaasti käyttäisin. Lauantaina oli tarkoitus mennä Vanhan kirjallisuuden päiville, mutta satoi koko päivän ja muuta en saanut aikaiseksi kuin siivota työhuoneella ja mennä illalla elokuviin katsomaan "Man of Steel".
♥ Sunnuntaille oli luvassa peli-ilta, joten minnekään kauemmaksi ei tullut houkutusta lennähtää tai laivailla, vaikka niidenkin aikatauluja ja hintoja kokeeksi selasin. Mutta Tampere on kovin kovin kaukana maailmasta eikä houkuta mihinkään äkkilähtöihin.
Ja peli-ilta Smallwordlin lisäosilla oli toki kuin eksoottinen kaukomatka sekin.

 

 

HEINÄKUU

 

1.7. Novellipalvelun toiminta lähenee loppuaan, mökillä kirjoitin heinäkuun tekstit valmiiksi, mutta pitäisi alkaa jo ideoimaan, mitä sitten seuraavaksi: millä deadlinepakotteilla pitää mielikuvitus käynnissä ympäri vuoden - ja siihen littyen: pitäisikö perustaa sittenkin vielä uusi blogi jonnekin blogosfäärin massiiviin, ihan jo siksikin, että olisi jokin tekstitila minne voi kirjoittaa vain ja ainoastaan päiviensä viidakkokokemuksista?
♥ Mökillä ollessa kirjoitin yhden novelleissa vaihteeksi englanniksi, koska se nyt vain on scifille taloudellisinta TERMIkieltä aivan eri tavoin kuin mitä suomi tulee koskaan olemaan. KIELEN tasolla mieli- eli kielikuvitus assosioi itselläkin englanniksi aivan eri tavalla kuin suomeksi. Esteettistä preferenssiä tähän ei, tietenkään, sisälly.
♥ Hetken mielijohteesta lähetin erään englanniksi tehdyn sf-novellin Strange Horizonsin runo-osastolle. Tuon korkealle arvostamani verkkolehden osastoista siellä on matalimmat laatukriteerit, ja toki jotain muitakin kriteereitä joita voi olla vaikea minun täyttää - vai mitä pitäisi ajatella siitä että viime kuukausien kirjoittajia runo-osastolla ovat olleet Sara, Stella, Adriana ja Alicia
Että spefi-runoutta KIRJOITTAVATKIN vain naiset? Vai että koko spefi-kenttää riivaava psyko- ja genderpuheen itseisarvo näkyy paljaimmin juuri niin eksoottisessa diskurssinurkkauksessa kuin "spekulativiinen runous"???

 

 

4.-7.7.
FINNCON 2013 oli varmaankin kaikkien aikojen paras kotimainen con järjestelyiltään.
Ja paljoa enempää ei voi vaatia, jos tavoitteena on se, että ihmiset saadaan koolle ja kaikkien on mahdollisimman HELPPOA tavata toisiaan, olipa teema ja motivaatio mikä tahansa.
♥ Varsinaista conia edeltänyt tutkijatapaamisemme oli sekin hyvä todiste siitä, että järjestelyjen rullatessa voidaan keskittyä verkostoitumiseen, joka akateemisessa yhteydessä merkitsee yhtä paljon sopiviin lähteisiin tutustuttamista kuin samanhenkisen tutkijapiirin tunnistamista.

♥ Tutkijatapaamisessa parasta oli torstaiksi järjestetty saunailta, jossa oli mahdollista jutella meren äärellä niitä näitä Stefan Ekmanin pöydässä. Saunassa ehdin olla samalla lauteella Peter Wattsin kuuluisan jalan kanssa, mutten millään kehdannut kysyä, saisinko nähdä sen kuuluisan lihansyöjäbakteerien jättämän arven - ilman silmälaseja en olisi tunnistanut edes mr Wattsia jollen olisi tajunnut jo pihalla että seurueen isoin ihminen on varmasti hän.

 

Pelkän Finnconin järjestäminen niin isoissa tiloissa kuin Helsingin Kaapelilla oli varmaankin rohkea taloudellinen valinta conitealta, mutta kokeneelle yleisölle se oli ainutlaatuinen elämys: kerrankin finncon jossa on riittämiin HAPPEA kaikille.
Lisäksi paikalle pyrkineet anime-pikkuväen edustajat oli puettu valkoisiin burkha-kaapuihin, jotteivät he herättäisi vanhemman harrastajakunnan (ns. dinosaurusten) aggressioita.

♥ Erityisempään hengailuun en osallistunut kuin tutkijatapaaminen, mutta kuullun perusteella niin kirjoittajaryhmillä kuin muillakin alaosastoilla oli niin ikään tarpeeksi aikaa ja tilaa hengailuunsa. Sunnuntaina istuin tunnin vuoron STk:n tiskin takana, mutten saanut edes itse myytyä omia runokirjojani, kun taas kirppikselle tuoduista teoksista meni kaupaksi sen verran tekstitavaraa että sillä kustantaisi peräti yhdensuuntaisen junalipun. Yhteensä kirppikseltä oli kaupattu peräti 1234 teosta eli se oli varmasti conin suosituin myyntipöytä... repikääpä siitä sähkökirjojen fanaatikot...

♥ Kaverihinnalla saimme kaikeksi onneksi niin tyylikkään hotellihuoneen läheltä Kaapelia, ettei sieltä olisi tahtonut lainkaan poistua, enkä sitten poistunutkaan, edes iltajuhlaan, jolloin menin ennemmin elokuviin katsomaan odottamaani ranskalaista taide-elokuvaa ("Jotain ilmassa", katsojia 10 kpl, tyhjiä paikkoja n. 200) ja sitten takaisin huoneeseen paikkaamaan edellisten öiden unirästejä.

 

Lupauduin kolmeen paneelikeskusteluun, joten jokaista festaripäivää rytmitti yksi esiintyminen. Kukin oli omalla tavallaan tutun kaoottinen kokemus.
Sähkökirjaa käsitelleessä paneelissa (yllä) tunsin olevani kaksi sukupolvea ja vuosisataa vanhempi kuin muut, Kriitikot vs bloggarit -paneelissa enää yhden sukupolven vanhempi (ja puolet viisaampi...), ja scifin metaforia myllänneessä keskustelussa jo niinkin lähellä muita panelisteja, että ainoastaan kielimuuriin kompurointi jätti traumoja ("palpable" pro "plausible", jne).

 

Kunniavieraista ylivoimaisesti kiinnostavin ja valovoimaisin oli mr Watts, jota olisi voinut hyvin kuunnella tuplasti enemmänkin kuin mitä paneelit ja GoH-esiintymiset antoivat myöten.

Kahviklatsauksessa oli tilaisuus päästä esittämään hänelle kysymyksiäkin ("Miksi telepatiaa keskellä hard-sf-teosta?!?"), mutta enemmistö osallistujista oli kiinnostuneempi tenttaamaan Wattsilta kommentteja AIVOJEN kuin kirjojen toiminnasta; tosin se oli myös mr Wattsin suosima painotus kaikessa mitä hän conissa käsitteli.
Well, onpahan yksi syy lisää odottaa herran seuraavaa teosta, nimi taisi olla Sunflowers.

 

---

 

Erikoiskiitokset tämän vuoden conista menevät Emilialle autokyydeistä, Stefanille hienoista kommenteista, Hanne-mummolle lapsen hoitamisesta pitkän viikonlopun, sekä herra 33:lle kirppikselle tuoduista pokkareista (Priest, Reed, Ings, Morrow).

Ensi vuoden Finncon voikin sitten jäädä väliin, koska niin henkiset kuin rahalliset resurssit saattavat palaa Lontoon maailmanconissa. Tai sitten ihan vain siinä, että keskittyy vaihteeksi aivan omaan kesänviettoonsa.