Soikkeli * Soikkelin pieni viidakkokirja... eli elämää Tampereen Kalevassa ja vähän muuallakin...

SOIKKELIN PIENI VII(DA)KKOKIRJA 2006-2007

Vuoden 2006 lopulla asuin vielä Turussa, mutta tein jo muuttoa Tampereelle. Vuonna 2007 olen tamperelainen, joten muistiinpanot tähän julkiseen päiväkirjaan saattavat olla harvempia. On niin paljon elettävää. Pyydän kärsivällisyyttä kuvitteellisilta ja kirjallisilta lukijoilta :-)
Nykyhetki...

JOULUKUU 2006...

1.12. Pe. Pikkujoulupäivä alkaa seminaarilla. Puheenaiheena ovat tunteet yliopistoyhteisössä, tarkoitus olisi siis "kehittää" laitostamme yhteisönä, mutta sopiipa kysyä taas kerran mikä on tämä "me" jonka laitosta kehitetään: 18 paikallaolijasta 8 on kotimaisesta kirjallisuudesta, samoin suurin osa kuulluista kommenteista. Näin aina, kotimainen kirjallisuus on se joka kokee laitoksen omimmakseen, kodikseen, muut kai etsivät sitä mammaa joka kertoisi mistä heidän oppiaineessaan on kyse... vaikka TOISAALTA tämä on ollut se kaikkien aikojen marraskuisin syksykausi mitä täällä on eletty ja työskennelty. Ne surun ja kauhun tuntemukset, niiden jakamattomuus, tulevat kyllä esille seminaarissa, mutta eipä niihin ole mitään sen fiksumpaa reseptiä kuin aivan lopuksi kuultu ehdotus, että työyhteisön hyvinvointi on nyt parasta kirjata velvoitteeksi taiteiden tutkimuksen laitokselle.
♥ Pikkujouluosuus taas on kovasti perinteinen eli epäturkulainen eli helkkarin hauska. Vielä kello 16 glögien ääreen siirtyessä on fiilis, että univelka vaatii kyllä nyt samaa kuin protokolla (Kirsti sanoi seminaaripuheessaan että professorien on kaunista lähteä pikkujoulusta muita aiemmin jotta varsinaiset duunarit rentoutuvat). Mutta klo 21 pogoan jo muiden mukana euroviisuja. Dj Mari on sellainen taikuri että saa meidät juurtumaan absoluuttisella biisituntemuksellaan, ja viinaakin on sattumoisin varattu tuplasti sille määrälle mitä paikalle vaivautuu tulemaan, mikä valitettavasti kertoo olennaisimman meidän työpaikastamme.
♥ Siinä 21-24 meitä onkin enää viisi vaivattominta taiteentutkijaa jäljellä. Hieman ennen keskiyötä annan itse periksi, kun muut vielä jatkavat baariin...

2.12. La. Omituinen krapula, aivan kuin eilen taustalle jääneet tuntemukset tulisivat lävitse psykokemiallisen defenssin heiketessä. Kävelen euromarketissa, pyörittelen perunoita kädessä, oksettaa ja itkettää, mutta keho ei kumpaakaan jaksaa ja sielu on jossain jo Tampereen suunnalla. Hoidan sillibrunssilla käyntiin toista krapulaista, se lähtee STk:n kokoukseen ja ilmeisen huonoissa defensseissä myös koska tulee valituksi uudeksi puhikseksi.
Liityn kokousseuraan illalla, kun tilan on tarkoitus muuttua nanowrimottajien TGIO-partyksi. Sade tai nuutumus vähentää väkeä siitäkin iloittelusta, wrimottajia on paikalla vain kaksi hallituslaista ja minä ja Kati. Juominkien sijaan päällimmäiseksi jää mieleen tyttöjen keskustelu alakarppaajista.

3.12. Kolmas peräkkäinen sunnuntai joka huipentaa sateista viikkoa auringolla. Taas meidän on käytettävä valoaikaa siivoamiseen ja muuttolaatikoiden kätkemiseen. Vaikka kai se kuuluu joulun aikaan... lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa, porkkanalaatikkoa ja lainalaatikkoa... puoli kolmen näyttöön on tulossa ihmisiä jo jonossa, mutta sehän ei takaa asunnon myymistä kuutiopaloina. Vaikka siltä sen PAKKAAMINEN on tuntunut.
♥ Syödään viimeistä kertaa mätössä, vieläkin tarjoilija muistaa meidät, vaikka emme ole syöneet täällä tofua varmaan puoleen vuoteen (koska se on niin halpaa kiinamarketista). Kotona jatkamme maailmanhistorian ikuisinta narratiivia eli pakkaustarinaa. Laatikoita on juuri sopiva määrä tai hieman liian vähän, mutta onneksi meillä ei ole yhtäkään hankalaa esinettä kuormassa, pesukone ja akvaario menivät hyviin koteihin, vuodesohvan sai purettua hetekaksi ja sohvaksi. Vaikeinta muuton aikaan onkin nukahtaminen, itsensä rauhoittaminen kaikelta puuhastelulta ja sen tajuamiselta, miten moneen esineeseen elämä on kiinnittynyt, kun rihkamastakin on vaikea erottautua.

4.12. Ma. Vielä yksi karmea työaamu, ei työn laadun ja määrän vaan aikaisuuden tähden hirvittävä. Saaran lähdettyä duuniin 6:30 yritän nukahtaa tunniksi, mutta eihän siitäkään mitään tule. Parempi lähteä laitokselle tekemään tenttikysymykset ja pakkaamaan laatikollinen kirjallisuutta. Satelee synkänlaisesti, maskottilinkkari on kateissa, sen siitä saa kun bailaa naistutkimuksen tiloissa.
♥ Koko ilta pakkaamista, mutta uni tulee nyt paremmin kuin edellisenä iltana.

5.12. TÄNÄÄN SE ALKAA... matka kohti kotiseutua, ryömien ja kysellen jos ei muuten, kun 11 vuotta kestänyt "pistäytyminen" valtakunnan rannikolla on nyt ohitse ja nomadilootat laitetaan liikkumaan. Vielä aamunkoitteessa ripeksii vettä, mutta rullakkoa käytävän eteen työnnellessä haittana on enää jäätävä tuuli - ja muuttoauton puuttuminen.
♥ Sarjassamme OMITUISIMPIA yhteensattumia on talon eteen pysäköity poikkeuksellisen tiheä rivi autoja, joten muuttokuormuri ei edes mahtuisi talon viereen - ja ei siinäkään kylliksi ihmetystä, sillä ensimmäistä kertaa poliisiauto on paikalla sakottamassa joka ainoaa väärin pysäköityä välinettä.
♥ Muuttoapu tulee paikalle vähitellen, jokainen tapaus meitä muita rohkaisten ja ilahduttaen, ja muuttoautokin lopulta, ei enempää kuin akateemisen vartin myöhässä. Ja ihmiset ovat hurmaavan tehokkaita, Sami kantaa suorilla käsillä painavia pöytiä, Saaraa naurattaa vaikka nokkakärry juuttuu rännikuiluun, Emmauksen kärrytöissä kokenut Anna opastaa lootaketjun logistiikkaa, Karel ja Jani kanniskelevat isoimpia esineitä, ja kaikki tämä täytyy tehdä ensin talosta ulos, sitten sisäpihan poikki ja vielä Sirkkalankadun ylitse.
♥ Urheilutekona se on sellainen joukkuesuoritus, etten tiedä sille vertaa - paitsi pari tuntia myöhemmin Tampereella!
Teiskontiellä on kello 15 tienoilla jo miltei pimeää, mutta manselaisia ystäviä saapuu paikalle kuusi ihmistä, ja aivan kuin he yrittäisivät lyödä laudalta turkulaisten tehokkuusennätyksen vauhti sen kun kasvaa nokkakärryn rullatessa ensin hissiin ja sieltä neljännessä kerroksessa huoneistoon. Tunnissa on auto tyhjä ja toisen tunnin mentyä olemme NIIN KOTIUTUNEET että olemme löytäneet jopa läheisen mättökiinalaisen! Tämän päivän me tulemme muistamaan meidän itsenäisyyspäivänämme, pukuloisto ehkä hikeen tahriutuneena, mutta ihmisloistosta ja ihmeellisen vaivattomasta kodinvaihdosta helpottuneina me kohotamme illalla lootanpurkamiskaljat myös Annelle, Axulle, Erkalle, Joelille, Samille ja Terhille.
Kiitos turkulaiset, kiitos tamperelaiset, olemme teille ison palveluksen velkaa!
♥ Muuttofirmakin osoittautui erinomaisen ihmiskasvoiseksi (525 euroa ei taida olla paha hintanakaan...), kuljettaja oli kärsivällinen, vaikka joutui purkamaan rullakon kyydistä ja etsiskelemään Tampereella parkkipaikkaa meidän kaistaliikenteeseen tottumattomien alkuasukkaiden kanssa. Illan huipennukseksi saamme vielä A&J:lta opastuksen Budapestissa asumiseen. Se tulee olemaan siis ikään kuin neljäs kotimme lyhyen ajan sisällä.

6.12. Ke. Ensimmäinen aamu uudessa kodissa. Olemme tamperelaisia. Se alkaa jo tuntua, ehkei sydänalassa, mutta jonkinlaisena paikallisvaistona. Käymme Tammelan puolella päiväkävelyllä, haen Raimolta arvostelukirjoja, näemme Kalevankankaalta palaavia mitalinhelyherroja, paikallistamme lähikauppoja - ja alamme purkaa laatikoita, joihin olemme hysteerisellä vauhdilla sulloneet elämämme esineet. Niiden paikoista keskustellaan vielä neutraalisti, olohuone on iso kuin sali, kaappeja on tuhoton määrä. Ainoa pettymys uudessa kodissa on se matala resonoiva ääni joka kantautuu jopa neljänteen kerrokseen, liikenne Teiskontiellä on vähintään yhtä vilkasta kuin oli Uudenmaankadulla Turussa.
Kirjahyllyä pystyttäessä katsellaan linnan juhlia, vaikka onhan ne yhä enemmän kuin eri planeetalta. Ainoat kiinnostavat hahmot ovat nuo valtakunnan tavoitelluimmat karjut, virtuaalirakastajina keltaisen lehdistön kunnioituksen saavuttaneet optimistit Matti V ja Ville V, jotka tulevat valtakunnan jäykistetyimpiin bileisiin ILMAN DAAMIA. Siis vakuuttuneina siitä että saavat pokattua jonkun mukaansa. Jonkun punaposkisen kadettikoululaisen varmaankin?
Iltajunilla lähdemme tahoillemme töihin, klo 22:02 Saarun juna Helsinkiin ja 22:11 minun junani Turkuun. Hyvää yötä, hunaja, nähdään lauantaiaamuna.

7.12. To. Ihmeen hyvältä tuntuu herätä vanhassakin kämpässä, vaikka huoneet ovat tyhjillään ja vain parvella patja ja lukulamppu, hesareita eteisessä, jääkaappikin onneksi käynnissä. Ehkä hyvä fiilis johtuu ihan vain siitä, että saanut nukuttua taas kunnolla edes 7 tunnin yöunen ilman huolentunteita. Ja muuttotouhu on myös eräänlaista elämän järjestelyä, joten kaikki mitä tekee, ihan vaikka vaan keräilisi tilpehööriä jätesäkkiin vanhan asunnon hyllynsopukoista, tuntuu erityisen eettiseltä toiminnalta.
♥ Työnnän rullakon takaisin yliopistolle, rinkkaan on pakattu hukkakamoista kaikki sinkut, älpyistä ei niin väliä, niiden tuoma painolasti on jotain niin uskomatonta, että mp3-vallankumous alkaa näyttää oikeasti sellaiselta nomadismilta jollaisena mainokset niitä pomppivia teinejä esittelevät.
Täällä on kiireisiä töitä vähän, mutta siivottavaa olisi hurumykky. Ja sitten vielä tuo vanha asunto... kiinteistövälittäjä on jättänyt viestin, että hänen mielestään hintaa pitäisi pudottaa, ja olen sattumoisin ihan samaa mieltä kuinka paljon, en vaan ole sellainen kärsivällinen kauppias joka mieluummin odottaa puoli vuotta sopivaa ostajaa kuin pyrkii tavarasta eroon minimivoitolla, jep jep, äiti oli maitokaupan myyjä ja R-kioskin orjatar, tällaisen tavaratavan olen minä sisäistänyt maamonmeemistä.
Illalla Tampereelle, pitkästä aikaa perinteiseen Portti-juhlaan. Väkeä on paikalla ennätysvähän, liittyneekö siihen, että Portin kisassa on tapahtunut sukupuolipoliittinen käänne eli mieskirjoittajien vastaisku, pelkkiä äijiä I-III palkintosijat täynnä. Mutta palkinnonjaon edellä perusjengi tietysti jännää vielä asiaankuuluvasti...
Ja etualalla erinäisiä tuntemuksia monissa kyborgisydämissä herättävä raati: Frans Mäyrä, Raimo Nikkonen ja Kanera Eskola.
Ja tunnissa koko touhu on ohitse, otetaan yhteiskuva ja kaikkia alkaa naurattaa tämä touhu. Varsinainen juhlastelu tapahtuu Itsenäisyydenkadun toisella puolella Sevillassa, syödään etanoita ja muita alieneita, ja yritetään ennustaa millaisia kilpailuja spefialalla tarvittaisiin tulevina vuosina.

8.-12.12. Elämää Tampereella. Kuin suuressa korvarummussa eläisi, sellaiseksi osoittautuu kämppämme = olen kauhistunut automelun resonanssista, joka ei oikein ole ääntä vaan jotain muuta, sillä kun ikkunan aukaisee, ei Teiskontien jatkuva autovirta SINÄNSÄ aiheuta sellaista metelituskaa kuin siitä virrasta kantava värinä joka kaikuu kivikortteleissa, ja läpitalon kämpässämme. Muuten asunto alkaisikin jo kovasti tuntua kodilta ja korttelit tutuilta: viidessä minuutissa polkaisee yliopistolle ja kolmessa minuutissa Gopalille syömään.
♥ Hyvin vähän saan aikaiseksi työn tapaista, vähemmän kuin pitäisi; niin paljon asettelemista ja järjestelemistä kämpässä, mutta orientoituminenkin hidasta, että miten tässä kämpässä asettuu. Sunnuntaina kun heräsin ihmettelin kyllä eniten sitä, että mites täällä Tampereella saikaan toimia, sopiko käydä ihmisiä moikkaamassa ilmoittamatta etukäteen. Ei tainnut, täälläkään. Niinpä teen kuten muutkin manselaiset eli lähden tavarataloon ostamaan joululahjaa äidille.
♥ Maanantaina pyörin niin ympyrää, että katson kolme elokuvaa peräjälkeen, tähän tarvitsin kirjastokortin päivittämistä ja ihmeellisen kattavan vhs-hyllyn haravoimista. Mutta kotiin en ihan osaa asettua. Eniten se johtuu siitä autojen metelistä. Uudenmaankatu sentään täyttyi vain ruuhka-aikoina, mutta Teiskontiellä tuntuu olevan meno päällä aamusta iltaan.

13.12. Ke. Viimeinen kiireinen työpäivä Turussa. Eikä kiirettäkään synny muusta kuin hoitamatta jääneiden graduarvioiden tekemisestä. Enemmänkin ja tapauskohtaisemmin pitäisi pystyä niissä sanomaan, jotta jokin ympäristö syntyisi tutkimukselle siellä missä sitä tehdään, ja graduthan pukerretaan enimmäkseen kammioissa, joten ne ansaitsisivat isomman julkisuuden valmistuessaan, siis edes instituution suoman isomman kontekstin.
♥ Illaksi vielä kerran Nikelle saunomaan, tämä on viimeisiä harvinaisia päiviä kun olemme Saaran kanssa molemmat Turussa. Ilta venyy Niken tentinluvun ylitsekin, mutta keskiyöksi ollaan takaisin kotona...

14.12. To. ...ja torstaiaamuna onkin taas herättävä 6:lta, jotta S ehtii työvuoroon. En saa uudelleen unta, siivoilen kylmä- ja jääkaapista vanhentuneita ruokia, kaikkiaan kämpästä kertyy roskaa taas yksi jätesäkillinen. Vinyyli on se onnettomin materiaali millä kapitaalin raskaudesta muistutetaan, millään ei raskisi luopua jostain Human Leguen levystä, vaikka se nykyisellä neulalla kuulostaa seinäntakaiselta syntsahelvetiltä. Hyvä ennekin pilkahtaa komeronpohjalta, löydän viimeinkin pikkujouluna hukatun linkkarini: olin taitellut housut aseineen huolellisesti komeron pohjalle hukkavaatteiden sekaan, pikkufreudilainen lipsahdus juu.
♥ Laitokselle tulen työstämään loppuun rokkikirja-arvostelun, sitten viimeinen vastaanotto, joka on niin hiljainen että se tosiaankin voisi olla viimeinen myötä- tai vastaanotto. Seuraavan kerran pistäydyn tässä huoneessa ehkä kahden viikon päästä, tavaraa ja siivottavaahan täälläkin riittää. Kaiken voi kantaa tietysti kämpälle, se kun ei osoita vieläkään merkkejä myytävyydestä. Saas nähdä kuinka kauaksi kevään alennusmyyntejä pitää pudota sen kanssa ennen kuin löytyy sellainen itseni kaltainen keskiluokan edustaja, joka on asenteeltaan sopiva köyhäilijä kelpuuttaakseen hyväkuntoisen vanhan talon, mutta kukkaroltaan kuitenkin riittävän varakas halutakseen sen omakseen.
♥ Illalla joulupukkina Treen naistutkimuksen pikkujoulussa. Laulaako tämä pukki? Kyllä laulaa, tämä on perinteinen pukki.

15.12. Pe. Seminaarimatka Helsinkiin, aivan eksyksissä alkusoitoksi, koska oletan elokuva-arkistoa elokuvasäätiöksi, ja senkin jälkeen harhailen pitkin Punavuorta etsimässä arkistoa, palaan syömään keskustaan ja poikkean kysymään neuvoa turisti-infosta, sieltä tulee vastaus kuin lääkearkiston piippuhyllyltä. Iltapäivällä sitten liityn LeminenKara-seuraan, herrat jutustelevat pariskunnasta kuin sukulaisista, tuntuu kuin istuisi Viisasten Kerhon kokouksessa historian kytkeytyessä jokaiseen yksityiskohtaan. Omaksi tutkimusaiheeksi ehdotan mitä tahansa filmatisointia ja herrat tarjoavat "Valkoisia ruusuja". Jälkipelissä kuitenkin selviää, että sen filmatisointien vertailu edellyttäisi aikamoista tietämystä myös elokuvahistoriasta. Paremmaksi artikkelin aiheeksi ehdotan goottilaista romantiikkaa Lemisen elokuvissa.
♥ Elokuvalliseen tilaan virittyneenä menen katsomaan... uuden Bondin. Hämmästyttävää kyllä, se on juuri niin erilaisen hyvä Bond-konseptin päivitys kuin sitä on kehuttu. Ei itseironisia one-linereita, ei erotiikkaa, ei hilavitkuttimia (paitsi kaikkia näitä sen verran kuin ilmapiiri edellyttää), mutta hämmästyttävän tyyli- ja genretajuinen filmi; jopa varsinaisen filmin avaava toimintakohtaus on tehokkuudessaan sitä luokkaa että saattaa häpeään kaikki aiemmat Bond-filmit.
♥ Illaksi ja yöksi Arabiaan, Saarua odotellessa katsellaan vielä "Jossain Afrikassa". Ibuprofaani suhtautuu edelleen hyvin lungisti siihen AJATUKSEEN että se voisi päästä tamperelaiseksi meidän siivellä. Yritän kuitenkin perustella kissasta (toistaiseksi) kieltäytymistä kissan omilla oikeuksilla: emme olisi niin aktiivisesti kotona kuin sisäkissalla pitäisi seuraa olla.

17.12. Su. Pyhäpäivän ajelu Pyhäjärven ympäri Pirkkalan puolelle. Joulu rakentuu ihmeellisistä sattumista, tänään fillaroin juuri Tapanisten pihaan kun isäntäväki saapuu paikalle. Sen ainoan kerran vuodessa kun osun paikalle fillarilla hekin osuvat paikalle, ja iltapäivällä seuraan liittyvät Matti ja nuoret väätäiset. Kaupunkiin palattua on helpompi kokea rumpuhuonekin kodiksi, katsella TSH:n viimeistä jaksoa ja rakennella samalla Saarulle joululahjaa.

18.12. Ma. Arkinen aurinkopäivä, tämän ihmeen kanssa pitäisi hiljentyä... mutta Teiskontien tärinä ei anna siihen sijaa, vaikka yöllä on tullut luntakin sellainen harsonpehmentävä kerros. Tulen laitokselle katsomaan sähköpostin ja laittamaan Tarjan suosiollisella avustuksella Närhen arvostelun matkaan ja nettiin.
♥ Saaru tulee aamuvuorosta junalla, juhlitaan 43. pinttymäpäivääni rauhallisesti, pari lasia punkkua ja yksi termoskannu kokoelmiimme. Ilmastomuutoksen äkillinen kääntyminen ei meitä ainakaan pelota, olemme pian omavaraisia lämmönsäätelyssä.
Vielä kun se sujuisi äänensäätelyssäkin, tosin Saaru ei edes noteeraa katumelua. Sisustamme pikkuhuonetta ja katsomme "Salaam, Bombay". Olen sen nähnyt joskus leffakerhossa mutten siitä muistanut kuin lasten sadetanssin ja "näinkö potkaisit?" -poikakotiasukin.

19.12. Ti. Hämmästyttävää, jo kolmas aurinkopäivä peräkkäin. Pakkanen on pudonnut 10 asteeseen, nyt asennettava mittari ikkunan pieleen. Kämppä alkaa näyttää tällaisessa kontrastissa hyvinkin kotoisalta, mutta herään katumeluun jo 7:ltä. Juu, jotain tartteis keksiä, sillä veikkaisin että tähän tällaiseen laadullisesti määrittyvään meluun ei ihminen totu jos ei ole tähän ikään mennessä tottunut, vaikka asunut ikänsä kaupungeissa.
♥ Saatan Saarun junalle, pistäydyn Sami&Sinillä, jotka juuri pakkaavat tavaroita lähteäkseen kohti Savoa ja Kainuuta, onnelliset yhden päivän edellä meitä maallisempia eli hitaampia läksijöitä. Syömässä Gopalissa ja sitten ihmettelemään sähköpostin hiljenemistä.

20.-27.12. Savossa joululomalla. Nippanappa saimme valkoisen joulun, aatonaattona kun alkoi tuulemaan ja sään muuttuessa pakkanen koveni ja yöllä satoi puuterisen kerroksen lunta maille ja jäille. Ulkoilimme yhden kävelylenkin päivässä, kahtena päivänä ei sitäkään; söimme ehkä hieman keveämmin kuin suomalaiset yleisesti ja saimme lahjoja asiallisemmin kuin keskiluokka keskimäärin; pelasimme aavikolla ja merellä, rakensimme karavaaneja ja ryöstimme aarteita. "Talvikuningas" oli sopivan satumaista joululuettavaa, sen sijaan McAuleyn "Mind's Eye" oli vielä tyhjänpäiväisempi kuin "White Devils", joka sekin oli melkoista toimintafilmirytistelyä romaaniksi. Näiden McAuleyn uusimpien teosten perusteella en kyllä tunne minkäänlaista kiinnostusta hänen aiempaan tuotantoonsa, jolla hän scifikirjailijan maineen kuitenkin rakensi.
♥ Itselläni on konekin ja hieman työtä mukana, mutta suhtaudun niihin kuin harrasteisiin, nyt, kotimatkalla kyllä intoudun kirjoittamaan synopsiksen fantasianäytelmäksi.
Vasta mökiltä lähtiessä tuntuu, että marraskuun synkkä kirous on jäänyt vaanimaan talviparatiisimme nurkille: emme ehdi istua kuin 7 minuuttia bussissa ja tulla juuri Lapinsalmen ahtaan sillan ylitse niin bussia päin pläsäyttää jeeppi. Kotona kuulemme, että vähän etelämpänä, Leppävirralla on tien liukkauden takia auto luiskahtanut järveen eikä siellä oltu yhtä onnekkaita kuin meidän onnettomuudessa: vain bussin nokka ja jeepin keula menivät murskaksi, ja kuskit säikähtivät.
Me saimme kyydin vanhemmilta Kuopioon, samoin joku mummeli jonka poimimme kyytiin bussitolpalta, ja tämän onettomuuden ansiosta tulimme käyneeksi vielä Kuopion kodissa ja tulin löytäneeksi sieltä unohtamani käsikirjoituksen.
Kotimatkat sujuivat onneksi rauhallisemmin, paitsi että Saaran reitillä hajosi sitten juna Kouvolassa.

28.12. To. Aamujunalla Turkuun, aurinko ainoastaan välähtää ja sinertää taivasta, mutta muuten tuntuu keväältä, lämpöä on rannikolla +6. Tulen siivoamaan työhuonetta, paperia lienee sellainen määrä että sitä voisi sanoa henkilökohtaiseksi arkistoksi, ja suurimman osan heitän menemään: kirjalisuushistoriasta säilytän neljä luentosarjaa, muuten kaikki luentokurssien paperit makuloitavaksi hopsansaa; jos jokus teoriapitoisemmista aiheista vielä luennoin niin kaikki on päivitettävä uudeksi.
♥ 29.-30.12. Menee vielä koko perjantai Turussa, työhuone tyhjenee muutamalla hyllyllä, kannan jätesäkillisen papereita keräykseen. Lauantaiaamuna Tampereelle, nukahdan heti syötyä, niin väsynyt siirtymäriittiin rutinoitumisesta. Illalla yritän elokuviin, mutta leffa alkaisi 22:30 ja siihen aikaan en kyllä mene katsomaan aikuisten fantasiafilmiä, sellaista kuin "Faunin labyrintti"...

31.12... kun kerran saman elokuvan voi katsoa päiväsäaikaankin. Elokuva itsessään on iso pettymys. Sen fantasiapitoisuutta on yliarvostettu ja sen raakuuksilla mässäilystä vaiettu. Espanjan sisällissotaa on "Faunin labyrintissä" ("Pan's Labyrinth") käsitelty niin kuin joku teinipoika kirjoittaisi romanttista seikkailutarinaa sisseistä ja fasisteista. Visuaalisesti tämä tällainen fantsu toki erottuu hollywoodkamasta, mutta sen takia ei välttämättä tarvitsisi mennä elokuviin.
♥ Illalla Arabiaan, josta Saarun kanssa Alppilaan Marian bileisiin ja sieltä sitten Merihakaan Jysin 40v-vuodenvaihdejuhliin, kahdeksannesta kerroksesta katselemme ilotulitusta kaupungin parhaalta aitiopaikalta.
Puolalainen tilastomies kertoilee pitkät jutut Stanislav Lemistä, mutta juuri sen verran olen juonut päivän aikana viiniä ja boolia, etten jälkikäteen muista muuta kuin sen mitä tiesin entuudestaan.

2007

TAMMIKUU

1.-2.1. Ma & Ti. Hiljaisia päiviä, vesisadetta ja asettumista Tampereelle. Vielä ehdimme tavata Tanjan Helsingissä pitkästä aikaa. Tiistaina käydään jo Gopalissa lounaalla kuin ainakin kunnon manselaiset ja lukemassa Aamulehti: siinä on Arton arvostelu Niemelä&Tammisalon provokaatiosta, asianmukaisesti käsitelty juuri sellaisena kuin mitä se on kirjoitettukin. Arton jutun vieressä on sitten Kari Salmisen yritys selittää Judith Butlerin teoriaa "palikkaversiona". Vaikka Salmisen asenne on naistutkimusta komppaava, se tulee välittäneeksi jotain siitä miten palikkamaisesti naistutkimusta ulkoa päin voi katsella silloinkin kun siihen suhtautuu positiivisesti. Butlerin erityisyydestä ja merkityksestä nais- ja queertutkimukselle Salminen ei pysty sanomaan yhtään mitään.
♥ Mutta ilmeisesti Aamulehdellä ei ole varaa etsiä kuin yksi asiantunteva avustaja per lehti; eihän Hesarikaan yleensä toimi yhtään ylevämmin = varakkaammin.
Illalla elokuvissa "Pianistin sivunkääntäjä". Olisihan se ehkä parempi jos se olisi "Kirjailijan sivunkääntäjä", mutta kirjallisen käsittelytavan sijaan se on muuten söötin ranskalainen filmi, sellainen jota olisi rakastanut 90-luvun alussa, kun olin hurahtanut kaikkiin lilith-tarinoihin ja kuvittelin Rossenin "Lilithiä" maailman parhaaksi elokuvaksi. Katsomossa on ehkä nelisenkymmentä naista, ja 3-4 miestä, kun toisen äskettäisen 'pianisti joka hukkaa elämänuransa' -filmin ("Sydän lakkaa lyömästä") sp-suhteet olivat fiftisiksti. Pianon kohtalonomaisuus avautuu siis totaalisen eri lailla sukupuolikohtaisten genrejen mukaan: dekkaripiano soi kohtaloa molemmille sukupuolille, mutta psykodraamapiano vain naisille; edellinen jatsahtavasti, jälkimmäinen yhtä sekopäisesti kuin Sostakovits.
♥ Niagaran teatteri on nyt kuitenkin yksi majakka meille paluumanselaisille, ja sitähän Tampere on paljolti muistoissakin, erinäisiä elokuvateattereita ja teattereita, ja roolipelejä ja kadonneita kapakoita. Cafe Junttia en olisi edes muistanut ellen olisi lukenut v. 88-89 -päiväkirjaa viime viikolla.

3.1. Ke. Alamme jo bongata tuttuja tamperelaisia. Ensin tapaamme O1:n yliopistolla, sitten haemme O2:n nuudelilounaalle. Nuudelin ylitse saamme vinkkejä ketä manselaista äänestää tulevissa ek-vaaleissa, kirjastosta saamme lisää devareita... joita katselen Saarun nukkuessa, eroottisessakin aineistossaan näyttäviä filmejä eli totaalisen tyhjänpäiväisiä, kuten 20 v sitten kiehtovan käsittämättömältä tuntunut "Marian rakastajat".
♥ Mutta luemmeko nykyään lainkaan? Tuntuu että ei. Yöllä luin pitkään "Maailmankaikkeuden mittaamista", mutta en pysty lukemaan kuin pari sivua Poe-kokoelmaa, arvostelukappaletta, niin nukahdan oitis. Selitän tätä kirjojen torjumista sillä, että kämppä ei ole vielä lähelläkään rauhallista pesäpaikkaa tunnelmaltaan, sen kadulta kantautuvan automelun vuoksi. Mutta kai tässä on enemmänkin kyse siitä, ettei oikein tiedä miten elämää eli päivärytmiä järjestelisi, etenkin vuodenvaihteessa ja kun Saaru on sekin vailla rutiineita nyt tammikuussa.
♥ Mutta tosiaankin: auringon tänään näimme ja heti tuntui suurenmoiselta, kevättä ja Unkaria päin menevältä.

4.1. To. Yöllä oli satanut lumen, mutta päivän eli harmauden koitettua pimeästä se alkoi sulaa loskaksi. Nousemme aamuisin hitaasti, vasta 11-12 aikoihin.
♥ Onneksi lähettyviltä löytyi hyvä nettipaikka, Sampolan kirjastolla on kokonainen torihuone täynnä päätteitä, joita saa varata 1-3 tuntia kerrallaan. Mutta kummoisia eivät ole työt, joita tulen täältä lähettämään, kolumneja joita olen raapustanut junassa.
♥ Tänään ostimme lisää ikkunantiivistettä ja tarkastimme kaikki uloimmat ikkunat: kaksi niistä EI ollut kunnolla kiinni, mutta eipä se siihen matalimpaan ääneen huomattavasti vaikuta. Enemmän toivoa on tuuletusikkunoiden tiivistämisessä, ne ovat aika omituisia, kun ulompi ei pidä juurikaan ääntä tai lämpöä, ja esimerkiksi keittiön ikkuna on selvästi puoli senttiä liian kapea tarkoitukseensa. Terkkuja vaan kaikille, jotka aikovat hankkia Fenestra-ikkunat: harkitkaapa uudelleen.

5.1. Pe. Aamulla satelee, päivällä on +7 ja illalla on satanut lunta satulalle, kun tulen ulos kirjastosta.
Päivällä lounaalla Terhin kanssa, illalla törmään Jariin ja Jukkaan, mutta muuten eli pääsäänöisesti elämä Tampereella on vähän epätoivoista kulttuurinkulutusta; hetken mielijohteesta menen teatteriin katsomaan "Hedda Gableriin", joka osoittautuukin erinomaiseksi valinnaksi. Saan ihan oman penkkirivinkin vaikka katsomo on muuten myyty täyteen, juon jallua köhääni, ysk ysk, eiköhän ole jallucola ilman colaa ansaittu?
♥ Väliajalla törmään sattumalta uusiin naapureihini, ja mr V kertoo jonkun Ibsenin aikaisen filosofin väittäneen ettei Heddan kaltaisia naisia voi olla oikeasti olemassa.
Hmm, minusta heddan esittäjä näyttää kovastikin tutulta, etteikö olisi peräti NÄTYstä valmistuneita kovanaamoja...
Mutta pitkästä aikaa sellainen näytelmä joka pakottaa ajattelemaan millaisilla halun ja puutteen tekniikoilla näytelmä toimii kuin elämä tiivistettynä kahteen näytökseen.

6.1. La. Olen kadottanut jo toivon ikkunoiden tiivistämisen suhteen, mutta jatkan sitä kun ei muutakaan voi. Autojen kaasutusäänen matala kumu tulee joka tapauksessa läpi ikkunalaseista, joten on ihan sama minkä verran tiivistän. Sisemmät ikkunat pitävät lämmönkin ihan riittävästi ilman ylimääräisiä tiivisteitä. En siis usko, että melu volyymiltään tulisi lähellekään sitä 55 db:n päivärajaa joka on melun tunnusmerkki ja raja taajama-alueella, vaan että se on laadullisesti sellaista, joka aivan erityisesti käy minun kaltaiseni lukijaihmisen korvaan.
♥ Mutta tänään ulkoilen, onhan loppiainen, jota vietetään perinteisesti sauva- ja jeesuksiteollisuuden kunniaksi. Minä ulkoilen ilman kumpiakaan, mutta rantoja ja golgattoja myöten, Kaupin metsät eivät ole paljoa muuttuneet sitten viime reissuilun...
♥ Kotiin palattua on kyllä helppo käydä koneen ääreen, koska se matala katumelu ei haittaa juurikaan kirjoittajan keskittymistä, pelkästään lukijan ja mietiskelijän. Lämmitän torstain ruoan ja juon Saarun nörtticolaa. Illalla katselen kaikki leffat, jopa hätävarani eli "Kadonneiden lasten kaupungin". Silti editointi etenee, hitaasti ja varmasti.

7.1. Su. Huraa, tänään pääsen pakenemaan Helsinkiin, jossa tietysti sataa ja junakin on paitsi myöhässä niin täynnä yhtä hukassa pyöriviä ihmisiä. Mutta matkailu tuo verkottaa, tapaamme Tanjan vielä kertaalleen ennen sen mannermaalentoa.
Erityisen kiitollinen olen päästessäni Arabian retriittiin, siellä on aina kissanviiksenhiljaista, saan katsella runollista "24"-sarjan avausta kaikessa rauhassa, Saaru tuhisee vieressä.
♥ Yötä vasten luen vielä Turinin tarinaa, masentavaahan se on siihen tavaraan nähden jota editoin. Mutta toisaalta: jos Tolkien uskoi niin vahvasti, että hänen akateemiseen ARVOONSA sopi sellaisten tarinoiden kirjaaminen, niin ehkäpä jonkin murenen siitä kunniasta voin lainata itselleni eepoksen editointiin. Tai vähintäänkin: pitämällä sormeni ja pääni käynnissä tällaisilla kirjoitustöillä varmistan sen, että esteettinen tajuni (?) ja mielenvilkkauteni pysyvät vireilla "varsinaisia" kirjoitustöitä varten.

8.1. Ma. Sadetta piisaa. Nukutaan myöhään, lähden sitten 12:n junalle Turkua kohti. Täällä siivoustyöt vaan jatkuvat, sadehämärät niiden taustalle. Istun taas iltamyöhäiseen, sade yltyy, mutta siistiä ei tule vieläkään. Ei voi sanoa edes arkistoivaksi elämäntavaksi, koska olen vaan niin pihi etten heitä mitään menemään. Kaikki VARASTOIVAt luonteet eivät kuitenkaan ole anaalis-pidättyväisiä vaan yksinkertaisesti laiskoja. Ja tämä laiska raahaa kamalia paperikuormia pitkin sateisia katuja kellarin nurkasta löytämällään kaljakärryllä.

9.1. Ti. Kiireinen pelipäivä. Turusta Tampereelle junalla, luen "Marrakeshin ääniä", ainoa fiktiokirja joka säilynyt matkassa läpi vuosien kuin katekismus. Voisikin tehdä listan niistä teoksista, joista parhaiten oppii kirjoittamista. Tämä olisi kärjessä.
♥ Illalla pelitystä on se että kiiruusti polkee Kehräsaareen ja että fillarista puhkeaa kumi vasta perillä, ja että illalla sitten kokoonnutaan laudan äärelle ja Olli päihittää meidät peleissä, joita kokeilee ensi kertaa. Mutta kylläpä kämppä muuttuu heti kotoisammaksi, kun S sitä sisustaa ja tulee vieraita.

10.1. Ke. Ulkoilupäivä. Kävelemme Kaupin metsässä, tuuli puhaltaa myrskyisänä rantaan, juodaan kahvit UKK:n pisuaarissa, se on nykyään pelkkä seminaariloota, johon tamperelaiset eivät suostu pistäytymään, manselaiset ovat reipasta väkeä verrattuna vaikkapa T:n kaupunkiin. Kun Tampereella tulee juna-asemalle, niin ELÄMÄ velloo ympärillä, kaikkialla on ihmisiä MENOSSA johonkin, kun Turussa päällimmäisin vaikutelma on aina se että kukaan ei ole koskaan yhtään missään.
♥ Tätä iltaa vietämme kuitenkin turkulaisittain kotosalla. Katumelua emme saa kukistettua, mutta uusia teorioita sen laadusta saamme luoduksi. Ilmeisesti vika ei ole niinkään talossa (paitsi sijainnin suhteen) kuin kämpässä: läpitalon parkettilattia ja isot tyhjät komerot lisäävät kaikua. Tarvittaisiin sellaisia painavia huonekaluja, joita rouva L:lla oli asumisaikanaan, jotta liikenteen murina ei kaikuisi sisätiloissa.
♥ No, sitten kun kadulla tulee hiljaista niin talokin on hiljainen kuin mikäkin manseleumi.

11.1. To. Vähän pakastuu. Saaru lähtee töihin Helsinkiin, minä menen suomalaisen miestutkijaeliitin tapaamiseen, juonimme mikä on vastaiskumme antifeministisille voimille, joita luonnontieteilijäsovinistit rahoittavat ja äijäsakilaiset yllyttävät.
Illalla smial-kokoukseen, meitä on tasan 3+1, jos kanitkin lasketaan mukaan hobittipitoiseen harrastetoimintaan. Yötä vasten kokeilen mitä vanhoista blogeista saisi aikaiseksi yhteen editoimalla: ei yhtään mitään. Hah hah. Luen sitten "Labyrinttia" todetakseni, että kirjassa ei tosiaan tarvitsekaan olla "yhtään mitään" jotta sellaisia julkaistaan ja käännetään 15 kielelle. Toiveikasta?

12.1. Pe. Mittari näyttää aamulla yhdeksää pakkasastetta, mutta tämä on se mittari joka ikkunasta pudottuaankin säilyi vielä ehjänä, joten se ei ole yhtä luotettava kuin mittari joka EI säilynyt ehjänä (eikä näytä enää yhtään mitään). Haen "vanhalta" laitokselta Annea & Tarjaa syömään, Ville tulee Tarjan tilalle.
♥ Pian 2 viikkoa on mennyt tätä apurahavuotta ja mitä olen saanut aikaiseksi:
- 3 kolumnia
- 2 referee-arviota
- 1 arvostelun (Goth Chicistä)

Kehno saldo, eikä se tule juuri kohenemaan helmimaaliskuussa, kun luemme vain jotain budapestilaisista divareista löytyvää lentokenttäproosaa. Edes luetuksi en ole saanut paljoakaan, enkä ole varma, olenko "ymmärtänyt" mitään niin merkittävää, että olisin senkään perusteella "ansainnut" tämän välivuoteni taiteilija-tutkijana. Eniten minua kiinnostaa tällä hetkellä teatteri ja draama, nyt yhtäkkiä eli jälkikäteen Ibsen, mutta vasta kun luin Filmihullusta jutun Ibsen-filmatisoinneista. Olisinko voinut uskoa, että Ingrid Bergman on joskus esittänyt Hedda Gableria? Nelikymppinen Ingrid-muori ihmishirviön roolissa?!?
♥ Noin muuten kuvitelmani elämän AKTIVOIMISESTA ovat ihan yhtä keskiluokkaisia kuin muillakin: josko uuden lehden tilaamalla tai uudella työväenopiston harrasteella saisi jotain uutta ulottuvuutta elämään. Onneksi päivät ja viikot ovat niin epämääräisiä rakenteeltaan, etten sellaista saa aikaiseksi. Riittää kun lehdet ovat luettavissa lähikirjastossa, parin korttelin päässä, ja että lähettyvillä on myös useita keskenään linkittyviä spefi-piirejä.
Illalla sää muuttuu kuin taikaiskusta, on 6 astetta pakkasta, mutta alkaa sataa vettä. Ehkä tämä olisi pitänyt aavistaa tilhiparvien kerääntymisestä auringonlaskun hetkellä?
Tälle maagiselle illalle ei löydy sopivaa teatteriesitystä, joten menen elokuviin, pitkään pantattuun "Babeliin", joka on kyllä niin maksimaalisen ahdistava kuin elokuva voi tunnelmiltaan olla, mutta kuitenkin paljon sutjakkaammin etenevä kuin mitä tästä arvostelujen perusteella arveli.
♥ Kotiin palaa tietysti vähän vaivalloisesti, onhan perjantai-ilta eikä muuta tehtävää kuin avata kone ja alkaa kirjoittaa, edes arvostelut tuosta "Babelista" ja sitten myös "Pianistin sivunkääntäjästä", täytyyhän jotenkin pitää makuasteikko hereillä ja vireillä pään sisällä. Sitten alan kirjoittaa myös Poe-arvostelua, ei siitä kuitenkaan mitään syvällisempää tule vaikka kuinka vertailisin aiempiin käännöksiin tai yrittäisin löytää jotain omaperäistä sanottavaa moisesta klassikkojärkäleestä. Parempi tyytyä sen esittelyyn mitä Poe merkitsee scifin ja spefin perinteelle, ja SEKIN on paljon enemmän kuin tuolle teokselle suotiin esim Hesarin ja Aamulehden arvosteluissa, joissa toinen toistaan tylsemmät toimittajakriitikot tyytyivät referoimaan tietoja Poen elämästä.

13.1. La. Laitoin kellon herättämään puoli 10, jotta ehdin ajoissa kirjaston päätteille varaamaan konetta. Niitä onkin runsaasti vapaana, mutta välillä joudun käymään kotona hakemassa unohtuneen Poe-arvostelun. Varsinaiseen tarkoitukseensa en ole kirjastoa vielä käyttänytkään, siis kirjojen lainaamiseen, ennen kuin tänään: tuoreita näytelmiä, sittenkin ennemmin kuin Ibseniä, lukemistaiteen muusa kun ei oikein potki tai eivät sellaista pitäneet tarpeellisina edes muinaiset kreikkalaiset, ennemmin sitten noita lipareita, nykynäytelmiä joiden tekstin ahmaisee vaikka ruokatunnilla tofupalansa ohessa.
Milloinkahan Suomessa on viimeksi kirjoitettu aitoa lukudraamaa? Liekö sitten Linnankosken päivien? Minunhan tuollaisetkin asiat pitäisi tietää, mutta onneksi en ole enää tiedoiltani enkä taidoiltani vastuussa.
♥ Vähän hämmentävältä se aluksi näytti, kun esimerkiksi Editan kirjaesitteessä oli kuvan alla muilla tekijöillä pitkän sertifikaatit mitä opetuslaitoksia he palvelevat missäkin hienossa virassa - ja oman kuvani alla vain yksi sana, "kriitikko".
♥ 'Kolportöörikin' olisi hauskempi, tai ainakin vastaisi lennokkaammin sitä millaiseksi monitaitopelleksi itseni tunnen kulttuurin kentällä.

15.1.-19.1. Märkä kiireinen viikko, mutta talo muuttui kodimmaksi, etenkin kun S onnistui jotenkin pehmittämään seiniä ja madaltamaan kaduilta kantavaa murinaa niillä. Viikon sisällä ehdin tehdä taas pikkupyhän kierroksen kaupunkien välillä, Hgissä radiossa ja Turussa siivoamassa. Viimein lopulta jätän työhuoneen avaimen Jusleniaan. Paluuta ei ole, kadut ovat tyhjiä, ja kun illalla käyn juhlistamassa elämäntavan poispyyhkimistä, ei Cosmarissakaan ole ihmisiä kuin nimeksi. Turku tyhjenee, meri tulvii sen kaduille, elämä pakenee sisämaahan ja televisioiden ääreen - kuvaruudunmustana jatkuu tämä kaikkien aikojen pisin syksy Suomessa.
♥ Mutta me pääsemme siniseen, löydämme tiemme viimeinkin Kalevan uimahalliin.
Se on viikon ja talven parhaita päiviä. Torstaina sitten kunnon hämäläinen talkoopäivä, Pirkkalan puolella postitamme Portteja ympäri Suomea, hämmästyttäviä määriä scifin harrastajia löytyy Lappia myöten, ja Oulu on niin täysi propellimestareita että luulisi sinne syntyvän seuraavan kotimaisen harrastajadynamon.
♥ Perjantaina talkootyö on vähäisempää, tamperelainen miestutkimuksen koulukunta lounastaa miehiseen malliin telakalla, illalla Samin luona verkonkudonnassa ja vielä viimeiseksi Ylioppilasteatteriin katsomaan "Usko"-nimistä esitystä, jotakuinkin tyhjänpäiväisintä näyttämön ja katsomon aikaa tuhlaavaa improvisaatioleikkiä. Tampere teatterikaupunkina taitaa olla yhtä iso vitsi kuin Turku kulttuurikaupunkina, koska tämän esityksen typeryydelle vetää vertoja yleisön hölmöys: ne jaksavat nauraa sille helppoudelle että jonkin 'vaikean' draaman sijaan saavat katsella antiteatteria, esittämisen esittämistä.
♥ Minut saa työntää kumihankeen jos vielä joskus kuvittelevan katsovani ylioppilasteatterin "esityksiä" yhtään missään paikassa tai mielentilassa.
Vasta kotiin tultua luen Aviisista, millaisen älämölön tästä YT:n "Uskosta" on saanut aikaiseksi Aviisin teatterikriitikko. Kyllä hämmästyksen sormi saisi tunkeutua syvälle yyteeläisten tukkoiseen päähän, jotta sieltä jotain itsekritiikkiä löytyisi 2000-luvulle. Kriitikon vastaukseen "Uskon" ohjaajalle voi tutustua onneksi Aviisin verkkosivuilla, ja intoudunkin sen ansiosta pian lähettämään hänelle kiitoksen lehden kautta - tällaista AMMATTITIETOISTA toimintaa varten kai minä olen kriitikkoapurahan saanut?
Kiitos Hertta-Mari Kaukoselle (Aviisi 16/06) kriitikon velvollisuuksien noudattamisesta sekä journalismin että estetiikan puitteissa. Nyt "Uskon" nähtyäni olen samaa mieltä, että tästä YT:n näytelmästä voi tosiaankin täydellä sydämellä käyttää ilmaisua "täyttä paskaa". Olisi hullua arvioida sitä draaman kriteereillä, kun kyse näyttää olevan vain ja ainoastaan improvisaatioharjoituksissa syntyneen hauskan yhteistunnelman siirtämisestä kavereiden katsottavaksi.
"Uskon" nähtyäni uskoni Aviisiin kasvoi suoraan suhteessa epäuskoon tamperelaisen harrastajateatterin tilasta. Missä lienee teattereiden vastuu siitä, mitä niiden nimissä esitetään?
Markku Soikkeli
Aviisin teatterikriitikko 80-luvulla

20.1. La. Kirkas pakkaspäivä. Jos olisi sukset niin huikeaahan olisi herätä aikaisin... mutta nyt on vain Kalevan ja Tammelan korttelit, suuntana hakea pakettia huoltamonräkälään sisustetusta postikonttorista. Mutta sitten yliopistolla Annelta Unkarin karttoja ja näkymiä siihen, mitä on elää kevättä Unkarissa.
♥ Enää on jäljellä viikko lähtöön, hämmentävää on se, miten vähillä varusteluilla olemme lähdössä niin pitkäksi aikaa niinkin kauaksi. Helpompi on ollut suunnitella paluumatkaa (junaliput, hostellit, bussiliput Baltian läpi) kuin sitä miten elämme perillä.
♥ Turun kämppää en sitten saanut myydyksi ennen lähtöä, joten ainakin asuntolainoittava pankki kaipaa meitä takaisin. Valtio tuskin huomaakaan, jos muistamme sitä etä-äänillä eduskuntavaaleissa, ja Tampereelle olemme asettuneet tähän mennessä niin ohuesti, ettei kukaan täälläkään noteeraa poissaoloamme.
Ja koska jokainen päivä on antiporvarin elämässä katastrofipäivä täytyy tällekin illalle olla jotain millä kuohuttaa mieltä: devarilta "United 93" joka onkin lajityyppinsä valiofilmejä.

21.1. Su. Luen ekoscifinovelleja, tuskailen miten niitä osaan ja kehtaan editoida. Illalla pääsen hauskempaan räätälintyöhön, avitan sami&siniä luontaisfirman mainossivujen tekemiseen. Palkkioksi pariskunta piffaa minut elokuviin, menemme katsomaan "Prestigeä", joka onkin erinomainen valinta meitä yhdistäville hörhöaiheille, taikuudelle ja illuusiolle.
Ja kun palaamme elokuvista, abracadabra, myös verkkosivut ovat tulleet yllättäen näkyville eetterin pimeydestä.
♥ Kotiin päästyä on katsottava vielä videolta "24":n viimesin jakso, jotta harmahtava mediapäivä tulisi täyteen. Minkähänlainen olisi mediasapiensin suspensekyky ja miten se vaikuttaisi aineenvaihduntaan, jos olisi tv-kanava jolta tulisi vuorokauden ympäri jotain "24":n kaltaista sarjaa? Ilmeisesti WoW-paattien elämänrytmi on juuri sellainen. Sen voi päihittää vain suunnittelemani "42", jossa Jack Bauer pysäyttää vogonien hyökkäyksen lausumalla suomalaista nykyrunoutta.
Douglas Adams, et tiennyt vielä mitään siitä, mitkä lajit KELPAISIVAT sukupuuttoon...

22.1. Ma. Pakkaspäivä, ihan ehta, -15 aamulla. Koneelta koneelle käy tieni, sen verran että saan laitettua matkaan ja verkkoon taas yhden arvostelun, Reynoldsin kirjan pitkään seisoneen selittelyn... siis kontekstipitoisen arvostelun, kun kyse on teoksesta joka on ihan puutaheinää romaanina mutta aidosti kiinnostava osana galaksienvälistä ilmiötä. Ja kirjan ansiosta keksin sentään uuden määritelmän huonolle scifille:

Kun jännittävässä tieteiskirjallisuudessa kamppailevat ironia ja paatos, on tylsässä scifissä paatos päässyt pysyvästi voitolle.

♥ Lounaaksi mustamakkaraa, apteekista korvatulppia ja yrttiöljyä ensimmäistä ja viimeistä talviviikkoa varten. Matkaa varten puolestaan junapaikkaliput, vaikkei paluumatkaa oikea "travelleri" edes ajattelisi 2 kuukautta etukäteen.
Jep, meissä on oikeaa travelleria yhtä vähän kuin pellemiljoonassa oikea hippiä. Ei voisi käheämpää kiinostaa, kun talvi on kylmä ja maas' on pitävä hanki. Ja Budapestissa kuulemma sataa.

23.-26.1. Tuiskuisa talvinen viikko, pistäytyminen Turussa hakemassa taas yksi lasti kototavaraa, samalla ilolla uimassa Petreliuksessa. Hesassa käyn ihan yhtenään keikoilla, perjantaina Kemppisen vieraana, lauantaina menossa ÄOL:n talvipäiville Isomäkeä haastattamaan. Hyvin vähän omaa saa siinä sivussa aikaiseksi, mutta kotoisaa kyllä on, kun Saaru lopetti työt 2 kuukaudeksi ja yritämme vähitellen virittyä taideloman taajuudelle. Ja vaalikuumeen?
PUOLUEET HOROSKOOPPEINA
Keskustan uusi slogan, "Vähän kuin itseäsi äänestäisit", ei ole täysin idioottimainen, koska sitä voidaan mukaillen soveltaa kaikkiin isoihin puolueisiin:
 
Kokoomus - "Vähän kuin itseäsi rahoittaisit".
SDP - "Vähän kuin itseäsi huijaisit".
Vasemmistoliitto - "Vähän kuin itseäsi verottaisit".
Perussuomalaiset - "Vähän kuin itseäsi kehuisit".
Kristilliset - "Vähän kuin itseäsi vähentäisit".
Keskusta - "Vähän kuin itseäsi panisit".
sekä tietysti:
Vihreät - "Vähän kuin äitiäsi äänestäisit".
27.-28.1. Lauantaina taas pikareissu hyiseen Helsinkiin, missä arktiseen ilmastoon tottunut Isomäki hypnotisoi äidinkielenopettajat heidän talvipäivillään (kaikki opet ovat pukeutuneet punaisiin t-paitoihin tunnustaakseen väriä vaalikevääksi).
Ristolta voi kysyä ihan mitä tahansa ja aina tulee vastaus.
"Risto, miten pysäyttäisimme maailmankaikkeuden lämpölaajenemisen?"
"Hmm..." ja kohta tulee Riston oma idea siitä, kuinka jeesusteipin ja alkuperäiskansan tietämyksellä rakennetaan laite maailmankaikkeuden pelastamiseksi.
♥ Mutta tämän kiitollisempaa tapausta ei siis haastattelijalla voi kirjailijoissa olla. Ja miksi kaikki kirjailijat eivät voi olla kuten Risto Isomäki? Koska enemmistö heistä on kiinnostuneempia itsestään kuin aiheistaan.
♥ Illalla käydään taas Sami&Sinin apuna, herkutellaan omenapiirakalla. Sunnuntaina siivotaan omaa kämppäämme, jotta se olisi Terhille ja vanhemmille kotoisampi paikka lähestyä, ja jotta pienimuotoisen tuparimme pullojäljet saataisiin pyyhkäistyä näkyvistä. Kävellään sääntöläpuutarhamökeillä, pakkanen tuntuu yhä kovalta, vaikka ei sitä ole kuin muutama aste. Pakkaamme lopultakin kahden kuukauden kamat muutamassa tunnissa, ja niinpä nyt Hesassa rinkkoja purkaessa saamme todeta kaikenlaista unohtuneen: kameran laturi, näytelmän raakatekstit, luentopaperit, muutama osoite, ym pientä. Passi, piljetit ja pengar on kuitenkin se mihin tartutaan ja mitä ruumiinmuodoista tarkistetaan, onko kaikki vielä mukana. Ja täältä Hesan Arabiasta käsin saan laitettua vielä matkaan ja verkkoon viimeisen skihviarvostelun ennen matkaa...
♥ Matkalukemiseksi löysin vielä eilen "Ebenpuun", joka oli loppu kaikkialta muualta paitsi Liken omasta kaupasta. Sen lisäksi ei ole muuta kuin "Rule for four" -hömppätrilleri, siis jotain millä virittää itsensä loman lepotilaan. Näin alkajaisiksi.
Saaru aikoo päivittää uutta blogiaan myös Unkarista käsin, joten sieltä voinee seurata tulevina kuukausina minunkin kuulumisiani, jollei sitten Unkarin nettikahviloista löydy yhtä helposti turvallisia terminaaliohjelmia kuin täällä Suomessa.

U-BLOGI || Budapest 29.1.-18.3.2007

29.1.-4.2. ma-su. Budapest. Nefelejcs utca.
Täällä agentti 00G ja tehtävä Istanpestissä. Aloitamme tuttuihin paikkoihin orientoitumalla ja toiseksi uusien ympäristöjen kartoituksella (kaupat, nettikahvilat, puistot). Kolmantena päivänä voikin jo todeta rutiinien muodostuneen: kotiruokaa joka toinen päivä, joka toisena päivällinen halparavintolassa. Tutut kasvisravintolat ovat täysin entisellään, Govinda pohjoispuolella keskustaa ja Vege eteläisellä.
Lokerokapitalismi, metropolin kiirekäytös, koiranpaskakulttuuri, ja tavarataivaita riivaava melumusiikki jäävät talomme ulkopuolelle. Talo on kuin linnoitus, neljä kerrosta syvä sisäpiha, jätekuilu jykevä kuin keskiaikainen tyrmä. Seinän takana mummeli soittaa televisiota täysillä, se on ainoa muistutus sijainnistamme. Mahdoton sanoa kumpi hoitaa kumpaa, televisio mummoa vai toisinpäin. Täkäläiset tv-kanavat lähettävät tuplasti enemmän elokuvia kuin Suomessa.
♥ Neljässä päivässä kulutamme n. 33000 forinttia, josta 3000 f menee käytettyihin kirjoihin, ahmimme niitä kuin kilohintaan. Viikonloppuna käymme kirpputoreilla, mutta niillä ei ole mitään mikä herättäisi edes muistoja, saati kuvitteellisia houkutuksia. Paitsi langos-ruoka: pitsan näköiseksi paistettu munkki, jonka päällä on (tällä kertaa) kaksi senttiä juustoraastetta ja puoli senttiä valkosipulia. Tämä on terveellinen verrattuna kesäisin suosittuun langokseen, jossa juuston sijaan on tomaattiketsuppia ja kermavaahtoa. Niin, joskus tuntuu, että mikään muu kansa ei syö niin terveellisesti kuin suomalaiset. Ole niin opetettu.
♥ Ensimmäinen viikko tarjoaa ulkoilusäitä, jokainen päivä tuulinen ja kirkas, ehkä pakkasyön jäljiltä. Mutta luulemme tätä tällaista huhtikuista säätä jatkuvan koko kevään. Olemme väärässä. Margit-saarella näemme nukkuvan pöllön ja kilpikonnia, parlamentin edessä karamellilippuja heiluttavia haukkoja tai kyyhkysiä, ei voi päätellä. Mitä ne demokratialta toivovat. Illalla ne näkee telkassakin, mutta emme osaa unkaria vieläkään kuin muutamia sanoja.

5.2.-11.2. ma-su.
Täällä agentti 00G ja tehtävä Budabulissa.
Yöt ovat lämmenneet, kaasulämmitin saa olla minimiasetuksissa ympäri vuorokauden. Samalla päivät ovat pilvistyneet ja tyyntyneet. Emme herää enää 7:ltä verhot läpäisevään kirkkauteen, mutta voimme nyt pukeutua kotona t-paitaan, valokuvata hautausmaan patsaita, syödä happikiinalaisessa silloinkin, kun olisi kotiruokapäivä.
♥ Toisen lomaviikon aluksi on hoidettava matkaliput loman keskeyttämiseksi. Ensi viikolla pistäydyn Suomeen järjestämään Turun asunnon myymisen. Lentoliput maksavat Malevin toimistosta 14 000 forinttia enemmän kuin mitä Finnairin nettisivut näyttävät niiden maksavan, mutta virkailija väittää niiden olevan silti halvempia Malevin lentona kuin Finnairin. Ekologisesta veronalaisuudesta en puhu mitään, en edes ajattele. Aina löytyisi liian hyviä selityksiä pakkotilanteesta tai esimerkkejä vieläkin pahemmissa yhteisen ilmakehän kuluttajista.
♥ Kotiin palatessa olen ylipäänsä onnellinen, että sain ne liput. Näinkin kaukana vieraassa maassa tulee usein se fiilis, että täällä on oman outoutensa sisällä kuin kuplassa, kyvyttömänä ostamaan pääsylippuja välineisiin, jotka kykenevät ylittämään rajoja vieläkin oudompiin valtakuntiin. Nokkelat kirjailijat ja tutkijat ovat kuvailleet tätä mielentilaa länsimaisen ihmisen yleisenä mielentilana. Mieluusti he unohtavat, ja mekin, heidän lukijansa ja seuraajansa, että kyse on viime kädessä länsimaisen kukkaron tilasta. Miten raha puhuu, vihjaa ja vaikenee. niin mekin kuvittelemme itsellemme tilaa liikkua ja tulla ymmärretyiksi.
♥ Paitsi aidot nomadit, jollaisiin uskon, koska olen sellaisia nähnyt. Lisäksi mukana on Kapuscinskin matkakirja, ja hän jos kuka on aito nomadi. Oli. Kuoli viime viikolla. Maailma loppuu, raha tihenee, hotellit ovat jo suuria kuin kaupungit.
♥ Lehdistä seuraamme miten Suomen ja Englannin pääministerit pärjäävät työssään, joka on seksuaalisesti haastavaa niin iäkkäille miehille kuin mr. Vanhanen ja mr. Blair. Pääministeri Vanhanen aloitti jo hyvissä ajoin viime vuonna valmistelut maaliskuun erektioon, mutta iltapäivälehdistö sai yllätettyä hänet kännykkä hampaissa ja housut kintuissa. Mr. Blair ei ole ollut yhtään onnekkaampi, mutta hänellähän on asiankannattajan tausta joten hän osaa selittää parhain päin, miksi seuraava erektio ei ehkä enää onnistukaan häneltä. Näin Tony Blair helmikuun alussa:
"The fourth erection will not be decided by current events. The biggest danger for us erectorally is not in the end what embarrasses us but what makes the country think that on the big challenges the country faces, we only have small answers. Or that we, confronted with all the difficulties, retreat into our comfort zone..."
Olemme sanattomia. Menemme katsomaan elokuvaa "The Queen", jotta näkisimme millä silmällä englantilaisia kannattaa katsoa. Löydämme naapuristosta lisää ulkomaisten kirjojen kauppoja. Book Station on nurkan takana, mutta vielä parempi on Dan.s Bookstore Csengery-kadulla. Sieltä kertyy .Bending the Landscape. ja kolumnikirja Englannin kaarinahazardilta, ja sinne myymme 900 forintilla vanhat jännäripokkarit. Perjantaina Danin kahvihuoneessa on Greenpeace-päivä, jonka ansiosta pääsemme hieman selville mitä Unkarissa tapahtuu. Saara haastattelee Bobia ja GMO-asiantuntijaa. Sunnuntain Critical Mass- mielenosoitukseen saastesumua vastaan kertyy 600 fillaristia: täällä CM on fillaristien oma juttu, jossa ympäristöjärjestöt ovat vain tukena.
♥ Guardianin ostamme vain kerran viikossa, Hesarit ja Budapest Sunin luemme Finnagoralla. Se on asiakeidas tässä viinimaassa. Varsinaisia keitaita ovat lähiseudun kukkulat, ja vähän kauempana pohjoisessa Szentendren kylä, se kun ei ole vielä tähän aikaan vuodesta täynnä turisteja.
13.-15.2. Pikareissu Suomeen asuntokaupoille. Täällä vanhempien avulla vielä yksi muuttokuorma Turusta. Olisin säästänyt MELKOISEN määrän vaivaa, energiaa ja omaakin mielenjännitettä, jos olisin ajoissa syksyllä alkanut hoitaa tätä muuttoa, myös työhuoneen osalta. Nyt tavaraa oli muuttokuorman ja erinäisten kassireissujen JÄLKEENKIN hyllyillä ja kaapeissa VIELÄ kaksi autolastillistillista: vanhemmat olivat hakeneet jo viime lauantaina yhden lastin ja nyt vielä saimme auton täyteen.
Mutta lopullisen lopullisesti asunto on nyt typötyhjä. Keskiviikkoiltana jään kotiin purkamaan pusseja, vanhemmat menevät Hansua moikkaamaan, itselleni parasta sekin etten ehdoin tahdoin altistu A-virukselle Suomessa. Tosin Unkarissa olisi tarjolla paljon kiinnostavampiakin pöpöjä. Tuotavaksi.
♥ Aikaisin torstaiaamuna sitten junalla taas Turkuun. Meitä on yhteensä viisi ihmistä tekemässä kauppaa: pankkien edustajat, kiinteistövälittäjä, ja varsinaiset kaupan osapuolet. Hyvälle eli osaavalle ihmiselle asunto nyt siirtyy.
♥ En vain osaa juhlia Turun ankkurista vapautumista muutoin kuin maksamalla asuntolainan, syömällä Kasviksessa - ja menemällä uimaan Petreliukseen.
Pakkanen on laskenut, mutta kostea kylmyys tunkee matkalla luihin, en lämpene oikein saunassakaan, vaikka perse jo grillautuu lauteilla. Uinti tuntuu taivaalliselta, sitä vahvistaa, että äiti ajoi eilen hiukset päästä ja ettei ole uimalasejakaan mukana, olen niin alaston altaassa ja Turussa ja Petreliuksessa kuin ensi kertaa tänne lounaiseen ruusulaaksoon eksynyt nuhteeton ritari. Kylven Graalin maljassani.
♥ Iltajuna Helsinkiin ja yöksi tänne Arabiaan. Matkalukemiseksi kertyy Longin "Helvetin piirit", pino Saaralle tulleita lehtiä, sekä TS:sta arvostelukappaleita, Juha Siron ja T Roszakin romaanit. Muuten olen pitänyt matkarepun pienenä, vain ruisleipää ja kasa pieniä unohtuneita esineitä Unkarin arkemme piristykseksi: shakki, termospullo, kameran laturi.

16.2. Pe. Aamulento Budapestiin. Agentti 00G:n umbrapologiset tutkimukset hung'around-kansan keskuudessa jatkuvat.

19.2.-25.2. ma-su.
Talvinen viikko Unkarissa. Teen meille yksinkertaisen lukujärjestyksen, jotta ajankäyttö olisi tehokkaampaa.
9:00 Aamiainen
9:30 Tekstityötä
11:30 Ulkoilua
13:00 Lounas
15:00 Luku/kirjoitustauko
17:00 Tekstityötä
20:00 Illallinen
21:00 Lukuvapaa
Noudatammekin sitä lähes jokainen tai joka toinen arkipäivä, siis jos aiomme syödä kotona. Mikäli kuljeksimme ulkona niin aikataulu falskaa. Kotiruoka koostuu useimmiten riisistä ja ratatouillesta, mutta joka kerta kun ostamme munakoisoa, lähikaupan kassat pysähtyvät, muijat kääntelevät hedelmää käsissään kuin taivaalta tipahtanutta hiidenkakkaa tietämättä millaisen kilohinnan sille laittaisi. Lähikaupan hyllyltä muut eivät osta munakoisoa kuin me. Säiden lämmetessä sitä ilmaantuu jopa katukauppaan, mutta silti kassamuijat ovat ihmeissään: mistä helvetistä tämä hedelmäpökäle tuli meidän hyllyillemme?
♥ Talvinen viikko on myös erityisen saasteinen, 21.2. ilma on niin sakea liikenteen pölystä ja paskasta, että ulkona on vaikea liikkua. Greenpeacen Bob kertoi, että nykyään ilmansaastepitoisuus mitataan jokotai kahdella indeksillä, kun aiemmin se mitattiin niiden yhteisvaikutuksella, mikä helpottaa kaupungin hallintoa: ei tarvitse julistaa hätätilaa vaikka olisi millainen määrä pienhiukkasia ilmassa. Ja juuri 21.2. etsimme humus-baaria kaupungin kurjimmalta kadulta (miltei naapurista, Erzsebet- kaupunginosaa yhä), nuoriso polttaa pilveä kestääkseen saasteen ja baari on surkean talon kapea loukko. Ei mennä. Myöhemmin sitten löydämme lähistöltä Rosza-kadulta oikean kasvisravintolan, siisteydessään ja raikkaudessaan vastakohdan humusbaarille.
♥ Onneksi talvinen viikko huipentuu M Python -maratoniin, se tulee "Filmimuseo" -kanavalta dubbaamattomana. Kauppareissulla santsaamme kirjoja ja elämäni ensimmäisen partahöylän. Ja juuri kun viikko päättyy, tulee pakkasyö ja aamulla 26.2. sataa lunta! On meillä ihmettelemistä.
27.2.-4.3. Ti-Su.
Seikkailuviikko Unkarissa.
Menemme keskiviikkoaamuna tavalliselle lähikierrokselle, juna- aseman postissa ja kaupassa ja nettikahvilassa, ne kaikki ovat alle sadan metrin etäisyydellä, joten ei tarvitsisi laittaa edes takkia päälle. Mutta hyvä kun laitoimme. Kotiin palatessa emme nimittäin pääsekään sisälle. Avain pyörii tyhjää turvalukossa. Eikä meillä ole mukana vuokraisäntämme yhteystietoja, ei kännykkää eikä edes passeja, jotta pääsisimme yöksi hotelliin.
♥ Välitön ratkaisu on mennä nettikahvilaan. mutta ei e-viesteistä löydy mitään hyödyllisiä yhteystietoja. Niinpä lähdemme Finnagoralle, matkaahan ei ole sinnekään kuin muutama kortteli. Ja Hennan ja Kirsin avulla löydämmekin vuokraemäntämme Suomesta ja hänen kauttaan saamme sanan isännälle Balazsille, joka AIVAN SATTUMALTA on juuri käymässä Budapestissa veljensä luona, joka taas asuu aivan naapurissa.
Niin miljoonakaupunki meinaa sitäkin, että kaikki on TIHEÄÄ.
Kello 17:ltä Balazs tulee avaamaan ovea, hän on olemukseltaan kuin unkarilainen elokuvanäyttelijä ja menee lävitse lavasteista. Naapurin remonttireiskan kanssa he MURTAUTUVAT sisälle asuntoon . me istumme terassilla ihaillen herrojen suoritusta, naapurin Irene-mummo tarjoilee meille turkkilaista kahvia ja rajavartioliikkeen ammattilehteä [sic[k]]. Kello 17:40 istumme jo kahden keittiössä ja juomme valkoviiniä niin rauhassa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Perjantaina katsomme ydinperheen seikkailufilmiä .Notes of a Scandal., tyhjänpäiväinen draama, mutta sellaisistakin voi oppia.
♥ Lauantaina seikkailemme itse Pécsiin. Laszlo on vastassa asemalla, opastaa meidät läpi kahdesta päivästä ja Hosszuhetenyn maaseudusta, erinäisistä eriskummallisen hyvistä aterioista ja hupsun ystävällisistä naapureista. Sade yllättää meidät kun olemme kävelemässä kukkuloilla, haemme suojaa Istvanin viinitarhasta - ja jos uskoisimme sadetta niin seisoimme varmaan vieläkin sen mökin terassilla, söisimme mummon murskaamia saksanpähkinöitä ja joisimme tynnyrinsä makuista valkoviiniä. Mutta uskomme opastamme ja pääsemme takaisin Hosszuhetenyn kylään. Olemme ihan naatteja, isäntäväki majoittaa meidät omaan huoneeseensa.
♥ Sunnuntaina kävelemme Viragin ja Kincön kanssa ja taas ylös kukkuloille, näemme katolisten kappelielämää ja keräämme varhaisen villisipulin lehtiä metsästä. No niin, tämän raikkaampaa elämä ei varmaan voi ollakaan. Pécsiin palatessa käymme vielä perheen kanssa terraariossa. Junassa olemme taas ihan uupuneita, kun 240 kilometrin matka kestää NELJÄ tuntia hitaimmalla mahdollisella junalla.
5.3.-10.3. Ma-La.
Slovakialainen viikko.
Sää on lämmennyt lupaavasti ja sen ennustetaan jatkuvan. Lähdemme Bratislavaan 7.3. aamujunalla, siellä olemme enää 1450 kilometrin päässä Helsingistä, ja käytännössä Wienin lähiössä eli läntisen maailman kynnyksellä. Backpackers- hostellimme on samanlainen kuin kymmenet samanlaisella nimellä reppurailaajia houkuttelevat paikat eri puolilla Eurooppaa, vanha mutta siisti, rento mutta meluisa. Meillä on kyllä oma huone - jossa on valtava tarpeeton terassi - mutta kakkoskerroksen vessat sijaitsevat sen vieressä, joten voimme yöllä arvioida kaikkien clubbaajien juomat kaljalitrat kohinan perusteella. Tällaisten hostellien boheemiuteen lisäksi kuuluu, että toinen vessoista on tukossa ja toisesta lähtee ovenkahva käyttäjän mukaan. Seuraavana päivänä "out of order" -lappu ei kuitenkaan ole edellisen vaan jälkimmäisen ovessa. Se on ihan tyypillistä tällaisille hostelleille, mutta tässä tapauksessa metonymia myös koko maalle ja kaipa koko itäiselle Euroopalle.
♥ Bratislava on tunnelmaltaan Kuopion kokoinen kaupunki, vaikka siellä on 60 000 opiskelijaa. Siksi pidän siitä kovasti, olen aina pitänyt, vaikka se on myös järkyttävän kallis itäeurooppalaiseksi kaupungiksi. Suomen lähetystössä käydessä kaupungin pienuus ja syrjäisyys korostuu entisestään, virkailija kertoo, että maassa on rekisteröityneenä vain 15 suomalaista.
♥ Yhdeksi päiväksi pistäydymme Wieniin, jotta näkisimme koko kuvan, sen herrametropolin joka on imenyt elämän ja läntiset investoinnit Bratislavasta. Wieniä olen puolestaan aina inhonnut, mutta yhdessä koettaessa tällaiset ansarikaupungit tuntuvat asiallisilta olohuoneilta. Kuljemme kuin sunnuntaisarjakuvassa, Freud-museosta eroottisen taiteen näyttelyyn. Kotimatkalla ei edes huomaisi rajan ylitystä ellei juna-asema olisi siinä Bratislavan kolkassa, jota joku amerikkalainen matkakirjailija nimitti maailman rumimmaksi lähiöksi. No, itävaltalaiset tullivirkailijat vittuilevat siellä etunimestäni ja slovakkivirkailija kiroilee meille tupakkapilven lävitse, mutta lähiö itsessään osoittautuu iltakävelyn veroiseksi paikaksi. Siihen verrattuna Hervanta tai Varissuo on aito itäeurooppalainen prolehelvetti.
Ensimmäinen vastaantulija osaa ihan hyvin englantia ja neuvoo meille reitin: suoraan kunnes tulette Tonavalle ja sitten kohti ufoa. Totisesti, tätä ei kokisi Hervannassa.
11.3.-18.3. Ma-La.
Kesäinen viikko.

Yllä on kuva Harskutin kylästä, jonne rakennetaan bioenergian käyttöä esittelevää keskusta. Vihreää ajattelua kauneimmillaan ja rohkeimmillaan.

Yllä taas kuva Harskutin läheltä, Veszpremin kaupungista. Sekin on näkemisen arvoinen paikka jo arkkitehtuuriltaan.
Budapestissa on satanut runsaasti, mutta sunnuntaina 11.3. alkaa kesä, ja sää lämpenee edelleen päivä päivältä. Puistot täyttyvät ihmisistä, sunnuntaina on aivan vapputunnelma, pitkät jonot langos-kioskeille ja inkkaribändi soittaa tarhalammen rannalla kerhoetnoansa. Näkyy jo ensimmäisiä t-paitoja ja paljaita jalkoja, mutta ne osoittautuvat suomalaisiksi. Toisena aurinkopäivänä käymme ostamassa makuupaikat Krakovaan, se on viimeinen pala matkamme isossa pelissä: nyt tiedämme ennalta jokaisen liikkeen jonka teemme täältä Suomeen palatessa. Se tuntuu hyvältä koska turvalliselta ja turvalliselta koska täsmälliseltä.
Nostamme vielä 25 000 forinttia, vaikka selvästikään se ei riitä, jos kesäiset päivät yllyttävät raukeaan avokukkaroiseen elämäntapaan. Mitään vastaavaa puistoelämään sopivaa säätä ja vapautta emme kuitenkaan löydä Suomesta vielä kahteen kuukauteen.
♥ Torstaina 15.3. on kauan odotettu ja jännitetty kansallispäivä, vuoden 1848 muistopäivä, jota unkarilaiset viettävät hartaasti: kaikilla ihmisillä on Kossuth-kokardit, kaikkialla liehuvat punavalkovihreät liput. Puisto on täynnä perheitä, mutta Hösök- aukiolle kokoontuu sadoittain lipunkantajia, joiden puolueväriä ei voi turistina päätellä. Vasta myöhemmin näemme televisiosta, miten lähempänä jokea oikeistopainotteiset mielenosoittajat häiriköivät juhlatilaisuuksia, pääpormestaria heitetään puheensa aikana kananmunilla, joita sitten henkivartijoiden rivi torjuu mustien sateenvarjojen koreografialla.
♥ Puoli neljän maissa kuljemme vielä Hösökille tuovaa bulevardia ja kaikki näyttää täysin rauhalliselta. Auringon laskettua tämä on kuitenkin pahin barrikaadikatu, jota myöten poliisirivi ajaa kuumapäitä keskustaan ja - seuraavan päivän uutisten mukaan mukaan - hajautetaan kolmeen suuntaan Oktogonin paikkeilta. Kotona seuraamme illan tapahtumia telkasta, mutta häiriköinnin laajuudesta ei saa mitään selvää.
♥ Perjantaina kaupunki näyttää olevan ihan entisensä, barrikaadien jälkiä on ollut siivoamassa yli 300 ihmistä. Yli 50 on pidätetty ja 8 on haavoittunut viime yön aikana. Mekin olemme liikkeellä taas arkisimmissa asioissa, yritämme löytää harvinaisia lamppuja niiden tilalle, jotka vuokrakämpästä olemme onnistuneet polttamaan. Lopulta meidän on alennuttava Ikeaan, ajettava metron päättärille, jossa ostoshelvetit sijaitsevat rinnatuksin. Miksi ne mielenosoittajat eivät hyökkää näitä temppeleitä vastaan? Nyt, yleisenä mutta hieman epävirallisena vapaapäivänä, ostoshelveteissä on meno kuin joulumarkkinoilla.

19.-25.3. Paluumatka Suomeen hyisen kylmän Krakovan kautta... jossa viimeinkin siirrymme mannermaiseen taiteilijaelämään.

Onneksi emme joudu olemaan Varsovassa kuin muutamia tunteja. Aika menee ravintolan etsimiseen ja matkamuistofilmien valitsemiseen. Rakennukset ja kadut ovat täällä näännyttäviä, varsovalaisten täytyy olla superihmisiä jaksaakseen asua täällä:

Vain muutamia satoja kilometrejä pohjoiseen ja löydämme kesäisen Riikan:

Ja lopulta rannallejätättävienlaivojen Tallinna!
Olemme pakotettuja lentämään 15 minuuuttia päästäksemme Helsinkiin, matkamme ekologinen saappaanjälki painuu jo varsin syvälle. Mutta osallistumme Rastilassa synttäribileisiin aivan kuten suunniteltua kaksi kuukautta sitten - ja ehdin yöksi vielä Tampereelle.

26.3. Ma. Tampere ja ainakin +12 lämmintä. Lounasaamiaisella Annen ja Tarjan kanssa, sitten kuuntelemassa Lea Klemolan esitystä miksi teatteria ei kannata opiskella vaan oppia. Kirjastolla päivittämässä viidakon viimeisimmät tapahtumat ja pari arvostelua, Roszakin ja Juha Siron romaaneista.
Illaksi puolestaan Kuopioon, Saarun kanssa treffit Pieksämäellä. Onneksi Savoonkin on luvattu tällaisten toukosäiden jatkuvan.

HUHTIKUU

2.4. Ma. Alkaa jonkinlainen arki, sääkin kylmenee ja pilvistyy. Saara aloittaa taas repputyöläisen rumban, herää 6:lta ja lähtee Helsinkiin. Eilen se osti uuden fillarin, se on niin komeankiiltelevä ettei sitä uskalla jättää Tampereen asemalle pitkäaikaiseen parkkiin, käyn hakemassa ajopelin ja kierrän sillä yliopiston ja kirjaston. Päivitän kuvia verkkoon, kun yhtäkkiä muistan että tänään on viimeinen päivä lähettää anomus ensi vuoden taiteilija-apurahaan.
♥ Muuten ei syödä puuroa ensi vuonna... ainakaan Itä-Euroopan matkailukaupungeissa. Juodaan vaan kaljaa vierahan.
3.4. Ti. Turussa kirjanjulkkareissa. Kiinnostavinta ja kirjaan sopivinta on ekskursio Harrin toimistoon, Boriksen sanoin se on aivan kuin jostain sotia edeltäneestä dekkarista. Sattumoisin olen juuri kirjoittanut arvostelua 1940-luvun dekkareita käsittelevästä väikkäristä... ja sitten tuleekin tämän jännärikokoelman julkistus. Tiedotustilaisuudessa ei ole paikalla muuta mediaa kuin Turun Sanomat ja Turun Radio, mutta sekin on erinomainen saavutus, lisäksi ovat edustettuina tietysti Harrin kolme omaa lehteä... kaikki yhdessä toimittajassa.
Sitten siirrymme Akateemiseen kirjakauppaan, jossa kokoelman toimittanut Juri joutuu yllättäen lavalle haastattelemaan meitä kirjoittajia. VIEREISESSÄ KUVASSA salapoliisi TOTTI KARPELA on lähtenyt etsimään kadonnutta yleisöä... kymmenen sekuntia myöhemmin myös Totti oli kadonnut! Jekranpojut, keskeltä kirjakauppaa, moisene houdinitemppuun pystyy vain dekkariammattilainen...
Täältä en osaa itse tehdä katoamistemppua (mennäkseni uimaan), tilaisuuden jälkeen vien vain fillarin säilöön ja palailen juna-asemalle. Seuraava Turun reissu taitaakin olla sitten oman novellikokoelmani julkkari, joskus toukokuun lopulla.
Illalla on vielä kirjoitettava arvostelut Heikkisen ja Erosen romaaneista. Turun reissulla ennätän pistäytyä uudessa kirjastotalossakin vain sen erran, että nuuskin mistä olisi ilmainen pääsy nettiin... lähettääkseni pari arvostelua lisää, Tavin ihmeellisestä runokirjasta sekä Sumarin kokoamasta skandinaavisesta jumaltarustosta. Jep, Turussa on harvoin huippukivaa, mutta aina mielenkiintoista ja rentouttavaa. Aion pitää fillarin täällä kesään saakka, koska fillarin tarjoamalla vauhdilla Turun paikoilla on oikea etäisyys ja mittasuhde: kadut ja niillä vallitseva tyhj/myys katoavat välistä.
4.4. Ti. Tänään etsin laitokselta Tarjaa lounasseuraksi, mutta jäänkin kiinni Hosiksen portilla, luovutettava siinäkin yksi arvostelu pois, siis tuon dekkariväitöksen. Sää on kylmennyt edelleen, hyvä päivä tämäkin kulttuurille.
♥ Illalla menen teatteriin katsomaan Soikkelin näytelmää... en kuitenkaan siksi, että se on jonkun kaiman (ei siis sukulaisen) luomus, vaan koska Nätyn esitykset eivät ole koskaan tylsiä, miten tahansa sisällyksettömiä ne joskus ovatkin olleet episodimaisuudessaan.
Ja tämä Piia Soikkelin "Raunio" on sekin Nätyä parhaasta päästä, opinnäytemäisen täynnä teatteritemppuja ja liikettä, mutta tällä kertaa sellainen läpikoreografinen ohjaus sopii hahmoihin ja tarinan sisältöön, he kun ovat sirkustaiteilijoita, jotka edustavat avioliiton ääripäätä... hahmot on napattu Linn Ullmannin romaanin "Kun olen luonasi" parin sivun mittaisesta sisäiskertomuksesta, mutta näkyypä Soikkeli käyttäneen kirjasta muutakin kuin tuon opettavaisen allegorian, jonka tarinan naisetsivä kertoo jonkinlaisena varoituksena (?) kuulustelemalleen miehelle...
5.-9.4. PÄÄSIÄINEN. Sää jatkuu ihmeellisen aurinkoisena, mutta tuuli muuttuu myrskyisäksi ja pohjoinen avautuu, Näsijärvi on yhä jäässä ja lisää tuulen viileyttä, kun käymme lenkillä Kaupin metsässä. Saara lähtee sunnuntai-iltana yöputkeen, mutta paljon en saa aikaiseksi yksinkään kämpällä. Tekemistä kyllä olisi, vaikka arvosteltavia kirjoja ei olekaan kertynyt sen jälkeen kun Odinnin hevosen kesytin (viikkoa ennen Hesaria). Olen lupaillut tekeväni paitsi yhden akateemisen esseen myös kokonaisen esseekokoelman, sen lisäksi, että fantasiaeepoksen editointi jäi Unkarin matkalla puoliväliin. Jo nyt olen kadottanut käsitykseni siitä, mihin se aika oikein Budapestissa tuhrautui.
♥ No, pääsiäinen on sitä aikaa Suomessa, jolloin jeesustelijat ovat kunniassaan, minäkin voin jeesustella vaikkapa sillä että mitäs tässä lopun aikojen odotuksessa. Nyt kun Vihreät ovat hallituksessa on annettu ikään kuin lupa sille, että kaikki me muutkin cityvihertävät ihmiset voimme vapaasti paljastaa porvarillisen karvamme, kantaa parhaan nojatuolin ikkunan ääreen, tehdä lempeän puolalaisen drinkin omenamehusta ja biisonijuomasta, ja haaveilla että minnekäs lentäisi ensi syksynä valassafarille.
♥ Toisena pääsiäispäivänä, joka on ikään kuin torttua tortun päälle, hymistelyä hymiökansalle, pääsen sentään talon lenkkisaunaan, se on ihan oikeaa juhlaa. Lauteilla istuva vanha talon asukas paljastaa miksi sauna on niin uusi: neljä vuotta sitten oli Ilveskadun kulmassa rikkoutunut iso vesiputki ja se oli tulvinut tänne saakka, etenkin kun vesilaitos ei ollut kiinnostunut pysäyttämään tulvaa ajoissa, ja niinpä koko saunakerros oli jouduttu remppaamaan.
10.4. Ti. Alkaa työviikko, mikä minulle merkitsee sitä, että poljen aamulla kirjastolle, istun siellä lukemassa lehdet ja sähköpostit. Päiväohjelmassa on aina yliopistoa, tänään kuuntelen luennon populaarimusiikin tuotteistamisesta. Olennaista ei ole se vähä, mitä kuulee uutta, vaan mitä kysymyksiä herää mieleen juuri luennon tai esitelmän kuulemisesta - mutta ei kirjan lukemisesta. Jostain syystä.
♥ Iltapäivällä Niagaran sarjassa uutta ranskalaista elokuvaa, "Rikas mies jos oisin", jenkkimarkkinoita myötäilevää puskafarssia, mutta erinomaiset näyttelijät. Välipalaksi perunapiirakoita, niitä mutustellaan salaa Spektren illassa, jossa aiheena ovat superkyvyt spefissä. Väkeä on paikalla kymmenkunta, mikä sekin lienee about kolme kertaa paremmin kuin vastaavat mafiaillat Turussa?
♥ Ja niin: vaikka edelleenkin korvaani särkee Teiskontieltä ruuhka-aikaan kantava autojen meteli, lähes jokainen päivä hätkähdän sitä tosiasiaa, että nyt minä tosiaankin olen toteuttanut unelmani, asun Tampereen Kalevassa ja olen vapaa kaikesta paitsi kirjoista ja kirjoittamisesta. Niinpä tänäkin iltana vielä avaan koneen sängynlaidalle ja alan kirjoittaa, jos ei muuta niin rästiin jääneitä leffa-arvosteluja, tekstitöitä joista en ole vastuussa muille kuin itselleni.
11.4. Ke. Läntisen taivaanrannan peittää muhkea musta pilvirintama. Viikonloppuna sateli lunta, sää on kuulemma vuodenaikaan nähden poikkeuksellinen, mutta ilmeisesti vertailukohtana on vain SÄÄLLINEN MENNEISYYS eikä lähitulevaisuus, voitaisiinhan muuten sanoa että joulukuun helteet tai syyskuun taifuunit ovat vuodenaikaan nähden ihan tyypillisiä: "JA TÄMÄHÄN ON VASTA ALKUA".
♥ Saaru on tilannut meille Hesarin (kun saa taas ilmaiseksi tilata), mutta se ei vieläkään ole alkanut tulemaan, sen sijaan Saaru itse putkahtaa juuri kuten on aikonutkin kello 8 aamulla, kömpii suoraan nukkumaan ja minä tulen puolestani tänne yliopistolle, vaan eipä täälläkään näy lehtiä. Ja kun lenkillä käydessä pengoin lävitse sekä oman talomme että naapureiden paperinkeräykset, ei yhdestäkään lootasta löytynyt Hesareita, pelkästään Aamulehtiä ja ilmaistauhkaa. Jokin aivottomuuden salaliitto suojelee meitä erkkomafialta jossain Hämeenlinnan leveysasteella. Meinaan: jos haluaa kieltäytyä Hesarista niin eihän se tarkoita, että sitten olisi pakko tilata jotain niin periporvarillista tauhkaa kuin AL?
♥ Puolelta päivin sateet ja lumituisku ja UKKONEN ovat ohitse, fillaroin kirjastolle ja palaan yliopistolle katsellakseni päivän akateemista Idols-showta, kaikki nestorit lavalla ovat tuttuja, Marika ja Juha ja Susanna, pyrkimässä mediakultturin yliassariksi. Lähinnä minua kiinnostaa, miten nämä ihmiset opetusnäytteissään kuvittelevat mediakulttuurin oppiaineen... se kun on itselleni jäänyt yhtä oudoksi oppialaksi kuin Lapin yliopisto "mediataide".
♥ Kolmelta palaan kotiin herättelemään Saarua, vien sen elokuviin katsomaan ranskalaista sarjaa, "Pieni Jerusalem": ainutlaatuisen söötti kuvaus juutalaisesta kulttuurista epätodennäköisessä betoniympäristössä, ja eilisen leffan eli ranskalaisen laveakätisen elokuvaestetiikan tapaan siinä on reippaasti erotiikkaa, niin että juonikin menee solmuun: ratkaiseva päätös juutalaisperheen muuttamiselle Pyhään Maahan riippuu siitä, voiko vaimo vielä neljä lasta synnytettyään koskettaa miehensä penistä. Great. Elokuvaestetiikka ranskalaisittain on kai sitten tätä, "nähdä pienessä suurta"?
12.4. To. Hesari ei tule tänäkään aamuna. Saaru soittelee lehden perään, käy ilmi, että HS:n mielestä lehti pitäisi tulla meille vasta 30.4. alkaen. Haa, erkkomafia siis aikoo julkaista huhtikuun kuluessa propagandaa, jota se ei haluaisi meidän tamperelaisten näkevän?
Kai niin saa sentään kuvitella?
Viime keväänä kuvittelin, että kirkkain mahdollinen kevät, mitä elämäni ajaksi osui, meni minulta ohitse, kun jouduin istumaan enimmät päivät keijolan eli turkulaisen yliopiston kammiossa. Mutta ihan yhtä ihmeellisen aurinkoinen taitaa olla tämäkin kevät, josta nyt olemme pari viikkoa saaneet Suomessa sen parhaimman jakson. Mökillehän voisin lähteä koneineni ja teksteineni oikeastaan milloin tahansa, vain pienet sovitut menot sitovat tänne etelään. Ja viimeistään huomenna pitäisi päättää, lähteäkö Åconiin Ahvenanmaalle toukokuussa...
11:ltä tulen vuorostaan tänne lähikirjastolle, laitan pari leffakirjoitusta arkistooni: "Notes of a Scandal" ja "Breaking and Entering" ovat kehnonpuoleisia filmejä, mutta sellaisessa asemassa elokuvamediassa tai -journalismissa, että jotenkin ne on itselleen kirjattava, selitettävä. Ja kun eilen luin pitkästä aikaa Filmihullua, tajusin taas kerran, että elokuvistahan voi kirjoittaa ihan mitä tahansa - ja SAADA SIITÄ VIELÄ TIEDONJULKISAMISEN PALKINNON!
Nimittäin kun vertaa sitä loskanheittoa mitä Petteri Vompatti saa omassa lehdessään taas kerran harjoittaa (Filmihullu 1/07), luulisi että mies saisi ennemmin sarjan herjaustuomioita kuin mitalin elämäntyöstään (uutiset 12.4.).
Elokuvakankaan valkoinen hehku ilmeisesti pyhittää keinot ja puhetaidon, ainakin jos on nuoruutensa hengannut oikeiden kylddyyripersoonien kimpassa.
13.4. Perjantaina Hesari alkaa viimeinkin tipahdella luukusta. Edistystyä? Myös vessanpyttymme tipahtelee, sen immersiivisyys ja anti ei muutenkaan JUURI poikkea helpotustarpeista, joita Erkko-mafian tuhti läpyskä tarjoaa. SILTI Hesari on pelastus ja toivo tämän AL-vyöhykkeen keskellä.
AAMULEHTI sinänsä on on journalistisesti ihan ok: se on toiseksi paras sanomalehti Suomessa miltei kaikilla mittareilla, mikä taas ei sinänsä paljoa vaadi. Mutta ainakaan itse en pysty avaamaan Aamulehteä kuulematta korvissani oikeistopönöttäjän, päätoimittaja Matti Apusen natinaa.
♥ Sattumoisin perjantaina tulee luukusta myös Journalisti, sen takasivu paljastaa miten Apunen ja Aamulehti toimivat: Apunen ohjeistaa toimittajan sopivan aiheen pariin, minkä jälkeen Apunen istuu palkitsemaan journliastinsa omista ehdotuksistaan (= Bonniersin j-palkintoraadissa).
Jotain tämän Aamulehden muuttumattomasta linjasta kertoo se julkinen kohu, joka on herännyt lehden järjestämästä perhekyselystä, siinä kun ei ole huomattu että viimeistään 2000-luvulla monissa perheissä aikuiset ovat samaa sukupuolta. Tämä ei siis mitenkään poikkea siitä, että 1980-luvulla Aamulehti ei suostunut esim. julkaisemaan homojärjestöjen ilmoituksia lehden tapahtumapalstalla. 14.4. La. Helsingissä vietetään journalistimessuja, siellä apuset ja virkkuset ja muut jäärät simuloivat hallitusta. Apusen mielestä (kertoo seuraavan aamun HS) USA:ta ei pitäisi kritisoida, mutta Venäjää sietää pelätä; Virkkusen mielestä taas asia on juuri päinvastoin.
Booooring? Lord of the Booooring! Herrat päätoimittajat istuvat niin tukeasti 1980-luvun poliittisessa maisemassa, että Aatos Erkko näyttää pommimheittäjäradikaalilta heihin verrattuna. Ja julkisestihan Aatos voikin esiintyä millaisena tahansa epäilijäeukkona, kun kontrolloimiensa kulissien takana hänellä on valta häärätä ihan mitä tahansa.
♥ Itse menen kriitikkojen mediapäivään Vanhalle. Oheisessa kuvasa sitä isännöi tilaisuuden puheenjohtajaksi valittu Kai Kivijärvi sekä emäntänä SARVin järjestösihteeri Sanna.
Vuosikokouksessa eniten aikaa vie päätös Kritiikin Kannusten lautakunnasta: suljetussa lippuäänestyksessä naiset "voittavat" 40-16 vapaat paikat. Kokousta seuraa seminaari, josta kuuntelen Lars Saaren esitelmän. Sitten kesäinen sää vie ulos. Kriitikkoväki on mainettaan hauskempaa seuraa, mutta kesäsäiden tultua on unohdettava arvostelut ja heittäydyttävä myötävirtana, instituutioiden ulkopuolelle, enintään terasseille...
Seuraan Saarua kirkkojen portaille, ne ovat eräänlainen puolijulkinen tila verrattuna stadilaisen kännikansan valloittamiin alueisiin.
Saarun mentyä iltavuoroon istun kirkon nurkkauksessa, siinä lämpö on jo hellettä. Kirkon portailla pyörivät helteen typerryttämät ihmiset kuin toisiaan tajuamattomat hyönteiset, nuoriso pörrää pulloineen ja turistien päiväperhoset seisahtuvat tuijottamaan maisemaa kuin hunajakannuksistaan juuttuneina.
Menen kuitenkin katsomaan "Muiden elämät" ja otan "Kohti etelää" vain (tarjottuna) julisteena. Pian Charlotte Rampling muikistelee kotimme nurkkajumalana.
♥ Paluujunassa Tampereelle on hämmästyttävä kokoonpano hellepäivistä seonnutta kännikansaa: Kärppien fanittajia perseet olalla mutta lippu tukevasti kourassa, Viron laivalta palaavia pohjoisen juoppoja, sekä Sexhibition-messuilta hoippuvia raikuliproleja. Kyllä riittäisi junassa ylöskirjattavaa, jos aikoisi rimminen-tasoista proosaa.
No, Tampereen kaduilla on meno ihan samanmoinen kuin Hesassa. Ehkä tämän kaupungin keskusta on vain niin ahdettu (kahden järven väliin), että Tampereen nimeäminen Hamppariksi olisi sittenkin kohtuutonta: viikonloppujen rähjäisyys ja räkäisyys täällä vain NÄYTTÄÄ prolemmalta koska lavasteet ovat erilaiset kuin Helsingin suurkirkon portailla.
15.4. Su. Kolmas kuuma kesäpäivä keskellä kevättä. Kurkiaurat huutavat kuin kaukaisuus joka jäi kokematta.
Menen 28:lla pari pysäkinväliä, kävelen Nihaman majalle ja sieltä Kaupin puiston lävitse. Tamperelaiset kuvittelevat tätä metsäksi, niin kuin Näsijärven aava olisi luonnonalueen luomutakuu - ja ikään kuin korvat voisi sulkea Teiskontien meteliltä heti kun havukko kaartuu pään päällä. Ei. Ei voi.
Iltapäivällä fillaroin Pyynikin ranalle, aivan tyyntä, jopa bikineissä ihmisiä hiekan päällä, mutta niin oli kyllä naapuritalon parvekkeillakin. Alastomat apinat pyrkivät takaisin betonipuihin kun silmä välttää...
"Onhan tämä järkevää, kun kerran aivotkin sen kertovat."
♥ Illalla luen "Pudonneiden enkelten kaupunkia", se on huhtikuun kiehtovin matkaromaani, ja Valitut Palat -tyylisestä popularismistaan huolimatta parhaita dokumenttiromaaneja, mitä ylipäänsä lukenut.
Jenkit sen osaavat, helppouden estetiikan.
Ja juuri helppoudestahan minunkin pitäisi kirjoittaa - sitä esseekokoelmaa. Diudelisdaudelis.
Mutta kun illalla avaan koneen "24":n aikaan, työni esseiden eteen on lähinnä tiedostojen siirtelyä. Telkasta näkemäni innoittaa pikemminkin taas proosaan. Otsikoista tulee ensin metaforia ja sitten mantroja, jotka ohjailevat novellin kehittymistä milloin mihinkin suuntaan.

16.4. Ma. Neljäs ja säätiedotteiden mukaan viimeinen kesäpäivä... ties miten pitkään aikaan? Lounaalla yliopistolla, hetken kuin wanhoina hyvinä aikoina, Annen ja Tarjan lisäksi Mattikin osuu samaan pöytään. Sankarityöläisten rintamasta lipeän tuttuun tapaan kohti Pyynikkiä, matkalla haen sahtia ja lisää kirjoja. Ihan niin kuuma ei ole kuin eilen tyynenä päivänä, mutta yhtä epätodellista: radio luettelee ministeripaikkoja, melkoinen määrä johtajia tarvitaan, jotta Suomi saadaan sinetöidä siihen helvettiinsä, missä sen ei tarvitse kohdata globaaleja realiteetteja MUILLA KUIN TALOUDEN ehdoilla. Sirkuksen punch-line on siinä, että Vihreitä ei voi päästää ympäristöministeriksi, koska nämä saattaisivat hoitaa pestiä ympäristön eikä talouden termeillä.
Se ei tietenkään naurata. Ainoa klovni tuossa sirkuksessa on sen ulkopuolelle elvistelynsä takia heitetty jeesuspuolueen johtaja Räsänen, jonka hyökkäykset Vihreitä kohtaan osoittavat, että kauna ja katkeruus ovat kristillisistä arvoista ne puoluekelpoisimmat. SE naurattaa. Siksi että yhtä katkeria ajatuksia Vihreiden ministerisalkut herättävät itsessä. Brax on varmasti erinomainen oikeusministeri eikä Cronbergkaan pysty ryssimään omaa pestiään - mutta mitä hittoa ne Vihreät siellä HALLITUKSESSA oikein tekevät?
♥ Illalla sauna ja sen päälle kolme annosta riisimössöä, nukuttaa niin etten edes kuvittele avaavani konetta. Tähän ne helteet sitten saavat loppua, liskomaiseen uneksuntaan, ja seuraavan kerran niitä koetaan joskus juhannuksen jälkeen.
17.4. Ti. Sää muuttui niin täsmällisesti ennustetta seuraten, että ilmastomuutoksen sijaan voisi alkaa uskoa ilmastokellottumiseen. Pellervon kirjaston löydettyäni pääsen nyt jo 10:ltä sekä koneelle että lehtisaliin jo ihan kotinurkilta. Vaikka ei minulla näissä kehyksissä ole töiden suhteen muuta tekemistä kuin päivitellä leffakirjoituksia (Riisuttu mies, Lady in Water, Muiden elämät).
Mahtaisikohan 600 leffa-arvostelusta saada volyymillään sellaisen yhden miehen työnäytteen, että sillä saisi vielä yhdeksi vuodeksi arvostelija-apurahan? Elämäntapakriitikko minä mieluiten olisin, mutta... niin, kirjoja luen kyllä enemmän kuin pariinkymmeneen vuoteen, mutta arvostelujen sopiminen lehtiin ei käy pelkästään minun omalla päätökselläni...
♥ Outojen Elokuvien iltaan pääsevät paikalle vain Matti & Eeva, katsotaan sitten neljästään tuota Saura-filmiä, joka on todentotta kunnianhimoisen pöljä elokuva, sen lisäksi että se ei hetkeäkään horju salaliittotyylilajissaan, jonkinlaisen "ennaltajärjestetyn surreaalin" etsinnässä. Ehkä tätä Oudon alalajia voisi sanoa kabbalistiseksi elokuvaksi? Ainakin "Pii" sopisi samaan, mutta sitten isoimman osan alalajista muodostaisivat tahattomasti koomiset ja typerryttävyydessään surrealistiset elokuvat kuten Polanskin "Yhdeksäs portti". Noihin kahteen verrattuna "Bunuel ja kuningas Salomonin pöytä" on peräti nerokas filmi. Vaikka muuten taas ei kovin kaukana "Indiana Jones" -filmeistä...
♥ Unessa istun seminaarissa, jota vetää Jan Rydman, tämä on niitä unia joissa on yhtä aikaa varma kahdesta asiasta: toisaalta siitä että tuo tuttuhan on kuollut, ja toisaalta siitä että tuossahan se edelleen istuu ja on todellinen.
Niin epätodellisen hajanainen, mihinkään ankkuroimaton ja mistään yksittäisistä tapauksista piittaamaton on se akateeminen maailma, josta itsekin olen juuri "lähtenyt", että sitä ei pysty päivätajunnalla käsittelemään: näin Rydmanin kuolemasta uutisen aivan sattumalta jossain lehdessä.
Sellainen satunnaisuus saa koko valvemaailman tuntumaan joltain näyttämöltä, josta ihmisiä lappaa sisään ja ulos. Kenenkään läsnäolosta ei voi olla varma ja vähiten omasta.
18.4. Ke. Raahaan marisevan stadilaisen (oma määritelmänsä) metsään eli kävelemme 19:n päättäriltä Niihaman majalle, aluksi päin hongikkoa eli väärään suuntaan, kurkien ääniä seuraten pohjoiseen, mutta sitten valtatiemäistä polkua metsien lävitse takaisin Kauppiin. Lounaalla Gopalissa ja sen herkuttelun jälkeen aina nukuttaa, runsasriisinen ruokailu...
♥ Illalla avaan koneen, mutta edelleenkin vain vanhojen tiedostojen siistimiseksi ja järjestelyksi. Pelkästään VerkonAatokseen on kertynyt miltei 400 sivua artikkelitekstiä.
Tätä samaa puuhaa on riittänyt niiden kaikkien paperilappusten kanssa, mitä pelastin Turun työhuoneesta. Se on hyvää puuhastelua luovan turhautumisen torjuntaan. Todelliset työtyöt näköjään pitää hoitaa junassa ja mökillä.
19.4. "Kuudestoista viikko on meneillään", sanoo radio.
S herää 6:ltä ehtiäkseen töihin, ja minäkin nousen jos kerran tässä eletään jo kuudettatoista hetkeä vuodesta.
Mitä tämä maailmanrannan lähestyminen sitten merkitsee?
Ainakin huhut hallituksen sirkusmaisuudesta ovat olleet ennenaikaisia. Nyt kun 20 hengen joukkokuvaan on lisätty Paavo Värynen niin sinivihreää johtoa kuvannevat ennemmin tutut joukkometaforat kuten "narrienlaiva" tai "alue 51".
Oppositiolla ei pitäisi olla tällaisen hallituksen kanssa enää mitään kysyttävää. Paitsi historiankirjojen alaviitteiden kannalta olennaiset "Kuinka HALVALLA meidät myydään NATOon" -tarkennukset.
♥ Kävelen Saarun jäljillä asemalle, aamu on kirkas ja kylmä, varjopuoli Itsenäisyydenkatua näyttää jäiseltä, haen fillarin aseman telineeltä ja poljen tänne yliopistolle. Vielä 9:ltäkin täällä on varsin hiljaista, koko päärakennus on kuin valtava lukusali, jossa kuiskaukset kantavat kuin kirkossa: "EIKS TÄÄLLÄ OLE YHTÄÄN KAHVILAA VIELÄ AUKI?".
Eipä ole. Liian varhaiset kahvikupilliset kun voisivat yllyttää opiskelijoita ihmettelmään sitä, miksei Suomessa tapahdu samanlaisia surmantekoja kuin amerikkalaisilla kampuksilla?
No siksi, että suomalaisissa yliopistoissa vallitsee jo muutenkin hautajaistunnelma.
♥ Iltapäivällä menen elokuviin pakoon tätä päivää, joka on ensimmäinen pilvinen viikkokausiin. Pilvirintama on tullut meidän ja auringon väliin, se on pysäyttänyt kaiken viestiliikenteen planeettamme elokuvateattereissa, ja niinpä Erkkokinokin joutuu myymään lippuja kirjoittamalla YKSITELLEN jokaisen lipun. Ja kun multiplexteatterit myyvät viihdekokemusta niinkuin makkaraa, ei lipunmyyjä tiedä (ilman tietokonepäätettä) mitä filmejä seuraavaksi pyörii, ei edes sitä mitä lippu maksaa.
♥ Onneksi itse elokuva, "Sunshine", ei ole yhtä pöljä kuin teatteri sen ympärillä. Ihan yhtä pöljä, paitsi loppua kohden, mikä on aina ollut scifille ongelmallista: miten sulkea tarina jolla on kosmiset mittasuhteet? Myös "Sunshinen" scifistiset visiot unohtuvat vähitellen ja loppukilometri on pelkkää dannyboylegorea.
Kotiin palattua saan kuitenkin huijattua itseni aukaisemaan koneen kirjoittaakseni jotain tuosta filmistä, ja äkkiä sitten onkin aamuyö ja huomaan kirjoittaneeni valmiiksi myös yhden novellin, jotain tai tiettyäkin myöhempää käyttöä varten.
20.4. Pe. Eilen radiossa haastateltiin Osmo Soininvaaraa. Toimittaja väitti, että Soininvaara on ainoa ministeriksi asti noussut kansanedustaja, joka on saanut sakkoja - mutta kun katselee tämän aamun lehdistä nykyisen hallituksen ryhmäkuvaa niin siellähän on melkoinen joukko kaikenmoisia rikoksenuusijoita, joiden motiiveihin verrattuna Soininvaaran niskoittelu Koijärvellä on suorastaan pyhimyksellistä. Eipä silti, Soininvaara osaa puhua niin älykkäästi SEKÄ oman idealisminsa kolhuista ETTÄ kansalaisaktivismin laatueroista, että hänen kaltaisilleen eduskunnasta vetäytyville karvakorville pitäisi olla ihan oma valtiollinen pestinsä: 'Kansakunnan Nestori' tms.
Toisekseen, hallituksen joukkokuvassa kaikki ovat yhtä mustaa virkamiesriviä. Sinne se vihreäkin häviää niin helposti. Oikeastaan parhaiten tilanteen kiteytti Teiniliitteen vitsipalsta: vihreät luopuivat vain periaatteistaan saadakseen pitää periaateohjelmansa.
♥ Kirjaston nettitunnin käytettyäni menen taas perjantaiselle alfaurosten lounaalle, sitten 14:n junalla Hesaan, divarit, ja illalla hakemaan Saarua työpaikalta Arabiaan. Päädymme venetsialaisine viineinemme Marian luokse ja sieltä Juttutupaan. Sataa kuin olisi suomalainen syksy...
21.4. La. Tyypillinen ilma sosiaalifoorumille. Helsingin kaupungin surkeilta verkkosivuilta kun tapahtumasta yritti etsiä tietoa niin ei löytänyt kerrassaan mitään, ja hämmästyttävän hiljaista on Arbiksellakin, tuntuvasti vähemmän kuin aiempina vuosina. Täällä kuitenkin kuulee asioista ja näkökulmista, joita arjessa harvemmin tapaa; itse en ole nähnyt edes tuota Ylä-Lapin metsäkiistaa käsittelevää "Saamenmaan viimeinen joiku" -dokkaria, se on aika karmeaa katsottavaa, koska Metsähallitus näyttäytyy siinä yhtä ylivoimaisena mielipidejyränä kuin ydinvoimablokki.
♥ Mutta paneelissa kuitenkin keskustelemme mahdollisista utopioista, emmekä niistä varsin lähelletulevista dystopioista, jotka tässä markkinatalouden ilmapiirissä ovat jo näköpiirissä. Paneeli onkin erinomainen, harva on se kerta, jolloin itse saa oppia paljon paneelissa istuessa.
Taas vahvistuu sekin visio, että jokaisessa keskustelussa pitäisi olla paikalla filosofi, joka muistuttaa peruskäsiteistä. Yleisöä on paikalla salin täydeltä, kuutisenkymmentä, laski Maria, tapahtuman järjestäjä, eikä sen kummempia hörhöjä kuin primitivistejä, jotka hakisivat utopialle työnjakomallin Australian aboilta. Hmm. Ehkä meidän pitää odottaa ensin pari vuosisataa ilmastomuutoksen kelkassa, että saamme tänne aavikko-olosuhteet?
22.4. Su. Veera tuli mukanamme Tampereelle. Päivä onkin aurinkoinen turismiin, neidit ulkoiluttavat äitejä ja äidit lapsia, bongaamme aidon tamperelaiskirjailijan Tallipihan terassilla (juo KAHVIA... koska se ei ole turkulaiskirjailija) ja etsimme lohirullaa Laukontorin kalamarkkinoilta.
♥ Illalla neidit tekevät sushia ja Saaru keksii uuden tavan pelata Aliasta, mikä koettelee kyllä demokratiaa niin kuin uudet pelit aina tekevät, naiset kun eivät ymmärrä ryöstökierroksen tarkoitusta...

23.4. Ma. Eilisen jäljiltä on riisiä yllinkyllin, etenkin kun satuin keittämään ensin basmatia, josta syntyy pelkkiä mustia vetisiä lötköjä sushitarpeiksi. Päivän ainoa aktiviteetti on etsiä Spektren elokuvaesitystä, mutta annetuilla ohjeilla en löydä paikkaa, joten palaan kotiin saunomaan ja katsomaan lainadevareita, niiden tarjonta on niin erinomainen, että se kertoo jotain Tampereen satsauksista kirjastotoimeen.
Ainoa luova toiminta on piirustella kuvitusta seuraavaa Kosmospenaalia varten: piirrän mallista hirviöitä ja hmmm hmmm niiden ruokavalioon kuulumatonta rekvisiittaa.
Jos Gogol eläisi nykypäivän mediailmastossa hän varmaankin kirjoittaisi näytelmän nimeltä "Rekvisiittori".
24.4. Ti. Sää on hitaasti lämmennyt viikonlopusta. Hieman olen ehtinyt silti vilustua, tuntuu kurkussa ja päässä. Tai sitten se on juuri toisinpäin, että vietän liikaakin aikaa sisällä, mediakansalaisena, niin kuin sen voisi kauneimmin muotoilla: joka aamu 11:ltä kirjastolle sähköpostille, sitten kotiseutulehdet (Turkkari, AL ja SK), sitten lounaalle Gopaliin ja lopuksi päivää kotiin lukemaan, illalla devareita ja digipuuhastelua. Siinä keskiluokkainen mediaelämäntapani, jota VARTEN minun ei tietenkään olisi ollut tarpeellista muuttaa juuri Tampereelle, mutta... niin, kuten yhä useammin ja muodikkaammin sanotaan, FREIMAUS ratkaisee nykyään kaikessa. Ei ole juuri eroa, pelkääkö elävänsä päähenkilönä "Truman Showssa" vai aikuisten habbohotellissa.
25.4. Kello on kymmenen, harmaa aamu, kun kävelen Porin keskustaan. Suomalaisten pikkukaupunkien ankeuden mittarilla Pori on ylivoimaisen alitunnelmainen.
Mutta - hups - kuin taikaiskusta kaikki muuttuu: vastaan kävelee tasan se ainoa porilainen jonka tunnen, toimittaja Marja, ja sitten tapaamme Helenan, ja pääsen ensi kertaa käymään toimituksessa, johon olen lähettänyt juttujani pian 23 vuotta. Ja ennen bussille juoksemista saan vielä valita arvostelukappaleita kaapista, niitä onkin kertynyt, kirjoja joita en ole muistanut tai huomannut laittaa toivelistaan: genreteoksia, nykykotimaista, Savukeitaan poetiikkateos, mysteerijännäri... kunnes reppuni on täynnä.
♥ Kirjasaalis on kuin nimppariyllätyslahja, ei yhtään harmita, vaikka myöhästyn Rauman bussista ja seuraava menee vasta puolentoista tunnin kuluttua. Menen syömään Porin mättökiinalaiseen, se onkin laadukkaampi kuin turkulainen tuttavuus, ja kaikessa rauhassa sitten bussiasemalle - torilta kyytiin nouseminen kun osoittautui huonoksi ideaksi.
♥ Raumalla pyörin ympyrää kuin olisinkin Haminassa, niin outo on kaupungin ruutukaava, tai sitten edellisen raumanreissun (vain 30 kk sitten) psykologinen hämminki iskee suuntavaistoon. Ja pitkästä aikaa olen taas myös Turun yliopiston tiloissa: tästäkin joskus haaveilin, että olisipa Turun yliopisto jossain muualla kuin tuossa moratorisessa kaupungissa, esimerkiksi Kuopiossa... no Raumakin kelpaa, vaikka täällä on vain opettajainkoulutuslaitos.
Päivän seminaari menee lupsakkaammin kuin akateemiset seminaarit, koska sen pyörittäjillä on henk. koht. suhde aiheeseen, nuorisokirjallisuuteen. Oma aiheeni on aika outo lintu näillä pertsa&kilu -nurkilla, mutta ihmiset ovat erinomaisen ystävällisiä, ja isossa porukassa syödään ja juhlistetaan lopuksi Laivakello-palkinnon saajaa Envall-Marttista... jopa aurinko vyörähtää esiin kuin lastenkirjan aakkonen!
Jep, kaipa sitä länsirannikon fillariretkeä pitäisi taas ajatella.
26.4. To. Taas Tampereella. Tuulee lännestä, lämmittää idästä.
Pyöräilen siis myötätuuleen kohti aurinkoa, käyn katselemassa taas vanhoja kotipaikkoja Kaukajärvellä ja Annalassa. Ehkä nämä tulevat parii vuotta Tampereella voisivat olla eräänlaista hyvästelyä parhaiden kasvuvuosien paikoille... tämän hampparikaupungin moottoriliikenne on aina vaan sellainen korvienryttyyttäjä että ei tämä ihmiselle kelvollinen ole asuinympäristöksi. Pidemmäksi aikaa.
♥ Sattumalta löydän nyt Messukylän kirjaston, se onkin rakennettu Pappilan puolelle rataa, varmaankin manselaista huumorintajua osoittaen. Kotimatkalla perunoita ja silliä, lappuradiosta kuuntelen keskusteluja ydinvoimasta ja yliopistosta, aikamoista löpinää, mutta silti YLEn radio on laadukkaampaa mediana kuin mikään mitä lehdissä ja telkassa (mukaan lukien YLEn uutiset) keskimäärin viestintänä tarjotaan.
♥ Tänään kun sattuu olemaan Tsernobylin vuosipäivä, radion keskusteluohjelmaan soittaa lähes pelkästään ydinvoimaan kielteisesti ja jopa raivoisan vihamielisesti suhtautuvia ihmisiä. Televisiossa tällaista ei voisi tapahtua: sinne ei päästettäisi sen paremmin sosiologeja ja tekniikan tohtoreita kuin tavallisiakaan kansalaisia, jotka suoraan sanoisivat, että Suomen valtiovalta on kieltäytynyt sekä muistamisesta että välittämisestä. Riskiyhteiskunnan sijaan voisi yhtä hyvin puhua PISKIYHTEISKUNNASTA, jossa kansalaisiin suhtaudutaan kennelin kasvatteina - eivätkä he itse välitä valita parempia isäntiä, koska "näytelmä pysyy, vain orjat vaihtuvat".
♥ Uusi hallitus on nyt kompastunut vaivaiseen 500 euron kysymykseen ihan kuin tietokilpailun kömpelöin juntti. Kokoomuksen herrajohtajat ovat joutuneet selittelemään, MITÄ he oikein tarkoittivat puhuessaan vaalien edellä vähäpukuisten tai -palkkaisten neitosten saamista rahakorvauksista. Kokoomuksen herrajohtajat voisivat päästä helpommalla, jos he tarkentaisivat KEITÄ he oikein tarkoittivat puhuessaan 500 eurolla korotetuista "hoidoista". Esimerkiksi Sauli Niinistö, tuo kansakunnan kultapoju tunnustautujana, voisi kertoa millaisia "hoitoja" hän oli hakemassa kuuluisalla Thaimaan retkellään. Kokoomuksen herrajohtajien ydinreaktiot eviät tietenkään vastaa keskimääräisten herrakansalaisten Viina-ilmiölle alttiita hoitotarpeita, mutta ainakin hallitus saisi siirrettyä huomion pois keskenkasvuisesta Kataisesta ja äijäuskottavuutensa menettäneestä Vanhasesta. "Ike, we have a mission."
27.4. Pe. Takatalvi ei ole vielä iskenyt, niin kuin säätiedotuksissa on peloteltu. Mutta keväisen kaunista päivää on vaikea aloittaa silloinkaan, kun asuu näin lähellä puistotettua metsää, ja vieläpä lähellä niin isoa järven aavaa, että sen rannalla voisi aamutuimaan haaveilla kesästä. Vietän sitten olohuoneihmisen kevätpäivää eli teen matkan keittiöstä työhuoneeseen, levitän lehden lattialle ja syön aamiaista vieraspatjalla. Ja sitten kun kirjastot aukenevat, tänne päivittämään... mitä eilisestä elokuvasta jäi mieleen ja mitä eilisen täyttäneestä lukuromaanista oikein haluan sanoa - ja unohtaa.
♥ 13:lta PITI olla alfaurosten lounas, mutta ketään ei näy, istun odottelemassa terassilla ja menen sitten syömään Gopalin femmeruokaa.
Illan juhlaksi riittää, että Saaru tulee taas kaupunkiin: musiikkina Kapteeni Ä-ni ja juomana omenavissyä. Katsotaan devarilta "Heights", joka on kai prototyyppi NY-draamasta: kaikki miehet ovat taiteilijahomoja ja naiset muuten vaan ahdistuneita. Hohhoijaa, menee katjakallio-tasoiseksi elokuvaharrastamiseksi - mutta Glenn Close ON tummaverikkönä uskottavampi kuin blondina.
28.4. La. Saaru lähtee aamujunalla Turkuun, minäkin olisin lähtenyt jos STk:n kokouksen lisäksi olisi ollut tarjolla jotain muuta viihdykettä, niin kuin "Fountain"-elokuva, mutta Turustahan ei pääse enää illalla takaisin, jos mikä tahansa kestää yli 21:n. Se, että ihmiset eivät vieraile Turussa, johtuu siis muustakin kuin Turusta itsestään: VR ja bussifirmat ovat salaliitossa turkulaisia - niin kuin kyllä kaikkia muitakin maaseututaajamia vastaan.
♥ Illalla en kestä istua pelkästään devareiden viihdytettävänä, lähden teatteriin, koska siellä vuorovaikutuksesta ihmiskuntaan on jokin illuusio jäljellä. Tiedän kyllä millaista puskafarssia olen menossa katsomaan, mutta tässä maankuulussa teatterikaupungissa ei kauheasti ole valinnanvaraa viikonloppuisinkaan.
♥ Toisaalta, ei taida olla teattereillakaan valinnanvaraa siinä, millaista yleisöä ne voivat odottaa. Kun kotimainen teatteriyleisö on kasvanut koulu- ja kesäteattereiden puskafarsseihin, ne eivät muuta tarvitse kuin että joku sanoo lavalla "v***n homo", niin ne nauravat katketakseen.
Ja tämän illan näytelmässä kyseinen sanapari kuullaan varsin tiuhaan, farssi kun lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Jaakko ja Martti saavat kymmenen kertaa vanhemman adoptiolapsen kuin ovat toivoneet.
Ainoa asia joka tekee tämän näytelmän jotenkuten siedettäväksi ovat hyvät näyttelijät, erityisesti Tommi Auvinen. Tänä vuonna 50 täyttävällä Auvisella on lapsiruhtinaan empaattinen olemus, hän rauhoittaa farssin kohellusvaihteelta ihmissuhdetarinaksi yhdellä sanalla tai katseella - vaikka on tämän illan esityksessä poissaoloa paikkaava näyttelijä, niin hän silminnähtävästi nauttii hyväsydämisestä roolistaan tässä näytelmässä. Sellaisia ihmeitä ei näe juuri muualla kuin teatterissa, olipa yleisö millaisia apinoita tahansa.
29.4. Su. Sää sen kun viilenee, välillä pudottaa sateenkin, joka kuulostaa rakeilta, ikkunalauta on kai niin jäätynyt tuulesta. Menen Saarua vastaan junalta, käymme lasten tupareissa naapuritalossa ja vietämme iltaa kotosalla. Katson yhteensä kolme elokuvaa, mutta onhan niistä sentään kaksi huijarifilmejä, joten voin kuvitella saaneeni vaikkapa jotain genreoppia.
Ja toinen huijarifilmi, "Väritetty totuus", voisi olla myös johdatus jeditoimittajan työhön: pimeän puolen houkutuksista...
30.4. Ma. Saaru on vastuussa työnsankaruudessa, se lähtee taas varhaisella aamujunalla duuniin, minä aion seurata perässä vasta seitsemän tuntia myöhemmin - huolehtiakseni työn juhlinnasta.
Muuten olen kyllä samaa mieltä kuin Harri, että juhlapäivän viettäminen poissa työpaikalta on ajan ja rahan hukkaamista; TEHOKKAINTAHAN se on ottaa häppää duunin ohessa.
Jospa vaan kaikki saisimme löytää sisäisen piällysmiehemme. Mutta valtakuntaan ei tunnu mahtuvan kuin yksi piällysmies kerrallaan. Lauantaina LASTENradiossa haastateltiin sotaministeri Kääriäistä, kysyttiin, mihin satukirjan hahmoon tämä lapsena samastui. Unohtivat vain kysyä, mitkä hahmot sotaministeri mieluiten lähettäisi miinanpolkijoiksi. Ja päästäisikös piällysmies toveri Aslanin lastenarmeijan johtajaksi, nyt kun Venäjä kalistelee taas sapeleita lännen suuntaan?
♥ Ennen juhlinnan aloittamista vietän kuitenkin perinteisen arkiaamun eli teen kierroksen kirjastoissa, laitan verkkoon arvostelun Kallion leffaläppäkirjasta ja tarkistan ketkä ovat virtuaalityöläisiä eli muutamat vähät sähköpostit. Hesari ei tänä aamuna tullut, kaipa Erkon juoksupoika viettää pyhiä pitkällä kaavalla.
♥ Illaksi Helsinkiin kaisojen juhliin, käymme ensin Merirastilassa ja sitten Toukolassa. Juhlintasuoritteet ovat hillittyjä tänä vappuna, ehkä ne olivat viime vappunakin, mutta selvästikin isoin ero tunnelmassa on se, että liikkuuko omin voimin (tai fillarilla) vai joukkoliikenteen varassa. Tämä on kyllä kylmimpiä vappuja miesmuistiin, voisi liikkua nallehaalareissa.

TOUKOKUU

1.5. Ti. Työläinen menee töihin, minä jään tunniksi pääkaupunkiin, jotta tästä matkasta jäisi edes jonkinlainen muualla olleen olo, kuuntelen hetken Lauri Ihalaisen puhetta SAK:n toritapahtumassa, no siinähän sitä riittää epätodellisuuden tunnetta, millaisia nössöjä nämä ammattiyhdistyksen maitonaamat nykyään ovat.
♥ Tunnelma Tampereella ei ole juurikaan vallankumouksellisempi kuin pääkaupungissa. Fuksinuitto on meneillään koskessa jo kolmatta tuntia ja rannoilla istuu enää jähmeintä ja teineintä porukkaa, aurinko kyllä paistaa, mutta se ei lämmitä. Minullakin on vielä pohjia jäljellä viinipänikässä, sen poisjuominen on kuitenkin huono idea, koska ei ole enää yhtään juhlafiilis eikä sitten kotiin päästyä jaksa kuin torkahdella.
Katselen talvisodan sadannetta simulointia jääkaukalossa, tietysti Suomi tulee tyylikkäästi toiseksi niin kuin simulaatioon sopii ja ulkopolitiikkaan kuuluu.
♥ Ja tällainen vappu on suomalaisittain: siihen ja juhannukseen on ihan pakko osallistua jotenkin tai muutoin tuntee olevansa kymmenen vuotta vanhempi. Se on enemmän kuin sisäinen pakko tai luonnonvoima. Se on kulttuurin syvää aikaa.
2.5. Ke. Viime viikolla tuli vihreä puihin, tänä aamuna vihertävät työläiset, mutta monet kai menevät sentään työpaikoille. Sää on yhtä sekaisin kuin paraikaa harrastamassani scifi-romaanissa "Time's Eye", jossa maapallo on muuttunut eri vuosisadoilta napsaistuiksi, ekologisten ja kulttuuristen viipaleiden tilkkutäkiksi: Rudyard Kipling tapaa Aleksanteri Suuren ja kosmonautit keskustelevat Tsingis-kaanin kanssa. Typerä romaani ja typerät klassikkokirjailijat sen takana, siis sitä poikakirjamaisinta sf-osastoa. Ja pakko tämä on lukea, jotta tutustuisi kaikkeen mitä aikamatkateema tarjoaa.
♥ Työtä muistuttaviin toimintoihin palatakseni menen syömään yliopistolle A&T:n kanssa. Ville kertoo jääkäripolven provokaatiosta vasemmiston vappumarssilla, muuten yliopisto on pätkäviikolla juuri niin hiljainen kuin pätkätyöympäristön sopii olla.
♥ Tänään pitää saada hoidetuksi kaikki mitä ei ensi viikolla ole hoitamassa, mutta kun en muista edes viime viikon asioita niin saati sitten niitä, jotka voisivat jäädä ensi viikon töiksi. Deadline-työt taas ovat... tsk tsk... sitä tiettyä värinää silmäluomissa juuri nukahtamisen hetkellä... en ole valaistunut, en tule olemaan, koska hämärä piisaa minulle paremmin kuin mitääntekemätön autuus...
3.5. To. Viime viikolla tutustuin SK:n kulttuuriosastoon, tällä viikolla sitten Turun Sanomien osasto, joka onkin ihan eri kokoluokkaa. viisi toimittajaa ja nelisenkymmentä avustajaa, joskin edelleen alle puolet siitä, mitä samassa lehdessä on urheilutoimittajia. Niin paljon tärkeämpänä sanomalehdet pitävät miesten .lukemia. urheilusivuja kuin naisten seuraamia kulttuuriosastoja.
♥ Itse tilaisuus ei ole kummoinen syväanalyysi kulttuuriosaston toiminnasta, lähden ennen painotaloon tutustumista Helsingin suuntaan, kun kerran ehdin vielä junalle.
4.5. Pe. Vietän Saarun kanssa vapaapäivää. Sää on viileähkö, mutta kävelemme lahden pohjukkaan, pitkospuilla ja metsässä on tyyntä. Arabiassa valmistamme täytettyjä paprikoita. Illan ohjelmanumerona on LÖYTÄÄ Espoon kaupunginteatteri: edes paikalliset ihmiset eivät tiedä sen sijaintia, sillä teatteri on kätketty viraston näköiseen kerrostaloon. No, näytelmä on kyllä reissun arvoinen, Saision "Kuume". Sen hahmot ja draama ovat välineellisiä, mutta sisällössä herkullisia sitaatteja uskonnosta, sellaista jeesustelun semantiikkaa missä kristittyjen ulkoinen ja sisäinen kritiikki yhtä omiaan.
5.5. La. Taas Tampereella. Aamutuimaan pengon nopeasti varusteet larppaamista varten: saappaat, viitta, nyytti tavaroille, kirkollinen pipo. Tänään saan minä olla kirkollisessa luonneroolissa, johon eilen makustelin repliikkejä Saision näytelmästä; tänään vietän VÄÄRÄN INKVISIITTORIN PÄIVÄÄ Kangasalan Kisapirtillä.
Aamu on kirkkaan aurinkoinen, pelin odotus tuntuukin parhaalta osalta päivää, juon termospullollisen kuumaa kaakaota Kisapirtin portailla odotellessa pelin alkua ja katsellessa nuoremman viittaväen saapumista. Keskisuurena larppina tämä on jotakuinkin parhaiten järjestetty peli mitä olen nähnyt, mutta niin on suurin osa pelaajistakin ilmeisen kokeneita larppaajia. Pelin valmistelu kestää tuntikaupalla ja peli kestää yli kuusi tuntia, jonka aikana itse alan jo hyytyä, kun tässä skenaariossa ei ole senkään vertaa enemmistöä yhdistäviä juonia kuin aiemmin kokemissani peleissä. Muilla, ainakin useimmilla, on kuitenkin ollut hillittömän hauskaa; tämä käy ilmi loppubriiffauksessa joka sekin kestää tunteja.
♥ Ainoan miinuksen pelistä saavat itse pelaajat. Kisapirtiltä lähtiessä lasken parkkipaikalta kymmenen henkilöautoa (ja 2 fillaria), kun pelaajia oli vain kolmisenkymmentä ja bussireitit parin kilsan päässä. Aiaiai. Tästä päätellen keskimääräinen larppaaja on ylemmän keskiluokan nörtti, jota ei ekologiset periaatteet liikuta yhtään sen enempää kuin keskiajan ruhtinasta maaorjan henkäys?
6.5. Su. Tuntuu erinomaiselta herätä hitaasti pakottomaan sunnuntaihin: ei ole mitään muita menoja kuin nousta illalla kotiseudulle vievään junaan. On aikaa taas makoilla vierashuoneen patjalla ja levittää Hesari sen lattialle. Kun lehden tulemisessa oli pieni tauko, sitä taas arvostaa. Saan seurata korkean luokan kulttuurikeskustelua. hapettomassa tilassa suhdettaan harjoittava eläkeläispari Mäkelä & Kortelainen taistelevat oikeudestaan tutkia taideteoksia "rakkaudella", mikä kriitikko Markku Valkosen näkökulmasta oli yhtä innovatiivista kuin että istahtaisi teoksen päälle siitä puhuakseen.
Niin, tätäkö varten tarvitsen juuri Hesarin? No, ainakin Viron ja Venäjän patsastaistelun on HS uutisoinut mallikkaammin kuin mikään muu media. Ja jos siitä vielä paisuu kolmas maailmansota niin hyvähän nuo alkusytykkeet on tuntea.
♥ Kuopioon tultua saan taas muistutuksen, että turha on moitiskella naapureiden epäekologisuutta, kun ei saa kuriin omia vanhempia. Ne ovat ostaneet Lidlistä ensimmäisen tietokoneensa. asennan sen käyttöön, vaikka ne eivät osaa tehdä sillä yhtikäs mitään, eivät edes katsoa devareita. Opettelua varten ei laitteessa tietenkään ole minkäänlaisia manuaaleja. Ylipäänsä ohjeet ovat kehnoimmat ja sekavimmat mitä olen koskaan nähnyt. Ilmeisesti laite on telkkarikortteineen ja devariasemineen tarkoitettu siinä määrin pelkäksi mediapisteeksi, ettei tietokonepuolen toimilla ja käyttöjärjestelmän säädöillä ole väliäkään keskiverrolle ostajalle.
7.5. Ma. Savossa on aito toukosää, lämmintä ja kevyt eteläinen tuuli, +17. Vasta illalla, kun vanhemmat ovat lähteneet, käärme ilmaantuu paratiisiin: naapuripihassa nuori pari huudattaa autonsa stereoista Celine Dionia niin lujaa kuin volyymia piisaa. Menen kysymään niiltä, tietävätkö mitä tarkoittaa .luonnonrauha., mutta ne ovat kännissä kuin ankat, kalankasvoinen ammattikoululainen nousee autosta nyrkit pystyssä ja huutaa että olenko joku taiteilija. Hmm, ehkä sittenkin olisi kivempi asua hapettomassa tilassa lemmiskelevien kulttuurieläkeläisten kuin sähköprolejen naapurina. Heppu kuitenkin rauhoittuu vähitellen ja alkaa kaupitella autoansa; muita kommunikaatiotapoja sillä ei ole kuin räyhääminen ja kaupittelu, ajan merkit.
♥ Mutta ensimmäistä kertaa vuosikausiin lukitsen mökin ovet yöksi.
8.5. Ti. Kirjoitin aamuyölle asti arvosteluita genrekirjoista, nukun puoleen päivään. Sääennusteista huolimatta tulee vieläkin lämmin toukopäivä. Makaan lukemassa terassilla, kaikki omat kirjat jo loppuivat, luen aittaan kertyneitä kirppariteoksia ja sitten, kun ympäristö on tänään niin hiljainen ja naapurimökit tyhjenneet, Markku Turusen esseekirjaa, vaikka sitä piti säästellä, no hyvä kirja se onkin, kiinnostavin surullisen savolaismetkuilijan pitkässä tuotannossa.
♥ Kävelykierroksella löydän viimeiset odotetuista muuttajista: härkälinnut ovatkin asettuneet eteläiseen lahdelmaan, missä niille lienee enemmän syötävää tähän aikaan vuodesta. Ainoa yhteyteni maailmaan on nyt postiloota ja SavonSanomat. Kello kymmenen jälkeen laitan kyllä telkankin auki, mutta se on aivan sama mitä sieltä tulee, keskityn omaan kirjoittamiseen.
9.-10.5. SADETTA. MÄRKÄÄ. KYLMÄÄ. Ilmavoimat harjoittelevat taivaalla tuhotakseen meidät pesiimme kyyristyneet muuttajaluonteet. Luen jopa Hassisen "Isänpäivän", jossa ei ole kirjallisesti muuta kiintoisaa kuin miten siinä irvitään Reijo Mäkeä, siis Olli Pengertä, kuten kirja hänet nimeää. Veikko Ennalan novellikokoelma on puolestaan erinomaisen positiivinen yllätys.
♥ Sitten ei mökin omassa hyllyssä olekaan enää muuta kuin Saarun sinne jättämä Dan Simmonsin tuhatsivuinen kauhuromaani. Jep, se on tosi kauhea, ja ainoastaan esteettisesti turmelevilla tavoilla. Ahmin sen kuin keksipaketin.
Vasta Suomi-USA -kiekko-ottelun katsominen palauttaa jotenkin maailmaan ja kartalle: NÄINHÄN sitä suspensea pitää annostella, mr. Simmons.
11.5. Pe. Paluu Kuopioon jo aamupäivällä, joten ehdin 14:n junaan. Matka menee nopeasti, vaikka en saa konetta auki ja kiinni mihinkään. Luen Jkylään saakka "Duinon elegioita" ja SEN JÄLKEEN alan kirjoittaa eroottista kohtausta nuorisoromaaniin - ja yhtäkkiä olenkin Tampreella. Omituista!
Täytyy olla jokin hormoni, joka kadottaa ihmiseltä ajan tajun (jos kohta muitakin tajuja).
♥ Mökillä oli aamulla vain pari astetta lämmintä, mutta Tampereella tuntuu taas ihan kesältä. Tutkin sähköpostit nettikahvilassa ja kotimatkalla löytyy onneksi lähikirjastokin vielä avoinna, jotta saan jotain talteen verkkoonkin. lähinnä uudet arvostelut:

M. John. Harrison: Elonmerkit
Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat
Markku Turunen: Löytötavaraa
Vernor Vinge: Rauhansota

12.5. La. Tulihan sää. Olipa häät.
Aiemmin toukokuun kahdestoista tunnettin suurten surrealistien Edward Learin, J.V. Snellmanin ja Pertti Soikkelin syntympäivistä.
Mutta tänänykyä reaalisen murtuma on niin kuin rohkea ruoho tunkeutumassa asfaltista, kun satapäinen joukko kaupunkilaisia matkaa maaaseudulle hääjuhliin, jotka on järjestetty seminaariohjelman tarkkuudella - mutta kulkevat festarien tunnelmissa.
♥ Siviilivihkimisessä kyse on näkojään aina syvemmästäkin rituaalista kuin vain kahden ihmisen poliittisesta agendasta, ainakin parhaimmillaan, tosin sulhasleijonan selittelyt avioliitolle kuulostivat tälläkin kertaa kahden hengen puolueohjelmalta. Ei se mitään, juhla oli hieno, transgressiivinen siinä, miten se valtasi ihmisten mielet hyvänsuovuuden julkituontiin...
'Tänään se alkaa' -tunnelma on tarttuva häissä! Etenkin jos vihkimysjuhla huipentuu suomalaiseen pyhäkköön, hiljaisena aamuyönä suureen savusaunaan. Ja tässä vihkimyksessä saunapyhäkkö oli hirsitaiteilija Tapani Hietalahden luomuksia, yhteys puuta pidempään perinteeseen.
♥ Ja satakieli lauloi, ja ihmisetkin kurnuttivat löylyn lyöminä ja kaikilla sopuisa tahto, yö tyyni, kynttilöillä rajattu.
Niin. Kun reaaliseen tulee tällainen murtuma, alkavat ihmiset ihmetellä, mikä siinä on kesää ja mikä ihmisistä lähtöisin.
13.5. Su. Heräilemme O&U:n luona, puuroa ja kotitekoista jokurttia. Yöllä on tullut kesä, tytöt siivoavat saunaa ja minä juon hääväeltä jäänyttä siideriä - mutta kylällä pääsevät kaikki siivoustyöhön, ja tuore hääpari puuhailee piällyshenkilöinä, ironisoivat itsekin puuhailuluontoansa.
Saamme vielä näköalan Fiskarsin pitäjän, "feodaaliajan jäänteen", ylitse, kun nousemme E&M:n puutarhaan brunssille. Hmm, kylässä on kuutisensataa asukasta joista puolet taiteilijoita... mutta olisi kai tämä silti siedettävämpi ympäristö asua kuin keskimääräinen suomalainen maaseututaajama?
♥ Paluu Helsinkiin on väsyneen hysteerinen, etenkin joukossa. Arabiassa Hannen kotiruoka virkistää meitä sitten sen verran, että voimme vilkuilla miten Suomi häviää hävyttömän huonolla pelillä jälleen yhden hirviölajin. Minä vaihdan kanavaa Jack Baueriin, siellä vain presidentti käyttäytyy yhtä tolkuttomasti kuin joukkuelajin kollegat Suomessa.

14.5. Ma. Ibuprofaani tuli yöllä taas vaihteeksi oven lävitse, pyöri ikkunalaudalla ja riehui pellavapaitani kanssa. Saarun lähtiessä töihin en kuvitellut nousevani edes kohteliaisuudesta, nukuin puoli 10:een, kunnes S kohteliaasti soitti hereille.
Ja juu, ulkona olikin sellainen kesäpäivä, että hölmä nukkua sen ohitse. Tampereelle tulin junalla juuri sopivasti, kun vanhemmat olivat vielä bunkkaamassa asunnollamme, keittivät enää kahvit ja lähtivät Skooneen NATOn sotaharjoituksiin.
♥ Iltapäivällä pilvipeite vain tiivistyy, mutta on niin lämmintä, että takin sijaan voi siirtyä pitkähihaiseen. Kirjojen ja kirjastojen suhteen päivitettävä itsensä ajan tasalle, sitten voi vetäytyä illaksi kotipesään ja saunomaan, vaikka kerrostalon hikikoppi on satakielten vartioimasta savusaunasta yhtä kaukana kuin euroviisuissa huutavat rokkipojat kalevalan runoheeroksista.
Ketä kielisoittimen herraa siis ylistäisin, kehen samastuisin... jos avaan kirjallisen arkun tietokoneessa tai devaripoksissa?
15.5. Ti. Tämä vuoden vihrein aika ei saa suomalaisilta täyttä arvostusta: että vihreän värin ohuus on suomalaisen luonnon ominta laatua.
Eipä silti, jopa Vihreissä on nykyään niin monen sortin cityväkeä, että niiden erottelu toisistaan toukokuun perusteella ei riittäisi.
Kuuntelin viikko sitten (7.5.) Ylen radiokanavalta "Kaapin paikka" -ohjelmaa, jossa keskusteltiin poliitikkojen vaatetuksesta. Ohjelmassa vihreää tilkkutäkkiä oli edustamassa kansanedustaja Jyrki Kasvi, jonka suusta ja syystä ei vain irronnut yhtäkään vihreää sanaa. Poliittisinta herra Kasvissa oli intoilu siitä, että hän haluaisi teettää punaisen frakin linnanjuhliin, jos se vain ei MAKSAISI niin paljon.
♥ Jos kertakäyttöiset muotivaatteet ovat yhdelle parlamentaariselle cityvihreälle ihan okei, niin sopinee olettaa, että sama pätee moniin muihinkin? Ehdotankin vastaiseen käyttöön luokitusta VAATEVIHREÄT erotuksena AATEVIHREISTÄ. Helpottaisi vaaleissa äänestäjienkin työtä, ehkä parlamentinkin, kun Kasvin ja Forsiuksen kaltaiset vaatevihreät huolehtisivat julkisuussirkuksesta ja aatevihreät varsinaisesta politiikasta.
16.5. Ke. Tuulee niin, että riistää auringonsäteet iholta ja vaatteilta. Aamukirjastot, sitten raah raah, mustamakkaraa veritankkaukseksi, eikös helluntaita vietetä jonkin veriuhrijulan tilalla. Devareita ja punaviiniä iltaa varten, kun S palaa kaupunkiin ja kotiin... ja verkkoon päivitys kiltin inkvisiittorin päivästä kymmenen päivän takaisessa larpissa. Illalla tt-laitoksen kevätjuhla, jossa palkitaan parhaat gradut ja julkistetaan Uutelo. Bileet on tunnelmaltaan kuin ennen vanhaan, etenkin päästyämme sisälle suojaan tuulesta ja viimeisten kuohareiden poksahdellessa kuin muistot menetetyistä aikakausista...
17.5. To. Sosiaalifoorumin päivä, siitä tarkemmin VerkonAatokseen tehdyssä raportissa, mutta onhan se melkoinen henkireikä ja tunnelmankohotus tässä aavistelevan hitaasti vihertyvässä toukokuussa. Tuttuja näkyy paljon, joskaan ei ketään yliopiston humanisteista.
Humanisti on niin koloasuja, ettei sitä näe edes maailmaa parantavassa toritapahtumassa.
18.-20.5. Helaviikko menee pikemminkin tupessa eläessä kuin tupenrapinoissa. Puukon sijaan olis nuijallekin töitä juu, mutta hyvä kun edes muija niitä tekee, lähtee taas lauantaina Helsinkiin. Pyöräilen illalla päämäärättä kaupungilla, olen unohtanut ottaa lukemista mukaan ja SIKSI en viitsi mennä elokuviin, joutuisinhan odottamaan ERINÄISIÄ minuutteja popcornrahvaan keskellä ilman mitään tekemistä.
Teattereiden tarjonta taas on aivan nolla tähän aikaan vuodesta, paitsi harrastajaryhmillä on kyllä aina jotain tekeillä, mutta Tampereenkaan osalta en niitä tunne sen vertaa, että ottaisin riskin ja käyttäisin kaksi tuntia varsinaiseen luomutaiteeseen.
♥ No niin, Tampere on sikäli kaupunkina ihan yhtä yksinäinen paikka kuin Turku, vaikka sosiaaliset verkot ovat täällä tiheämpiä.
Ainoa kytkyni maailmaan ovat kutkuttavat kirjat. Viime viikolla kutkuttavin lukukokemus oli Linkolan metsämarssi, tällä viikolla Johnsonin Kaikki huono on hyväksi, joka paljastaa miksi "24" kehittää älyä ja tietokonepelaaminen on nykypäivän sivistyksen lähtökohtana. Siis kirja jota vastaan on helppo argumentoida sydämessään, mutta vaikea mielessään, diskursiivisesta miekkailusta puhumattakaan. Mutta juuri tämä kirja tuo lähimmäksi sitä näkökulmaa, jolla olen tuuminut yhdistäväni ne "helppouden kulttuuria" käsittelevät esseet, jotka ovat tämän kesän työmaa. Viidakko. Louhikko. Konsilienssini. Tämä sivistyssana täytyy oppia heittämään pöytäkeskusteluun, niin voi humanistinakin päästä bioporukoiden pöytään. Siellä sitä akateemista leipää olisi tarjolla niin paljon, että pöydät notkuvat.
♥ Sunnuntaina on edelleen kesäisen lämmintä, mutta kolme viikkoa jatkunut luja tuuli tekee ruohonjuurielämäntavasta yhtä tolkutonta kuin yrittäisi käydä bonobosta koivumetsässä. Tietysti seuraavana aamuna on kurkku kipeä - juuri kun pitäisi lähteä oman elämänsä sankarihetkeen, esikoisteoksena julkaisutilaisuuteen!

21.5. Ma. Tätä päivää olen periaatteessa odottanut 25 vuotta, esikoisteokseni julkaisujuhlaa. Sekavin tuntein tähän päivään siis lähtee, koska unelma toteutuu likimai eikä kuitenkaan sellaisena kuin sille on kuvitellut kynnysmäistä merkitystä: että julkaisuhetkellä saisi vahvistuksen omasta... no ehkei taiteilijuudesta, mutta siitä että omalla äänellä on erityinen paikka maailmassa.
♥ Olen työni puolesta käynyt erinäisissä julkkareissa, ja useimmiten ne ovat kirjailijan kannalta kiusallisia tapahtumia. Ei tänään. Joten minulla on kyllä syytä olla erittäin tyytyväinen kustantajani Harrin panokseen siinä, miten lämminhenkinen tapahtuma tämä "Marsin ikävän" julkaisutilaisuus oikein onkaan.
Vessassa.
Siis Turun Puutorin Vessassa isolla veellä.
♥ Paikalla on Turkulainen ja Turkkari sekä fanzineväestä Juri, Pasi, Mika & Jani, Boriskin. Turkkarin juttuun tallentuikin hyvin ne fiilikset, joita tuohon kirjaan liittyy.... itse kirjan lukeminen tuntuu aluksi kuumottavan juhlalliselta, novellit näyttävät aluksi paremmilta kuin muistinkaan... mutta sitten alan nähdä tekstiin jääneitä kirjoitusvirheitä lähes jokaisella sivulla ja se potuttaa niin perhanasti, että novellit tuntuvat taas pelkältä tekstimassalta.
Käyn laitoksella lahjoittamassa kirjaa yhden kappaleen sinne, sitten kävelen Keitaalle saakka nähdäkseni tuttuja, ja onhan siellä Anna ja Karel, aivan kuin mikään ei tosiaankaan Turussa muuttuisi olipa sieltä poissa päivän tai puoli vuotta. Juhlistaakseni kirjaa haen pullon sahtia, mutta pilvien lähestyessä mereltä kiipeän sitten kuitenkin junaan, ehdin vielä saunomaan Tampereelle.
23.5. Ke. Vietämme päivää sisällä, vaikka se kirkastuu ja lämpenee kuin napista käännettynä. Nuha ja kurkkukipu pitäisi saada hoidetuksi, jotta kesän maut ja tuoksut tuntisi nyt kun ne ovat vihreimmillään. Iltajunalla menemme Helsinkiin, sillä Saarulla on seuraava duunivuoro jo aamuviideltä.
♥ Tänään emme tainneet oppia mitään, vaikka luen sentään ahkerasti, helpoimpana tapauksena Anja Snellmanin uusin romaani, sanomaltaan vahva mutta kerronnaltaan niin kulmaton, että kirjan sanoma tuskin tavoittaa muita kuin niitä lukioikäisiä tyttöjä, joiden pornoistuneesta elämäntavasta se kertoo proosalle kuuluvin oikeuksin. Ja mitä hekään tästä kirjasta oppivat?
♥ Paljon kiinnostavampi tapaus on Margaret Atwoodin novellikokoelma. En ole innostunut Atwoodin viime vuosien romaaneista, mutta novellistina hän on säilyttänyt terävyytensä; ei mitään kahden lukemisen arvoisia kompositioherkkiä tekstejä, mutta luettavuudessaan täsmäherkkupaloja. Ehkä Snellmankin voisi virkistää kerrontaansa kokeilemalla lyhyttempoisia voimalajeja? Vai aikoneeko hän kirjoittaa eläkkeelle saakka pelkkiä tyttöromaaneja? Kuningatarlajin mediavoima on ilmeisen pakottava. Vertailun vuoksi: Atwood on kirjoittanut tusinan verran runokokoelmia, mutta ainoastaan romaaneista hänet muistetaan.
24.5. To. Tänään päivä Helsingissä on sen verran viileä, että minä jään aluksi Arabiaan, ihmismäisiä eleitä... kissa kuorsaa ja mutisee käpälä silmillään, minä mutisen lukiessa Juhani Rinteen artikkelia Tieteessä tapahtuu -lehdestä (4/07), se on otsikoitu "Kuinka te saatoitte" ja siksi minä sitä luenkin, se on niin hyvin taustoitettu saarna tavoistamme kieltäytyä reagoimasta ilmastomuutokseen, että se pitäisi kopioida jokaiselle suomalaiselle poliitikolle, jotka luulevat että asia voidaan hoitaa argumentoimalla puolesta tai vastaan.
"Kuinka te saatoitte?" kysyvät ne tulevat sukupolvet, joille Al Gorekin käy stand up -koomikosta.
♥ Tänään käyn lounaalla Kaukon kanssa, iltapäivällä Lukukeskuksen kokouksessa, ja illaksi elokuviin Saarun kanssa: "Pirates of the Caribbean" -trilogian viimeinen osa osoittautuu niin heikoksi, että kerrankin olemme koko lailla yhtä mieltä paitsi viihdefilmin tyhjyydestä myös Orlando Bloomista. Kaiken lisäksi edessämme istuu pariskunta, joka jutustelee toisilleen ja kännykkään leffasta isommin välittämättä. Koputan niitä kerran, ei auta, ne kopsaavat filmiäkin kännykamerallaan niin että millään ei mitään väliä.
♥ Viimeinen juna Tampereelle ehtii livahtaa, lähden taas S:n suosituksella yöksi Arabiaan. Ja taas kissat riehuvat, kumpikin vuorollaan, mutta eniten unta katkoo nuha, ikkuna on jäänyt raolleen ja vilu iskee niin kuin tulisikin takatalvi.
25.5. Viime maanantaina Turusta tullessa samaan junavaunuun tuli kaksi prekaaria, jotka puheidensa perusteella tekivät pätkäduunia rahoittaakseen opintonsa. Epävarma elämäntilanne ei tuntunut heitä vaivaavan. Voisi kuvitella, että heillä ei olisi varaa edes unelmoida ylellisyyksistä, mutta suurin osa heidän keskusteluaan koskettelikin shoppailua Pariisissa: mitä, missä, milloin, ja mahtaako Jean-Paul kosia ennalta varoittamatta. He olivat tosissaan ja haikeita kuin olisivat putkahtaneet anjasnellmanin romaanista (ei tosin tuosta viimeisimmästä). Heitä ei myöskään haitannut työmarkkinoidensa hämäräbisnes, koska tarpeeksi työkokemusta kerättyä he saattoivat siirtyä hämärältä työnvuokraajalta (Staffpoint) rehelliseen riistofirmaan (Tradeka): heille oli puheidensa perusteella suorastaan loistavaa, että "aina jossain päin Länsi-Suomea on tarvetta Siwan kassalla".
♥ Kun siis suomalainen työvoima on saatu siirrettyä tien päälle, se pysyy siellä ihan massansa voimasta, kunhan tälle mobiilitietoisuudella loihditulle massalle luvataan ajoittaisia halpalentoja Pariisiin - ja ehkä myös sen ansiosta, että pätkätyöläiset saavat kostaa orjuutensa pätkälemmikeille, laittaa juoksuhihnaan otuksia, joiden lajeja en pysty päättelemään kuulopuheesta.
Kissa, koira, kani tai marsu, kaikkia niitä kohdellaan samalla tavoin prinsessaihmisen saniteettileluina.
♥ Tuon kaiken uskoin kuulleeni todeksi viime maanantaina. Mutta Snellmanin kirjan luettua en ole ihan niin varma, että kuva olisi läheskään täydellinen. Jotain siitä aivottomuudesta, jolla naiset kohtelevat omaa elämäänsä, on peräisin miehiltä tai miesten paikalta, tavoilla, joita en puheesta kuullut mutta nykypäivän tyttöromaaneista voisi oppia. No, varsinainen opetus oli kuitenkin se, että aloin katua eroottisten kohtausten koplaamista nuorisoromaaniin. Politiikkaahan niissä tarvittaisiin, ja sellaista poliittista tiedostamista, joka olisi yhtä vaivihkaa tapahtumien taustalla kuin jokin eroottinen kutina. Kyllä lukija sen tajuaisi.
Piipparin ruispellossa.
♥ Tänään juna tuo Hesasta Tampereelle, näkee kaupunkien suhteen toisiinsa... Kesällä Helsinki mansettuu ja Tampere hesalaistuu. Helsingin osalta tämä merkitsee hampparibuumia, kun entistäkin enemmän deekuja, pummeja ja lavahoitotapauksia tulee vastaan kaupungin kapeikoista. Hallitus on kertonut tällä viikolla politiikastaan tilastojen putsaamiseksi ja ne tilastot yleensä putsataan Helsingin kaduille.
♥ Tampereen osalta hesalaistuminen merkitsee vähäisenkin kulttuuritarjonnan lämpökuolemaa ja festaritapahtumien metrimakkaratarjontaa niiden tilalla. Viikonlopusta ei siis voi odottaa yhtään mitään, kun ei koko kesästäkään. On perjantai, olen matkalla kotiin katsomaan postit ja hakemaan pyykit vintiltä, koululaiset polttavat oppikirjoja Itsenäisyydenkadulla. On toukokuu lopuillaan, työtä olisi... työn tunnistaisi siitä, että se vaivaisi takaraivossa.
Vaan eipä tunnu missään.

26.5. La. Aamupäivällä Hatavaran väitöksessä, se tuntuu välillä kuin olisi narratologian peruskurssilla, opponenttina prof. Nummi ei ole lainkaan yhtä räväkässä vedossa kuin taannoin Juhani Sipilää painostaessaan. Merkillepantavaa kyllä, positiivisessa mielessä, että hän jaksaa sinutella väittelijää, joka vastaa teititellen.
♥ Iltapäivällä ParaCon, ensimmäinen kerta kun kokeilemme STk:n paikallisconia Tampereella. Turussa käyneistä vieraista ovat nyt mukana Liisa ja Matti, paikallista väkeä edustavat Erkka, Vesa ja Laura. Conin kunniavieraana on mr Tap, joka oheisessa kuvassa tekee oitis tuttavuutta talon emännän kanssa. Conin elokuvana katsomme vampyyrifilmin "Vlad", joka on tosiaankin varsin kaukana conin loisioteemasta, mutta ehkä se elokuvateollisuuden kannalta edustaa tietynlaista para-osastoa...
♥ Keskustelu kulkee muuten kyllä virusten, loisten, vampyyrien - ja meemien parissa. Paras päätelmä keskustelussa on se, että syksyn hahmonluontokurssille laitetaan ennakkotehtäväksi luoda omaperäinen vampyyrihahmo. Vampyyriä ei tarvitse mainita olentona nimeltä, mutta sen minimiedellytykset on huomioitava:
1. Olennon täytyy imeä elämänvoimaa muista (verta, sielua, rahaa...)
2. Olennon kyettävä muuttamaan muotoaan
3. Olentoon liityttävä degeneraatio (lajin, ryhmän, aatteen...)
4. Olennon oltava cool

27.5. Su. Päivän ainoat työt ovat taas arvosteluja, Setterfieldin kummitusromanssi vähän vaikeampana, Anja Snellman aina yhtä lähestyttävänä. Juuri Snellmanin kirjojen kohdalla käy toistuvasti niin, että arvosteluaan joutuu väkisin lyhentämään, ja silti siitä tulee pidempi kuin mitä sanomalehden arkinumeroon noin vain mahtuu... Eikä se useinkaan johdu kirjallisesta vivahteikkuudesta vaan enimmäkseen siitä, että Snellmanin kirjoilla on erityistä dialogiarvoa ajankohtansa kanssa.
♥ Tänään käymme pitkästä aikaa lenkillä, mutta sateenkin uhkailemana ilta menee sitten sisällä, elokuvilla ja lautapelillä taustaviihdytystä, lounaalla kiinalaisessa. Paikallinen Kalevan mättö on siitä siisti paikka, että tofuannoksetkaan eivät ole liian isoja, vaan parahultaisia.

28.5. Ma. Helle ei ole vieläkään tullut kuten sääennusteet lupailleet, mutta lämpö ja seisova ilma tekevät kesän tunnon.
Yökin ollut niin lämmin ja kostea, että vihreä tuoksuu imelälle, ensi kertaa tänä kesänä. Myös pakokaasun löyhkässä on se tietty lämmin sävynsä tällaisena kesäaamuna, sellainen joka ensiksi tuo mieleen Euroopan isot kaupungit ja vasta joskus myöhemmin sen, minne sitä löyhkää pitäisi paeta.
Haen taas fillarin asemalta työmatkalaisen jäljiltä, sitten kirjastokierros ja mustamakkaraa.
Selviää, että yhdellä kirjaston asiakkaalla saa olla maksimissaan 10 elokuvaa lainassa. Mahtaakohan kirjojenkin kohdalla löytyä joku yläraja, jolla suojellaan asiakkaiden kulttuuriähkyä?
Entä kuinka monta grammaa mustamakkaraa suositellaan tamperelaisen päivittäiseksi MAKSIMAALISEKSI veriannokseksi? (unohdetaan nyt se vampyyri...)
♥ Illalla sauna, yhdet tiukat löylyt ja olen heti ihan naatti, tukatonta päätä löyly tuntuu kiehuttavan kuin höyrymakkaraa. En katso illan elokuvia vaan devarit pyörivät taustalla, kirjoittelen raporttia Hatavaran väitöksestä. Edelleen motivaatio on sama kuin aiemmin, vaikkei se yhtä mielekkäältä tunnukaan: jos minä en raportteja tee, niin ei sitten kukaan muukaan... seurapiiriraportoija on kirjallisuustieteen ja humanistien ulkokentällä se ainoa positio, jossa tuntee seisovansa tukevasti tyhjällä torilla, selittävänsä kolohuoneisiinsa humahteleville humanisteille mitä heidän oppialassaan on tekeillä...
29.5. Ti. Mielenkiiintoista on seurata tuota Greenpeacen Olkiluoto-"tempauksen" uutisointia. YLE:n radio seurasi sitä eilen aamulla tarkasti, illalla TV1 sentään yritti tyrkätä aihetta vähän syrjemmälle, mutta sekin käytti tilaisuutta korostaakseen voimalatyömaan ongelmia. Tänään Hesari omisti aiheelle kokonaisen sivun samalla motiivilla, ja erinomaisen dramaattisella valokuvalla. Miltei kävi sääliksi TVO:n edustajia, kun ne keksivät tiedotusvälineille vaihtelevia selityksiä, miten GP:n aktivistit pääsivät vapaasti liikkumaan ydinvoimalan työmaalla. Hauskin selitys oli se, että he TIESIVÄT, ettei GP:stä ole haittaa. Siksipä aktivistien annettiin tulla kumiveneillä rantaan, tarjoiltiin niille kuumaa kahvia ja rataslogolla koristeltuja froteepyhkeitä ja toivotettiin tervetulleeksi Olkiluodon teemapuistoon.
Sen sijaan toimittajia ei voitu päästää edes lähestymään Olkiluotoa, koska he saattaisivat häiritä - aktivistien pesimistä 60 metrin korkeudessa?
Liekö siis ihme, että toimittajatkin voivat vain ihailla GP:n rohkeutta ja mielikuvitusta: aktivistit syöksyvät sinne mihin media ja enkelit eivät tohdi kuvitellakaan pääsevänsä.
♥ Tänään samanlainen kierros kuin eilen. Tampereella on niin tiheä kirjastoverkko, että keskustorille on tänään pysäköitykin kaksi liikkuvaa lähikirjastoa. Toisen edessä myydään poistodekkareita, niiden alta laatikon pohjalta löytyy "Sinuhe" ja "Middlesex" pokkareina, kaipa nekin voi mökille roudata.
♥ Ilta menee taas kotona, erehdyn avaamaan shakkiohjelman Macilla ja kahteen peliin saan kulutettua kaksi tuntia, kun äksyile ja erehdy -menetelmällä pakotan koneen tekemään edes sen yhden huonomman siirron (randomina?). Vieläkin petollisempi ohjelma on resurssieditori: kuvittelin että ikivanha versioni ei enää toimisikaan tuossa 1996 ostamassani koneessa ja järjestelmässä, mutta saan pelastetuksi melkoisen joukon kuvia ja ikoneita, joita olen joskus illat pitkät piirustellut, pikseli pikseliltä, kottaraispöntölläni. En tiedä miten ja mihin niitä käyttäisi, mutta jotain pelin tapaista eeposta niillä voisi alkaa rakentamaan. Sitten eläkevuosina. Ensi viikolla.
30.5. Ke. Uutiset ennenaikaisesta hellekesästä osoittautuivat ENNEAIKAISIKSI eli ilmatieteen laitoksen kunnallispoliittiseksi piilovaikuttamiseksi. Luvattujen lämpimien sijaan on saatu pilviä ja sadetta ja tuulta, ihan kuten normaaliin toukokuuhun kuuluukin.
Toivottavasti Olkiluodon pylväspyhimykset ovat huomioineet tämän. Kaikki sympatiani on heidän ja GP:n saavuttaman mediavoiton puolella, mutta korkeanpaikankammoisena ihmisenä en pysty tuntemaan kuin huimausta nähdessäni ne valokuvat, joissa oranssihaalariset enkelit hymyilevät käsittämättömässä korkeudessa. Siihen skenaarioon kun vielä lisää sateen ja tuulen...niin täytyy vain toivoa, että GP:ssä eivät ajattele jokaisen nosturissa roikutun päivän tuovan kerroksen lisää heidän asiansa vakavuuteen...
♥ Aamuiset kirjastokierrokseni ovat myös nettikierroksia, koska eri koneilta voi tehdä erilaisia asioita. Esimerkiksi terminaaliyhteyden tähän viidakkokirjaani saan ainoastaan sivukirjaston koneelta, mutta pääkirjastolla se on estetty; palomuuri on kai niin tehokas.
Keskeiset työasiat liikkuvat kaikki verkon kautta, joten tämä verkossa riippuminen on edelleenkin ainoa tapa aloittaa työpäivä - ja tänään se on hieno päivä: Turkkarissa on kaksi pitkää arvosteluani, Setterfieldistä, jonka kummitusjuttu julkaistiin maanantaina, ja Anja Snellmanista, jonka teinikirja ilmestyy tasan tänään.
Työpäiväni ainoa kohokohta on miettiä missä ja mitä syödä. Siinäkään mielessä mikään ei ole muuttunut 20 vuoteen. Kun kuuntelen täällä yliopiston aulassa opiskelijoiden puheita, ei niidenkään päivässä ole muuta kohokohtaa kuin vertailla mitä missäkin olisi lounaaksi ("Kana on ihan jees").
♥ Mutta vielä tänään en liity heidän seuraansa. Tampereen yliopiston ruokala on minulle muistojen temppeli, joten siellä syödään vain juhlahetkinä, so. lounaalla muiden täällä varttuneiden veljien ja sisarten kanssa. Tänään haen muikkuja ja varhaisperunoita, ja kun S vierailee tänä iltana kotona, niin pullon punkkuakin. Myös Pyy käy illalla, se ei juo punkkua, mutta se on ensimmäinen ihminen, jolla on selvä mielipide hallituksen hoitomaksujupakkaan: jos maksuton päivähoito lopetetaan, siihen loppuvat aikomuksetkin opiskella vapaahetkenä.
Tällaiset vaikutukset varmaan Vihreätkin tietävät, mutta ehtivät unohtaa millaisen saatanan kanssa menivät samaan saunaan, kun hallitusKELPOISUUS oli ilo suurin.
31.5. To. S lähtee 7:ksi junalle ja töihin, ajattelen meneväni hakemaan fillarin niin pian kun saan jotain syödyksi, mutta katselenkin "Oven takana" -devaria ja nukahdan. John Irving -filmatisoinnit ovat tahmaisempia ja jopa tylsempiä kuin äijän kirjat. Herättyä on pöpperöinen olo, mikä kuu, mikä valuutta, tuntuu että ainoastana mökillä pystyn siirtymään tästä kesän loputtomasta odotuksesta jonkinlaiseen "aitoon" kesän "viettämiseen". Poissuljettua ei ole sekään, ettenkö juhannuksen jälkeen lähtisi käymään Karpaateilla: 5 päivää matkalla, 5 päivää perillä, toteuttaisi ainakin slow-matkailun jollei eko-matkailun periaatetta. Jos vain laivalipun Nynäshamnista Gdanskiin saisi etukäteen niin matka olisi sillä varma. Siihen verrattuna iankaikkiset junareitit läpi Euroopan tuntuvat siltä kuin jyystäisi ruosteisia hammarautoja. Suomesta Puolaan ei edelleenkään laivayhteyksiä löydy, vaikka niitä on jo vuosien ajan lupailtu palaavaksi.

11.6. Ma. Sähköpostia oli kertynyt yli 70 viestiä poissaolon aikana, eikä siinä muuten mitään epätavallista, mutta seassa oli poikkeuksellisen paljon vastaamista vaativia juttuja. Miksi ihmiset eivät ole jo kesälaitumilla? Ja miksi postilistoilla liikkuu juuri kesällä käsittämätön määrä seminaarikutsuja?
♥ Me käytämme pilvistä posthellepäivää fillarointiin, haemme matot Rauhaniemestä kuivumaan (tai kastumaan) kotipihalle, sitten Messukylässä epäonnistunut yritys kirjastoon ja lopulta postivuoro täällä yliopistolla. Tänään kesän ensimmäinen kesäkotilounas: uusia perunoita, salaattia ja perunasalaattia, silliä ja soijanakkeja.
♥ Illalla S lähtee töihin ja minä saunaan... Saunasta tullessa ajattelen, miten mukava olisi nyt syödä jäätelöä ja lueksia jotain hyvää lehteä kirjojen sijaan, ja muistan vasta silloin että tänäänhän on Guardian-päivä suomalaisittain.
Aseman R-kioskista lehti on jo myyty loppuun (ehkä siksi että sen matkailuliitteessä oli iso juttu Suomesta), mutta Akateemisessa niitä vielä riittää. Sitten kotiin nauttimaan hiipuvan hellejakson loppumetreistä, ikään kuin olisi päässyt ja palanut loppuun jostain maratonista, televisiossa ruskettuneet atleetit jyrisevätkin kuin yöksi ylle hiipivät ukkospilvet.
♥ Uni on ihmeellisempi kuin mikään mökilläkään nähty: lähden Samin ja Jaakon kanssa patikoimaan pohjoiseen juuri kun "pimeä" nousee etelästä käsin, ne etenevät ylämäkeen vanhaa valtatietä puolijuoksua kuin intiaanit, jään heti jälkeen, mutta Sami onkin jäänyt odottamaan, Jaakko kadonnut edellä käydäkseen mahdollisimman "ylhäällä" pohjoisessa. Minua alkaa arveluttaa tämä vaellus, koska selvästi olemme jäämässä "pimeän" alle, se on aivan pikimustaa yötä, jossa välillä erottuu himmeitä tähtiä, raja sen ja pohjoisen hämärän välillä on jyrkkä kuin missä tahansa fantasiatarinassa.
Näemme uskomattoman jylhiä vuoristomaisemia, sumu laskeutuu vuorten huipuilta niiden kyljille kuin sade.
Tiedän että edessäpäin on vielä kaksi pientä kylää, Ivalo ja Inari, mutta on epävarmaa saammeko niissäkään yöpaikkaa. Kylistä ostan pikaruokaa, mutta Sami haluaa jatkaa kauemmaksi pohjoiseen pysähtymättä, katselen viimeisiä kauppoja ja bussipysäkkejä jotka tiedän näkeväni. Välillä pysähdymme taloon, jossa on rikollisia, niistä selviämme aasialaisella kohteliaisuudella, kävelemme talon lävitse uuteen valoisampaan maisemaan. Sami soittaa kännykällä Jaakolle, se saattaa ottaa paluumatkalla meidät mukaansa, mutta paluu tuntuu ylipäänsä olemattoman pieneltä mahdollisuudelta.
Tien noustessa vuoren kylkeä näemme alhaalla metsän keskellä viimeiset opiskelijatalot: niissä asuvat opiskelijat töröttävät esillä laatikkomaisista huoneistaan ja juhliessaan saavat talot heilumaan kuin puut tuulessa. Ajattelen ettei minusta olisi koskaan ollut aitoon opiskelijaelämään, koska en kestäisi huimauksetta olla huojuvan kerrostalon huipulla. Vähitellen uni katkeaa siihen epätoivon ja outouden tunteeseen, että kaikki valo on katoamassa maailmasta.
12.6. Ti. Ehkä viimeöinen uni jotenkin tiivisti tunnot hellekauden ja sitä myöten kesän loppumisesta, ehkä myös niistä fiiliksistä mitä kesän alkuun ja ihmisten vähittäiseen katoamiseen juuri lapsuutta muistuttavana ajanjaksona liittyy. Herääminen tuntuu poikkeuksellisen raskaalta, onneksi kello on soimassa, muuten en saisi itseäni ylös. Sitten on helpointa lähteä taas kirjastokierrokselle, onpahan noita uusia ideoita taas kertynyt, mitä kirjoja saatava käsiinsä, jotta omat käsikirjoitukset etenevät. Niin, tämä on humanistin tapa "elää luovasti": kuljeksia referenssien polkuja...
♥ Lounaalla laitoksen väen kanssa, nekin ovat kohta katoamassa lomille, joten elokuuksi on sama häipyä Tampereelta, ei täältä kohta ketään ja mitään löydä.... ja aika päivittää arvosteluja, niistä Poetiikkaa-kirja oli vaikein tapaus, koska se tuntuu tärkeältä teokselta mutta vaikea selittää sitä sanomalehden yleisöä kiinnostavilla tavoilla, etenkin kun toimitus laittoi toukokuussa hieman nuhteita kritiikkieni muuttumisesta vaikeatajuisiksi. Toimitus arveli, että syy on tutkijan asenteen päällekytkeytymisestä, mutta luultavammin vaikeaselkoisuus tulee ihan itsestään vaikeista eli haastavista kirjoista - eikä "vaikeus" tai "kompleksisuus" aina edes korreloi kirjan taitavuuden tai erityisyyden kanssa. Esimerkiksi Atwoodin novellikokoelmasta on helppo kirjoittaa ja se on selkeydessään ihmeellisen hyvä kooste tekstejä, mutta jälkikäteen tulee epävarma fiilis: onko se tyyliltään sittenkään niin erityinen, että siihen kandee käyttää palstamillejä; eikö se ole eräällä tavoin metahelppo, kokeneelle lukijalle flirttaileva teos... mihin voi aina vastata (itselleen) lohduttaen: no, TÄLLAISIAKAAN ei yksikään suomalainen kirjailija kykene tekemään, edes tällaiseen novellistiseen HELPPOUTEEN eivät kykene parhaatkaan jäljellä olevat kotimaiset lyhkäprosaistit.
♥ Elokuvien arvosteluissa moiset asiat eivät vaivaa lainkaan, koska en joudu kirjoittamaan niitä mikään yleisö tai media mielessäni. Tässä mielessä ne ovat "puhtaasti blogistisia" tekstejä... jotain mikä on lähempänä journalistista kansalaiskirjoittelua kuin kauno- tai tietokirjallisia tekstityyppejä... silloinkin kun elokuvat ovat kirjallisuuspohjaisia, kuten nämä "Ihmisen pojat" ja "Tristram Shandy".

13.6. Ke. Retkeni Turkuun on huonosti ajoitettu, päivästä tulee vilpoisa ja tuulinen. Tosin minun iloni Turussa käymisessä on enemmän kuin pelkän kesäturistin: se on myös puhdasta vahingoniloa, kun toimin itseni ooppaana: näiltäkin hiljaisilta kaduilta, katsos, olen lähtenyt, noitakin rakennuksia ja niiden elottomuutta paennut toisaalle, pelastunut tästä tyhjenevien kiinteistöjen ja museoitujen yliopistojen kaupungista.
♥ Mikä ei lainkaan hidasta viihtymästä kaupungissa ikään kuin naamioituneena osaksi sitä, käydä kirjastot, saada Turkkarista lisää luettavaa (Helvi Hoo -vainaakin vielä julkaisee..), istahtaa aamukahville Jusleniassa, lounastaa Keitaalla ja nähdä ettei mikään muutu.
♥ Illalla Tampere on yhtä viileä kuin Turku, mutta turistiretken jälkeen en kuitenkaan jaksa kirjoittaa, lueksin vain yliopiston kirjastosta löytämiäni scifi-tutkimuksia. Tolkien-arvostelun sain tänään lähetetyksi, se saa kelvata tämän viikon saavutukseksi, että niinkin lyhyeksi sai tiivistettyä... ja kun katson yötä vasten kirjastosta löytyneitä leffaharvinaisuuksia, tuntuu että ne ovat osa sivistysopintoja, siitäkin huolimatta, että nämä "Torn Curtain" ja "Kuka koputtaa ovelleni" ovat vain kuriositeetteja ohjaajiensa mestaritöihin nähden.

14.6. To. Saaru tulee yövuoroputkesta, vaihdamme paikkoja keittiön kohdalla, vaikken lähdekään kauemmaksi kuin tavalliselle kirjastokierrokselle. Tänään poljen Hervantaan saakka, mutta jotenkin olen möhlännyt tietohaun eikä siellä olekaan etsimiäni CD-levyjä. Fillarointi keskustan ja Hervannan väliä riittääkin tämän päivän urheiluksi. Olennaisempi puoli kirjastoissa on nykyään niiden nettitarjonta, kesällä joudun kilpailemaan verkkoajasta koululaisten kanssa... loma-aikaan niiden annetaan kirjastoissakin käyttää koneita nettipelaamiseen. Eipä sillä, että omat puuhani näillä koneilla edustaisivat yhtään kulttuurisempaa ja/tai kehittyneempää käyttötapaa internetille. Kakarat löytävät pelaamalla sentään seuraa verkosta, kun omat nettipuuhani ovat vaan tätä pimeään viheltelyä.
♥ Kello kolmeksi voisi palailla kotiin... niin paljon on tekstitöitä, että jo niiden takia Karpaattien reissu taitaa jäädä haaveeksi... ei vaan siis... ekologisista syistä perustelluksi turhakkeeksi jonka spirituaalisestakin hyödystä kieltäydyn kuin keisari ikään...

15.6. Pe. Viikonlopun töitä ei tarvitse erikseen miettiä, luettava loppuun kauhuromaanit Kiiltiksen arvostelua varten, sitten Helvi Hämäläisen Raakileet, jotta pääsee taas varsinaiseen arvostelutyöhön eli käännöshistorioiden, kirjajättiläisten, painittamiseen...

16.6. La. Provinssipyöräily Provinssirokkaamisen sijaan. VR ottaa meiltä 20 euroa fillareista, matkaliput maksavat yhteensä 6 euroa. Näin siis yhtiö, joka mainostaa itseään ympäristöystävällisenä suhtautuu kevyeeseen liikenteeseen. Tai ehkä VR kokee fillarit kilpailijoikseen? Miespuolinen konduktööri suhtautuu niihin ainakin kuin painolastiin.
Ja pitäisikö meidän tästä rohkaistua etsimään taloa maaseudulta?
Ei ainakaan VR:n takaamalta etäisyydeltä.
♥ Tulemme Orivedelle puoli yksi, miltei koko matka Hirsilään on sieltä pyörätietä kepeästi kumpuilevissa maisemissa. T&T:n talo sijaitsee vielä muutama kilometri syrjässä kylältä, mutta/joten melkoinen paratiisihan se on, siistimisen ja raivaamisen ansiosta. Vaikea sanoa olisiko meistä sellaiseen, vaikka minkälaisen paratiisipaikan maalta löytäisimme.
♥ Lähdemme polkemaan takaisin kuuden jälkeen. Minä olisin valmis palaamaan Tampereelle vastahankaisella veeärrällä, mutta S on valmis fillaroimaan vaikka vilkkaan maantien vartta ennemmin kuin maksamaan rautariistofirmalle enää yhtään enempään. Harva kaupunkilainen vaivautuisi polkemaan edes sellaista matkaa edes komeilla hybridipyörillään, mutta S tekee matkan raskaalla cityfillarilla, huulet ja sormet sinisinä, sillä tien päällä on aina viileämpi.
♥ Palkitsemme itsemme kotikortteliin päästyä pizzalla ja isolla oluella, paikassa joka muinoin oli Buffalo tai Puhvalo tms, tapasimme siellä käydä Juhon kanssa kerran viikossa parhaaseen aikaan opiskeluvuosia. Se oli rentuinta mitä meidän opiskelijaelämässämme tapahtui, että söimme kilpaa pizzamme...

17.6. Su. Tänään aurigon ympärillä on rajun värinen halorengas, Pyhäjärvi on vielä aivan tyyni kun tulemme Tahmelan rantaan, täällä on juhannusfestivaali ja hetken aikaa niin idyllistä kuin Tampereella voisi olla ties missä tv-sarjassa: kaupunki nimittäin aikoo kaavoittaa osan rantaa uusille ökytaloille ja sitä vastaan tämä festivaalikin argumentoi leppoisilla hörhö- ja taidetavoillaan.
♥ Illalla kirjoitan Stoker&Stevenson-arvostelun, fillaroin nettikahvilaan lähettääkseni sen Kiiltikseen, jossa se ilmestyy joskus heinäkuun puolella. Niin on kiireistä tämä nettiaika... tietää Parnasson päätoimittajakin tämän aamun Hesarissa. Mutta mikä onkaan tuo veistoksellinen elin, jonka lävitse päätoimittaja katselee maailmaa HS-haastattelun yläkuvassa? Eikös se ole sama elin, jonka lävitse myös Jarkko Laine katseli maailmaa? Ei ole kulttuurisnobien vinkkelissä siis mikään muuttunut... muuta kuin salatummaksi?

18.6. Ma. Helsingin kautta kohti Savoa. Säätiedotus lupaa sateita, joten tavanomainen juhannusviikko maaseudulla on luvassa - mutta loppujen lopuksi sadesää jääkin etelärannikolle. Hesassa ei ole muuta erityistä syytä juhannuskierrokseen kuin ostaa pyhiä varten peli jota pelailla, mutta säät osoittautuvat niin helliviksi, ettei sisällä tuvassa tule vietettyä tarpeeksi aikaa pelipöydänkään äärellä. Jo maanantai-iltana Kuopiossa on kirkasta ja kaunista kuin vain Savon auringonlaskutakuumaisemissa voi olla.

19.-24.6. Ja aurinkoisena säät pysyvät, helteytyvät päivien kuumimmiksi tuokioiksi. Ja kun jokaisessa päivässä on sopiva yhdistelmä omaa rauhaa ja joutenoloa muiden seurassa, tämä on varmasti hienoin juhannus miesmuistiin. Vieraat tulevat Savoon torstaina, menen kaupunkiin vastaan N&E:ä, loikoilemme Väinölänniemellä (viileässä tuulessa) ja yötä vasten sieppaamme Saarun kyytiin juna-asemalta. Mökillä lämmitetään vielä sauna, ja tätä iltamyöhäistä saunomista jatketaan jokainen juhannuksen päivä siten... että aika pysähtyy ja syvenee ja me vain jatkamme, niin kuin proosalliset runoilijat sanoisivat.
♥ Ostin Kuopiosta "Puiden lohdun" ja sekin on sopivan ilmava, optimistinen tähän juhannustunnelmaan, joka voisi olla "Savo vuonna nolla". Mikäli kunnanrajat vedettäisiin vesiä eikä maita myöten, voisimmekin hyvin viettää Heinäveden pitäjän kanssa ensimmäistä slow-juhannusta.
♥ Aattoiltaa vietän S:n kanssa kahdestaan, herrat palaavat lauantain puolella siepattuaan Juukasta mukaansa T:n ja maksipullon pirtulimsaa, jota kukaan ei suostu juomaan, niin rauhallisesti tätä pyhää nyt vietetään, tuulet tyyntyneet, vedet lämmenneet.
Sunnuntain puolella herrat yrittävät taas kalastaa, mutta mitään ei nouse haaleista seisovista salmivesistä. Syödään äitin tekemää pyhäruokaa, eilen isän pyydystämää haukea. N kantaa perämoottorin veneeseen, virallinen bensakesä sähköpatjoineen alkaa tästä (vanhemmille!).
♥ Sitten hurja ajokyyti O-kummun ja Varkauden kautta Jyväskylään. Hyvästelemme herrat, käymme syömässä Marian pizzeriassa ja palaamme junalle, joka on vieläkin ahtaampi kuin äskeinen fiiu. VR on taas mokannut pyhäkuljetukset, pendolinopöntöt eivät millään mahduta sellaista määrää väkeä kuin perinteiset ja ICt.
♥ Viimein taas Tampere. Onneksi postia ei ole tullut käytännöllisesti katsoen lainkaan (ei edes sähköpostia), riittää kun lukee perjantain Hesarin niin palaa planeetalle, jossa jopa kansalaisrohkeat esitaistelijat myyvät mieluummin sielunsa Kanarian matkoille ja öljylämmitteisille kaksoisasunnoille kuin pyrkisivät henkilökohtaiseen maailmanmuutokseen. Jep, tämä on se sanoma jonka Hesari halusi lähettää suomalaisille juhannuksen viettäjille!
♥ Huh. Onneksi ei tullut luettua Isomäen haastattelua ENNEN juhannusta, muutenhan olisimme ostaneet naapurilta jaguaarin ja maasturin ajellaksemme kilpaa miljonäärikakaroiden vesiskiidojen kanssa. Sillä tärkeintähän on ISO MIELIHYVÄ, opettaa Risto Isomäki Hesarissa: maailma voi hukkua paskaansa mutta jokainen ostos kuolevalla planetaalla on ihan kiva idea jos se vaan ei ole NIIN raskas päästörepultaan kuin se vähän kalliimpi ostos.
Siis: jos Suomi ei rakennakaan seitsemättä ydinvoimalaa vaan pelkästään kuudennen, niin olemme hyvin mukana ilmastotalkoissa - näin menee "unilukkarin" logiikka, ainakin Hesarin mukaan.
Jep, tähän on hyvä lopettaa juhannusrauha ja idylliusko.

25.6. Ma. Saamme nukkua hieman normaalia myöhempään, kun S käyttää liukuvaa työaikaansa ja lähtee Helsinkiin vastaan 8:n junalla. Minulla on Guardian-päivä, kirjastot eivät nyt houkuta, enemmän olisi kirjoitettavaa kuin luettavaa, jotta pää etenisi tekstien virrassa.
♥ Odotellessani mökillä juhannuksen korkeinta hetkeä kirjoitin kaksi novellia, joista eroottinen tekstipala "Eilen, tänään, Pariisi" tuntui heti järkeenkäyvältä juuri novelliksi, mutta spefiin virittyminen toisessa tekstissä ei suju lainkaan, juuri siksi että se vähitellen alkaa kääntyä novelliksi jonka juonirakenteen olisi tarkoitus olla tietynlainen... ketä lukijaa varten? En tiedä, mutta niin vain usein käy. Henkilöt muuttuvat toissijaisiksi, vaikka juuri heidän takiaan kuvitelma on alun alkaen pakottunut paperille muutamina lauseina jotka kasvavat kappaleiksi... Scifi ja eroottinen teksti ovat kuitenkin jollain tavalla yhtä kapeita moodeja, joten niitä pitäisi olla helppoa harjoittaa. Lopputulos on tarkoitettu ohjaamaan lukijan huomio erityisen kauaksi siitä, missä hän parhaillaan istuu.
Tai miten sen somemmin sanoisi... alisteisen verbin tempus on tumpus ja pampus...
♥ Päivästä tuleekin pilvinen ja sateenuhkainen. Lähden etsimään alekorista sadeviittaa, tietenkään sellaisia ei edes myydä urheilukaupassa, koska ne eivät pysty olemaan muodikkaita (vaan pikemminkin muodottomia). Mutta sen sijaan ostan fillarikypärän, edellisestä oli jo soljet rikki ja pitäähän meistä edes joidenkin osoittaa kunnollisen ekoliikkujan mallia, maailmassa jossa ei kohta ole kuin sauliniinistön kaltaisia ekokiiltokuvia ja pellepelottomia.
Illalla lenkkisaunassa ovat jäljellä enää talon mukavimmat papat. Lähiseututieto karttuu sen verran, että Ilveskadun räkälä on perustettu keppanan vapautumisen aikoihin eli 1968 tienoilla, nykyään moista katujuottolaa ei enää saisi pystytettyä asuintalon kivijalkaan. Kalevassa ei myöskään ole mitään kaupunginosayhdistystä, joka voisi ajaa katujen rauhoittamista; pihat täällä ovatkin ihmeellisen somat, vaikka kaikenlaisten rähinäkaarojen häiriköimiä. Satunnaisesti mutta riittävästi tuhotakseen Kalevan ilmapiirin.
♥ Vietän unelmailtaani saunan, jäätelön ja lehden jälkeen katselemalla Bertoluccin "1900"-eeposta, helposti lipsahtaa aamukahteen, niin huikean... romaanimaisesti se toimii, sinfonisen tarkka kuvilla kertomisen tahti: maalaileva ja silti kaiken aikaa eteenpäin vievä, pitkiä panoraama-ajeluiksi lavenevia kohtauksia, ja kuitenkin niin kuin elävä maalaus parhaimmillaan: kaikki tuntuu heti tutulta ja merkitykselliseltä.
Joskus 1980-luvulla näin "1900"-filmin puoliskot televisiosta ja muistin kyllä edelleen miten järkyttävä se oli raakuudessaan. Mutta silti se on hurjempi kuin mikään mitä kirjallisin keinoin voisi selittää - koska sen ajankuva on niin värikkään eloisa ja maanläheinen, aivan toista tässäkin eeppisessä taidossa kuin kylmän oopperamaiset Visconti-filmit.
♥ Unet on tällaisen filmin jälkeen väistämättä viileitä. Olen seminaari-miekkari-matkalla jossain päin pohjoista Suomea, mutta olen unohtanut ottaa villapaidan, mietin miten selittäisin mokaukseni muille seminaarilaisille, enkä millään saa itselleni S:n huomiota, hän istuu luentosalin keskellä muiden ihmisten kanssa. Jotain aaveenkaltaista tulee itsestä tällaisissa unissa.

26.6. Ti. Siunaahan sitä itseänsä, ettei tarvitse olla tien päällä fillaroimassa tällä viikolla. Sade alkoi keskiyön jälkeen ja sitten sitä on tullut kuuroina toistensa perään. Tälle päivälle riittää yksi kirjasto, kaksi konetta, kolme kirjaa, ja illalla S vierailee kotosalla, joten varmaan joku kirjastohyllystä valittu elokuvakin. Paljonko vähemmän voisimme kuormittaa ympäristöä tällaisena päivänä vaikka istuisimme kesämökin kellarissa? NO PALJON, päättämällä ostaa ensin maasturin ja sitten tyytymällä vain kahteen skootteriin. "Ostamalla säästät" sisältää tänä pellepeloton-ekologian aikana ihan uuden, oksymoroniasta riippumattoman ironiansa. Gordonbrown, gordonbrown, kaikki on kohta kuin gordonbrown.

27.6. Ke. Juhannukselta mediakin on liuennut lomille, toimituksissa ei kukaan jaksa lukea toistensa lehtiä - päätellen siitä, että missään ei ole kommentoitu Vihreän Langan kesänumeroa, jossa naispuoliset kirjoittajat poseeraavat juttujensa vieressä ilkosillaan.
♥ Jos parlamenttivaalit pidettäisiinkin kesällä, niin Vihreiden äänimäärä ylittäisi jopa suomalaisen sademäärän. Muuten kesä on poliittisestikin niin köyhää aikaa, että Merikukka saa heittää pergamenttirullalla paholaista eikä kukaan vedä siitä herpestä nenäänsä.
Eipä silti, ei Merikukka Vihreän Langan nakugalleriaan pääsisikään. Ensin kun pitäisi olla jotain kirjallisia tai älyllisiä ansioita, joiden vierellä poseerata.
♥ Tänään ainoa urheilusuoritukseni on fillaroida kaatosateessa Pirkkalaan, se sade kyllä yltyy vasta matkalla, joten lähtökohtaisesti retkeilyssä ei ole mitään urhoollista. Mutta sitä ennen: pistäydyn yliopistolla juuri ennen kello viittä, ehdin klikata yhtä ainoaa viestiä ja nähdä että Matti kertoo olevansa kotona, kun vahtimestari tulee nykimään pois koneiden äärestä, taloa ollaan sulkemassa.
TÄMÄ oli urheilullista tai dramaattista kuin elokuvissa.

28.6. To. Kuten vanha kansa sanoo: kaikki mikä sataa juhannuksen jälkeen sataa baariin. Siellä kansa kyykkii, odottaa parempia säteilyaikoja, katselee tyytyväisenä miten suomalainen asekauppa toimii eikä korvaansa lotkauta, vaikka (Aamu)lehti repii hurjat uutiset siitä, miten Suojelupoliisi on toiminut Stasi-arkistojen suhteen täysin riippumatta valtiovallasta. Mikäli sama uutinen julkaistaisiin syksyllä tai keväällä, asiasta nousisi hirveä haloo: siis jos Supo ei toimi Suomen valtion alaisuudessa niin minkä valtion sitten?
♥ Sadetta on tullut nyt kolmatta päivää lähes yhtäjaksoisesti. Mikään ei motivoi laiskotteluun niin hyvin kuin kesäinen sade kaupungissa - paitsi kesäinen sade maaseudulla. Luen kyllä, vähän kirjoitankin, mutta mitään töitä muistuttavaa ei saa aikaiseksi. Eikä taiteilijaelämääkään ole hauska viettää yksikseen, ei ainakaan yhdessä kohtaa.
Siispä huomenna Turun kautta Helsinkiin, liikkeellä olevan roolihahmo muuttuu liikkumattomia vasten ja hän löytää väistämättä näkökulmia, skenaarioita, joita enemmistöt muodostavat keskiluokkaisessa jähmeydessään. Liikkeellä olevan ihmisen, tee-se-itse-mediansa kiihdyttämänä, täytyy kuitenkin saada löytöihinsä jotain verbaalista suhteellisuudentajua.
Siksi hyvien matkakirjojen valinta on erinomaisen tärkeää näinkin pienessä piirissä liikkuessa... tai sitten sopivien fantasiafilmien kautta toisenlaiseen tajunnantapaan virittyminen... ja tänä vesi-iltana luvassa "Fountain"...
♥ Ehkä eräs ratkaisu tekstintekemisen helpottumiseen olisi mennä takaisinpäin tietotekniikassa. Esimerkiksi George r r Martin väittää blogissaan käyttävänsä yhä vanhoja hyviä ohjelmia vanhoista hyvistä syistä:

Windows sucks. I use it, under protest, for the internet, but all my fiction is written on a DOS machine, using WordStar 4.0. I'm a word guy. When I want to copy something, I like to type "copy." When I want to delete it, I like to type "delete." I don't like puzzling out these stupid little cartoons they call icons, or dragging them around with a mouse. The day WordStar 4.0 stops working is the day I retire.
Voisi toisaalta veikata, että tämä tällainen retkokoneiden käyttö on suurin syy siihen, miksi Martinin Ice&Fire-saaga on jämähtänyt paikoillen neljännessä kirjassa. Lopullista totuutta koneiden suhteesta spefikirjoittamiseen ei ole voitu paljastaa. Muuten voisi käydä ilmi kuinka vähän luovuutta lajityypin piirissä on enää jäljellä...

29.6. Pe. Erikoinen kaupunkikierros Tampere-Turku-Helsinki. Turussa olin liiankin aikaisin, eihän siellä ketään ole missään paikalla ennen kello kymmentä. Tärkeintä onkin saada haetuksi fillari ja pari arvostelukirjaa taas Turkkarista, jossa sattumoisin juuri tänään on oman kirjani arvostelu - ja vieläpä asiallisen hyvä sellainen, mikä on aina yhtä helpottavaa genrekirjan kohdalla, olipa oma tai jonkun muun.
♥ Saarun kanssa illalla Marian kautta Arabiaan. Juhlitaan etukäteen Marian nimipäivää ja minun esikoiskritiikkiäni. Kissat Arabiassa ovat nekin juhlamielellä, terrorisoivat läpi yön. Hilibili tekee kaikkensa jotta hän EI tulisi valituksi tamperelaiseen adoptioon. Ibuprofaani karkaa pihalle, mutta osaa onneksi kiivetä sieltä itsekseen takaisin - talon toiseen kerrokseen.

30.6.-1.7. Kuuma muuttoviikonloppu. Lauantaina K&E:n muutossa meitä ei muita olekaan apuna Veeran lisäksi. Ruokatauko on muuton komein tuokio, syödään herroiksi Helsinge-ravintolassa ja saamme kuulla Antti Jänneksen esitelmän siitä, mitä scifi unohti evoluutiosta. Laitetaanpa suippokorvan taakse.
Muuten teemme paahteisessa päivässä taksvärkkiduunia eli tuhlaamme heti illalla kympin kaljoihin palkastamme.
♥ Sunnuntaina olemme apuna H&S:n muutossa Haagasta Hernesaareen, huikeisiin näköaloihin pariskunta muuttaa. Tänään saamme ruokapalkkamme Anissa, juomme loput taksvärkkikaljat Arabiassa ja tallustamme Alppilaan yöksi. Seuraavana aamuna odottaa varhainen juna Kuopioon...

2.-5.7. Pari hienoa hellepäivää Savossa. Kaikkea elämää on edelleen runsaasti, vehreytyvät rannatkin, onneksi ei tule sinilevälauttoja isolta selältä. Vain kalaa on poikkeuksellisen vähän, arvelevat vanhemmat, jotka eivät jätä minua ihan pelkkään omaan rauhaani Le Guinin ja Le Carren kanssa. No, molemmat kirjat ovat hieman pettymyksiä, genrevalioita epäilemättä, mutta molemmilta konkareilta kelpaa odottaa paljon enemmän. Etenkin kun LeGuin tekee itsekin arvosteluita ja osoittaa avoimesti ihmetyksensä sellaisia genrekirjoittajia kohtaan, jotka tyytyvät lajinsa vakiotarinoihin.
♥ Muuta liikuntaa en taaskaan harjoita kuin tavanomainen kävelylenkki harjun ympäri, yhtenä iltana siirrän laiturin ja toisena lämmitän saunan. Kirjoituspuuhat alkavat aina itsekseen, omalla painollaan, perhoskantiseen muistikirjaani alkaa täyttyä sivuja ilman että sitä tarvitsee erikseen ajatella. Kun on aikaa. Rajattomasti. Torstai-iltaan.

6.7. Pe. Bussi on pahasti myöhässä, kuski on kesäloman tuuraaja, mutta ajaa sitten niin lujaa, että mummot ja papat kyydissä istuvat kauhusta jäykkinä, en muista että savolaisessa linjakyydissä olisi koskaan ollut näin hiljaista. Kuopiossa satelee, kirjastosta löydän poistotavarana Kafkaa ja Braudelia, pitäähän ne pelastaa ennen kuin joku savolainen ostaa ne kiukaansytykkeiksi.
♥ Junamatka menee puoliksi unessa, puoliksi Braudelin "Eurooppa"-kirjan parissa. Tampereelle tulo tuntuu työläältä... en oikein tiedä miksi, onhan viikonloppu mukavaa odotusta alkavaan lyhyeeseen arkijaksoon, joka huipentuu Finnconiin. Sähköpostissa on ehtinyt kyllä tulla karmeita uutisia sf-skenestä, mutta niiden pureksiminen taitaa jäädä huomiseen ja viikon päähän, kun ihmiset kohtaavat. Einou Leinoun päivä totisesti, synkkä yli runollisuutensa: kaikkea elämää ei ole tänänä kesänä runsaasti.

7.-8.7. Hautovan lämmintä, vietämme ison osan viikonloppua sisällä. Lauantaina siivoamme H&J:n tuomia viimeisiä muuttotavaroita varten (mattoja, hyllyjä, kuohuviinilaseja...), sunnuntaina sitten podetaan krapulaa, muttei kuohuviinistä vaan Becherovkasta jota joimme omenamehun kanssa, kun muuta tarjottavaa ei yllätysvieraille ollut: Olli opetti meille Menolipun säännöt, Simo oli mukana pelissä neljäntenä.
♥ Krapulapäivää vietimme girliedevareilla, tehtiin kotiruokaa, joten jotain pizzaisia kiusauksia vältettyä voi olla iloinen edes pienistä voitoista massan hitautta vastaan. Ja vaikkei ole helle, niin ilmamassa mataa kuin kolerapilvi Tampereen päällä.
♥ Tutkijatapaamisen opiskelijat sen sijaan olivat superahkeria, kaikilta tuli paperit kuten toivottu, ja niistä kertyi maanantaina 48 sivun nippu. Tästä on hyvä jatkaa ja motivaatio tehdä jotain omaakin.

9.7. Ma. Hautova kesäpäivä pilvien alla, Helsingissä kuuluu jo satavan, kertoi Saaru ensimmäisessä viestissä. Synkro-noituutta. Tämä että tiettynä maanantaiaamun hetkenä olemme taas samassa työpäivän ja työviikon rytmissä sähköpostin avulla, vaikka juuri olemme toisenlaisessa maailmassa unisina eriytyneet omille teillemme Kalevan pesästämme.
♥ Vielä ei näy missään uutisointia Peltosen Leenan kuolemasta. Menetys on kuitenkin melkoinen paitsi scifi-skenessä myös suomalaisessa kirjallisuudessa ylipäänsä, kun yksi parhaista kääntäjistä ja genreasiantuntijoista on äkkiä poissa. Leenahan oli skeneä jo ennen kuin skeneä sinänsä oli olemassa ja moista hölmöä termiä edes opeteltiin käyttämään.
Illalla aiheesta puhutaan Portin postitustalkoista, mutta lähinnä se on järkytyksen ja hämmästyksen purkamista. Talkoot sujuvat vauhdilla, meitä on Raimo ja Boris mukaan lukien seitsemän henkeä; puolessatoista tunnissa kaksi valtavaa pinoa postipakkauksia on valmiina osoitetarroineen.
Läheltä kuitenkin pitää, etteikö Portin 2/07 -numerosta tule keräilyharvinaisuus. Sade nimittäin nostaa lammikonpintaa kohinalla painotalon viereisessä tienmutkassa! Jos painajamestarin auto olisi juuttunut siihen, tuloksena olisi ollut satoja kiloja... pulppia!
Jälkipelissä ABC-kahvilassa Boris muistelee, että jokin Pekka Lipposen numero muodostui keräilyharvinaisuudeksi, kun lehteä paloi vaunulastillinen.
Raimoa harvinaisuuksien päätoimittaminen vaan ei innosta...
♥ Kotiin tultua pääsen suoraan saunaan, mutta sen jälkeen menee tunti ennen kuin pystyn edes ajattelemaan, vetää niin tyhjäksi. Yötä vasten kirjoitan viimeinkin arvostelut viime viikolla luetuista viihdekirjoista, Le Guinin ja Le Carren romaaneista. Telkasta kun ei tule mitään ja devarit ovat vaihteeksi lopussa.

10.7. Ti. Jätän yöksi sängyn viereisen ikkunan auki, huomaa kyllä eron miten paljon vahvempia unet ovat, kun nukkuu raikkaassa ilmassa. Aamulla vaan ei ole yhtään virkeämpi. Ei huvita syödä mitään, ei lehden ja sen tyhjänpäiväisten kesäuutisten lukeminen. Vain kirjasto vetää puoleensa, sieltä kun hoituvat niin sähköpostit kuin devareiden tankkaus, kuin myös täydentävät teokset spefi-tuntemukseen. Tutkijatapaamisen spefi-paperit ovat kyllä vuosi vuodelta niin tiukkaa kamaa genretietoisuudessaan, että itse täytyy vetäytyä pelkäksi talonmieheksi. Ainoa tilaisuus kerran vuodessa täydentää omaa tietämystään nuo tapaamiset ovat, ja siksi niissä kannattaa pysytellä mukana - etenkin ensi vuonna Tampereella...
♥ Tämän kesän kaksi scifistisintä kirjaa ovat kyllä spefin ulkopuolelta: Gladwellin Leimahduspiste ja Wheelanin Kuinka humpuuki valloitti maailman. Kumpikaan ei suoraan liity scifiin tai fantasiaan, yhtään mitenkään, mutta molemmat saavat ajattelemaan ihmiskuntaa kulttuurieläiminä eri tavoin kuin mitkään sosiobiologien kirjoitukset.
♥ Wheelanin kirjassa on kyllä vastenmielinenkin osionsa, sen nuhdesaarna postmodernismiin höyrähtäneistä on näkökulmaltaan kapea ja tiedoiltaan aukkoinen, jopa suomennoksessa on tylsiä virheitä, jotka osoittavat miten käy kun luonnontieteellisesti suuntautunut ihminen kirjoittaa kulttuurista sen ulkopuolelta. Siitä kuitenkin täytyy antaa pisteitä Wheelanille, että hänen varmin tietolähteensä postmodernismin turmeluksesta on Terry "Täystuho" Eagleton.
♥ Ja kuinkas ollakaan, uusimmassa Guardianissa on Eagletonin kirjoitus kriittisen kaunokirjallisuuden kuolemasta (Englannissa). Mitenkähän enteellisenä TÄTÄ kirjoitusta pitäisi pitää? Ja milloinkahan sama keskustelu saapuu (jälleen) Suomeen ja kuinka latteassa muodossa?
Vuonna 2020 Mukkulassa Teemu Mäki ja Markku Eskelinen keskustelevat aiheesta Anna Kortelaisen kanssa...
Oikeasti kiinnostava ajankohtainen viite Guardianissa on McCarthyn Road-kirjan herättämä keskustelu - etenkin kun sattumalta tulin tilanneeksi tuon kirjan kevähällä. Lehden referaatin avulla löysin Matthew Cheneyn blogin (yleensä en juuri lue blogeja, edes ystävien...) ja sitä kautta lisää keskustelua aiheesta "scifi yli genrerajojen". No, se mikä tuossa blogisodassa on kiinnostavinta on SENKIN keskustelun iankaikkisuus ja tylsä törröttäminen. Esimerkiksi Cheneyn blogiartikkelissa "Scifiä niille jotka eivät lue scifiä" on angloamerikkalainen suosituslista (mm. suomennoksistakin tunnettuja Jonathan Carroll, Neil Gaiman, M. John Harrison, Michael Swanwick), jonka perusteella scifiä kirjoittavat tylsät valkoiset miehet.
♥ Keskustelun laidalta voi tietysti löytää kaikkea hauskaakin, kuten spefin alalajin "amish science fiction", jota Road-riidan aloittanut J Sanford sanoo kirjoittavansa. Riita taas alkoi Sanfordin tällaisesta pienestä väitteestä, jollaisia myös suomalainen scifiväki hellii sydämissään ja joskus keskusteluissaan:
" -- most of the people who make up the literary establishment (such as top-level book reviewers) continue to praise literary authors who write speculative fiction, but denigrate books on similar themes by spec fic authors."
Eikä siinä sinänsä ole muuta pielessä kuin oletus kirjallisesta yläluokasta. Meillä tai maailmalla. Paras kommentti tähän taas on lehden löytämistä blogeista Sfdiplomatissa, jossa Jonathan McCalmont huipentaa puheenvuoronsa scifin kannalta hienoon kysymykseen: " -- is there a place in mainstream literary criticism for an aesthetics of ideas?".
Ideoiden estetiikka. Mistähän käsin sellaista voisi lähteä jäljittämään?

11.7. Ke. Stoker&Stevenson-kritiikkini on viimeinkin ilmestynyt Kiiltomadossa, mutta se näkyy ja indeksoituu pelkästään Stokerin perusteella - koska verkkojulkaisu ei mahdollista nippuarvostelun kirjojen yhteistä näkymistä edes otsikkotiedoissa.
Tällainen media tämä digitaalinen media: se kadottaa enemmän tietoa kuin mitä se välittää informaatiota.
Vielä parempi esimerkki on tietysti digitelevisio ja paras esimerkki tämä Itella, jonka edustaja vastasi yleisön valituksiin näin: postin toiminta ei ole Suomessa heikentynyt vaan ihmisillä on ainaostaan VAIKUTELMA postinkulun heikentymisestä.
♥ Ajattelen tätä "vaikutelmaa", kun yritän säätää digiboksimme antennia, joka reagoi niin herkästi ympäristöönsä, että uusi hyllykkö sen alapuolella muuttaa signaalia, jonka pitäisi välittää YLEn digikanavat.
Sillä OIKEASTIHAN digimedia EI voi olla näin sekopäisen mielivaltaista toiminnaltaan. Jos digiboksi ei toimi juuri YLEn kanavilla ja jos verkkomediumit pystyvät parhaimmillaankin vain kopioimaan ja muistuttamaan toisiansa, niin tämä on edelleen pelkkä VAIKUTELMA niiden toiminnasta. Oikeasti medialla ja sen ammattilaisilla on paljon annettavaa meille... he vain esiintyvät jollain toisella taajuudella kuin sinä ja minä ...he ovat jossain toisessa, paremmassa maailmassa... insinöörien keksiorjina...

12.-13.7. Jyväskylässä. Finnconin yhteyteen rakennettu, järjestyksessä jo kahdeksas tutkijatapaaminen. Erinomainen tunnelma, vaikka hieman vaisu keskusteluiltaan. Aiheet niin eriytyneet. Hoidamme itse tapaamisen järjestelyt niin kuin olisimme yliopiston nurkkaan leiriytynyt nomadileiri, mutta muuten jyväskyläläiset tarjoavat meille erinomaisen kestityksen ja ihanaa seuraa.
Kaupungintalon avajaisjuhliin kertyy spefi-väkeä kuokkavieraiksi varmaankin viidesosa yleisöstä, ruokaa ja roséviiniä riittää silti rajattomasti. Jos rinkassani olisi yhtään enemmän tilaa, tunkisin sinne lopulta mansikkakulhon vieressä kuplineen suklaalähteen. Yltäkylläisyys, kuumaan juoksevaan suklaaseen upotettu tuore mansikka, on juovuttavampaa kuin Sohwin terassilla juodut seminaarikaljat.
♥ Torstai-iltana Saarukin saapuu kaupunkiin hoidellakseen perjantaina STk:n kirjoittajatapaamista ja lauantaina SFt:n tanssiesitystä conin avajaisissa.

14.-15.7. La & su.
Kunpa vaan olisin tajunnut lähteä takaisin kotiin jo perjantai-iltana.
Varsinainen con-tapahtuma on tutkijatapaamiseen verrattuna totaalisen tyhjänpäiväinen sisällöiltään. No, sisältöjen vuoksihan näihin konventteihin EI yleensä liitytä, vaan hengailemisen.
Mutta vuosi vuodelta pornosarjakuviksi pukeutuva pikkuväki ja mustaan nahkaan jäykistynyt isompi väki tuntuu aina vaan tylsemmältä.
♥ Ulkomaiset vieraat ovat tietysti omalla tavallaan eksoottinen tuulahdus. Niiden läsnäolo saa suomalaiset spefiharrastajat hulluksi innosta, että kotimaista spefiä voi nyt markkinoida maailmalle. Vaikka mitään enempää sanottavaa kotimaisilla kirjoittajilla ei ole kuin Idols-tähdillä: KATSOKAA HEI MUA!
♥ Ulkomaisista vieraista Elisabeth Hand on kiinnostavin hahmo, ja Ellen Datlowin tavoin toimii varmaan jonkinlaisena esikuvana sille, että poikien hallitsemalla kentällä voi näillä teräsnaisilla olla oma iso roolinsa. Etenkin jos suostuu toimittamaan Penthousen julkaisemaa scifi-lehteä, kuten Datlow teki.
Tai kunhan vaan suostuu myymään sielunsa milloin tahansa, kun tarjolle tulee jokin syndikaattijulkaisun tilaustyö - kuten Elisabeth Hand tekee, haastattelun perusteella.
Datlowin kanssa menemme intiimille kahviklätsille, hän kertoilee vilkkaasti lehden ja kirjan novellitoimittamisesta. Ei siitä mitään erityistä jää mieleen, mutta tärkeämpää on tässäkin se tuntuma, että julkaisemisen maailma on ihan samanlainen niin Suomessa ja Euroopassa kuin Ameriikan ihmemassassa. On myytävä tonni paskaa jotta alta paljastuu gramma timanttia, mutta suhtauduttava siihen pulppiinkin niin kuin kyseessä olisi kruunun jalokivet pelkiksi särmiksi editoituna.
♥ Joe Haldeman on hänkin henkilönä paljon kiinnostavampi ja hurmaavampi kuin tyhjänpäiväiset romaaninsa. Haldeman on myös ainoa henkilö, jonka Hesari ja Keskisuomalainen valitsevat uutisoitavaksi nelipäiväisestä tapahtumasta: sotaproosa vetää toimittajia puoleensa kuin raatokärpäsiä, vaikka tyylilaji olisikin scifistinen. Niitä con-tilaisuuksia toimittajat tietenkään EIVÄt tulee seuraamaan joissa Haldeman puhuu välillä ihan asiaakin eikä vain sotamuisteluita.
♥ Ainoa aidosti sisältöjä välittävä esiintyjä on aina ja edelleen Cheryl Morgan. Conien kansainväliseksi osastoksi riittäisi se, että Morgan puhuisi ja kommentoisi kaksi päivää siitä, mitä edellisenä vuonna on maailman skenessä tapahtunut. Ylipäänsäkin se riittäisi conien sisällöksi.
Lauantaina on kyllä erityisen tunnelmallinen hetki, kun paikallinen seura järjestää muistotilaisuuden Leenalle. Siellä Johanna V puhuu kauniisti, ja Aallon suunnittelema, läpinäkyvä sivurakennus tuntuu omanlaiseltaan fantastikkojen temppeliltä. Hetken verran kaikki tietävät missä mennään. Ja Juhani vielä asettelee muistoja ja tekstejä uusiin paljastaviin kehyksiinsä, hänessä on enemmän reipasta suhteellisuudentajua kuin valmiiksimustapukuisessa suruväessä yhteensä.
Sitten tämäkin hetki on ohitse. Menen nukkumaan. Enhän minä edes tuntenut näistä tuntemistani ihmisistä useimpia muutoin kuin nimeltä ja naamalta.
♥ Myöhemmin illalla pistäydyn katsomassa iltajuhlien filkkejä ja naamiaisia, mutta tunnelmaa jostain yhteisestä tapahtumahorisontista ei saa enää takaisin. Ehkä sellaista horisonttia ei voi nähdäkään kuin kerran edessäpäin, ja sitten kaikki muuttuu hämärän rajamaiksi, kunnes kaikki on tyhjentävästi takana kuin jämsäläinen ratapiha.
♥ Paluumatkalla juna siis tosiaankin tyssähtää sinne. Jämsän ratapihalle.
VR:ltä menee tunti ennen kuin ne saavat muotoilluksi päätöksen kuljettaa matkustajat Tampereelle ja Helsinkiin busseilla. Edelliset saavat sen jälkeen odottaa busseja puoli tuntia, jälkimmäiset tunnin verran.
♥ Noin muuten tämä on kyllä hauskin osa koko conia, sillä minulla on vielä muutama minuutti videonauhaa ja puolikas viskiä. VR:n kyvyttömyys tilanteenratkaisuun ja infrastruktuurin hataruus ovat Suomi pienoiskoossa, sen vuoksi nämä tällaiset farssitapahtumat jaksavat huvittaa tällaisella paluumarssilla coniversumista todelliseen maailmaan.
No, samassa junassa on myös ulkomaalaisia ja yksin matkustavia lapsia, niistä konduktöörit eivät välitä laisinkaan, yrittävät vain pelastaa oman perseensä kotiin Jämsän ratapihalta.
Bussissakin Saara on ainoa joka ryhtyy selvittämään, miten väärään autoon tulleet lapset löytävät kotiinsa - ja vasta Tampereelle päästyä huomaamme S:n hukanneen matkan käänteissä oman lompakkonsa.
Revi tästä sitten kaikki symboliikka?
Kyllä. Vuoden kuluttua.

16.7. Ma. Saa olla toiseksi viimeinen con johon osallistun.
Niin tylsistynyt olo arkiseen maailmaan palattua. Jotain jännittävääkin sentään uutiset kertovat, ei siis pelkästään aktivistilistoilla, vaan jopa erkkomafian taajuudella:
LSO alkaa tuoda gm-soijarehua Suomeen.
http://www.hs.fi/talous/artikkeli/LSO+tuo+geenimuunneltua+soijarouhetta+sianrehuksi/1135228593597
Suomessa on siis pian paljon gm-soijalla kasvanutta makkaraa.
Kuluttajapalautteella voit osoittaa LSO:lle, LSO:n raaka-aineita käyttävälle Järvi-Suomen Portille ja muille ettet ole tästä lainkaan mielissäsi:
http://areanetplus.seasam.com/jspo/sivu/fi/kuluttajapalvelu/
http://tuotteet.hk-ruokatalo.fi/portal/suomi/tuotteet/kuluttajapalvelu/

Kahdeksan jälkeen kävelen asemalle hakemaan S:n fillarin ja Guardianin. Oma fillarointi taitaa siirtyä huomiseen tai jälleen seuraavaan viikkoon. Sadepilvet eivät pelästyttäisi oikeaa maanteiden ritaria, mutta nyt ei potki kyllä yhtään mitkään fantasiat, ei pakohaluiset eikä pakokatkuiset.
Illalla YLE näyttää Godzilla-elokuvaa sen kunniaksi, että Japaniin on juuri iskenyt kaksi maanjäristystä ja viranomaiset vähättelevät ydinvoimalasta mereen vuotaneen säteilyn merkitystä. Mutta YLEssä tiedetään mitä tästä on seurauksena... Jaappanin merestä nousee HIRVITTÄVÄ MIKAEL JUGERNAUTER joka hävittää jokaisen työpaikaltaan...
♥ No minähän en katso kehnoa kuminukkescifiä, vaan haen vuokraamosta kaksi aidosti outoa elokuvaa, joita katsoa saunan jälkeen: siis tietenkin "Aidosti outoa" ja sen päälle "The Illusionist". Edellinen on oudon sympaattinen filmi, vaikka inhoan sen päänäyttelijää Will Ferrelliä, hänellä kun on aina samanlainen periamerikkalainen "long silent idiot" -rooli.
Jälkimmäinen taas on pienoinen pettymys, etenkin verrattuna samaan aikaan teattereihin tulleeseen "Prestige"-filmiin. Sense of wonder myydään tässä halvimmalla mahdollisella romantiikalla - ja vielä Philip Glassin musiikki päälle niin voi jo puhua kitchisestä kierroksesta Itävalta-Unkariin.

17.6. Ti. Lähden viimeinkin tien päälle PinkkiHärkä-raudallani, mutta väsymys ja tylsistyminen iskee jo Pirkkalan kohdalla. Käännyn Tullisillan jälkeen takaisin Tamperetta kohti, pistäydyn Kalkussa katsomassa olisiko Eila kotona (eipä ole) ja löytäisinkö A&J:n talon (enpä löydä), eikä sitten ole muuta reittiä jäljellä kuin palata Pispalan ja Tahmelan rantaa takaisin keskustaan ja Kalevaan.
Parempi tietysti edes 20 kilsan aamulenkki kuin ei mitään... mutta motivaation puute tuntuu nyt kaikissa ääreispäissä, käsissä jaloissa aivoissa. Katselen karttaa ja aikatauluja, mutta onkin taas jo myöhäistä lähteä minnekään etäämmälle, koska neiti tulee keskiviikkoiltana Tampereelle jne.
Onneksi on sentään runsaasti hyvää luettavaa, joka tekee kotiin palaamisesta helpomman. Eilisessä Guardianissa oli Lindqvistin "Terra Nulliuksen" arvostelu ja kun vilkaisin kirjaston tietokantaa niin tuore suomennos oli vapaana Tampereellakin. Siitä huolimatta, että kyseessä on varmasti eräs hienoimmista matkakirjoista läpi sivilisaatiohistorian, ja juuri sopivan pienimuotoinen teos, että se pakottaa lukemaan kerralla lävitse. Tällaisia kaikkien kirjojen pitäisi olla.
♥ Tänään sain idean selata Tampereen kirjastojen uutuusELOKUVIA sen perusteella, mitä "videotallenteita" niiden PIKIjärjestelmä ilmoittaa hankituksi kahden kuukauden sisällä. Mutta moni muukin näkyy saaneen saman idean. Jokaiseen nimekkääseen uutuusfilmiin on vähintään kahdenkymmenen nimen varaukset.
Mihin ihmeeseen ihmiset siis kesäänsä käyttävät?
Mihin ihmeeseen itsekin sen taas tuhlasin?

18.7. Ke. Media on tarua ihmeellisempi. Jotta väärinkäsityksiä median ylivertaisuudesta ei syntyisi edes taruja harrastavien keskuudessa, Hesari osoittaa kesä toisensa jälkeen mahtinsa murskaamalla niiden ilon ja odotuksen, jotka tarujen ihmeitä harrastavat.
Aiempina kesinä Hesari on mm. paljastanut ennalta sellaisten spefi-kilpailujen tulokset, joiden julkaisuhetki on ilmoitettu myöhemmäksi. Tänään Hesarin Esa Mäkinen pistää vielä paremmaksi ja paljastaa miten kaikkien aikojen odotetuin taruteos Harry Potter nro 7 päättyy. Otsikossa on kyllä varoitus juonipaljastuksesta, mutta jo pelkästään tiedon painaminen päivälehteen tarjoaa tilaisuuden tuhansille kotihirviöille spoilata lukutaitoisten perheenjäsentensä ilo.
Julkaisutekona moinen paljastus on muutenkin täysin mieletön, suhteeton, järjetön. Sen ainoa tarkoitus on sama kuin sillä henkilöllä, joka skannasi uuden HP-kirjan verkkoon: osoittaa omaa ylivoimaisuutta: MINULLA ON ÄKSESSI TÄHÄN TIETOON!
Jep, sellaisia toimittajia Hesari kaipaa riveihinsä.
♥ Itse en Harry Potter -kirjoihin koske edes pitkällä seipäällä, mutta eipä koske Esa Mäkinenkään. Hän kertoo uutisessa lukeneensa verkosta löytyneen LAITTOMAN version vain ja pelkästään loppuratkaisun vuoksi.
♥ Ehkä Aatos Erkon kannattaisi olla enemmän huolissaan toimittajien moraalista kuin yleissivistyksestä? Yleensähän moraali KUULUUKIN osaksi kaikkea sivistystä, mutta toimittajien kohdalla vaatimukset ovat olleet vaatimattomampia.
♥ En suinkaan toivo, että spefin ja tarujen harrastamiseen liittyvät asiat pitäisi jättää pelkästään fandomin huoleksi; siitä seurauksena on samanlaista seisovaa, myrkyttynyttä vettä kuin muissakin rehevöityneissä lammikoissa. Esimerkiksi tänään oli mielenkiintoista lukea, miten Simon kunnan kirkkoherra Seppo "BattlePope" Lohi toivoo kristikunnan käyttävän kaiken sen energian mitä kristillinen jumala on maailmaan luonut.
Wau. Huikea tupasuomalainen sovellus ID:n tapaisista hörhöteorioista. Kirkkoherran tulkinta ydinvoimasta merkitsee käytännössä sitä, että jos pyhällä kansalla on hallussaan erinäisiä ydinpommeja, sen TULEE käyttää niitä - ja reippaasti.
Kirkkoherra Lohelta voi lähettää terveisiä Palestiinan kansalle vaikkapa joululaulun sävelin: "Nyt itkeä saa/ nyt meluta saa/ ydinpommi tulee ikkunan taa/ Ristiretki matkaan taas käy!"
♥ Ja: olisi sittenkin pitänyt polkea eilen Vammalaan saakka. Uutisten mukaan siellä on jo kaksi pappia kieltäytynyt työskentelemästä naisten kanssa samassa huoneessa. Haluaisin nähdä millaisia enkeleitä ne äijät ovat, jotka kuvittelevat itsensä muita puhtaammiksi; ovatko ne samanlaisia naminami-kristittyjä kuin jaakkoheinimäki ja ollilöytty että kumarrellaan sekä kirkolle että kriittisille instituutioille - vaiko samanlaisia hurskastelijoita kuin erinäiset Yle1:n "Jumalaisessa heinäkuussa" kuullut maallikkopapit, jotka sitkeästi vähättelevät kaikkea kristillisen kirkon museoimaa antihumanismia.

19.7. To. Pilvien sijaan tällaiset päivät pitäisi muistaa siitä, kuinka tuulisia ne olivat, miten isotkin oksat heiluivat ikkunan takana kuin ihmisten esityksestä sairas yleisö, miten puhurit pyrkivät läpi asuntojen pienimmistäkin rakosista, miten salassa levottomiksi nämä luonnonnäytelmät tekevät.
Eilen pesimme pyykkiä ja pyykkinaru estää sulkemasta eteisen ovea, sen vuoksi aamuvarhaisella kuuluu postiluukusta lehden rapina, siihenkin herää kun on tuulen tunkeutumiseen herkistynyt.
Ja juuri kun Saaru & Hanne ovat lähteneet kaupungille, soi ovikello ja sieltä pyrkii sisään uskovaisia. Mitä helvettiä, pitääkö niitä alkaa yksitellen antikäännyttämään?
♥ Tänään lounastamme juhlapäivän kunniaksi japanilaisessa ja iltapäivän kunniaksi menemme katsomaan - tietysti Harry Potter -elokuvaa. Mitään olennaista tuskin tulee tänään työstettyä, mutta jos siirrän laiskasti kaikki ajatukset matkailusta jonnekin hyvin kaukaiseen tulevaisuuteen, voin ainakin olettaa, että ennen elokuuta ehdin saada vielä jotain hyvääkin aikaiseksi. Nyt riittää, että Atwoodin kehuma "Tohtori Glas" on tämän kesän herkkupala, romaani jonka kaltaisia, lasiesineen selkeydellä tehtyjä taideteoksia ei maailmassa liene montaa.

20.-22.7. Pitkä viikonloppu vieraiden viihdyttämänä. Kaikki työt jäivät hoitamatta, vaikka lauantai-iltana ja sunnuntaina olisi kyllä ollut aikaa. Varsinaiset häiriötekijät ovat hampparikaupungin kaikenlaiset hamppariluonteet, jotka aktivoituvat juuri tänä viikonloppuna, ihan kuten muuallakin Suomessa: uutiset kertovat ennätysmäärästä liikenneonnettomuuksia ja surmatöitä.
Lauantain vastaisena yönä hampparit metelöivät niin talossa kuin pihamaalla, sunnuntaina meteliä pitävät yllä motoristit, muutama idiootti riittää tuottamaan prätkillään niin paljon meteliä Kalevan kaltaisessa kivitalokaupunginosassa, että tuntuu kuin olisi suljettuna samaan kammioon jonkin balrogin kokoisen herhiläisen kanssa.
Suomalainen mieskulttuuri on NIIN täynnä pelkkää pahaa tahtoa, piittaamattomuuden julkituontia, pakoputken soundiin sovitettua paskanheittoa, jonka pohjana ovat oman mitättömyyden kokemukset - että suomalaisesta mieskulttuurista ei voi oikeastaan puhua muutoin kuin negaatioilla.
♥ Sunnuntaina lähdemme fillaroimaan pois kaupungista, ajamme niin pitkälle kuin päällystettä riittää, siis jonkin matkaa Nokialta Sarkolan suuntaan kauniissa maisemissa, jotka lopulta nekin muuttuvat golf-kentiksi. Haluaisimmeko asua tällaisessa maisemassa? No, jaa... olisiko niitä vapaita puutaloja jollain eri TAVOIN syrjäisellä lähiseudulla?
♥ Viikonlopun kiinnostavin kirja on Jorma Sipilän "Valta yliopistossa", siinä on erinomaisen maanläheisesti tehtyjä kuvauksia akateemisen työn erityispiirteistä. Toki siinä on myös melkoiset määrät tiedepoliittista löpinää, jonka Sipilä on luultavasti copypastennut rehtorikautensa avajaispuheista, ihan kuten opiskelijatkin käyttävät seminaaritöidensä täytteeksi ihan mitä sattuu kovalevyltä löytymään.
♥Hälyttävämpi piirre kirjassa on se, että Sipilä ei pysty / pyri sanomaan juuri mitään naisten ja miesten erilaisesta asemasta yliopistossa. Siitäkään huolimatta, että hän oli ensimmäinen miestutkimusta Suomessa esitellyt yhteiskuntatieteilijä, ja hänellä on varmasti kontakteja myös naistutkimukseen.
Miksi Sipilä sitten ei käsittele sukupuoleen liittyvää valtaa, eivätkä sitä toivo edes hänen kirjansa marginaalissa esiintyvät kommentaattorit?
Koska YLIOPISTON genderkuvioissa ei ole mitään valtaseksikästä. Se on paljon paljon tylsempää kuin poliittisen vallan sukupuoliroolit.
♥ Luen Sipilän kirjaa tietysti siihen nähden, miten se vastaa omia kokemuksiani ja omaa keskeneräistä muistelmakirjaani. Muutoksia hän osaa kuvailla paljon kattavammin ja tarkemmin kuin itse pystyisin kymmenissäkään sivuissa. Toisaalta näkökulma on kaiken aikaa ylhäältä alaspäin, joskus jopa hölmöllä tavalla alhaistoa imarteleva.
Esimerkiksi Sipilän lausahdukset opiskelijoiden vallasta yliopistossa minun piti lukea moneen kertaan ennen kuin uskoin, että Sipilä tosiaan väittää kuvittelevansa opiskelijoiden osuutta jonkinlaiseksi vaa'ankieleksi kolmikantajärjestelmässä.
Omia kokemuksiani vastaavat paremmin sellaiset metaforat, joissa opiskelijat ovat panttivankeina erilaisissa neuvostoissa. Niille paikoille valikoituvat kyllä terävimmät ja kriittisimmät opiskelijat, mutta kun katsoo miten yliopistossa valta TOIMII, niin opiskelijat ovat kyllä VIELÄ nössömpiä ja lamaantuneempia kuin alempi työväki.
♥ Vain siinä suhteessa Sipilän kirja herättää minussa jotain uutta ymmärrystä, jopa empatiaa, että rehtorin asema heikon demokratian kätilönä ja vahvan ministeriövallan narrina käy selväksi. Ja että yliopistohallinnon sisällä rehtorikin voi olla yksin ja ymmällään, millainen byrokratia häntä oikeastaan ympäröi.
Mutta tämä taas on yliopistokohtaista. Tampereen Sipilää saatan sentään sympata, mutta Turun keijovirtasta en osaa edes ymmärtää.

23.7. Ma. Onneksi säätiedotus lupaa sateita, muuten tuntuisi vaikealta lähteä tähän viikkoon töiden painamana ja kaukokaipuun houkuttamana. Torstaina alkaa spefi-kirjoittajien nelipäiväinen pilvileiri, joten siellä sitten työ ja huvittelu viimein yhdistyvät...
..ja kun kävelee aamuvarhaisella Saarun pyöränjäljillä keskustan suuntaan, tuntee ilmassa jo syksyn henkäyksen. Huomasi sen eilenkin, tai lauantaina, jonkinlaisen kuulauden ilmassa, kun ulkoilutimme toisiamme hautausmaalla. Syksyn läheisyys on pelkästään lohduttavaa. Kylmä ja sade tulevat lakaisemaan häiriötekijät kaduilta bunkkereihin. Vielä kun sähkö ja polttoaineen jakelu katkeaisivat, niin myöhäiskesän utopia olisi täydellinen. Jaakko-jatuli voisi viskata kylmällä järkäleellä Arkadianmäkeä: "ILMASTOMUUTOSTA JA VÄHÄN NOPEESTI HEI!"
Kirjastokierroksella selviää, että päivän Aamulehdessä on ollut Marsin ikävän arvostelu. Jälleen se on yllättävän positiivinen ja selväjärkinen, tosin taas tulee VAIKUTELMA, että kriitikkopolo on uskonut kirjasta enemmän kuin löytänyt ja sitten selailemalla etsinyt jotain positiivista sanottavaa. Turkkarin arvostelija löysi sentään jotain kontekstia sille, missä Soikkeli liikkuu kirjansa kanssa, Aamulehden muuten hyvä kirjoittaja pelkästään parodian kohteita.
Mutta edelleen olen samaa mieltä kaikkien arvostelijoiden kanssa novellieni puutteista (henkilökuvauksen ohuus, juonen hukkuminen kuvauksen sekaan), joten arvostelut toimivat uutisoivasta painotuksestaan huolimatta myös minulle jonkinlaisina reimareina. Minne mennä tänään. Tekstiensä sisällä.

24.-25.7. Euroopan mannerlaatta on alkanut kallistua, eteläinen osa liekehtii kuivuudesta ja vedet satavat pohjoiselle puolelle. Se koloasujan onni, että ei ole "juuri nyt" matkoilla suomalaisella maantiellä tai unkarilaisella maaseudulla, tulee varmaan tulevina vuosina muodostumaan fraasista maksiimiksi. Meillä kaikilla. Silti kaipailen vielä kerran tänä kesänä tai syksynä päästä kauaksi Suomesta, muuallekin kuin Lofooteille valasbongaukseen.
♥ Näinä sadepäivinä kirjoitan paljon, mutta se tulee pakosta ja puristettuna, ei minkäänlaisena hengenliitona. Katson myös pinon devareita, mukaan lukien "Good Shepard", joka livahti täysin ohitse teatterikierroksella. Mutta eipä se niin erityinen ollutkaan. Parhaimmillaan vakoojafilmit ovat parasta mitä tiedän (kirjoihin en ole koskaan niin syttynyt, dekkareista puhumattakaan), mutta tämä on vakoojatrillerinä pelkästään "laadukas". Päärooliin kiinnitetty Matt Damon riittää jäykistämään minkä tahansa kohtauksen, joskin hyvä ohjaaja todistettavasti ("Lahjakas herra Ripley") saa kiiltokuvastakin paljon irti.
Ei tällä erää. Robert de Niro on saanut filmiinsä valtavan kaartin ykkösrivin näyttelijöitä, mutta unohtanut että jotakuta jäykkänaamaa pitäisi ehkä ohjatakin; pelkkä filmiura ei riitä perustaksi Hollywood-näyttelemiselle, kuten teini- ja sukupuolimediumit uskottelevat. Ja vaikka käsikirjoitus vähintäänkin ylinokkela, niin kertomus siitä, miten CIA sai syntynsä voisi sisältää ehkä jotain myyttisempiäkin aineksia, edes kuvankäytössä jos ei tarinan tasolla.

26.-29.7. LeinoCon eli kirjoittajaleiri Etelä-Savossa. Paikka on täydellisen pastoraalinen hengenylennystä ja runoutta varten. Meitä on tusinan verran vieraita ympäri taloa ja isoa puutarhaa, monet taitavat tehdä oikeasti työtäkin tuomiensa tekstien kanssa. Näin kauniilla säällä ja tällaisissa maisemissa en itse sellaiseen motivoidu. Käytän ennemmin talon spefikirjastoa ja viinipönikkää. Koska olemme Saarun kanssa leiriytyneet pihalle, tuntuu loikoilu ja purossa pulpahtaminen kuin olisimme eräretkeltä parnasson alemmilla rinteillä.
♥ Parasta leirillä on tietysti luontoretki. Teemme kävelyretken Astuvansalmen kallioille. Kalliomaalaukset eivät kummoisiin fantsuaatoksiin kohota, mutta maisemat ovat hienot, Saimaan vesi käsittämättömän lämmintä. Pyhä pakanapaikka ansaitsisi ehkä pidemmänkin tuokion meidän kunnioittavaa loikoiluamme sen lämpimällä povella. Yöllä tulee tuimasti sadetta, mutta aurinko kuivattaa teltan nopeasti.
♥ Oudompi sääilmiö ovat mummojen kokoontumisajot LeinoConin puutarhassa. Päivemmällä paljastuu, että kyseessä on Etelä-Suomen kirjailijoiden kesätapahtuma. Okei. Saavathan ne hyvän käsityksen spefiväestä. Illalla talo on entistäkin täydempi, mutta jotenkin Anne onnistuu ruokkimaan valtavan vierasjoukon. Yöllä miesväki katsoo teinipornoa isolta kankaalta, vaikka Natalian Bollywoodiakin olisi tarjolla runsaasti. Genrekuvan laajennusta? No Bollywoodin osalta kyllä. Käy myös ilmi, että Nata on saanut keväällä kustantajalta täsmälleen samanlaisen ehdotelman... kas kas, suomalaisetkin blogit vetävät puoleensa kosmisia voimia...
Söpömpiä kuvauksia leirin tunnelmista löytyy oikeista blogiteksteistä, joihin taas löytyy linkkejä Annen asianmukaisilta usva-sivuilta.
♥ Sunnuntaina tuntuu kuin neljä päivää olisi muuttunut pelkiksi kastepisaroiksi teltanliepeillä. Boriksen kyyti pudottaa minut täsmällisesti Mikkelin asemalle. Junassa juon loput omasta valkkarista ja alan viimeinkin editoida mukana tuomaani fantasiakäsistä, eka kertaa puoleen vuoteen. Nukahdan Pieksämäen kohdalla ja herään juuri Kuopioon tultaessa. Kotikaupungilta se tuntuu vähemmän kuin koskaan. Otan suosiolla bussin, sillä teltta ja sen tarvikkeet ovat rinkan päällä.

30.7.-3.8.2007
Mökillä ensin päivä kotiutumista, sitten kaksi päivää sadetta ja myrskyä, sitten kaksi päivää aurinkoa. Mukana on kaksi maineensa perusteella valikoitua spefiromaania, molemmat osoittautuvat pettymyksiksi, oma mielikuvitus toimii niitä tehokkaammin, ehkä leiristä oli sitten jotain hyötyä, ideat kypsyvät muutoinkin idulleen juuri tiheissä sosiaalisissa tapahtumissa. Taas kerran sitä saa ihmetellä, miten surkeat ovat genrekirjallisuuden markkinat maailmalla: täytyy olla todella tehokkaasti keskinkertainen miellyttääkseen genrelukijoita.
♥ Esimerkiksi Charles Strossin "Singularity Sky" on toden totta kelvollista avaruusoopperana, jopa luettavampaa kuin Alastair Reynolds tai Iain M. Banks, mutta kamalan tylsää kirjallisesti. Visioinnin rohkeus ja tapahtumien nopeus eivät riitä edes genrekohtaisen estetiikan pohjaksi. Ei, enempää romaaneja en halua Strossilta lukea.
♥ Elizabeth Handin "Waking the Moon" tarttui mukaan Finnconista. Sen alku oli erittäin lupaava, mutta se on vielä kamalampi sotku genrelainoja, ja erityisen amerikkalaisella tavalla ylipainoinen, yliviihdyttävä, ylihelppo ja itseään toistava. Jos ei olisi koskaan lukenut muuta kuin Harry Potteria ja pornoa, niin tätä tällaista kampushorroria pitäisi varmaan nerokkaana. Kaiken kruunaa kamala kökköfeministinen jumalatarlöpinä, joka olisi naurettu amerikkalaisiltakin kampuksilta ulos jo 70-luvulla.
Ja tämän pitäisi siis olla Elizabeth Handin PÄÄTEOS ?!?
Sanoisin että "hirveää paskaa", jollei kirjan nimilehdellä olisi nyt kirjailijan omistuskirjoitus "to Markku". Näin olen ikäänkuin kanssarikollinen moisen roskan olemassaoloon, ja pysyn hiljaa mökissäni.
♥ Hiljaisuudesta tekoihin.
Exodus! Movement of oravapeople!
Torstaiaamuna herään 5:30 siihen, että oravakin riehuu patiolla. Kaksi päivää puhaltanut myrsky on ilmeisesti pitänyt senkin tiiviisti pesässä eli mökin välikatossa. Päätän osoittaa oravalle paikkansa ja kiipeän tukkimaan sen pesäaukon puunhalolla. Ei mene kuin hetki niin välikatosta alkaa kuulua hirveä rapina: herra oravan perhe on jäänyt ihmisen laittamien telkien taakse!
Kiipeän poistamaan teljet, herra orava raivoaa takanani niin, että täytyy välillä vilkuilla olkani ylitse. En ole koskaan kuullut oravan päästelevän sellaisia ääniä.
♥ Perherauhan palattua menen takaisin nukkumaan.
Herään uudelleen puoli kahdeltatoista. Nyt patiolla riehuu koko oravaperhe. Poikaset hyppivät aitan rappusilla, mutta unohtavat välillä irrottaa otteensa siitä rapusta, jolta ovat hyppäämässä. Totta se on, oikeat eläimet voivat käyttäytyä yhtä älyttömästi kuin animoituina. Mutta välikattoon en niiden halua enää palaavan, ja sellainen taitaa olla herra Oravankin suunnitelma: se on viemässä perhettään takaisin sinne, missä niitä on ruokittu maidolla. Käyn laittamassa halkoteljen uudelleen paikalleen.
Kävelylenkiltä palattua oravaperheestä on jäljellä enää herra yksin. Se kököttää yhdessä ja samassa männyssä natustellen käpyjä mielenosoituksellisesti. Kyseessä on se ainoa puu, josta voi pudotella kävyntähteet alla olevalle peltikatolle niin että kopina käy. Fiksu se otus on, vaikka toisaalta itsepäinen ja röyhkeä kuin mikä tahansa jyrsijä. En vastaa enää sen käpykaatioihin, vaan odotan mikä on sen seitsemäs yritys murtautua välikattoon. Iltaan mennessä elukat katoavat, vesi on vielä mukavaa, ja huonostakin kirjasta riittää jotain opittavaa, tai oikeastaan ihan sitä samaa kuin Godardin taidefilmistä. Niin, jonkunhan ne sellaisetkin kohtaukset ("Viimeinen dildo Pariisissa"?) täytyy opetella ymmärtämään tyylinsä ja sitaattiensa mittapuilla. Nyt kun Bergman ja Antonioni on tuoreeltaan menetetty, elokuva taiteena joutaisi haudata samalla kertaa.
"Kauneus on sen kauhun alku, jonka me kykenemme kestämään."

4.-5.8. Taas Tampereella. Lauantaina Huviretki Tienpientarelle, väkeä on kiitettävän paljon. Istumme sitkeästi puolesta päivästä myöhäiselle iltalautalle, reippaimmat jatkavat terassilla.
Sunnuntai menee nuokkuvammin, vaikkei mitään krapulaa ole eilisestä. Illan elokuvana "Little Children", ehkei ihan taidefilmiä, ja jännitystäkin on riittämiin uusien verkko-ohjelmien asentamisessa ja päivityksessä: S osti meille nettiyhteyden joten aina kun hänen koneensa on kaupungissa, pääsen tästä sohvan laidalta verkkoon. Nyt voisi siis perua tv-luvan?

6.8. Ma. Helleviikko alkaa ennusteilla, joiden mukaan tätä kuumaa säätä tulee jatkumaan kauemmin kuin koululaisilla kanttia. Guardian- ja saunapäivä, mutta jotenkin odottelulta tätä elämä näin alkaa tuntua. Että jotain suurta tai edes merkitsevää tapahtuisi, joka antaisi valomerkin, missä kohtaa oman elämänsä suvea on menossa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on asioita, joita haluaa nähdä ja kestää kuunnella.
Ylen ykkönen on ainoa kuuloreikäni. Sen mediavahvuutta ei voi liiaksi ylistää, etenkin nyt kun TV surkea analoginen maailma lähenee singulariteettiaan. FLOPS! sanovat Ylenkin tv-toimijat, kun ne putoavat digimeren äärettömyyteen eivätkä enää erotu sieltä millään kansankanavan mainesanoilla.

7.-8.6. Taas kierros pyhässä kolmiossa, Tre-Turku-Hki-Tre. Tiistaina nautin Turun parhaat puolet meren rannalla, vaikka jostain syystä olen AINOA joka ui. Ei Ruissalon isolla rannallakaan ole kuin parikymmentä ihmistä, vaikka sinne mahtuisi vaivatta pari tuhatta. Mutta tätä Turku on. Ihmiset viettävät aikansa katakombeissa.
♥ Parasta Turussa on tietysti ihmisten ystävällisyys, joidenkinhan tätä nekropolista täytyy pyörittääkin. Yliopistolla selviää viimeinkin koko kevään ja kesän jännittävin kysymys eli KENESTÄ TULEE SEURAAJANI: uudeksi lehtoriksi on valittu Kukku, minkä kyllä arvasinkin, ja uusiksi assareiksi Siru ja Viola.
Kai niillä siis menee jatkossakin hyvin, koska niiden naisjengi on nyt yhtenäinen kuin korisjoukkue, kaikki hullunahkeria ja taitavia tehtäväänsä.
♥ Iltapäivällä haen Turkkarista repullisen arvosteltavia kirjoja ja siirryn lastin kanssa Kupittaalle, minun intiaaniroolini maailmassa on edelleen Se-Joka-Istuu-Bratislava-Puun-Alla. Maistelen vähän jokaista pinossa tullutta kirjaa, parhaalta tuntuu Roald Dahlin tarinoiden kokoelma.
Yötä vasten Helsinkiin ja unta vasten Alppilaan. Näin olen edes vähän freesimpi seuraavan aamun kylddyyrikokkareihin, jotka epävirallisesti avaavat Helsingin eli Suomen kirjasyksyn...
♥ ... siis kello kymmeneltä kahvila Ursulassa Leena Lehtolaisen romaanin julkkarit. Niin kauan olen ollut poissa näistä "kuvioista", että jo unohtanut millaisia seurapiiritapahtumia ja miten erillään kunkin kirjan kulttuurisesta kontekstista nämä tällaiset hesalaiset kirjanristiäiset voivat olla. Kun vielä istun ison aamiaislautaseni kanssa Me Pirjot -lehden toimittajien pöytään, ei kulttuurishokki eli -hävikki voisi olla isompi... paitsi kun alan vimein lukea Lehtolaisen romaania. Hävettäen ja valittaen joudun toteamaan seuraavana päivänä, että Majanderin (HS) ja Kesävuoren (AL) arvostelut ovat aiheellisen nuivahkot.
Ja kun niin isolla rummutuksella julkaistu kirja on niin hävyttömän epäkiinnostava, niin millainen metonyminen merkki se on koko kirjasyksystä? Tai muotoillaan se näin: kuinka monta Me Pirjot -lehden toimittajaa tarvitaan vaihtamaan Suomen kansan lukulamppu?!?
♥ Illalla Alppilassa, loikoilu ammeessa virkistää enemmän kuin kolme kylmää kaljaa nurmikolla. Myöhäisjuna Tampereelle, matkustajia niin vähän, että konnari käy henk koht tarkistamassa että olen hereillä. Kiitos edes tästäkin. Suomi.

9.6. To. Mutta miten sitten päästä oman kirjoittamisen lumoihin? Jos ei pääse sisällön niin edes luomisen VAUHDIN lumoon?
Jää arvoitukseksi. Lojun nurmikoilla, luen lävitse nyt KAHTA kirjapino, edellinen on tuo Saarun viime perjantaina tuoma bookplus-pino tilattuja klassikkoja, tärkeimpänä Wagner-sarjakuva.
Kalevassa paras paikka nurmettumiseen on uimahallin laaja ja lavea amfiteatterimainen julkinurmikko. Siellä... eli täällä on tarpeeksi tilaa, varjopaikkoja ja nettiyhteyksinen kirjastokin lähellä. Lisäksi Tampereen teatterikesää kunnioittaen (?) nuoret naiset tulevat tähän laakioon kuin estradille, strippaavat kesähameensa kuin auringon kuumottamat kukat lehtensä, ja asettuvat kaikki samaan suuntaan valoa kohden. Niin niidenkin eroottisuus muuttuu juuri kultivoituneessa määrin taiteeksi. Amen.
♥ Illalla Uimassa Näsijärven puolella, vesi tuntuvasti viileämpää kuin Pyhäjärvessä, myös kirkkaampaa. Sitten koneyhteys Lehtolaisen arvostelun lähettämiseen, lyhyt iltaretki katsomaan Taiteiden yötä, joka ei ainakaan äänien perusteella eroa tavallisesta tamperelaisesta viikonlopusta. Teelmiä sioille.
♥ Kävelen sitten Taiteiden yön läpi. Taidetta näkemättä.
Kirjakaupassa Jorma Sipilä julistaa vihaavansa luokkayhteiskuntaa. Huh.
Kimmo Sasi hymyilee Hämeenkadulla, näyttää Ankkalinnan antisankarilta.
Koskipuiston pimeässä nuoriso lyö rumpuja ja pyörittää tulikeppejä.
Palaan takaisin kotiin. Luen Söderbergin "Hairahduksia".
Aamukin on kohta. Paljon puuttuu, kun elämästä taide.

10.8. Pe. Ainoa ilo eilisestä kävelystä, että unet ovat varsin villejä, seikkailullisin star wars -uni mitä konsaan nähnyt, pimeän voimat juoksevat seinistä läpi kuin aaveet, jotkut pukeutuneina kardinaaleiksi - ja lopulta itse Darth Vader ilmestyy taakseni, ehdin nähdä vain viitan hulmahdukset ennen kuin herään.
♥ Jokainen päivä voi löytää sentään uuden paikan nurmettua. Tänään Rosendahlin viereiselle nurmelle, tämä on paljon hetskumpi paikka kuin Kalevan nurmikko, tänne jopa yksinhuoltajat tulevat siiderikorien kanssa aloittamaan perjantain pämppäämistä. Manselaiseen malliin.
♥ Tänään luen Magrisin "Mikrokosmoksia"-kirjaa, jonkinlaista helpotusta kaukokaipuuseen, vaikka kiinnostavaa tässä paikallisjuttujen kokoelmassa on vain Medeia-myytin pyörittely, sen yhdistäminen Adrianmeren syrjäkulmiin niin kuin kyse olisi viime viikon uutisesta eikä länsimaisen kulttuurin ydintarinasta. Magris on huikeasta maineestaan huolimatta kuitenkin "pelkkä" kahvilafilosofi, jollaista olisi parempi lukea pätkä kerrallaan kolumneista.
Tähän maailma menee. Että esimerkiksi Medeian myytistä saa ja osaa puhua vain triesteläinen kahvilafilosofi, mutta suomalaiset journalistit tyytyvät verenkarvaiseen jeesusteluun, kuinkas se eräskin nainen nyt surmasikaan kolme lastaan ja vielä ihan arvostetussa kaupungissa, ajatella.
Ajatellapa, niin.

11.-13.8. Taas pitkä ja laiska viikonloppu. Parhaiten muistan trooppiselta näyttäneen metsänlaidan, kun kävelimme ulos Kaupin puistoalueelta. Motoristit häiriköivät katuja vieläkin tiheämmin kuin kesän aikana aiemmin, niistä on tullut helvetillinen vaiva, joka on suoraan kytköksissä Suomen vaurastumiseen: suomalainen mies ei osaa investoida elämänsä sisältöihin, se valitsee ennemmin pärisevän kölinjatkeen, iästä ja ruumiinkunnosta riippumatta.
♥ Maanantaina lueksimassani Diamondin kirjassa "Miksi seksi on hauskaa" esitellään kolme kilpailevaa teoriaa siitä, miksi sukupuolisen kunnon symboliset merkit ovat niin tärkeitä. Teorioista hauskin esittää, että vahvin arvo kosiskelussa onkin juuri sellaisilla tolkuttoman suurilla tunnusmerkeillä kuten silikonirinnat, jotka viestittävät: olen NIIN erinomainen kumppaniehdokas, että edes tällaiset älyttömät lisäkkeet eivät hidasta minua pärjäämästä viidakossa.
Kadun julkiseen tilaan siirrettynä tämä lähestymistapa siis auttaisi meitä ymmärtämään (?) motoristia ja tämän viestiä ympäristölle: "olen NIIN erinomainen kumppaniehdokas, että edes näin älytön ympäristön nihilointi ja halveksunta kuin mitä tällä meluaseellani osoitaan, ei hidasta minua pärjäämästä asfalttiviidakossa".
♥ Mutta Diamond ei ole suinkaan näin optimistinen motoristien hetskuilusta. Kirjan viimeisen luvun perusteella on nimittäin edelleenkin arvoitus, miksi ihmisuroksilla on neljä kertaa isompi penis kuin gorillalla; parittelusignaalin sijaan se onkin tarkoitettu muille miehille.
Kiss kiss bang bang?
♥ No, luen minä kaunokirjojakin viikonloppuna, vaikka ainoa kirjoitukseni kirjoista on kolumnimuotoon tehty katsaus kirjallisuushistorian nykytilanteeseen. Lauantaina käymme uimassa Kaukajärvellä, tuntuu kesän kuumimmalta päivältä, vesi on onneksi kirkasta ja houkuttavan haaleaa. Siellä on hyvä lukea Jarkko Tontin nuorisoromaania. Ihme kyllä tämä Kansakunnan Uusi Virallinen Intellektuelli on halunnut tehdä oman sukupolvensa minäollijaorvokit, sen sijaan että olisi käyttänyt kirjaansa varten kaadatetut puut johonkin älykkääseen sanottavaan.
Ei mikään yllätys näiltä hesalaisilta cityvihreiltä, sinänsä, nehän polttavat vaikka planeetan mainitakseen cv:n sivulauseessa olevansa myös taiteilijoita.
Romaanina Tontin kirja on toki poikkeuksellisen kypsä debyytti, mutta yhtä vähän sillä on "annettavaa" kuin jani saxellin vastaavalla kolmiotarinalla.
♥ No, omanlaisestaan pärinästä kai tässäkin on kysymys, vihertävien urosten pyrkimyksestä kutu-uskottavuuteen. Onneksi oma tehtäväni on arvostella Tontin kirja vain kirjana eikä vihreän alfakukon reviirinvaltauksena. Hymiö hymiö.

14.8. Ti. Yhteinen aamujuna Helsinkiin. Ei minulla tänään ole täällä mitään erityistä tekemistä, paitsi noutaa viimeinkin cityfillarini Arabiasta, valmistella jotain sanottavaa huomiseen radiojuttuun, ja huvitella nyt vielä kerran siitä mahdollisuudesta, että voin liikkua pyörällä vapaasti tässä omaan mahtipontisuuteensa läkähtyvässä pääkaupungissa.
♥ Ehdin juuri paikata fillarin renkaan Arabian rannassa, kun alkaa pisaroida - ja tänne Viikin kirjastoon ehtiessä taivas tummenee täysin, ukkonen jyrisee kuin taivaanlavasteet tärisisivät. Saa tuntea olevansa pimeyden ytimessä.
♥ Iltapäivällä alkaa taas porottaa, trooppisen seisova helle.
Istun Kaukon kanssa niiden takapihalla rupattelemassa, sitten fillaroin nostalgiakierroksen Puistolassa ja Tikkurilassa, paluumatkalla pullahdan Pikkukoskeen ja poljen sitten uikkareisillani takaisin Arabiaan rapukesteihin. Rapulihan vivahteisiin en pääse sisälle, en juuri lihaan ylipäänsäkään, sillä kuorien repiminen on tuskastuttavaa vähäiseen laihanmakuiseen herkkuun nähden. Mutta viini on hyvää, ja lopuksi saunotaan, kun pilvet alkavat taas kertyä.
♥ Yöksi poljemme Saarun kanssa Alppilaan, erehdyn selittämään matkalla miten naiset ovat perusluonteeltaan epäintohimoisia olentoja, joten KESKUSTELU tästä aiheesta jatkuu intohimoisesti vielä Marian kanssa, vaikka en sitten aamulla muistakaan mitään parisuhdetyypittelyistä, joita jutellessa löytyi tai lyötettiin.

15.8. Ke. S ehdotti että tilattaisiinkin Hublari, kun kerran niin inhoan Hesaria, mutta eihän siitä mitään tulisi, tänäkin aamuna ymmärrän Marian pöydässä lähinnä sarjakuvat. Uutinen, jonka luulen puhuvan pussaamisen ("kissar") ja paijaamisen ("bajsar") yleisinhimillisyydestä, käsitteleekin kehitysmaiden jätteidenhuoltoa ("Var man kissar och bajsar är en av de viktigaste frågorna inom fattigdomsbekämpningen").
♥ Järkyttävintä olisi lukea scifiä ruotsiksi. Teosten nimetkin näyttävät ruotsiksi siltä kuin ne olisivat jostain byrokratiajargonista tipahtaneita säädöksiä.
Noin muuten minulla ei ole mitään pakkoruotsia vastaan, ei myöskään sitä, että teinit kasvatettaisiin sadan metrin syvyydessä sienikaivoksissa.
♥ Saatan Saarua työmatkalla, keskustassa käyn ostamassa Pohjoiskalotin tiekartan; vasta tämän verran on valmiina suurta arktista matkaamme varten, kun syyskuussa lähdemme todistamaan, että Suomen peruskallio yltää pohjoisnavalle saakka. Pohjoiskalotin lupaamme lahjoittaa Greenpeacelle.
♥ Iltapäivällä radiotalossa, Eeva Luotonen on erinomaisen luonteva saamaan vieraansa puhumaan kirjoista, vaikka hänelle itselleen kehunkin mieluummin Tuomas Enbuskea, koska sen ääni on aina yhtä innostunut. Mutta toimittajataidossa on varmaankin samaa, vaikka Enbuske on tulokkaampi, vielä vailla tunnistettavia maneereja: Luotonen ja Enbuske ovat korvinkuultavasti vieraistaan kiinnostuneita ilman imartelua.
Ajattelin lähettää Enbuskelle palautteeksi "sinä olet Ylen puistoryhmä", mutta tokkopa se olisi vertausta ymmärtänyt, siinä määrin totisia ovat miestoimittajat.
Illalla istun vielä Saarun kanssa Töölönlahdella ennen kuin pakkaan Hesassa levähtäneen citypyöräni junaan.
Juna on taas ihan tyhjä, luen kirjaston poistoista löytynyttä urheiluesseiden kokoelmaa, sen helmi on George Plimptonin juttu siitä kuinka hän tutkivana journalistina haastaa raskaansarjan maailmanmestarin Archie Mooren nyrkkeilymatsiin. Sen hirtehisempää mutta samalla kohdetta kunnioittavampaa juttua tuskin voi tehdä: TÄLLAISTA sankarijournalismia ei voi muuta kuin kunnioittaa, sillä tämä on asenteeltaan kaukana gonzoilijoista.

16.8. To. Tämän kesän hellejakso on nyt sitten tuntuvasti ohitse, myös säätiedotus lupailee isompaa käännettä. Silti aurinko vie edelleen voiton tuulesta, hihattomassa ja lahkeettomassa pärjää kuin eilenkin. Lounaalla yliopistolla, tt-laitoksen väki alkanut palailla lomilta, ja jo ensi viikolla olisi ensimmäinen humanistiakin koskettava seminaari (julkisesta yksityisyydestä).
♥ Viime lauantain Hesarissa oli syksyn uutuuskirjojen lista, siitähän ne syksyn kiireisimmät työt on voinut yleensä etukäteen nähdä, vaikka sitten pian unohtaakin mistä arvosteltavista teoksista on ilmoittanut olevansa kiinnostunut. Tänä syksynä suurimmat yllätykset koskivat tekstitaloutemme omia teoksia: ensin löysimme listalta romaanin, jonka teema on sama ja tekijän sukunimikin sama kuin Saarulla (tästä lisää S:n blogissa) ja sitten tulevan esseeteokseni jo nimeltä mainittuna.
♥ Huh. Tottahan minä sanoin kustantajalle, että teen sen valmiiksi kesällä, mutta nähdä kirja TEOKSENA teoksien joukossa muuttaa digitaalisen käsikirjoituksen itse asiassa imaginäärisemmäksi. Minkäslaisella alkemialla keskeneräinen tekstimössö muuttuu tuolta sylikoneeltani valmiiksi teokseksi, jota valpas äidinkielenopettaja voi sitten tiedustella Akateemisesta kirjakaupasta?
Niin, sitä alkemiaa kai sanotaan TYÖSTÄMISEKSI...

17.-19.8. Viikonlopun ainoa työ kirjoittaa arvio Verrosen ja arvostelu Tontin kirjasta.
Lauantaina retkeilemme Sallan kyydissä Porvoon tuolle puolen Pernajanlahdelle, jonka vastarannallakin olen joskus ollut hääjuhlissa, olisiko ollut vuonna 1991. Tänään häitä viettävät Minna ja Nikke, ihan yhtä söötit juhlat kuin L&A:n suvihäät läntisellä puoliskolla tätä vaurausaluetta. Yhdistävä linkki on J Länsipuron ruokatiimi, ne ovat kyllä kuin omanlaisensa gastronominen bändi, pian yhtä rakenteellinen osa tällaisten seurapiirien hipihtäviä juhlia kuin muinoin pelimannit.
♥ Yötä vasten ajetaan takaisin. Tai siis Salla ajaa, hyvin ajaakin, Saara nuokkuu takapenkillä ja minä juon viimeistä olutta navigaattorin paikalla: "Toinen tähti hei oikealta ja täysillä Tornioon saakka..."
♥ Sunnuntai menee juhlista toipuessa, ei taaskaan kemioista tai fysiikasta (tanssit jäivät vähiin, koska lavalla tosiaankin esiintyi vain pelimanneja) vaan pikemminkin jonkinlaista tyhjyyden tunnetta sulatellessa, sosiaalisesti tiheän päivän jälkeen. Illalla minä työstän nuo arvostelut ja Portti-novellia, S kirjoittaa oikeita eli järjestötöitä.

20.8. Ma. Helteistä ei ole enää toivoakaan, riittäisi kun saisi pilvettömän tai edes tuulettoman päivän. Tällä viikolla pitäisi hoitaa arktisen matkamme järjestelyt, ja elokuun lopun lähetessä editoida vimmatusti luvattua esseekokoelmaa. No, ensi viikko mökillä, siellä on ennenkin kyetty sankarillisiin kirjoitussaavutuksiin.
♥ Tämän viikkokierroksen (siis oikeastaan viime lauantain) Guardianissa kiinnostavin juttu on arvostelu Gibsonin "Spook Countrystä", jota en tohtinut ostaa edes alennuspokkareiden iltana, koska se näytti olevan jo kaukana herran scifi-tuotannosta. Mutta arvostelu saa kiinnostumaan kirjasta ja Gibsonista uudestaan, sen verran asiantuntevasti se on tehty - tosin englantilainen tyyli arvosteluissa näkyy olevan juonikuvailun puolella ja määrätietoisen kehuva. No, kielialueella tulee niin valtavasti kirjoja, että olisi hullua kriitikoiden vaivautua kirjoittamaan jotain kehnoista tekeleistä. Periaatteessa.
♥ S lähtee yövuoroon. Minulle jää iloksi ja lohduksi vain sauna, jäätelö ja uusin Binoche-video. Hohhoijaa. Kolme viikkoa sitten annoin pikkusormeni paholaiselle ja yritin tilata luottokortin, mutta sitä ei ole koskaan näkynyt, joten en pysty tilaamaan edes parempia Binoche-filmejä. Tai Tarkovskin "Uhria", jonka saisi naapurista 10 eurolla.

21.8. Ti. Kun kesäisten päivien ennustetaan loppuvan, yritän päättää missä ehtisin pistäytyä luistamatta liiaksi työmotivaatiosta. Edellisenä iltana selaan juna-aikatauluja, mikä vaikuttaa maagisesti eli kvanttitasolla VR:n tietokoneisiin, ne sekoavat samaan aikaan kun minä murjotan aamulehden parissa ja murehdin elämän epärunollisuutta. Mutta en tosiaankaan ole nousemassa Moskovan tai Hampurin junaan, joten Etelä-Suomen rataliikenteen kaaos tuntuu minun kohdallani vain siestan kaltaisena taukona. Menen nimittäin vain Vammalaan saakka. Paikka osoittautuu käsittämättömän kauniiksi, en ole täällä käynyt sitten vuoden 1989, vaikka paikkakunnalla on eräs kuuluisimmista kirjakaupoista. Kauppa ei olekaan sitten yhtään niin kiinnostava kuin maisemat, en löydä yhtään mitään kiinnostavaa, vaikka kirjakellari sinänsä on kuin museobunkkeri, siellä näkee uutena sellaisia teoksia, joita divareista ei löydä enää edes käytettyinä.
♥ Makoilen päivän laiturilla, pistäydyn välillä uimassa, lokoisaa rantaa piisaa täällä kilometrikaupalla aivan kylän keskustan vieressä - eikä KETÄÄN muita pysähdy nauttimaan vedestä, auringosta tai maisemasta.
♥ Iltapäivällä VR ilmoittaa junaliikenteen palanneen normaaliksi, mikä meinaa sitä että paluujuna Tampereelle on ainoastaan puoli tuntia myöhässä. Ei tunnu missään. Kotiin päästyä nukahdan, taisin saada liikaa aurinkoa...
Illalla luettavana on vaihteeksi omavalintaista viihdettä, "Miekkakäräjät", ainoa löytö lauantailta Södikan tehtaanmyymälästä, koska SEKIN halpakirjaluola oli muuttunut tarjonnaltaan tavanomaisemmaksi. Kaunokirjallisuuden volyymihakuinen markkinointi hävittää vähitellen jokaikisen portaan suomalaisesta kirjakulttuurista, ja jäljelle jää vain automarkettien nurkkaan tungettuja pokkarikasoja.

22.8. Ke. Aamulla kiipeilee mies vastapäisen talon katolla, se on nokikolari, mutta mitä ihmettä se kuvittelee putsaavansa piipusta? Ehkä se on YLEn lähettämä, digilähetykset näkyvät kunnolla vasta kun raskasmetalleja sisältävät nokijäämät on putsattu taloista.
Meidän pienessä välinetaloudessamme antenni tuntuu viimeinkin osuneen oikealle kohdalle: kun tankoja vetää viisi senttiä ulommaksi, näkyvät YLEn kanavat jotenkuten, ja kun niitä työntää sisemmäksi niin kaupalliset kanavat näkyvät varsin hyvin.
♥ Mutta kuka sanoi, että tekniikan pitäisi olla helppoa?
Vain ne jotka haluavat suhtautua siihen "luonnollisena" osana elinympäristöä.
♥ Tosiasiassa ihminen ei ole aidosti siirtynyt uuteen ympäristöön, jollei tunne jotain kitkaa sen kanssa. Matka 'Montezuman kostosta' älykännykän virukseen on niin lyhyt, että nörtit voisivat tunkea laitteensa sanonko minne?
♥ Mutta illalla, kun veneet ja minät palaavat kotiin, olen ihan tyytyväinen, että edes jollain laitteella saan kontaktin ihmiskuntaan enkä vain sen kirjastoihin. Käyn surffaamassa Turun ja turkulaisten sivuilla niin kuin se olisi Tampereen yllä kiertävä tekokuu. Näkyvät saaneen viime vuoden Sanelman viimeinkin verkkoon, ja avattua uudet komeat verkkosivutkin.
♥ Päivällä eteläisen Suomen yli kulki iso ukkosmyrsky, reilu peli että cityasukkaat saavat edes YLÄpuolellensa oikeita luonnonoloja, kun ympäriltään ne ovat jo asfaltoineet. Tampereella tulee vain pikkuisen sadetta, menen siksi aikaa elokuviin, vaikka tarjolla ei ole kuin "Bourne Ultimatum", toimintafilminä kepoinen, mutta vakoojagenren osalta ehkä ennustaa oikeasti millaiseen realistiseen ja paranoiaiseen suuntaan lajityyppi voi kehittyä. Kotona pistän pyörimään summamutikassa "Alexandran suunnitelmat", jotta voin samaan aikaan duunata kirjoitustöitä - mutta tämä filmi onkin sitten iso yllätys, *kerrankin* psykologinen jännäri jonka käänteitä ei osaa arvata ja joka _lisäksi_ kommentoi omaa esittävyyttään psykoseksuaalisena surutarinana.
♥ Jep, jos Peter Haneke olisi kiinnostunut ainoastaan tarinoista, hän tekisi juuri tällaisia elokuvia.
Jep, tällaisena Australia näyttäytyy yhtä pimeänä miesten maankolkkana kuin Austria... puhumattakaan siitä digiajan filmolandiasta johon koko medioituneen maailman tarkkapiirtounia näkevä miesväestö on liukenemassa... ja näin jälkikäteen tajuan erinomaisesti millaisena ennusmerkkinä olisi pitänyt ymmärtää se taiteen- ja tiedotustutkijoiden yhteinen seminaari (1992?) Virroilla, jossa äijät olivat halukkaita katsomaan illanvietossa "Videodromen" - ja naiset kiinnostuneita keskustelemaan.
Lopputulos taisi olla että jotkut katsoivat videota ja jotkut keskustelivat eikä kuilu ollut niinkään sukupuolten kuin oppialojen välillä.
♥ Tätä muistelin ja ajattelin tänään, kun matkalla elokuviin näin väläyksen verran peilikuvani jostain omituisesta ikkunaheijastuksesta ja näytin juuri niin... ei vain vanhalta vaan elämästä kuluneelta kuin mitä voi pelätä muistaessaan ikävuotensa...
♥ Vielä 20-vuotiaana olin tyytyväinen kun näin omassa kallonmuodossani valmiin ukkelin, silloin koin sen 'ajattomuudeksi'. Mutta tarkkapiirrolle omistautuneena aikana jokaisen pitäisi olla itseään vähintään 10 vuotta nuorempi ollakseen edes ajaton. Niin kauaksi olemme päässeet kaarnan ja soran ja kaurapuuron maailmasta.
Ja mikä on ainoa keino palata siihen? Ei mikään muu kuin äärimmäinen toistuva rehellisyys itselleen. Se on viimeinen tapa tuntea maailman luonnollinen kitka ja karheus. Tai sitten löytää se oma puutarhapaikkansa ja alkaa hidastua juureksen tapaan.

23.8. To. Kuvittelen tätä päivää kesän lopetukseksi, säätiedotusten perusteella, enkä siis sulkeudu aamulla seminaariin, vaan menen lojumaan ja uimaan Tahmelan rannalle. Eipä siellä ole kuin pari perhettä vesittämässä kakaroita tai koiria.
Iltapäivällä pistäydyn kuuntelemaan tiedotusopin Julkinen ykstyinen -seminaariin keissitutkimusta Matti Vanhasen seksiskandaaleista, mutta ei siellä mitään mehevää ole tarjota, tieteestä nyt puhumattakaan, jopa humanisteihin verrattuna tiedotustutkimus on ihan pelkkää lööpinsiteerausta. Käsittämätöntä mihin aikuiset ihmiset jaksaa hukata aikaansa, lööppimagnetismi on niin hurjaa, että minäkin imeydyn viileään seminaarisaliin keskeltä kauneinta luontopäivää.
Illalla palaan herättelemään yötyöläistä päiväunilta, katsotaan Binochea ja syödään jäätelöä. Ainoa luettu kirja tänään "Einsteinin luona", viime vuonna ilmestynyt kirja, mutta oli jäänyt huomaamatta... kuitenkin oikein sopivia ideoita Hullut tiedemiehet -artikkeliin.

24.8. Pe. Aamulla menen tohkeissani etsimään Saarua kirjastohuoneesta, johon se on mennyt nukkumaan nuhansa kanssa... KATSO! Hesarissa on tänään esikoiskirjani arvostelu... ja se on pelkästään kehuva... no, tämä on tietysti se toinen ääripää genrekirjojen kritiikeissä, että ne arvioidaan liiaksikin genren sisältä käsin, eikä siinä mitään muuta haittaa ole kuin että teosten kirjallinen sekavuus saattaa sitten yllättää sellaisen lukijan, joka uskoo kriitikon puhuneen ylipäänsä kirjallisen estetiikan nimissä. Sikäli kuitenkin pidän tätä henkilökohtaisesti lähimmäksi tulleena arvosteluna, että itsellenikin tärkein noista kokoelman teksteistä on "Kolme miestä kiinalaisessa" ja juuri siksihän olen sen BUGS-koodatun maailman kanssa askarrellut myöhemminkin, että tarinaa olisi voinut jatkaa yli jatkosarjan pituuden...
♥ Hieman valmisteluja arktista matkaamme varten, juna- ja laivaliput nyt valmiina. Vielä puuttuvat varusteet, vaatteet ja harppuunat.
Mutta vielä tänään nousemme kello 15:38 kodin edustalta ihan tavalliseen vakiovuorobussiin... kohti Hämeen korpimaita ja ehkä noitakäräjiä...

24.-26.8. Viikonloppu Visuveden saaressa H&S:n vieraana. Perjantaina kaikki on niin täydellistä kuin tusinalla kaupunkilaisella voi olla erämaiseen maisemaan päästyä: pohjaansa myöten lempeä järvivesi, savusaunan löyly kuin suven viimeinen henkäys, rantanuotio tuulten tyyntyessä, hyvä uni hirsikammarissa.
♥ Lauantaina tuuli on rauhaton, ihmiset väsähtävät, onneksi H on täydellinen ryhmänjohtaja ja ohjailee ihmiset taitavasti sekä välineisiin että metsäpoluille.
Helvetinjärvellä ei ole tullut käytyä sitten Laardiloordi-vuosien, polkuja on paranneltu ja turisteja on enemmän, mutta kivet ovat ennallaan. Parkkipaikalla on kioski, jolta saa kahvit ja jopa hammasharjat, kuljemme kuin turistit, vaikka mukana on niin monta metsäntuntijaa että ne voisivat nimetä yksilöllisesti jokaisen käävänkin.

Metsäretkeltä palattua S on tehnyt pöydän täyteen salaatteja, mutta sauna ei ota lämmetäkseen eikä nuotio lämmittääkseen, paha tuuli menee helsinkiläisiin, vaikka en minä luonnontieteilijöitä selvänäkään ymmärtäisi, herra O mölisee niin että haistatan ja menen nukkumaan. Paha maku hyvästä päivästä.
♥ Sunnuntaina palaillaan bussilla Tampereelle ja kiire alkaa heti: kirjoitettava hakemus Kordelinin säätiölle, ensimmäistä kertaa anon rahaa kirjailijan roolissa ja laitan todisteiksi kaunokirjallisen teokseni arvosteluja. Meneekö täydestä? Pitäisi mennä, kun koskaan ennen en ole ollut näin aidosti apurahan tarpeessa. Mutta vieläkään en osaa suhtautua anomiseen asianmukaisella vakavuudella, ja ilman Saarun apua en olisi saanut hakemusta lainkaan tehdyksi... ja teen jo lähtöä seuraavaan rooliin ja paikkaan, iltajunalla Savoon editoimaan esseekirjaani.
♥ Koko matkalla en syö muuta kuin yhden kananmunan ja yhden oluen, sillä elän seuraavaan aamupäivään, jolloin saan Kuopion torilla Kokoomuksen kansanjuhlasta ne rääppeet mitä kaurapuuroa on jäänyt kattilan pohjalle. Eikö TÄMÄ ole paras todiste AMMATTIMAISESTA taiteilijuudesta? Voiko TÄTÄ alempaa nuoleskella?
Okei, joo, aina voi. Jos olisin tullut torille hiemankin aikaisemmin olisin ehtinyt vielä kättelemään. Jyrki Kataista.
27.-31.8. Taas arkiviikko mökillä. Kesä on nyt ohitse, syksy alkoi siinä perjantain ja lauantain välisenä yönä Visuvedellä, kauneimmassa mahdollisessa Hämeessä, kieltämättä. Meillä Savossa sataa kaksi päivää lähes tauotta. Torstaina pääsen viimein metsäänkin, syksyn ensimmäinen hirvikärpänen tarttuu hihaan kuin huutolaislapsi, ei se osaa vielä oikein hyökätä eikä löydä iholle.
♥ Saunaa en tällä viikolla lämmitä, käytän puita huolitellen mökin lämmittämiseen: kun poltan tusinan puita kello 19-21 ja nostan mökin lämmön 16:sta 21:een asteeseen, niin vielä seuraavana keskipäivän hetkellä sisällä on 18.5 astetta. Niin korkeita lämpötiloja en toki tarvitsisi elämiseen, mutta kirjoittamista ne helpottavat.
♥ Matkaseuraksi otettu spefi on tällä kertaa erinomaista. "Locke Lamoran valheet" on paras fantasialukuromaani sitten Susanne Clarken yllätysteoksen ja "Ombria in Shadow" kieleltään (mutta EI juoneltaan) korkealuokkainen satufantasia. Edellisen ahmin, jälkimmäisellä herkuttelen. Äidin tekemän kalapadan jämiä syön kolme päivää riisin ja pastan kanssa, puolikas punaviiniä riittää sekin yhtä kauan herkuttelutahdissa.
♥ Maisemat ovat hiljaisia, posti ja Hesari tulevat tunnin myöhässä. Oravaperhe on kadonnut sekin, mutta herra Orava pistäytyy edelleen kerran päivässä (ja yössä) rapistelemassa tutuissa nurkissa. Juoksemme kerran kilpaa talon ympäri, jotta herra Orava ei unohtaisi, että hänelle on varattu pihapiirissä disney-lelun eikä mikään torpparin rooli.
♥ Perjantaina bussikyyti Kuopioon vie 2.20 tuntia, vaikka matkaa on vain 70 kilometriä. "Tämä onkin rauhallista matkantekkoo", sanon kuskille (kyydissä ei ole muita matkustajia alkumatkasta).
"Eepä tässä uo hoppua mihinkään", vastaa kuski. No eipä niin. Juna Kuopiosta Tampereelle on kuitenkin niin täynnä väkeä, että ainakin opiskelijoilla näkyy olevan kiire johonkin. He eivät ole kuulleet sitä buddhalaista aforismia, jossa tiivistyy enemmän viisautta kuin kasvatustieteessä yhteensä: "Opettaja tulee kun oppilas on valmis". Ei heidän tarvitsisi kiirehtiä.

1.-2.9. Tampere. Lauantaina paistaa aurinko, sunnuntaina sataa. Suomi on siirtynyt digiähkyn aikakauteen, mutta meillä ei ole sitä ongelmaa: antenni ei vieläkään tarkkaile kanavia vaan sadetta ja ihmisten liikkeitä, muutoksia sähkökineettisessä ympäristössä. Olisipa kiinnostava tietää, kuinka monessa taloudessa telkka on pimeä ihan vaan siksi, että digibokseissa on enemmän fuulaa kuin asianmukaista tekniikkaa. YLEn ja Digitan lempivastaus on se, että antenni on väärin suunnattu tai että se ei ole tarpeeksi tehokas. Entä jos vika onkin siinä, että YLE ei ole tarpeeksi tehokas ja että se on väärin suunnattu? Varmaa on vain se, että jos YLE olisi tavallinen firma, niin Jungner olisi jo monta kertaa saanut potkut... analogiseensa.
♥ Edessä on siis ratkaisu, ostaako uusi boxi vai luopuako tv-kanavista. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon yllyttää jo se, että kirjastosta löytyy loputtomiin tyydyttävän hyviä dvd-julkaisuja. Ja juuri tänä viikonloppuna kadotin järkeni, kun tilamaani visakortti viimeinkin saapui... verkkovinguttamisen seurauksena postiin saapuu viikon kuluttua devaripino kaikenlaisia harvinaisuuksia.
♥ Ja vaikka en ole mikään VARSINAINEN elokuvaharrastaja (kirjallisuuden puolella kriteerit Aidolle Harrastajuudelle eivät ole niin korkealla kuin filmitaiteessa, tosin klassinen musiikki on varmaan se natsein taiteenlaji...) niin tunnen huimausta ajatellessani, että pääsen näkemään joitain Louis Mallen elokuvia, joista olen ollut aina tietoinen mutten ole nähnyt niistä kuin stillejä, tai, mikä nyt vieläkin friikimpää, saan nähdä Binochen varhaistyön tai eroottisen filmin klassikon "Ages of Lulu". Minulle tämä merkitsee paluuta siihen 1980-luvun leffakerhojen ilmastoon, että mitä tahansa saattoi nähdä, kaikki oli jännittävää ja paljon oli hämmästyttävää. Sitten tulivat multiplexit ja erkkomafian haltuunottama Finnkino jne jne...
♥ Saaru tekee ylimääräisiä vuoroja Helsingissä, minä editoin vielä viikonlopun esseekirjaani. On vaikea sanoa, mikä siinä on hyvää tai myyvää juuri esseinä, koska kaikista aiheista olen kirjoittanut JOTAIN aiemminkin eikä kukaan ole niitä koskaan kommentoinut. Kuudestatoista (johdanto mukaan lukien) pienoisesseestä tulee yhteensä n. 100-120 sivun kirja, jossa on toki enemmän ASIAA kuin missään kolumneista kootuissa, "ensimmäisen oluen ilo" -tyyppisissä höpölöpölipareissa. Mutta kun luin Hesarista arvostelun jostain esseeteoksesta, joka oli yli 300 sivua pitkä ja kun sitten kiertelee halpakirjakaupoissa niin sitä alkaa ihmetellä mitä ikuisuuteen yltävää sitä pitäisi vielä sanoa, jotta kirja olisi... no, piru vie, sen kulttuurinkulutuksen arvoinen, jota esseissä käsitellään.
Arktista matkaamme varten piti vinguttaa seinärahaa: sateenkestävät haalarihousut ja vaellustennarit. Niiden maksamiseen pitää tehdä sivutöitä, tai siis oikeastaan juuri niitä duuneja, joista saan taiteilijatukea, kritiikit Lynchin romaanista ja suomennoskirjallisuuden historiasta.

3.-4.9. Turusta Tukholmaan yölaivalla, erilliset hytit, mutta ScanRail-kortilla ne ovat tällä tavoin ilmaisia. Perillä sadekuuroja, väsyttää. Kello 16 junaan, jossa joudumme istumaan ja lojumaan seuraavat 20 tuntia. Samaan hyttiin ja viereisiin tunkee joukko ruotsalaisia nuoria, ne käyttäytyvät kuin idiootit, mutta selviää että ne ovat menossa Kebnekaiselle testattaviksi: viikon vaellus on niille koe "vapaa-ajan ohjaajiksi".

5.9. Keskiviikko. Narvik on hyvin karu ja harmaa, tulemme sinne bussilla Abiskosta, koska malmijunan kaaduttua on koko rata katki viikonloppuun asti. Norjassa kaikki on juuri niin tolkuttoman kallista kuin sitä kauhistellaan, mutta Narvikin guesthouse on hintansa väärti, kaupungin yläpuolella kuin arvokas aitiopaikka, doubleroom 700 NKR aamiaisten keralla.
♥ Ainoa yhdistävä piirre pohjoiskalotin kaupungeissa ovat tolkuttoman korkeat kaupungintalot. Täällä Narvikissa kuten Torniossakin sen katolla liehuu aatteen punaiselle painettu ankkurinkuva.

6.9. To. Aamulla kiipeämme jonkin matkaa kaupunkia vartioivan tunturin kuvetta. Sadekuuroja, utua, muita turisteja ei täälläkään tietysti liiku.
♥ Jokainen päivä matkustamme hieman Sinne tai Takaisin, niin satunnaiset ovat yhteydet täällä maailman ääressä. Tänään ajamme bussilla ensin kolme tuntia Sortlandiin, joka on Lofoottien keskipiste niin liikenteen kuin saarten sijainninkin kannalta. Ketään muita turisteja ei näy, ei juuri paikallisiakaan.
♥ Sortlandista vaihdamme Andenesin bussiin, se ajaa Andoyn halki, saari on pohjoisin osa Lofootteja, itäpuoleltansa litteä ja läntiseltä vuorten reunustama. Erityiseksi saaren tekee kuitenkin se, että n. 20 km sen luoteispuolella sijaitsee merenalainen kanjoni, joka jyrkkenee 3 kilometriin saakka, ja tämä tekee saaresta pohjoisen Euroopan parhaan paikan valaiden bongaukseen.
♥ Kylä on tuulinen ja pimeä kun putkahdamme sinne bussista. Olen päivällä soittanut Grönbue-nimiseen guesthouseen, mutta se on kiinni, ovessa kyltti neuvoo ilmoittautumaan "lysthus'illa", minkä suomennan sujuvasti (=väärin) majakaksi. Kävelemme majakalle ja sattumalta sen juurella on luonnontieteellinen museo, jolla on sattumoisin vuokrattavia huoneita ja yksi vapaana, pääsemme siihen ja vielä lakanatkin vaikka on jo miltei keskiyö.
7.9. Pe. Valaita näkyvissä. Tänään unelmamme toteutui yli odotusten eli pääsimme tapamaan kaskelotteja parhaimmillaan 20 metrin etäisyydeltä.
♥ Meillä on uskomaton tuuri, meri on miltei tyyni (tuuli 1 m/s) ja +9 C, oppaamme sanoo että syyskuun normaalioloihin nähden se on täällä miltei yhtä kuin trooppinen sää. Valassafarin opas on muutenkin erinomainen, kaikki hoituu ja hän huolehtii hyvin jokaisesta. Avomerelle päästyä suurin osa porukasta pysyy kunnossa valaskeskuksella jaettujen pahoinvointilääkkeiden ansiosta, loput makaavat kalpeina keskikannella; yhteensä meitä on n. 30 henkeä, pieni laiva tuntuu olevan aivan täysi väkeä, mutta kaikki saavat tilaa ottaa valokuvia, kun pääsemme valaiden lähelle.
♥ Saamme neljä kontaktia, joista kahdessa oli oppaan arvion perusteella sama kaskelotti. Ne pysyttelevät syvyydessä 30-40 minuuttia ja tulevat sitten pinnalle hengittämään muutamaksi minuutiksi. Otukset näyttävät yhtä isoilta kuin laivamme, lasken että matkamme on sikäli halpa että yhdenkin kaskelotin (30 tonnia) näkemisellä matkan kilohinnaksi (per manselainen) tulee noin 2.3 senttiä.
Tämän syvällisemmin en osaa eritellä kontaktiamme vieraan älyn kanssa.
♥ Illalla joudumme vaihtamaan yöpaikkaa, muuta paikkaa ei ole turistisesongin loputtua auki kuin kylän iso hotelli, jossa on lisäksemme 9 muuta asiakasta. Kuuman suihkun jälkeen juon tuplakonjakin, merituulen tunto polttaa vielä kasvoja, sitten nukumme 14 tuntia. Olemme maailman laidalla.
8.9. La. Alkaa hidas matka takaisin päin. Tänään pääsemme vain Sortlandiin saakka. Yövymme camping-alueen motellissa, lupsakka puinen rakennus. Tapaamamme australialaiset vaeltajat kertovat olleensa juuri ennen valassafaria vaeltamassa Norjan sisäosissa ja siellä oli satanut lunta koko vaelluksen ajan.
♥ Kävelemme hieman lammasten hallitsemilla kukkuloilla, hiihtoladun pohjat on vedetty metsiin kuin missä tahansa citymetsässä. Sitten lojututtaa. Matkalukemisena on ollut Tukholmasta alkaen ostamani kehnonpuoleinen aikamatkustus-novellien kokoelma, vaikka rinkassani on kaksi kunnollistakin kirjaa... plus editoimista edelleen kaipaava käsikirjoitus...

9.9. Su. Sortlandin keskustassa ei ole sunnuntaina auki kuin pari kioskia ja bussiasema. Bussi tuo meidät takaisin Narvikiin, siitä olisi kyllä tarjolla välitön junayhteys Luulajaan, mutta olisimme perillä keskellä yötä.
Jäämme siis tuttuun guesthouseen ja syömme pizzaa ravintolassa. Herään aamu5:ltä siihen, että malmijuna natisee kaupungin keskellä, sen ääni yltää kaikkialle. Tunnen olevani virkeämpi kuin koko kesänä. Luen vartin ikkunan ääressä ja nukahdan sitten uudestaan.

10.9. Ma. Pitkä matkapäivä jälleen, Narvikista juna Luulajaan. Upeimmat maisemat mitä Eurooppa voi tarjota, meillä on oikein paikkaliput, vaikka kolmesta vaunusta ja veturista koostuva juna on miltei tyhjä koko matkan. Luulajassa syömme BaanThaissa ja saamme sitten ScanRail-kortilla ilmaisen kyydin Haaparantaan.
♥ Mutta jälleen pohjoisen vierasmajat tekevät meille oharin! Olen sopinut kauan edeltä käsin, että torniolainen e.city-niminen matkakoti jättää meille avaimet postilootaansa, mutta mitään ei ole siellä, kun kävelemme kosteassa yössä rajan ylitse Haaparannasta Tornioon. Vaeltelemme sitten taas yhdessä autiossa kaupungissa, päädymme kaupunginhotelliin. Kello käy aamuyötä ennen kuin nukahdamme.

11.9. Ti. Ja vieläkin on matkaa jäljellä. Bussilla Torniosta Kemiin, sitten juna Ouluun ja sieltä IC-juna Tampereelle. Muuta dramatiikkaa ei ole enää jäljellä kuin kuunnella vaunussa romanihenkilön lujaäänistä puhelinkeskustelua lastensa huoltajuudesta, puheista päätellen Kokkolan kohdalla voi tulla jo ruumiita, mutta luen sitten kuitenkin "Peer Gyntiä", se on vielä hillittömämpi kuin norjalainen ja suomalainen ja romaniluonne yhteensä. Olisinpa lukenut sen 20-vuotiaana, olisin ihaillut tarinaa ja hahmoa yhtä paljon kuin Alcestea.
♥ Kotona odottaa asiallisen matala pino postia ja homeen valtaama jääkaappi. Haetaan perunaa ja artisokkaa, valmistaudutaan jatkamaan matkaa huomenna Savoon, ScanRail-kortit kun antavat meille juna-aikaa vielä ensi maanantaihin saakka.

12.-17.9. Kesä loppuu pitkiin pitkäveteisiin pisaroihin, "sattaa niin että muahan suakka", sanottaisiin Savossa, jonne olemme tulleet käyttämään ScanRail-lippujemme rippeet. Onneksi mökkilukeminen on taas parhaasta päästä, John Gardnerin "Grendel" ja Robert Reedin "Marrow"; edellistä suositeltiin Halme&co:n "suomentamaton hyvä fantasia" -vihkosessa ja jälkimmäistä suositteli kesällä Kivelän Marko conin myyttipaneelisa.
♥ Ja kerrankin suositukset voi allekirjoittaa täydellä sydämellä, molemmat kirjat ovat aivan huippua fantasian ja scifin edustajina. "Grendel" on lisäksi niitä erittäin harvinaisia fantsuteoksia, joita voi suositella lajityypin edustajaksi korkeakirjalliseen kerhoon - ja kirjoja joiden jäljillä on pakko tietää kaikki muukin kirjailijan tuotannosta. Ottaisipa Vaskikirjat "Grendelin" suomennettavakseen...
♥ Ketään muita emme näe poluilla eikä naapuristossa. Orava on kuitenkin onnistunut taas murtautumaan välikattoon, hermostun sen rapisteluun lauantai-iltana, kiipeän sateisessa pimeässä terassikatoksen päälle ja raapaisen silmäkulmani katoksen laitaan. Arpi näyttää siltä kuin joku hyvin iso jyrsijä olisi puolustanut sammalvuodetta - mutta sunnuntain puolella ennätän tukkia välikaton reiän halolla ja kanaverkolla. Siitä kostoksi orava pudottelee aamuvarhaisilla käpyjä taas sille kohtaa peltikattoa, missä sängyt ja nukkuvat mökkiläiset sijaitsevat.
Hahaa, ei auta, evoluutiokamppailu on taas 3-1 ihmisten hyväksi!
♥ Maanantai-iltana palailemme junalla Tampereelle, kirjoitan nyt kotimatkan näytelmäjatkosarjan kolmatta osaa, olen sen ansainnut, koska sain sentään editoiduksi meno- ja mökkimatkalla muutaman olennaisen täydennyksen esseekirjaan. Kirja on nyt miltei niin valmis kuin voi olla, ja jotain siitä silti puuttuu. Se näkemys, särmä joka tekisi siitä edes halpakirjakauppojen kestosuosikin.
♥ Kun palaa kahden viikon mediapaaston jälkeen löpinä-Suomen kantoalueelle, tuntuu, että kaiken vallitsevan paskapuheen ja väyrystelyn keskellä olisi hyvin helppo sanoa jotain omaperäistä ja kriittistä, jotain mikä läpäisisi kirkkaasti kaiken sen mitä haluaa sanoa yleisemmin kulttuurista ja kirjallisuudesta. Mutta mitään timantimpaa ei saa puristetuksi kuin yhden uuden metaforan: "synnyin helppoon aikakauteen..."

18.9. Ti. Niin aikainen herätys, että puurokaan ei meinaa onnistua. Menemme katsomaan tv-kuvaa S:n esikoisteoksesta. Ohjelman kuvaaja jauhaa purkkaa ja vitsailee väsyneesti, käytävässä odottaa joukko kauhun tai zeuksen lyömiä manselaismuijia. Fillaroimme aamukahville Pyynikin tornille, sitten kirjasto ja posti, S alkaa tutustua siihen elämäntapaan jota olen kesän ajan viettänyt, tosin aamun eka keikka oli kieltämättä hieman poikkeuksellinen.
♥ Rauhoittavinta on se, että Saarun päästyä Turkuun kirjoittajakoulutukseen on viikoillamme sentään jokin rytmi. Kotiin asettumista toki lievittää sekin, että syksyn arvostelukirjoja (Kähkönen ja Mäkelä) on alkanut tulemaan. Lisäksi Amazonilta tuli Louis Malle -paketti, ja mikä sydämellisintä, Tornion matkakoti lähetti kirjeitse anteeksipyyntönsä (oharista joka oli unohdus) sekä kaksi ilmaislippua laivaristeilyille.

19.9. Ke. Olen lukenut Kotipehkun ekokylästä niin kauan kun paikka on ollut olemassa, mutta vasta tänään selviää missä ja miten kylä oikein sijaitsee. Onhan se idylli ainakin J&M:n pesästä katsottuna... M esittelee taloyhtiön historiaa, J tekee soijaherkkuja, ja lapset kiskovat pöydältä isänsä tietokoneen - luddiittinen idylli jos mikä.
No, jos olisimme NYT muuttamassa Turusta Tampereelle niin Kotipehku olisikin täydellinen meille. Nyt J&M:n tarjous rivitalokolmiosta ei herätä sittenkään erityistä osto- tai muuttointoa. Paikka on hyvin siisti kylämäisyydessään, mutta ei mitään ihmeellistä ekologisuudessaan, ja ruutukaavaympäristönä taas ei merkittävästi erilainen kuin mikä tahansa tamperelainen rivarialue. Uskon kyllä että juurikaan parempaa kompromissia ei pysty tekemään citykolossa ja kommunaalisesti asumisen välillä kuin moinen kyläpesäpaikka, mutta ainakin vuosi on silti odotettava ja vielä katseltava, miten kauaksi liikenteen humusta haluaa muuttaa.
♥ Postissa tulee lisää kirjoja, nyt Tuuri & Paasilinna & Hassinen edellisten lisäksi. Tuntuisi rutiinilta, mutta lehdestä ehdottavat nippujuttua syksyn esikoiskirjoista, onpahan siinä yksi keino saada itsensä katselemaan - tai kuvittelemaan - tarkemmin missä oikein mennään.
Illalla googlaan lisää tietoa John Gardnerista, mutta äijän muut kirjat eivät herätä vastaavaa kiinnostusta kuin "Grendel", ETENKÄÄN sen jälkeen kun luen jostain esittelystä, että Gardner oli estetiikassaan ja akateemisuudessaan kristillinen hurskastelija. Siis samaa sarjaa kuin C.S. Lewis? Ehkei ihan "art by accident" mutta hartaan omituisia reittejä naamioitua moraalifantasiaa.

20.9. To. Sää vaihtelee kuin nopalla heitettynä, mutta mitään somia jälkilämpöpäiviä kesä ei ole jättänyt jälkeensä, sellaisia että voisi vielä kerran mennä istuksimaan Pyynikille hihattomassa paidassa samaan aikaan kun muut istuvat luennoilla otsat mateenrypyissä. Viime yönä kuitenkin näin unta johdatuskurssin luentojen pitämisestä. Sali oli niin valtava, että sen sisällä oli erikseen ravintola ja hotelli, ja silti kaikki oppilaat eivät mahtuneet sisälle, jotkut kyllästyivät ahtauteen samalla kuin myöhästyneitä ahtautui koko ajan lisää ja oville syntyi mieletön liikkumaton ruuhka. Kukaan ei kuullut mitä sanoin eikä minulla ollut edes luentoa valmisteltuna, piirtelin vain jossain nurkassa fläppitaululle sellaisia laatusanoja kuin "talvinen", joiden avulla toivoin opiskelijoiden pohdiskelevan, että kulttuuri on pelkkää retoriikkaa; jotain samanlaista esimerkkiä olen käyttänyt oikeastikin, mutta silloin esimerkkinä oli "ranskalainen yö" tai jotain muuta turhan helppoa. Luento on uneksittuna kuin markkinatori, ei siis mikään painajainen vaan turhauttava. Kiertelen salissa, etsin hissejä ja portaikkoja, ne ovat unissa aina käsittämättömän monimutkaisia ja muodikkaita, ja kammottavan kaiteettomia.
♥ Vielä tänään luemme aamupuuron ylitse yliopistolehtiä, mutta huomisesta alkaen palaamme taas Hesarin vaikutuspiiriin. Alkavat myös helpot valinnat yliopistolounaiksi, suojaisten instituutioiden liepeily syyssateiden pimentäessä niin aamut kuin illatkin.

21.9. Pe. Hesari kolahtaa luukusta välittömästi sen jälkeen kun olemme tehneet tilauksen, kannan sen sänkyyn kuin varhaisen saaliin. Jutuissa ei ole paljoa lukemista, mutta juuri nyt emme voi lehteä moittia kun se liittää meidät takaisin media-Suomeen - ja etenkään siksi, että MAHDOLLISUUTENI päästä Erkko-mafian ehdokaslistalle esikoiskirjapalkinnosta ovat etikettisääntöjä, joita noudattaa niin kuin Helsinki olisi äkisti kulttuurin majakka eikä tunkio: hei, antakaa mulle ees jotain apurahan KALTAISTA, edes ensi vuodeksi, edes mikä tahansa helvetin mafia.
♥ Tänään teen viimeiset merkinnät esseekirjaan ja diarioin sen johdannon. Kuitenkin tuntuu kuin vasta nyt pää olisi virittynyt niille käsitteille, jotka ovat olleet ytimenä esseitä kootessa: äksessi, kieli vs teknologia, ilmiöiden erottaminen kulttuurista.
♥ Käyn illalla lävitse Arendtin kirjaan merkitsemäni kohdat, ei niitä ole tarkoitettu ITSEÄNI eli kirjaa varten, vaan johonkin itsestä ohimenevään, so. kolumniin. Arendt on liian isoa minulle. Tällaiseen tekstiin ("Vita Activa") selvinpäin tarttuminen tuntuu siltä kuin istuisi syysvesillä pienessä kolumnistin kalastajajollassa ja ohi jylistelisi kilometrin pituinen jäänsärkijä.
♥ Tämän illan elokuvana katsomme "Meri sisälläni", sen 'making of' on puolitoista tuntia, epäilemättä merkillinen tapa käyttää perjantai-iltaa.

22.9. La. Koko syyskuu on ollut pilviensä näköinen, joko ne kiitävät lujaa merkkinä tuulten voimasta tai makaavat läänien kokoisena kaupunkien päällä. Tänään aurinko tekee dramaattisia väliintuloja niin tiheään, ettei oikein tiedä, millaiseen kaupunkiin tällainen sää olisi tarkoituksenmukainen. Iltapäivällä pistäydyn criittisen massan fillaroinnissa, meitä on vain kolmisenkymmentä, mutta järjestelyt ovat erinomaiset, hyvät opastajat ja vielä tukitapahtumaa Hämeenpuistossa.
♥ Fillaroinnin päätteeksi opastaja ilmoittaa, että meillä olisi nyt "mahdollisus" vallata tätä kadunpätkä Tuulensuun vieressä, mutta niin nopeasti ja niin vähällä ja mobiililla porukalla se ei ole hyvä idea. Saman tien poliisivoimat ovatkin jo käskyttämässä fillarikokouksen pois kadulta puistoon.
♥ Palaan kotiin kiiruusti, koska Outojen Elokuvien esityksessä on tänään ainakin neljä varmaa katsojaa (kani mukaan lukien) ja olen luvannut tehdä kalakeittoa (mutta kani ei syö persiljaa!).
Katsomme "Gods and Monsters" ja sitten bonuksena korkkaan Binochen "Rendez-Vous". Onhan se ällistyttävä RANSKALAISUUDESSAAN mutta ei nyt alkuunkaan 'oudon' kategoriaan sopiva spesimentti. Binoche kyllä pyllyilee filmissä koko rahan edestä ja kertomus on niin tiivis, että 80 minuutissa kerrotaan ainakin kolmen elokuvan ja lajityypin tarinat, mutta mikään ihme se ei ole jos Binochen uralta tämä elokuva on mieluummin unohdettu, niin ranskalaisittain hyväksikäytetyn pikkusiev/veä hän on tällaisessa.

♥ Juuri kun vieraat ovat lähteneet lipsahtaa talomme sitten johonkin ranskalaiseen ulottuvuuteen. Kuudennessa kerroksessa on synttäribileet, siellä pianisti alkaa revitellä, soittelee jatsimuunnelmia eikä lainkaan hassummin. Tai sitten soittaja on joku ylimmän kerroksen meteliin hermostunut viidennen kerroksen asukas, kerrostalossa äänien alkuperää on vaikea hahmottaa.
♥ Pianoääniin taas vastaa jostain seinän (?) takaa kiukkuisempi kulttuurin kuluttaja hakkaamalla patteria. On ensimmäinen kerta täällä asuessamme kun talossa on näin paljon elämää - ja mistä se johtuu? Eipä varmaan mistään muusta kuin että digikanavien viritys on monessa paikkaa epäonnistunut, joten ihmiset alkavat itse viihdyttää itsejään.
♥ Saaran vieraillessa Helsingissä minä viihdytän itseäni karsimalla rönsyjä verkkosivuiltani. Samassa yhteydessä tulen googlanneeksi sellaisiin blogeihin, joita en haluaisi lukea, koska niissä kuitataan omat verkkosivuni "vitun rumiksi" ja leffakirjoitukset "pseudopsykoanalyyttisiksi". Samanlaista palautetta on toisinaan tullut teiniluontoisilta surffaajilta suoraan sähköpostillakin, sellaisilta kuvan merkityksistä intoilijoilta, joilla ei ole mitään analyyttistä sanottavaa yhtään mistään mutta loputon määrä viitteitä diggailemiinsa elokuviin ja kirjoihin.
♥ Yhteistä noille makubloggaaville kuvaefektinarkkareille on se, että niistä jokainen esiintyy anonyyminä, häveten ilmeisesti kaikkea muuta paitsi pimeässä näkemiään liikkuvia kuvia. Revi siitä maailmasta sitten muutakin kuin pseudoanalyysiä?
♥ No, taitaa olla myös niin, että asuintalon yllättävä levottomuus on jollain lailla myös pelottavaa, ja se herättää aggressioita, joita ei tosiaankaan tarvitse selittää millään p-analyysillä.
Itse asiassa jo fillarimiekkarisa mieliala virittyi mukulakivien taajuudelle, kun Hämeenkadun varrelta kaikenlainen autorahvas huuteli herjoja ja Satakunnan Kadulla joku hurjastelija kiilasi fillaristien ja _vastaantulevien_ autojen välistä. Keskimääräinen kaupunkilainen kokee sen pelottavaksi, että eräänä tavallisena päivänä katujen tutussa mekaniikassa onkin rytminmuutos ja keskellä autojen massaa liikahtelee tuhatjalkaista muistuttava rykelmä eläviä ihmisiä. Toisaalta sellainen rytmihäiriö EI ole sama asia kuin että kerrostalo muuttuu elävän musiikin kaikupohjaksi.

23.9. Su. Tänään olisi sitten aika siirtyä seuraavaan kirjaan ja käsikirjoitukseen, muistelmien ja fantsueepoksen takomiseen. Mutta sen sijaan lueksin sarjakuvia, Matin lainaama "Top10" on jotakuinkin komeinta mitä "Watchmenin" jälkeen on supersankareista keksitty. Ulkoilenkin sarjakuvien parissa, sillä taidenäyttelyt eivät vedä minua puoleensa, jollei niissä ole jotain sarjisten tavoin karikatyyrimäistä, ja nyt Hildénin museossa on sellaista kiinalaista nykytaidetta. Maalauksista tuijottavat perhekuvat ovat kuin sementtivaluun upotettuja, viileän rauhoittavia kuin enemmistön diktatuuri ainakin.
♥ Kirjastolla käyn lukemassa viikon takaisen Guardianin, se on lukusalissa englantilaisena painoksena eli paksu kuin Middlesexin puhelinluettelo. Luen lähinnä arvosteluja ja pitkät artikkelit kirjallisuudesta, ammatillisesti kai niistä pitäisi jotain oppiakin, sillä brittiläinen kirjallisuuskritiikki on ihan toista kuin Suomessa: pitkiä juonikuvauksia, paljon vertailukohtia.
Miten itse voisi tehdä samaa, kun tarjolla on pienen kielialueen yhtä ja samaa tarinaa myyviä surumielisiä sanaseppoja? Minkä varaan rakentaa arvostelu vaikkapa Paasilinnan uusimmasta kirjasta?

24.9. Ma. Lämmintä huokuu pilvien suojassa etelästä päin. Saaru aloittaa lukukautensa turkulaisena kirjoittajaopiskelijana, jättää onneksi koneen tähän olohuoneen pöydälle, jotta minun ei tarvitse kuin ryömiä sängyltä sohvalle aloittaakseni jotain työn kaltaista, ja vasta puoli tuntia myöhemmin kun verkko on tarkastettu mennä laittamaan devari ("Sierra Madren aarre") pyörimään ja miettiä, mikä rauta voisi olla tänään kuumana, millainen kynätyöläinen tänään kuvittelisin olevani, vai tyytyäkö lukemaan Antti Tuuria & muita arvostelupinoon kertyneitä teoksia, vasitenkin vieraakseni kutsumia.
Tämän kauemmaksi en voi siirtää Syksyn Aloittamista, joten lukujärjestys täytyy kopioida joko Budapestin jaksosta tai sitten jostain lukion aikaisesta elämäntavasta; tuskin koskaan sen jälkeen olen yhtä säntillisesti elänyt niin tunnintarkassa aikataulussa.
♥ Vai pitäisikö noudattaa paasilinnamaista reseptiä eli alkaa takoa ja valaa tekstiä edellisen kirjan muotilla?
Surffauskierros osoittaa, että "Marsin ikävä" on Bookplussassa peräti tarjouksessa. Mutta mille kustantajalle kuvastella mielessään takovansa seuraavan novellikokoelman? Kyse ei ole vain itsekritiikin nostamasta kynnyksestä, kuten lahjattomuuttaan kursailuksi kuvittelemalla tulee tehneeksi, vaan siitäkin, että suhde kustantamoihin on kriitikolla kaikkea muuta kuin neutraali.
♥ Tampereelta käsin on sentään sopiva välimatka hesalaisen kirjajulkisuuden herkkupöytiin. Toisaalta voi kursailla sellaisten pöytien suhteen joihin ei ole edes kutsuttu, ja toisaalta JOS tulee kutsutuksi johonkin niin voi aina esittää että tulee siihen vain nälkänsä (apurahaa! apurahaa!) tähden täältä kaukaa eikä tarpeesta ikuisen paluun parrasvaloihin (nimikkotuolin laatta? minulleko? ah... professori Kukkelman, eihän nyt sentään MINULLE...).
♥ Ainoa puolustus jonkinlaiselle suhteellisuudentajulle on se, etten ole koskaan lukenut kirjoitusoppaita (paitsi Waltarin ja scifin osalta) enkä pyrkinyt luovan alan koulutukseen. Yliopistoon tullessa meillä oli kyllä Toivasen Markun pitämä luovan kirjoittamisen kurssi, mutta sen käytännön hyöty oli hauskoihin taiteilijaluonteisiin tutustumisessa. Varmasti Markku antoi hyvän huonon esimerkin taiteilijuudesta: hän pummasi ujostelematta kolikoita meiltä opiskelijoiltaan, mutta teki myös ymmärrettäväksi millainen työmäärä ja -prosessi on runojenkin hiomisessa.
Tamperelaista kirjajulkisuutta ei käytännössä ole. Kun eilen kuulin radiosta Väinö Kirstinän kuolleen, menivät mielessäni hetkeksi sekaisin Kirstinä ja Jaakko Syrjä. Niin haamuja ovat kovan sarjan kirjailijat Hämeessä... enkä tutkijanakaan tiedä sille oikein selitystä.. saati manselaisena..
Iltapäivällä laitoksella kahvilla, tunnelma on kuin ennenvanhaan, vaikka vanhaa väkeä on paikalla vain puolet, ja hyvä niinkin tavoin, että jokin virtaa taiteentutkimuksen laitoksella, diskurssien sijaan säntäilevät ihmiset kuin aronpuron lause työ- ja kahvihuoneen välillä. Hauskutan A&T:aa hullunkurisilla vauvauutisilla, vaikka tiedän kyllä, että laitoksella on pistetty jo paremmaksi tämän tarinatyypin lööppiarvossa. Siksi kai sitä laitokseksi kutsutaan? Hymiö hymiö.

25.9. Ti. Tänään se sitten tulee, toivomani lämmin syksypäivä, jolloin puolukanvarpu voisi kuljeksia asfalttikallioilla ihmisenruoto hampaissaan, niin niin, Linkola on yhtä kaukana syvävihreästä kuin vaahteran syyspuku heinähelteen elämää huohottavasta maisemasta. Käytän päivän lämpöenergiaa polkeakseni Pirkkalaan saakka, siellä on kirjaston hyllyissä uutuusteoksia, jotka ovat Tampereen puolella hädin tuskin hankinnassa, Hietalan uusi mediakirja ja Saxellin novellikokoelma, jota täytyy ensin maistaa ennen kuin siitä ehdottaa arvostelua tehtäväksi.
♥ Paluumatkalla kuuntelen korvalapuista Jekyll-haastatteluani, sen alku ja lopetus ovat hyviä, rauhallisia ja keveitä, pakottomia. Muuten puhe menee taas liiaksi hypähdellen, missä on kyllä se etu että anekdootit Stevensonin perhe-elämästä saa kuulostamaan siltä kuin ne olisivat olleet aina osa triviatietämystäni. Kotona perunaa ja muikkuja, postista putkahtaa taas taidefilmejä, "Viime vuonna Marienbadissa" ja "Fame". Yhdessä niistä saisi melkoisen festifaalin seisoskelua ja duracellpuputyyppistä koreografiaa.
"Höpridi on nimeni, sillä olen monta."

26.9. Valvon pitkälle aamuyöhön Tuurin romaania lukiessa, se on kalmanhajuisimpia sotakirjoja, mitä olen lukenut ja kertomuksena melkoinen suoritus: miten pasifistinen sosialisti voi selvitä kansalaissodan (Tampereen!) rintamalla, kun komentava kalmoupseeri on vielä saanut tehtäväkseen tapattaa hänet keskellä omiensa rintamaa.
Minun aamujunani Turkuun menee nuokkuessa, mutta en ole yhtään virkeämpi perillä, etsin käytettyjen fillarien kauppaa, jottei tarvitsisi kävellä nyt tai vastaisuudessa, Raunistulasta on iso pyöräpuoti kadonnut.
Varsinainen syy matkaan on uusien Turbator-kirjojen julkistus, "kahden Harrin", kuten sitä mainostettiin, siis jännityskirjailija H Etelän ja scifisti H Kumpulaisen. Mediaa ei tule paikalle muita kuin Ylen nuori mies, joka kerää haastatteluja jo kirjamessuja silmällä pitäen, mutta Harri tarjoaa shamppanjaa ja tunnelma nousee Pienessä Kirjapuodissa. Yllä kuvassa Etelä-kokoelman toimittanut Juri ja seuraavan Turbator-kirjan sankari, Boris, selailevat violetinviehkoa uutukaista...
♥ Kuohujuoman päälle menen syömään Kasvikseen, eikä Turussa sitten muuta olekaan tehtävää, hain jo aamulla kirjoja Turkkarista - ja hauskan sattuman (?) ansiosta juuri tänään on lehdessä kaksi fantsuarvosteluani. Käyn ekotorilla ja Emmauksen kirpparilla etsimässä halpaa fillaria, sopivaa ei löydy, joten ostan Nummen pyörästä kolmivaihteisen romun, josta kehtaavat pyytää satasen. Eräänlaisen stealth-patinan ansiosta fillaria ei nyt varmaan ryövätä ensimmäisten joukossa, jätän sen asemalle ja ennätän 14:45-junaan. Nukun myös kotimatkan, ketään muita ei istu samassa vaunussa.
♥ Lehdessä on taas lisää tietoja valtion taitelija-apurahojen saajista, pelästyn että kriitikoidenkin osalta fyrkat on jo jaettu - en siksi että uskoisin vielä apurahaa saavani, vaan koska näinkin marginaalinen toivo edes yhdellä vuodella jatketusta taiteilijuudesta tekee sydämestä Schrödingerin tiikerin, jonka tilaa ei täysin tiedä ennen kuin toimikuntien kvanttiaivot tekevät ratkaisunsa...
Mutta taiteen keskustoimikunnan verkkosivuilta selviää, että kriitikoiden osalta isojako paljastetaan vasta 4.10.
Makaa siis rauhassa, tyhmä tiikeri.

27.9. To. Nukutaan miltei 11:een, jäänyt univelkaa. Päivä on jo korkealla, kultaa metsissä ja sinistä parvekkeilla, ajetaan bussilla Atalaan ja kävellään kymmenen kilometriä kotiin. Oravilla on mustat hännät ja pienimmillä sienillä vihreät lakit, oudoin näkymä on kuitenkin sairaalan parkkipaikka, se on valtava, kolmessa kerroksessa autoja. Ei tarvitse ihmetellä miksi niin monet ovat niin sairaita, jos ne viettävät puolet elämästään moisten laatikkojen kanssa.
♥ Kotiin päästyä teemme uunimakkaraa ja perunamuusia, taitaa olla eka kerta, kun kotioloissa teemme ja syömme liharuokaa, tosin sitä lihaa nyt ei ole kuin maininnaksi, taskussa sattui olemaan 3.80 euroa ja saimme sillä juuri yhden makkaran ja maitolitran, ehdotan että tämä tarjoaa neidille terveen mahdollisuuden samastua proletariaattiin - siis labouring-harjoituksia.
♥ Syyskuu alkaa olla niin lopuillaan, että on aika sanoa jotain Tampereen valloituksesta ja tarkistaa mihinkäs apurahahakemukseen nyt olisi viimeinen hetki lähettää avunpyyntönsä... tietokirjailijoiden raha taitaakin olla syksyllä jaossa vain omille jäsenilleen, mutta Koneen säätiöltä voisi hakea vähän maitorahaa siihen samaan hankkeeseen, millä meinasin vaivata edellistä järjestöä... jaa, paljonkos edelliset hakijat ovat Koneelta saaneet... 40 000 euroa per kirja... siis neljäKYMMENTÄ tuhatta euroa mitä älyttömimpiin opuksiin... no siellä ei napeilla pelata eikä ainakaan humanisti voi esiintyä nöyränä hattu kourassa jos the Konetta lähestyy... ja olenkohan, kääk, joskus jossain maininnut Koneen yhteyksistä aseteollisuuteen...
.. mutta nythän voin hakea vaikka Patrialta trotyyliä sotaromaanin koeporauksiin... vapaapeitsinen kirjoittaja ei ole moraalisesti velvollinen enää muita kuin kukkaroaan kohtaan...

28.10. Pe. Taloutemme mediaominaisuudet tuplaantuvat jälleen, kun maksan SkypePron. Voisin soittaa tästä koneelta siis ilmaiseksi lankapuhelimiin, jos joillakin sellaisia vielä olisi. Sen sijaan teen tavallista kirjastokierrosta, jotenkin se päivä siinäkin tärvääntyy, vaikka pitäisi naputtaa ensi viikon seminaariesitelmää, liuskan mittainen abstrakti olisi lähetettävä jo tänään. Mutta jospa teenkin ENSIN abstraktin ja sitten keksimieni johtopäätösten avulla varsinaisen esitelmän?
♥ Kun päivä on näin kaunis, pitäisi lähteä kotoa heti kun silmät aukenevat ja mennä niin kauaksi kuin syrjäpolkuja riittää. Mutta jäin tiskaamaan puurokattilat ja sitä mukaa etappi kerrallaan vain kirjastoihin ja Gopaliin. Postissa tulee kuitenkin kovasti odottamani kirja, SKS:n julkaisema tietoteos varhaisesta kauhuromantiikasta Suomessa. Mitä enempää voi iltapäiväkahvin kanssa toivoa?
Siinä unohtuvat samalla luukunavaukselta tipahdellut elämäntapamulkaisu Hirveä Lanka ja ammattilehti Horroristi.
Taloutemme medioitumisen vauhti tietysti edellyttäisi, että alkaisimme puolestamme podcastaamaan jotain, mutta ei meillä taida olla sanottavaa noihin ajankohtaisiin kauhunaiheisiin - siis tuohon Suureen Keskusteluun siitä, mitkä ovat SUOMEN KANSAN PERINTEISET UHKAKUVAT. Kun luen lehdestä Eija-Riitta Korholan saamista lobbausrahoista ydinvoimateollisuudelta, tiedän kyllä millaiset uhkatekijät pitäisi ajoissa sitoa tuulimyllyn siipeen... mutta Suureen Keskusteluun voi osallistua vain SUOMEN KANSAN IKIAIKAISTEN UHKAKUVIEN arvioinnilla. Okei, ne ovat:

Häkä
Mies
Häkämies

29.-30.9. Viikonloppu päättyy harrasteiden merkeissä. Lauantaina TamFan, jossa kirpparipöydän takaa on paras näkyvyys lavalle, yleisöä 40-50 henkeä, aika monet tai kaikki järjestöjen väkeä. Saan myydyksi kymmenkunta kirjaa, tuhlaan eli sijoitan voittoja heti UUTEEN fantasiaromaaniin, uunituoreeseen "Lankhmarin varkaat". (Kuvassa oikealla tyytyväinen kustantaja katselee esikoisjulkaisunsa menekkiä).
Kirja näyttää vähän joltain varkaidenkilta-fantsun ännänneltä versiolta, mutta viisaat kertovat sen olevan se kirja josta tuo nimenomaisesti roolipelaajia kiehtova alalaji sai alkunsa.
♥ Nuoriso jatkaa Sputnikiin, S on toisen nuoriso-osaston kanssa paraillaan O:n 3O-juhlissa, minä palaan kotiin lukemaan eli katsomaan devareita - ja kirjoittamaan muistojani kissankultaisilta Turun vuosilta, köh köh.
♥ Sunnuntaina käymme pienissä talkoissa Annikin korttelissa, haravoimme kunnes alkaa sataa ja J saa valmiiksi herkullista sienipastaa. Tänää on Tampere-päivä ja sen viettämiseen Annikki on hienoin paikka, viimeinen eli pelastettu puusydän metallimansesta.
LOKAKUU

1.10. Ma. Alkaa vuoden loppuhimmennys. Mitä siinä lienee taivasta, mitä helvettiä? "Helvetti ovat muut ihmiset", sanoo viisas sananlasku - ehkä sama pätee taivaaseen.
♥ Ainoat elämää rytmittävät kokousasiat ovat Vastedeksen asioita eikä niitäkään ole liiemmälti taakaksi, silti en ole saanut hoidettua ainoaa vastuullani olevaa asiaa eli marraskuun runoseminaarin järjestelyjä valmiiksi; ehdotan seminaaria siirrettäväksi "hamaan tulevaisuuteen" ja kokouksen tuella järjestely siirtyy sitten ensi helmikuulle Tampereen kirjamessujen ajankohtaan. Ehkä Simon Vegetanissimo on siihen mennessä jo auennut ja pääsemme sinne puhumaan runoudesta.
♥ Kaikki Guardianit ovat taas tyhjenneet kioskilta ja Akateemisesta. Omituista. Lukeeko niitä joku muukin vai oliko Tampereella iso kielisten konferenssi?
Verkkoon ja lehdelle Saxellin arvostelu. Olipahan vaikeimpia kieli keskellä nenää -tyylittelyjä, ettei juuri tämän teoksen kohdalla tarvitse sanoa koko totuutta. Se kun ei olisi alkuunkaan solidaarista SEN JÄLKEEN kun on saanut omasta genrekirjastaan kohtuuttoman hyvät arvostelut.

2.10. Ti. Jopa +17 lämmintä, vietämme kävellen citypäivää, syömme yliopistolla ja käymme kirjakaupoissa kuin turistit, löydän Geoff Ryanin "253", jota jotkut lukevat mieluummin verkosta mutta minä ennemmin selailen sitä kirjasta.
Illalla R&A-filminä "Black Book", Verhoevenin hämmästyttävä paluu valkokankaille, ja samanlainen kyseenalaisen artistinen voitto kuolleeksi uskotun genren elvyttämisestä kuin "Starship Troopers", ja samoin kyseenalaisin aseinkin: fasismin estetiikalla. On tässä arvostelijoilla purtavaa, hömpempää kuin hollywood ja silti suorastaan nerokas katsottavuudessaan, lukuromaanin filmillinen vastine.
♥ Kotona katsomme vielä Tarkovskin "Uhrin", sen JÄLKEEN nukuttaa hyvin, vaikka nukuttaisi varmaan aikanakin jos tätä katsoisi teatterissa, ei tämän filmin mestarillisuus enää pure devarilta kuten 1980-luvun ensinäkemältä, jolloin sen järisytti useitakin ihmisiä ja sai Frankin muuttumaan munkiksi, ainakin kesän ajaksi. Alkujakson monologit tuntuvat nyt kiinnostavammilta kuin visuaalinen ilme. Lieköhän ne ovat Tarkovskin omasta kynästä kaikki? Dokumenttimateriaali-levyn jätämme toiseen katselukertaan.

3.10. Ke. Sumuinen aamu, taas valvotti yöllä, tosin nyt lähempänä aamunkoittoa, luin kauhuromantiikan historiaa ja taas pätkän Patagonia-junamatkaa mutta nekään eivät tuoneet unta. Vasta omien narinoiden pyörittely mielessä...
JA SITTEN posti jo kolahtaakin, on aamu, saapuu apurahapäätös, kielteinen, pilaa päivän, myrkyttää syksyn, sekoittaa elämän. Perrrrrrrrrrrrrrrkele.
Ei se rahattomuus niinkään vaan se kun huomenna näkee ketkä OVAT saaneet valtion kriitikkoapurahan.
♥ Kiitos vaan tästäkin vähästä, eipähän tarvitse enää roikkua missään julkishyödyllisenä, rooliltaan äärimmäisen epämääräisenä edustajana.
Täysin nyt riippumatta siitä, että Suomessa tosiaankin on monia apurahaa tarvitsevia ja duuninsa kestävyydeltä yhtä ansioituneita kriitikkoja kuin minäkin, niin kriitikkona olen kuitenkin saanut sen verran mielestäni aikaiseksi (verrattuna tutkijan tai lehtorin työhön) että YHDEN vuoden apurahalla valtio ei siitä vielä kummoista kiitollisuutta osoita. Ammatinvaihdon kaltaiseen trapetsihyppyyn se ei riitä alkuunkaan.
Tiedän että itsehän hyppyyn lähdin ja sitä tarvitsin kuin uutta päätä edellisen tilalle, ei kukaan mitään luvannut eikä hyvää ennustanut - ja että valtio on supistanut näköjään taideammatteihin jakamiensa apurahojen määriä rutkasti, joten niukkuutta on parempi jakaa yhä useammalle.
Ja silti. Mikseivät voineet antaa VIIME vuonna kolmevuotista? Tai sitä edellisenä edes yksivuotista, kun rahaa oli vielä vähän enemmän jaossa? Mikä kreditoimista ansaitseva ero on siinä, että on toiminut 20 vuotta tai 21 vuotta kriitikkona?
Ja miksi helvetissä "varsinaisille" taiteen harjoittajille jaetaan kymmeniä apurahoja, mutta kritiikki-instituutiota tuetaan vain muutamalla miestyövuodella? Eiväthän kriitikkojen palkkiotkaan ole kuin murto-osa muiden taiteilijoiden mahdollisista palkkioista.
♥ Identiteetin korttipakassa riittää nyt selattavaa: ei enää koskaan opettaja tai tutkija, ei enää edes kriitikko, ei vielä pitkään aikaan kirjailija, ei siis mitään muuta jäljellä kuin statukseltaan biojätepussiin vertautuva "VAPAA KIRJOITTAJA": vähän helvetin tarpeellinen - kierrätystä varten.

4.10. To. Vielä eivät ole lehteen saakka laittaneet tietoja kriitikkoapurahan saajista, joten hampaiden kiristelyn sijaan seuraa huulten irvistelyä: ketkä kaikki kirjailijat ovat saaneet apurahoja.
1-vuotinen

Heikkinen Jyrki, Kuopio
Huotarinen Vilja-Tuulia, Turku
Itkonen Juha, Helsinki
Korolainen Tuula, Vantaa
Lintunen Maritta, Jyväskylä
Lundberg Ulla-Lena, Borgå
Nousiainen Inka, Helsinki
Oksanen Sofi, Helsinki
Onkeli Kreetta, Helsinki
Simukka Salla, Helsinki
Sinivaara Irja, Kotka
Sutinen Ville-Juhani, Turku
Tahvanainen Sanna, Mariehamn
Tapola Katri, Helsinki
Turunen Markku, Tampere
Vuorio Maria, Helsinki

½-vuotinen

Haasjoki Pauliina, Turku
Karlström Sanna, Helsinki
Nielsen Ulrika, Sverige
Santanen Eino, Helsinki
Sinivaara Olli, Helsinki
Valtiala Robin, Esbo
Onhan siinä kaikenlaista pippuria ja rehuapilaa. Etelärannikon palkitsemia etelärannikkolaisia.
♥ Illalla tiedot apurahoitetuista kriitikoistakin paljastetaan verkossa. 3-vuotisen on saanut Hesarin Mervi Kantokorpi, okei, siihen nyt ei ole paljoa sanomista, koska Mervi kieltämättä on fiksuin ja luovin kirjallisuuskriitikko mitä Suomessa on pitkiin ollut tarjolla. Ihan toinen juttu on tietysti se, että Mervi on pitkään palvellut samaisissa apurahatoimikunnissa - ja saa nyt apurahan ikään kuin kavereidensa selkääntaputuksena: kun sinä annoit meille niin mekin nyt annamme sinulle.
Ja kolmas juttu on se, miten hämmästyttävän kehnoja mahtavat olla Hesarin kriitikkojen palkat, kun heidänkin täytyy anoa apurahaa?
♥ Bittein Saarten siunauksen saavat sen sijaan turkulaiset, Juha Rosenqvist, joka muistaakseni on tehnyt hyviäkin leffa-arvosteluja, sekä tietysti ex-kollegani Kaisa K, joka ahkeruudessa päihittää kenet tahansa toimittajakriitikonkin. Hyvä että te!
♥ Tämä tästä toistaiseksi. Vietän surupäivää metsässä kävellen ja muotoilen ajatusta "akateeminen työtön" päässäni, eipä se tunnu tietenkään samalta uhkakuvalta kuin vuonna 1995, jolloin puolitosissani suunnittelin palaavani Savoon perunoita kasvattamaan. Varsinaista työttömyyskorvausta olen nostanut kerran, syksyn 1984 kahtena viikkona, ennen kuin pääsin kirjastoon tukitöihin ja sitten saman tien yliopistoon.
Voinee siis ajatella että olisin rutkasti saamapuolella tältä yhteiskunnalta, mukaan lukien ne kolmen ammattilaisen atk-duunit joita hoidin ilmaiseksi sivarivuoden ajan. Lärpyn lärpyn.
Vaan onkos työkkärikorvaus TYYLILTÄÄN asiallinen apuraha barbaarifantasian kirjoittajalle? Eipä ole. Jotain muuta pitää vielä keksiä eli odottaa tähtenä taivaalta!
ANTAA SATAA HEI!
♥ Illalla naputtelen arvostelut Ruusuvuoren ja Ala-Harjan romaaneista. Velvollisuus on sormen päissä, ei sydämessä.
Periaatteet perseestä.

5.-6.10. Yksi päivä Turussa menee kuin huomaamatta, mutta kaksi päivää käy jo urheilusta; kolmea en uskaltaisi kokeillakaan ainakaan dopingin kanssa.
Perjantaina pystymetsä vastaa niin kuin viidakossa on vihojansa itse vinkunut. Ensin Miessakkien edustajat tulevat murisemaan miksi olen nimittänyt heitä julkisuudessa "apinalaumaksi", sitten Pasi Malmi vaatii että lukisin hänen artikkelinsa ennen kuin liitän hänet "regressiviisen miestutkimuksen" leiriin, ja illalla kirjailija ilmoittaa ettei puhu minun kanssani koska olen kirjoittanut apurahaa saaneista kirjailijoista niin ilkeästi.
♥ Kellekään näistä minulla ei ole mitään sanomista, ja kirjailijalle ei pystyisikään, sillä hehän ovat kaikki ihan oikeassa: arvostellessa ihmisiä eikä heidän teoksiaan pitäisi puhua erilaisella kielellä kuin sillä mikä syntyy välittömästä vihasta, katkeruudesta tai vastenmielisyydestä. Eipä silti, vielä seuraavan aamun hotelliaamiaisella tulee puhe siitä, että tietyt "regressiivisen miestutkimuksen" edustajat tuottavat tuhoa pelkästään jo sillä, että olemme päivitelleet heidän mielipiteitään ja ihan liian kohteliaasti kuunnelleet heidän valitustaan postilistoilla ja seminaareissa. HEIDÄN suhteensa vaikeneminen on kultaa.
♥ Miestutkimusseminaari (yhdessä SQS:n (kuvassa) kanssa) on virallinen syyni matkustaa Turkuun kahdeksi päiväksi, mutta onnelliseksi sattumaksi kirjamessut osuvat samalle viikonlopulle. Niiden huipennus on perjantaina Nyrok Dollsin keikka Kårenilla, siinä on jotain aidosti tyylikästä salin karusta juhla-asusta ja järkyttävän tylsämielisestä yleisömassasta (=kirjaväkeä) huolimatta.
Kun kuulin jonkun sanovan pöydässä nuorisoskribentti Markku Karpiolle, että laula sitten "Smoke on the water", luulin sitä vitsiksi. Mutta kun Karpio nousi lavalle, show oli välittömästi hänen hallussaan - niiden muutamien biisien ajaksi. Kolme ammattimaisen taitavaa soittajaa riitti pitämään toisen puoliskon bändiäkin vauhdissa, Mauri Kunnas ja Pasi Heikura ja Aku Syrjä, joista jälkimmäinen lie ollut sitten kirjallinen maskotti, edes nimensä puolesta?
♥ Hotelliin palatessa kyllä tuntuu, että turkulainen biletys enemmänkin hyydyttää kuin vilkastuttaa verenkiertoa, potuttaa kun on upea ministeriön sponsoroima hotellihuone eikä muuta tekemistä kuin katsella aamuyöllä animaatioelokuvaa.
♥ Lauantain aamupäivällä istun taas seminaarissa ja iltapäivällä kävelen neljä tuntia messuilla. Näen varmaan yhtä paljon tuttuja kuin yhteensä tähän mennessä vuoden aikana. Arvostelukappaleita anon neljä kirjaa, kaikista kyllä oikea aikomus kirjoittaakin. Eikä messuilla muuta olekaan mieltä kuin basaarimainen tunnelma, ihmisten kohtaaminen. Ainoa kiinnostava keskustelu on sekin tungettu 20 minuuttiin, herra Halme haastattelee uusia pienkustantajia.
♥ Kotimatkalla houkuttavin on Sarin aikamatkaromaani "Suomu", siinä on oikeasti kekseliäs tapa käyttää ikivanhaa konseptia, vaikka nuorisolle suunnattu selkotyyli ei antaisikaan tilaa artistisesti kunniahimoiselle teokselle... siis sellaiselle "oikealle" kirjalle jollaisesta nuoriso- JA genrekirjailijoita molempia kiusataan. Entäpäs sitten kun kirjailija kuuluu molempiin kategorioihin?
Tänään olin itsekin vastaamassa genrekirjoittamisen kysymyksiin, mutta en keksinyt mitään hyvää selitystä miksi jonkun pitäisi genrekirjoja lukea, meitä oli neljä henkeä lavalla ja aikaa meilläkin vain 20 minuuttia. Alkuperäinen esiintymiskonsepti unohtui kaikilta, oltiin nimittäin sovittu että järjestetään säpinää messuille kun kaikki kehumme kilpaa Boriksen (tulevaa) kirjaa ja Boris haukkuu kustantajansa.
Mutta ei siitä mitään tullut. Tällä kertaa.

7.10. Su. Tänään kaksi elokuvaa R&A-rääppeitä, siihen asti pyjamasunnuntaita kirjojen ja verkon parissa, kun neiti menee kirjoittaja-akatemiaan. Esikoiskirjoja käsittelevä juttu jää tehtäväksi mökillä, mutta muutaman sanan voisi kysyä taustoiksi kirjoittajilta. Monipuolisen joukkokuvan saamiseksi ajattelin valita esikoisprosaisteiksi Juhani Branderin (aiemmin runoilija), Juhani Laulajaisen (puutarhateknikko), Jukka Behmin (aikalaiskilpailun voittaja), sekä Laura Lindstedtin (kirjallisuudentutkija) ja Miina Supisen (toimittaja). Ehkä jotain villimpääkin tämän viisikon lisäksi olisi hyvä löytää, mutta lukuaika ei riitä...

8.10. Ma. Pitkästä aikaa retki Helsinkiin. Matkat kirjoitan koneella, vaikka aikaiseksi ei synnykään kuin nanowrimo-romaanin synopsista ja arvostelut "4 päivää..."-filmistä sekä tuosta ruåtsalaisesta naminamisynkistelystä, "Sinä elävä".
♥ Kirjaston nettikoneelta ehdin juuri sopia haastattelun Elieliin, kun kirjastojen nettiyhteydet katkeavat kaikkialla Helsingissä. Sateen piiskaamasta kävelykierroksesta tulee tiivis, vanhasta Hiltsusta ei löydy enää scifiä, mutta sentään alan kotimaisia käsikirjoja kympillä, sitten Akateeminen ja haastattelu, neljäksi Lukukeskuksen kokoukseen, jossa puhutaan isoista asioista kuten ministeri, talous ja tulevaisuus.
Ehdin vielä kotiin saunomaan, sitten katsellaan "Uskollinen puutarhuri" devarilta ja enää vain unia.

9.10. Ti. Yliopiston kirjakirppis antaa mahdollisuuden istua akateemisessa aulatilassa kuin olisi siellä kotonaan. Paikka on hyvä kirjoille, mutta huono niiden myymiselle, Pinnin vanhaan kioskiloukkoon ei osu kukaan kuin vahingossa. Saamme silti myydyksi neljän kirjallisuudentutkijan hylkytavaraa 86.50 eurolla, mistä tasan 30 euroa kertyy oman kukkarooni.
♥ Kirjat ovat kyllä pöydillämme hävyttömän halpoja, alle divarihintojen, mutta tällaisena aikana humanistin tieto menee niin nopeasti kiertoon, ettei edes klassikoille voi nimetä markkinoiden nousuja & laskuja seuraavaa hintaa. Vaihdan "Tilanteen taju" -kokoelman Kain pöydästä Hobbesin "Leviathaniin". Voittoa ei tule, näkyvästi ainakaan. Mutta ehkä molemmissa päissä jäädään jotain voitolle?
Lounaalla nähdään Markkua & Mattia, hyvin nopeasti turistikin on kuin kotonaan, niin kliinisiä kuin yliopiston tilat ovatkin. Mutta Tampereella on sentään JOTAIN yhteistä tilaa missä voi nähdä ihmisiä, kun Turussa jokaiseen ihmisiä yhdistävään paikkaan suhtauduttiin kauhistuttavana: sinnehän saattaa tulla vaikka opiskelijoita. Markku kertoo huikean tarinan Soikkelin varhaisesta huumehistoriasta, eikä ole tullut edes ajatelleeksi etten ole itse koskaan kuullut sitä.
♥ Illalla neljä rohkeaa vaeltajaa lähtee houkuttelemanani kohti Serekritiaa etsimään asetta jolla kuolematon voidaan surmata. Peli ei etene niin tarinallisesti kuin oli tarkoitus, mutta aluksi se sopiikin, että hahmot saavat rakentua edes valinnoistaan.

10.10. Ke. TEHYn sairaanhoitajat osoittavat, että heillä on enemmän selkärankaa kuin metallimiehillä ja paperityöläisillä yhteensä. Uskomatonta kyllä, ay-liikkeen viimeinen sankari onkin kokoomuslainen valkohelmojen emäntä. Enpä haluaisi olla nyt Jyri Katainen, joka äkillisen sairaskohtauksen takia joutuu kunnalliselle puolelle hoidettavaksi...
♥ Tänään pyöräilemme Pispalassa, paluumatkalla Gopal ja yliopisto, mutta en kauaa jaksa kuunnella Holstenin luentoa ekokritiikistä, humanisteilla kun on ihme käsitys, että ne voi loputtomiin kierrättää samoja teoriajupinoita sanomatta mitään omaperäistä edes lupaamansa otsikon alta.
♥ Illalla kolumni KV:n scifi-numeroon ja debrief eilisestä kampanjan aloituksesta, harjoittelen myös kirjoittamaan romaanin synopsista, mikä on yllättävän hankalaa. Sitä pidempi suunnitelma, treatment (opin Saarulta), onkin sitten vapaasti laadittuna jo monta liuskaa pitkä.

11.-15.10. Savossa.
Kylymää oli ja kirkasta. Puoli kolomen maissa piästiin perille, siirrettiin laeturi ja kiännettiin puatti. Äet teki muussia ja hauvelle kastikkeen. Seihtämältä olivat jo tiessään. Mittään en vielä lukenut. Uamuyöstä alako tuas oravan kanssa sama pellaaminen mitä aijemmin. Koputtelin kattoo ja nurkkia. Ei se usonna ku hetken. Sitten tuas, semmonen rapina ja rupina sisäkaton nurkissa. Vae osko se sittennin lepakko?
♥ Ja kuitenni, kylläpä vuan nukutti. Puol kahteentoesta. Söin vähän jukurttia ja lähin kävelemmään. Nuapurin Terttu tuli portin kohalla vastaan ja onnitteli. Sanoin että vasta mualiskuussa lykästää. Paljonkaan ei muita näkynnä. Mehässä ei ies lintuja. Vasta kotipihassa niitä taas näöttäyty, riehuvat mokomat, kuhan aekansa niitä ällyytti että pellavansiemenistä ei uokaan oekeeksi ruuvanryötteeksi.
♥ Piäsin lukemisenpiähän, Kähkösen Sirpan Lakanansiipirommaania, siinä ko oli niin raesunpuoleinen alotus, jossa munaton mies nae Päevärannan rampilla yhtä kapareelaolajjaa. Huhhuh.
Ennen uaringonlaskuu piti kuitenni vaehtaa johonkin kevvyympään.
Roosampaa lukemisseen.
♥ Alotinkin vaehteeks tuota Leppäsen Erkan julukasemmoo parpaarivantasijjaa. Vähänpä pysy karumpana keikkajutut ku Sirpan jutuissa. Miekampana ja makiana joo. Unohuin siitä uappiloimmaan omia kirjanteelmiäni. Mäni hurumykky ajasta muistiinpannoihin. Toenen mokoma akkunan iäressä huaveiluun.
♥ Lämmitin mikropaassa eelistä haokee. Eepä kylymä eekä näläkä vaevannu, ku oli punkkupullossakin jämijä jälellä. Varsinaenen porinmatinlämmitys alako vasta ku erkkerissä kävi hämärtämmään. Sitten ee muuta ku tuas lukemmaan.
Helekkarinmoenen nivaska esikoisrommaaneita vielä repussa eekä muuta tekis mieli ku ruaputella ommoo sykolookista sananrieskoo. Illanehtoossa kahtelen telekkoo, jottain vilimijä ja uutispätkii.
♥ Lauvantaina herräilen kymmeneltä. Hiivatin kylymää ja kirkasta, melekein serosäätä, vuan uikkuja kelluu lahella niinkuhan oes mitä parrain suvinen ilima. Luojanlykky ettei ole pilsneriputelini jiätynneet verannalla. Jo kolomatta päevää puhaltaa pohjosesta. Eilisen tappaan tötterehin mehtätiellä. Nuapurista kulukoo naesija, mutta ne on nykyään niin häppeessä kesäsistä pilleistäsä. Eepä ne kehtoo jutella. Toenen niistä vielä joku urheelujulkkis.
♥ Sunnuntae on niinkuhäntä hauvasta nousisi. Tuli istuttua eelen usseempi tunti paekallaan erkkerissä lukemassa, holakka oli jotenkin piässy kylykeen akkunan rakosista. Eepä hotsittanut lähtee mihinkään kävelylle nielu arankippeenä. Oes pitäny arvata lämmittää kiuvas jo eilisen puolella, suattanu torjuva kylymettystä. Mutta tännään sitten. Valamiiks lämpimmään vetteen pottuja kiehumaan ja sinappisilliä piälle.
♥ Muanantaena luvin loppuun Kähkösen kirjan. Jäehän siitä vähän sekava vaekutelma. Mutta sanotaanko, että sentään siitä puuttuu naevi herraskaesuus, mitä näkkyy Sirpan kolummeissa, joita se tekköö Apuva-lehteen. Viime perjantaen Apuvassa Kähkönen arveloopi semmosta, että ilimastomuutos vuatii suomalaesiltakkin "samanlaista uhrimieltä" kumitähäntä sodan aekana nähtiin.
♥ Höpöhöpö. Miten kehtoo aekunen immeinen tuommosta piästellä. Sovan ajasta on esim ihelläni tallessa isoäetin kirje, josta näkkyy miten savolaestenni "uhrimieli" pyöri perunasäkin jakamisen ympärillä. Sommosta arjen ihmettä ee tulla ilimastotalkoissa näkemmään. Ei ies savolaesilta.
Keskiviikkona 17.10. kävimme ostamassa tapetit, liisterin (5 litraa) ja välineet RTV:ltä. Tapettiosaston täti oli järisyttävän avulias, hän selitti huolellisesti kaiken mitä meidän piti tehdä ja mitä varoa paperitapettia käsitellessä. Hän olisi varmasti neuvonut vaikka remonttikaljojen suositusprosentit - ei siksi, että olisi ollut tarve esiintyä asiantuntijana, vaan koska ammattiaidosta lähtevä avuliaisuus oli hänen luonteensa; hän pahoitteli ettei enää tuntenut myymänsä 1500 tapettilajin ominaisuuksia, vielä 200 ensimmäisen kohdalla hän olisi osannut kertoa tapauskohtaiset imeytymisajat.

Olimme kutsuneet avuksi oikean työläisen Helsingistä, koska epäilimme omia kykyjämme suorittaa elämämme ensimmäinen tapetointi. Veeran avulla työvaiheet hoituivatkin sutjakkaasti. Keskiviikkoiltana valelimme lämpimällä vedellä pikkuhuoneen seinän vanhat tapetit, niitä paljastui yhden paksun sijaan kolme ohutta kerrosta.

Torstaina työskentelimme 12:sta 16:een, liisterin kanssa tapetti paisui koepalan perusteella 6 minuuttia ja sen jälkeen se asettuikin varsin helposti seinään. Lopulta harjasimme ylimääräistä liisteriä saumakohtiin ja leikkasimme ylitse menevät lipareet tapetista. Liisteri ei sinänsä haise juuri millekään, vaikka tapettitäti päivitteli siinä olevan nykyään "varmaan puolet" liimaa. Mutta muutamankin tunnin oleskelu samassa pienessä huoneessa alkoi kyllä tuntua päässä.
♥ Illalla juhlimme komeaa seinää kantamalla kirjat hyllyineen takaisin ja syömällä pakastepizzaa.

19.9. Pe. Lyhyt reissu Turkuun. S käy koulutuksessaan, minä kiertelen vakioreitit: toimituksesta arvostelukappaleita, laitoksella jututtamassa Ulla-Maijaa, fillarilla nostalgiakierros tutuissa maisemissa.
♥ Mitään syytä ei ole viipyä illaksi, kun kukaan ei pidä enää yhteyttä tästä kaupungista Tampereen suuntaan. Mutta SE ei ole turkulainen ominaisuus, vaan ihan saman olen saanut todeta aikanaan tamperelaisista ja helsinkiläisistä: poissa naapurista, poissa mielestä.
♥ Ja kun on turistin elämäntavan valinnut tässä maassa niin siitä täytyy ottaa kaikki patetia irti, istua autioituvan yliopistolaitoksen aulassa ja kuunnella viikonlopuksi poistuvien tutkijoiden kehuja millaisilla apurahoilla heidän tietään on pedattu seuraavat vuodet. Kivat heille. Rahoittajan kanssa onkin varmaan sujuvampi keskustella kuin minkään muun yleisön. Maailmasta nyt puhumattakaan.

20.10. La. Pitkästä aikaa STk järjesti taas kurssitusta. Ihme kyllä, kiinnostavakaan aihe ei vetänyt kuin viisi ilmoittautujaa, vaikka mainoksia oli levitetty reilusti; kuudenneksi osallistujaksi tuli järjestävän seuran pj, maksullisena asiakkaana hänkin. Ehkä se, että kurssipaikkana oli yksityiskoti, sitten pelotti muita mahdollisia harrastajakirjoittajia, tai sitten kiinnostus kirjoituskursseihin on ylipäänsä laskusuunnassa.
Joka tapauksessa kurssia oli mainostettu seminaarina ja sellainen se olikin meidän opettajien kannalta: opimme paljon myös itse, kun pääsemme keskustelemaan hahmonrakennuksen kaltaisesta aiheesta tekijän kannalta.
Päivän lopuksi katsoimme opetusfilminä "Aidosti outoa".

21.10. Su. Nuhan hoitoa sisätiloissa. Kävely kaupalle, arvostelutyö edes Mäkelän uforokkikirjasta.
Taas on viikko mennyt kuin kassajonossa seisoisi, että mitään ei jää mieleen, muovikassi vain painaa koprassa ja tie on pitkänouto kotiinkin päin.
Mitähän tässä syksyssä on vielä odottamisen arvoista? Paitsi nanowrimo ja joulu? Ja että kerran pari pääsee vielä junalla livahtamaan pois kaikista kaupungeista?
Illalla saapuvat vieraiksi S&S, se on niin erityistä, että miltei kuin joulua.

22.10. Ma. Guardianilla on vaikeuksia päästä Suomeen saakka, sen paremmin Akateeminen kuin ärräkään eivät tiedä minne lauantain numerot ovat jääneet; Akateemisessa niistä ei olla edes kiinnostuttu, ärrä sentään palvelee vielä asiakkaita ja jakaa ihmetykseni. Ehdotan syyksi Englannissa alkanutta (ja viime torstaina loppunutta) postialan lakkoa, olemme kaikki tyytyväisiä ja tyhjin käsin.
♥ Mutta tänään mediasaalis jää siis laihaksi. Kirjastosta en löydä kerrassaan mitään ja "Mika Waltari" -kirjasta tuleva arvostelukappale on kirjaimellisesti maanantaikappale, siitä puuttuvat sivut 33-47. Toisaalta teos osoittautuu ns. kahvipöytäkirjaksi, jossa tärkeintä onkin komea kuvitus eikä omaperäinen sisältö, joten mitäpäs muutamasta puuttuvasta sivusta?
Kaiken lisäksi tämän harvinaisiakin valokuvia tarjoavan laitoksen valikoimasta puuttuvat ne kiinnostavimmat otokset, joissa Waltari konttaisi deliriumissa näyttelijättären sääriä tai mielisairaalan käytävää. Paljon eli kyseenalaisesti jännittävämpi on ollut nyt Tarkan elämäkerta Saarikosken "jälkimmäisestä" elämänpuoliskosta, jostain syystä en ollut siitä aiemmin lukenut kuin parhaita juoruja. Nyt opiskelen... että Waltari katsoi olevansa 34-vuotiaana "yhteisen vanhuuden kynnyksellä", mutta niin oli Saarikoskikin. Ja Leino.
♥Onneksi en itse tunne ketään jonka kanssa haluaisin jakaa VANHUUDEN. Kyllä kaskelotin tai nuoruuden jakaminen riittää vaikka täältä ikuisuuteen.
Sitä paitsi: jos Waltari ja Saarikoski ovat päässeet taivaaseen, niin mahtaa niillä olla helvetin tylsää samalla osastolla. Mistä ne voisivat puhua? Ei ainakaan kirjallisuudesta.
♥ Sentään hankimme tänään Tampereen liikennelaitoksen bussikortit, mutta ei niitäkään siksi, että alkaisimme itse muuttua laiskanlötköiksi postipaketeiksi kuten enemmistö tämän autocityn ihmisistä, vaan jotta pääsisimme hieman hipaisemalla uimahalliin. Sitten joskus kun nuhat hellittävät ja reipastumme.
Olemme nukahtaa päiväunille juuri kun jotkut jehovat soittavat ovikelloa. Ja sitten sama uudelleen: juuri nukahtamaisillaan kun mummo soittaa. Siis S:n isoäiti. Jos minun mummoni soittaisi niin siinä vaiheessa kyse olisikin jo pasuunasta.

23.10. Ti. Varhainen aamuherätys itäisessä kaupunginosassa, perheen pää syö nopeasti aamumuronsa ja lähtee sitten keräämään perheelleen... kirjoja. Kaupungin läntisen temppelin aivokuoreen on kerätty mittava kokoelma luettavuutensa menettänyttä länsimaista rihkamaa, kuten Goethea, Molierea, Shakespearea, ynnä muuta.
"NÄISTÄ ON PÄÄSTÄVÄ EROON! ennen kuin digitaalinen aika yllättää meidät bukowskit housuissamme!" huutaa hirviökaupungin kirjastomestaaja avaten ovet läntisen temppelin pericortexiin.
♥ Ja paikalle kertynyt printtirahvas alkaa örähdellen kahmia kaikenlaista metritavaraa Ikea-hyllyjensä täytteeksi. Mutta vartissa itäisten kaupunginosien edustaja on hänkin tehnyt tehtävänsä, lisännyt vielä kantamukseen ikivanhan scifi-ensyklopedian ja alkaa valmistella paluuta halki sylipinoistaan huohottavien poistoihmisten.
"HAJAANTUKAA, HAJAANTUKAA!" huutaa itäisten laaksojen mies kouliintuneella lehtorinäänellään - ja massat lakoavat hänen edessään kuin whitmanleikkurin häikäisemä zombielauma...
Sormet Iliaan rasvassa ja hampaissa faustinen irvistys perheen pää palaa kotiin eiliselle hernekeitolle.
♥ Mutta kun hän avaa digipostin, maailma ja keitto muuttuvat kirjalliseksi pitopöydäksi. Postilaatikossa nimittäin odottavat vedokset perheenpään keittokirjaan "Hyvästä on helppo pitää". Jo viikon päästä tämä pääkirja on lähdössä painoon ja muuttumassa sananrieskaksi, jota kirjanoppineet sitten pitkin hampain voivat ihmetellä ja kummastella, millaisella survimella ja ruoskalla kulttuuria on siinä kohdeltu.
♥ Pelkkiä kylläisiä urahduksia kuuluu perheenpäältä ja printteriltä. Tästä on tulossa sittenkin hyvä zombiepäivä.

25.10. To. Taas kerran Kirjamessuilla, toritapahtuman markkinameininki kauhistuttaa taas aluksi, mutta oikeastaan massat eivät ole niin tiheässä kuin Turussa. Kauhistuttavampaa on jeesuskojujen lisääntyminen muun rahanvaihtajameiningin keskellä, mikäänhän ei vedä kirjakristittyjä niin puoleensa kuin tuoreen setelin löyhkä.
♥ Mutta aikansa kierreltyä tästä helvetin ensimmäisestä piiristä löytyy tietysti keitaansa. Saan kustantajalta pinon kirjoja tutustuakseni ja toisaalta bongaan Gibsonin "Spook Countryn" yhdeksällä eurolla.
♥ SARVin järjestämässä paneelissa on yleisöä 75 henkeä, se on miltei ennätyksiä ja onkin kirjallisuusjaoston tapahtumaksi. Paneelia seuranneenssa kokouksessa Heikki tekee sitten minulle ehdotuksen, josta voisi kyllä kieltäytyäkin, mutta niin vain olen jo luvannut olla käytettävissä, "jopa minä", ja päädyn jaoston uudeksi puheenjohtajaksi. Opinko tässä pestissä uutta solidaarisuutta, aika näyttää, ainakin ensi vuosi on niin köyhäilyä, että free-kirjoittajien asemaan pitäisi olla helppo samastua. Vaikka ohjelmaa ja tapahtumaa ja koulutustahan jaoston olisi tarkoitus järjestää eikä fyrkkaa...
♥ Illalla ehdin tavata Kaukoa sen uudessa työhuoneessa ja sitten teatteriin katsomaan "Reviisorin" takuuvarmasti typerä tulkinta, mitään vähempää ei voi kansallisteatterin isolta lavalta odottaa - mutta näyttelijäntöissä sentään riittää seurattavaa, pääosaa esittävä Petri Manninen on pätevän kulmikas messiashahmossaan, ja Pertti Sveholm aina yhtä sympaattinen, vaikka esittäisi kamalinta savolaista puskafarssiroolia mitä kansallisella näyttämöllä voi joutua esittämään. Kokonaisuus teatteritemppuineen on typerän "ultramoderni", katsomo miltei tyhjä, koska tieto tämänKIN näytelmän hölmöydestä on saavuttanut ainakin hesalaiset katsojat - mutta pitkän markkinapäivän päätteeksi tätä katselee kuin osana kirjamessujen hulinaa.
Sitten 22:lta juna kotiin, hauska lääkäri kertoo typötyhjässä vaunussa juttuja Tehyn takarintamasta.

26.10. Pe. Kontrasti eiliseen on melkoinen, tosin herään ensi kertaa jo 7:ltä, luen lehden ja nukahdan uudelleen. Mutta millaista voi olla kirjallinen elämä kirjamarkkinoiden jälkeen? Niin kuin nahkurin orsilla juu... paree mennä katsomaan taas espanjalaista ilmaisleffaa, vaikka edellinenkin sarjan filmi oli pohjattoman typerä formaattikomedia - mutta onpahan espanajalaisfilmissä sentään odotettavissa aurinkoa, päinvastoin kuin Suomen lokaiselta taivaalta.
Jaksan elokuvaa tunnin, minkä aikana nukun ehkä puolet ajasta, eikä juoni ole edennyt mihinkään, tv-melodraaman tasolla löysäilevä ihmissuhdetarina kirjallisuudenprofessoreista, josta toinen on rakastunut bi-prostituoituun joka on laittanut raskaaksi toisen professorin tyttären jne jne.
♥ Takaisin kotiin ja kirjapinojen äärelle.
Kuu nousevaksi on kuukauden päässä, kun esseekirja tulee painosta, mutta tähän tiheimpään kirjailmestysten vuodenaikaan sekin pian katoaa kuin kuiva sana Saharaan. Jotain ilmestykkäämpää olisi keksittävä ihmistä eli egoa kannattelevaksi työksi, sillä nanowrimokaan ei kestä kuin neljä euforista viikkoa.

27.10. La. Ei voi sanoa, että olisi säitä pidellyt, pikemminkin nämä syksyn syvimpää hämärää edustavat päivät ovat täysin vailla minkäänlaista tuulta, aurinkoa, sadetta, säätä joka tapahtuisi. Eletään harmaalla pohjalla. +7 C.
♥ Ja kukkaset korvataan ropsipuulla. HS:n tänään julkaistut esikoiskirjaehdokkaat ovat sitä synkintä talousmetsää: helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, helsinkiläinen, sekä tietysti yksi vantaalainen ja jyväskyläläinen.
Mitä tällainen metsä vastaisi jos sille jotain huutaisi?
Sieltä vastaisi yksitoista kertaa yksi sana, "MINÄ".
♥ Mutta huutamisen sijaan parempi keskittyä oikeaan metsään ja kirjallisuutta käsittelevään kirjallisuuteen, sehän on sentään aina raikkaampaa kuin tuo metritavara. Tämän syksyn raikkain kirjallisuuskirja on ollut Rick Gekoskin "Tolkien's Gown". Se nimenomaisesti käsittelee KIRJAESINEITÄ, tosin joskus muitakin kirjallisia kamppeita, kuten Gekoskille nuorena lahjoitettua Tolkienin opettajaviittaa.
Esineiden kautta mennään sitten kirjan ja kirjailijan suhteeseen, bibliofiilisten harvinaisuuksien harvinaisiin ja usein hämmästyttäviin syntyoloihin. Gekoski mahduttaa yhteen kirjaan enemmän hauskoja anekdootteja kuin keskimääräinen kirjallisuusprofessori ehtii kertoa luentouransa aikana, minkä lisäksi hän on kaveerannut sellaisten heppujen kuin Graham Greenen kanssa, joka myös oli, sattumoisin, bibliofiili ja tapojensa mukaisesti sutki aristokraatti niitä kaupitellessaan.
♥ Jep, kirjallisen glorian backstage-triviaa, mutta paljon sellaista mitä ei saa luettavakseen muualta. Vai kuinka monta miljoonan dollarin kirjaa on sinun professorisi hyllyssä?

28.10. Su. Eilen kävelimme Kaupin metsässä, tänään kierrämme Iidesjärveä, jotta pääsisimme Rauvolanlahden tapaiselle ruovikolle. Vaikka Iidesjärven lintutorni ei kyllä ole lähimainkaan sellainenkaan keidas kuin Turun Rauvolanlahdella, kun autotiet surisevat vieressä ja taivaanrantaan nousee jatkuvasti uusia taloja. Satelee vettäkin, siitä saa sentään ensimmäisen lauseen tai kliseen nanowrimon aloittajaksi, sillä on tärkeää että romaanit alkavat kliseellä muodostaen siten eräänlaisen tekstimassasta muovatun anfangin: "Merta ei voinut nähdä, mutta se tuntui pisaroina kasvoilla."
♥ Viikonloppuna en tee muuta luovaa työtä kuin (kustantajan ehdotuksesta) takakannen esseekirjaan. Siitä tulee tällainen:
Hyvästä on helppo pitää -kirjassa Markku Soikkeli selittää aikaamme riivaavia ilmiöitä kulttuurikriitikon näkökulmasta.
Miksi kännykät tekevät aikakaudestamme vaarallisen helpon?
Mihin tarvitaan karvafobiaa, napapaitoja ja hymyileviä poliitikkoja?
Esseissä pohditaan erikseen kirjallisuuden uusia ilmiöitä, kuten sarjamurhaajatarinoita, proosarunoutta ja sarkasmin tarvetta katastrofien yhteydessä. Uudenlaiset suuret kertomukset kamppailevat lukijoiden suosiosta.
FT Markku Soikkeli (s. 1963) on kirja-aktivisti, joka on vaikuttanut Turussa lehtorina ja Helsingissä tv-toimittajana. Soikkelin väitöskirja rakkausromaaneista julkaistiin vuonna 1998 ja ensimmäinen kaunokirjallinen teos Marsin ikävä kesällä 2007. Nykyään hän asuu Tampereella vapaana kirjoittajana.

♥ Muistelmiakin kirjoitan, mutta se ei ole luovaa työtä. Muistelu- ja surutyö on ylipäänsä melkoista marttojen hommaa. Kunnon kirjalliset kostopuuhat sen sijaan pitävät mielen vireänä ja lämpimänä.
Ja jos veri tuntuu viilenevän, ei tarvitse kuin lukea muutama sivu Patomäen kirjaa "Yliopisto Oyj" niin tietää keitä ne arkkiviholliset ovat ja missä ministeriössä ne mitättömyyttään piilottelevat.
♥ On tautisen varmaa, että jos tarpeeksi moni virka-akateeminen lukisi tuon Patomäen kirjan, tuloksena olisi silkka kapina. Mikään argumentti ei mahdu enää kirjan ja yliopistojen todellisuuden väliin, siihen tarvittaisiin nyt sorkkarauta.
Mutta o-ministeriön onneksi akateemisten työläisten aika menee nykyään keskinäiseen kinasteluun, eivätkä ne ennätä enää lukea kuvauksia omasta alistetusta tilastaan - tuskin haluavatkaan, sillä kriittisyyteensä uskova ihminen ei tiedä miten kohdata häpeää, joka perustuu hänen epäkriittisyyteensä.

29.10. Ma. Työviikon makuun pitäisi päästä, vaikka se alkaakin syksyn suurimmalla juhlapäivällä, kun Jussi & Hosis viettävät 120-vuotisjuhliaan.
Liimatan kirjasta äkistän arvostelun ja sitten alan suunnitella huomisia. Jospa viimeinkin saisi aikaiseksi jonkinlaisen esittelyn tuosta Sarjalan kauhuhistoriikista. "Salonkien aaveet" -kirjan kohdalla ongelma on tietokirjajutulle erityinen eli oman näkökulman puute liki täydelliseen kirjaan. Kriittisintä mitä siitä voisi sanoa on se, että kerrankin SKS:n konservatiivisesta julkaisupolitiikasta on iloa. Mikä tahansa kaupallinen kustantaja olisi runnellut kauhun varhaishistoriikin tolkuttomalla kuvituksella, mutta SKS:n jäljiltä kirja on niin maltillisen kuivakas ulkoasultaan, että spekulatiivisen lajityypin luulisi herättävän etäistä kunnioitusta jopa kirjallisuudentutkijoissa.
♥ Viime torstain kriitikkopaneelissa lupasin kirjailija Maila Ovaskalle, että otan verkosta pois "runttaavan" arvosteluni hänen kirjastaan (1998), se kun kuulemma googlatessa peittää itseensä ihmiseen osoittavat linkit. Julkinen periksi antaminen on toki kriitikon moraalin vastaista, mutta yritän nyt kerätä karmapisteitä, jotta aurinko näyttäytyisi edes kerran viikossa, ja poistan tekstin (ja siihen koplatun toisen arvostelun, joka puolestaan oli selvästi alavireinen kohteeseensa, Turusen Kuikka-Kopos-kirjaan nähden). Menen sitten huutamaan taivaalle "EIKÖ VOIS SAATANA YHDEN VALOSPOTIN NT SAADA TÄNNE NÄYTTÄMÖLLE!"
Mutta ei. Karmakin on harmaa.
♥ Illan juhlallisuudet alkavat kritiikkiluentosarjan avauksella, puhumassa ovat SARVin pj:n johdannon jälkeen Pekka Tarkka ja Vesa Karonen. Mestaajat lavalla? No ei, Hesarin herrat sattuvat olemaan päivänsankareiden vanhoja opiskelukavereita ja siksi etuoikeutettuja muistelemaan kriitikontyötä.
Mitään meheviä anekdootteja ei paljastu, niitä kannattaa etsiä ennemmin Jussin juhlakirjasta (SKS), joka julkaistiin illalla Laternassa. Siellä juhlinta kesti jonnekin keskiyölle, aluksi virallisen jäykästi seurueet pöydissään, mutta jossain lähempänä yötä muistan nähneeni ainakin toisen päivänsankareista jammailemassa lattialla. Täälläkin parhaita pöytäjuttuja olivat anekdootit, jotkut hilpeän karmeita ja jotkut pelkästään karmeita, eikä edes kovin kaukaa menneiltä laitoksen ja kriitikontyön vuosilta. Meidän pöydässämme istui jopa Lauri Viidan poika, mutta häneltä sentään ei kukaan rohjennut kysyä kirjallisia anekdootteja.

Kilttiä väkeä, kilttiä biletystä.
♥ Nuorison mukana päädyin keskiyön jälkeen kahteen kuninkaalliseen pöytään, ensin Arthurin ja sitten Kustaa III:n hovissa. Sieltä ne jatkoivat vielä Londoniin, jonka ovella meteli käänsi minut takaisin sateeseen. Käpeksin kotiin, fillari jäi ajat sitten matkasta (yliopistolle). Taidan vilustua vielä kertaalleen...

30.10. Ti. Niin harvoin tulee enää käytyä kapakassa, että kuuteen tuoppiin tuhlatut eurot harmittavat, siitäkin huolimatta, että edellinen ilta oli pelkästään hauska ja opettavainen. Eikä vastaavaa juhlaa, jossa niin monta Tampereen laitoksen sukupolvea yhtä aikaa läsnä, tule enää koskaan vastaavaa.
Mutta olisi tietysti voinut ottaa olutta hieman harvempaan.
No, krapula ei pääse vaikuttamaan vaikuttavan limakerron lävitse. Lueksin eilen ilmestyneitä juhlakirjoja, jotenkin tulin saaneeksi haltuun myös sen kirjan, johon en itse osallistunut, ja hukanneeksi sen sijaan toisen omista lämpöiskappaleistani.
Käyntiin ei tämä päivä ja ruumis kuitenkaan lähde ellen aloita sitä pizzabrunssilla.
♥ 15:n jälkeen on jo sen verran voimissaan, että jaksaa kömpiä hakemaan fillaria täältä yliopistolta.
Mitään runollista tai kirjallista ei ole päässäni, ajattelen sellaisten sijaan sitä aamun Nesarista lukemaani hämmästyttävää uutista, että neukut ampuivat Eino Kailan maata kiertävälle radalle. Ajatella. Kyllä Nesari on todellisuutta ihmeellisempi. Tällaisena päivänä kun esirippu ei enää nouse.
♥ Illalla Tursaan Turilaat -roperyhmä jatka etenemistään syvemmälle Serekritian valtakuntaan. Noppa saa edelleen ratkaista, kuinka yllättäviin tai ankariin vastuksiin he joutuvat. Toisaalta minun täytyy varoa, etten paljasta heille liikaa Serekritian myyttisestä menneisyydestä, koska tietyt asiat täytyy pitää pimennossa siihen saakka, kunnes kaikki seitsemän romaania kritialaisesta maailmasta ovat valmiita. Siis vähintään kaksi nanowrimo-vuotta vielä.

31.10. Ke. Kitulias auringonpaiste, mutta edelleen sen satunnaiset säteet tuntuvat lämpönä poskella. Otan polkeakseni Pirkkalaan viemään sieltä saakka otettuja lainakirjoja.
♥ Sitten lounaalle yliopistolle - enää 10 tuntia aikaa nanowrimon alkuun. Eilen katsoimme jääkaappia kysyvästi, pitäisikö meidän valmistautua jotenkin alkavaan maratoniin. Kahvia, pirkkakolaa ja pizzoja? Vaiko devarihyllyyn huonoa miekkafantsua ja yöpöydälle pino myytti- ja legendakirjoja?
♥ Maanantaina sain vielä idean, että epäsäätyiset päähenkilöni tekevät odysseiansa Joycen "Ulysseuksen" lukukohtaisten teemojen mukaan. Lukuja vain ei ole tarpeeksi... mutta nanowrimon eetokseen sopivasti voisin saman tien kirjoittaa "Daedaluksen pojan paluu" tms.
Tämä on paras idea koko syksynä.

NANOWRIMOKUU
1.11. Herään aamulla 5:ltä, mutta en kirjoittaakseni, vaan lukeakseni, uni välttelee nuhaista ruumista tai sitten olen taas kuorsannut itseni hereille. Luen "Iliasta" ja "Rikhard III" -näytelmää ja sarjakuvia, mutta näin varhain marraskuisessa aamussa ne eivät nostata mieltä kuningasfantsun edellyttämään tyylilajiin.
♥ Saarun herätyskello soi 7:ltä, jotta HÄN aloittaisi nanottamisen, joten minäkin alan sitten kirjoittaa. Käymme välillä "rakenneultrassa", kuten nuo mammattilaiset sitä kutsuvat, mitään paranormaaleja poikkeavuuksia ei taaskaan havaita, olento on 354 grammaa, arvioi neuvolatäti jollain ihmesuodattimella. Sitten hän selittää ainakin neljästi miksi hänellä ei ole aikaa eikä oikeutta sanoa mitään sukupuolesta (eikä ajankohtakaan ole vielä sopiva), ja vielä viisi kertaa sen miksi hän ei voi tehdä eräitä muitakaan tarkempia arvioita alienin kolosuhteista. Olento näyttää ultrakuvassa entistäkin ufommalta, tosin se näyttää imevän peukaloaan, joten lähtökohtainen ÄO ei muutenkaan vastaa sen vanhempien sapientteja perintöarvoja. Hmm?
♥ Palaamme kotiin ja minä ehdin kirjoittaa vielä tunnin, kasassa on 1942 sanaa, koko lailla vaivatta vaikka jokin motivaatio, kirjan teemasta puhumattakaan, hakee vielä tulemistaan...
♥ Puolen päivän junalla Loimaalle, nukun enimmän osan matkaa, perillä on taas kuin toinen maailma, murheellisten laulujen maaperää, bussikuskikin niiskuttaa koko reissun Loimaalta Ypäjälle. Teemme kaikkea mummolakäyntiin kuuluvaa eli viemme haudalle kynttilän yms. Illalla pihasauna tähtisen taivaan alla ja lopulta vinttihuoneessa kone vielä kerran auki, jotta maratonin lähtövauhti on vähintäänkin kiitettävä: 3001 sanaa valmiina ensimmäisenä päivänä.

2.11. Pe. Saaru lähtee Turun ja koulun suuntaan, minä Tampereelle. Pohjoinen puhuu hyytävästi, juon aamukahvit Loimaan torilla, jätän mieluusti Turun väliin, pitäähän paikan turistiarvoa säästellä eikä tuttujakaan kasvoja siellä niin tiheään näe, etenkään tällaisena tuulipäivänä; turkulaiset ovat arkanaamoja.
♥ Nanotan junamatkan Tampereelle, ehtisin vielä Lammi-Taskulan väitökseen, mutta verkkareissa ja rinkka selässä se voisi näyttää provokatiiviselta, aihe isyysvapaiden käytöstä sentään kiinnostaisi monestakin syystä.

3.11. La. Syksyn ensimmäinen oikea lumikerros. Hyvä päivä pysytellä sisällä, hakea vain devareita, ontto biofilkka Piafista ja yllättävän hyvä mediatrilleri "Zodiac". Kaiken nanottamisen ohessa sanon muutaman sanan Lorigan novelleista, ne ovat niin omalaatuisen hyviä, poikkeus kirjasyksyssä jopa käännösten joukossa - että kirjaa ei saa päästää unohtumaan, vaikka se ilmestyikin jo joskus alkusyksystä ja arvostelu viipynyt viipymistään.
Saarulla on taas Taavi-akatemiapäivänsä joten kotona on paljon aikaa ja tilaa. Edes Piafin ääni ei rauhaamme riko, sitten kun on jo ilta ja kynttilät syttyvät koneissamme.

4.11. Su. Tänään kuuntelemassa Tiina Syrjän väitöstä, se onkin melkoinen seurapiiritapahtuma, onneksi takana istuu taas jotain naistenlehtitätejä jotka tietävät kertoa julkkisväittelijän henkilötaustoja. Itse väittelijä on coolein mitä olen koskaan nähnyt, niin varma ASIASTAAN että menee pari tuntia ennen kuin tajuan milloin olen todistanut vastaavaa tilaisuutta väitösdraamana: Bergin Maarit oli samalla tavoin varma, ei koppavasti eikä aggressiivisesti eikä ironisesti vaan juuri asiansa puolesta - koska HÄNKIN oli lehtori, opetti sitä samaa asiaa mistä väitteli ja TIESI että tuntee asiansa paremmin kuin teorialla täytetyt sedät ja tädit.
♥ Juuri mitään tieteellistä oppineisuutta ei tässä Syrjän väitöksessä (aiheena vieraan kielen merkitys näyttelijän "kehotietoisuudelle") tullut välittyneeksi, kuitenkaan, mutta se saattoi johtua kyllä tilaisuuden ja salin luonteesta eikä väitöskirjasta - tai siitä kuinka tapahtuma oli ensimmäinen laatuaan täkäläisessä teatteritieteessä.
♥ Illalla paistan isoja lihapullia pannulla, kirjoitan nanoa roiman palan ja tuntuu kuin talven ja pimeän ytimeen oltaisiin luisumassa väistämättömällä, unet päihittävällä magialla. Nyt 11740 sanaa kasassa eli maratonmatkassani jo reilusti yli viidennes takanapäin. Tämän syksyn paras keksintö oli siirtyä preesensiin, joka yleensä ei sovi fantasiaan laisinkaan, mutta eipä tämä tarinani mitään tavan fantsua olekaan - jumalat ja jatulit marssivat siihen vasta sitten, kun lukija on alkanut juurtua nojatuoliinsa ja hänen päänsä irtipuraiseminen on varmasti koskettava kohtaus... lymiö lymiö...

5.11. Ma. Taas uni katkoilee, valvon ja luen jostain neljästä seitsemään, ensin Sarin "Suomu"-kirjan loppuun, sitten "Olen legenda" -kirjan puoliväliin; varhain aamulla lukemisen intensiteetti on aivan toista kuin milloinkaan muutoin.
♥ Päivä menee tokkuraisesti, käydään ohjelmallisessa iltamassa keskellä iltapäivää, luennot ja kokous jää välin, koska satutaan saamaan liput NÄTY:n esitykseen "Saari ilman rantoja".
Esitys on etenkin alkuosassaan puhuttelevan energinen ja koreografiassaan minuakin kiehtova, mutta toisen näytöksen olisimme voineet jättää täysin väliin, ei tyylipuhdas lauluvoima niin erityistä ole, etenkään tällaisena opinnäyteteatterina. Uskomattoman monitaitoista porukkaa, se kai siinä ihmetyttää - ja masentaakin. Kirjallisten suoritteiden kanssa askartelu on aina niin ornamenttimaista puuhaa verrattuna siihen, että jollakin on "itsessään" kyky esiintyä.
♥ Mutta sentään nanotus etenee, 14576 sanaa kasassa.

6.11. Ti. Tänään sitten nukun univelkoja, mennään lounaalle uuteen "Veganissimoon" vasta myöhään iltapäivällä. Vähän masentava kokemus tämä uusi vegekasvisravintola on, eikä vain siksi, että ravintolaa on odotettu valmistuvaksi koko syksy.
VEGANISSIMON ARVIO
+++    alkusalaatti (saa itse kerätä)
++     listalounas (paistettua palsternakkaa ja perunaa)
++++   palvelu (kivoja)
++     viihtyisyys (iso siisti tila, mutta kolkohko)
+      hinta/laatu (10.40 euroa perusvegeruoasta)
Mutta paljon hyvääkin tässä päivässä muutoin. Postissa tulee kolme viikkoa maailmaa matkannut verkkotilaus "Winter Prince" -kirjasta, oma osuuteni KingCon-iltaamme. Kustantajalla oma kirja on puolestaan edennyt jo kansikuvavaiheeseen, jossa joku on arvannut valita sille kyborgisen kansikuvatytön, nam nam. Jos siinä on jotain poliittisesti epäkorrektia niin senkin katson vain ansiokseni: esseet nyt kuitenkin käsittelevät myös ruumiillisuutta.

7.11. Sairas maa ja impotentti hallitus.
Sairaat asejärjestöt, sairaat koululaitokset, sairaat miehet sairaine peleineen ja sairaine ihanteineen. Eikä kansakunta osaa muuta kuin vetäytyä pirttikaluston nurkkaan ynisemään, sen sijaan, että edes jokin osa siitä tunnistaisi sairauden oireissa itsensä.
Sairas kansa, joka jokeltelee iltalehdissä "järjettömästä tragediasta", räyhää änkernetin foorumeilla ja hyssyttelee hallituksen istunnossa itsensä hiljaiseksi, juuri nyt kun sen pitäisi sanoa jotain maailman amerikkalaisimman ja sairaimman kansakunnnan tilasta, jossa "abiturientti" voi teurastaa kahdeksan kanssaihmistään, ilman, että kellään on MUKA mitään tekemistä aiempien oireiden kanssa?
"Harrasti ampumapelejä". Eikö edes siitä voisi aloittaa, eikö edes ehdottaa, että digikulttuuri kaikkineen tekee marraskuun kuolleella kanavalla asuvasta kansakunnasta syvästi sairaita?

8.11. To. Herään puoli 9, menen hakemaan lehden eteisestä, ajattelen että tässä minä nyt sitten avaaan tämän sanomalehden ja kaikki mitä minun pitää tietää kymmenen suomalaista teurastaneesta teinistä tulee tässä minun tietooni ja kohta minulla pitäisi olla jokin MIELIPIDE asiasta.
Eipä ole. Tiedän vain mitä pitäisi tehdä, alkaa pakata laukkuja ja muuttaa Ruotsiin tästä sairaasta maasta.
♥ Mutta on helpompi jäädä sisälle, avata kone, kieltäytyä maailmasta kuten aiempinakin aamuina. Parempi välttää katuja, taloja, suomalaisia miehiä, etenkin kun 200 metrin etäisyydellä "kodistamme" on KAKSI asekauppaa.
Että sellainen keskustalähiö.
♥ Aamulla ylittyy 20 000 sanan raja, mutta joudun tekemään luvuista yhä lyhyempiä ja hyppimään juonessa nopeammin kuin oli tarkoitus. Nyt jo 14. päivän kohtaukset menossa, tosin sanamäärän puolesta pitkällä pitää ollakin.
Arvosteltavia kirjoja on niitäkin vielä pitkä pino hyllyillä. Tänään sentään arvosteluni Sarjalan salonkikauhukirjasta Agricolassa, yksi askel kirjasyksyssä. Kaipa voin laittaa verkkoon näkyville myös Levolan työmaakirjasta tekemäni arvostelun; meinasin pimittää sen nettijulkisuudelta, jotta... kirjallinen karma, omat mahdolliset työmaani, eivät vaarantuisi mahdollisten väärinymmärtäjien kostoiskuista... etenkin kun niitä apurahojakin on vielä anottava...
♥ Syödään kotona, aamun punertava taivas alkaa sinertää ja kohta onkin taas hämärä ja pimeys. Terve sille, sairas haravarajoitteinen maa. Käytetään viimeinkin bussikorttejamme, ajetaan 19:llä Atalan suuntaan, ja jäädään pois keskellä outoa Pappilannittyä, menee hetkensä ennen kuin päästään edes metsään.
Metsästä palattua haen devarin, koska ne ovat 2 euron tarjouksissa: eilen katsottiin "Suden vuosi" ja pöljä afrikkatrilleri, tänään Lynchin "Inland Empire" joka on jo aivan höpöä ja pimeämpää kuin Suomi, ihan tosi.
♥ Omaperäinen tietämys elokuvien estetiikasta on VIELÄ suppeampaa kuin kirjallisuudesta, ja siksi Lynch menee kuin häkä suomlaisiinkin: kunhan näyttää tarpeeksi pimeältä niin taidettahan sen täytyy olla, jokainen metri.
Periaatteessa Lynchin vierailu suomalaisten meditaatiohörhöjen vieraana pitäisi riittää todistamaan, että äijä on samanlainen käärmeöljykauppias kuin miljoona muuta amerikanpelleä, ja jos "Mulholland Driven" kaltaisessa elokuvassa on jotain järisyttävän tutusti irrationaalista, se johtuu pikemminkin ohjaajan löysyydestä kuin käsikirjoituksen tarkkuudesta.
♥ Ja kuka Lynchiä osaisi käydä kiistämään?!? Kun viimeksi katsoin FST:n "Aikaa elokuvalle" -ohjelmaa, siellä oli kriitikko Outi Heiskanen puhumassa Bourne-elokuvien kyborgisuudesta. Se kuulosti oudosti tutulta, ja kun tänään lueksin toisen Davidin esseekokoelmaa, niin sieltähän se putkahti vastaan: Heiskanen siteerasi itse asiassa Mamet'n ajatuksia lähdettä mainitsematta. Okei, no niin teen minäkin, SILLOIN kun esiinnyn kriitikon roolissa. Ja kuitenkin juuri tuollaista viihdefilkkaa kommentoidessa olisi reilua, jos kertoisi lähteensä - omaperäisen ymmärryksen määrä juuri niiden kohdalla on erityisen vähäistä muutenkin pintajournalismiin taipuvaisen leffakritiikin saralla.
♥ Toisekseen, Mamet on käsittämättömän tylsä omassa elokuvamaussaan eikä hänen ohjauksissaankaan ole minkäänlaista laatutakuuta, niissäkään, ja silti hänen *jotkut* esseensä ovat kuin kirkkainta vettä leffakirjoittelun rannattomassa, kokakolan ja vähän muunkin kokan lemuisessa tähtitarhassa. Mutta voi hyvin olla että ne parhaat tekstit on jo suomennettu.

9.11. Pe. Seminaaripäivä, mutta onneksi poikkeuksellisen hyvässä ja järisyttävän ajankohtaisessa seminaaarissa: aiheena trauma ja sen kertominen. Ensimmäiseksi pääpuhujaksi sijoitettu Heikki Kujansivu on ensimmäinen ihminen, joka tällä viikolla esittää lyhyen järkevän kommentin Jokelan tapahtumista, etenkin siis niiden medioitumisesta.
Hän näkyy olleen myös toimittamassa tuoretta kirjaa todistamisen ja tunnustamisen esityksistä, siis arvojärjestyksessä mainittuna "Tunnustus ja todistus" (2007).
♥ Muutkin puhujat ovat järestään erinomaisia ja asiassa pysyviä. Paljonpa ovat tt-laitoksen isoteemaiset seminaarit muuttuneet sitten 90-luvun. Tämä johtuu ehkä siitä, että opiskelijat, niin graduvaiheen kuin vanhemmatkin, osaavat reflektoida entistä fiksummin teorian merkitystä tutkimuksessaan, antaa sille merkitystä todellisen maailman kannalta. Trauma-aiheiden kohdalla ei juuri muutoin voisi edetäkään.
♥ Kaikkia kahtatoista esitelmää en ennätä kuulla, pitää käydä kirjastosta elokuvia viikonlopuksi ja hallista mustamakkaraa. Spurguja on liikkeellä korviinpistävän paljon tai ne ovat erityisen aggressiivisia tai sitten niihinkin kiinnittää huomiota juuri Jokelan tapausten takia - kaikkeen mikä on rike kaupunkilaisessa maisemassa, ja mihin muutkin ihmiset tuntuvat kiinnittävän nyt enemmän huomiota kuin aiemmin. Ei se ole ihan pelkoa, vaan jotain mikä ei muotoudu kysymyksiksi muualla kuin yleisönosastoissa. Ja se taas näyttää niin surkealta, ettei suomalaisista muuta irtoa kuin kysymyksiä, tällaisessa tilanteessa, kun pitäisi kerääntyä osoittamaan mieltä asekauppojen ja asejärjestöjen, noiden nykypäivän Suojeluskuntien edustalla.
♥ Mutta sitä eivät uskalla tehdä edes rauhanjärjestöt ja aseistakieltäytyjät. Tietävät, että miekkarit saisivat vastaansa lyijyiset argumentit. Niin pitkällä tämä maa on sairaudessaan.
Etkö usko? No kokeilepas.

10.11. La. Taas seminaaripäivä, tänään Jyväskylässä.
Ensin on yli kolmetuntinen syyskokous, paikalla on vain 20 jäsentä 900 henkisestä järjestöstämme, sillä etelään keskittynyt ammattikunta ei suostu matkustamaan Toijalan pohjoispuolelle. Niinpä minunkinkaltaiseni roikale voi päätyä järjestön hallitukseen, sain jopa enemmän ääniä kuin Mervi K, mikä lämmittää sydäntäni erityisesti.
Jos haluaa lukea jotain fiksumpaa paikalla puhutusta, kandee vilkaista Risto N-P:n kirjallisuusblogia(ilmeisesti yhtä monista).
♥ Seminaarin osuudesta joudun livahtamaan hieman ennen loppua ehtiäkseni 16:20-junaan. Kirjoitan junassa nanowrimon yli 25 000 sanan, siinä ohessa voi sitten simuloida kritiikkiä muistuttavaa toimintaa ja sanoa jotain "Suden vuodesta". Aina on sanottava, purettava sydäntä, muuten ei ärtymys hellitä eikä ihmetyksestä toivu - muutoin kriitikkoudesta tulee PELKKÄ elämäntapa.
Illalla katsomme "Lokakuuta" vallankumouksen juhlapäivän kunniaksi. Talon yläkerroksissa kuulutaan juhlivan vieläkin railakkaammin, mutta ei venäläistä voittoa vaan voittoa Venäjästä.

11.11. Su.
"Petteri Sihvosen uskottavuus on koetuksella, sillä hän tuntuu keskittyvän nykyisin lähinnä mediatuomioiden jakamiseen, oman roolinsa analysointiin sekä aikaisempien kirjoitustensa selittelyyn." - HS, Ilkka Karisto -
Kuulostaapas jotenkin tutulta. Sympatiani ovat tietysti Petterin puolella. Ei pelkästään siksi, että hän oli oppilaitamme Turussa, eikä siksi että jokainen Hesaria ärsyttävä kirjoittaja on aina voitoksi kotimaiselle kulttuurille - vaan siksi, että tunnistan tuosta kuvauksesta kaltaiseni kriitikkokirjoittajan. Siihen gammavaiheeseen edenneen skribentin, jolle kritiikistä on tullut jo elämäntapa.
Ei siksi, että oma elämä olisi siihen johtanut ja pakottanut. Vaan koska sekä kirjallinen kulttuuri että urheilukulttuuri ovat Suomessa niin matalia hengeltään ja kapeita katsannoltaan. Ne pakottavat. Kirjoittajana, ei ihmisenä. Ihmisten seurassahan Petteri on mitä leppoisin, enkä minäkään juuri heittele kiviä pönöttävien kulttuuritahojen akkunoihin.
♥ Tämä nousi mieleeni tänään, vähän väsyneenä, kun eilen joutui kuuntelemaan yläkerran naapurien biletystä, joka luultavasti johtui Suomen kiekkojoukkueen voitosta perivihollista vastaan. Tänä iltana onkin ollut sitten hiljaisempaa, kun joukkue sai perinpohjaisesti köniinsä siltä paremmalta viholliselta. Kyllä naurattaa. Jos vain osaisi, niin tietysti ottaisi tuosta tappioluonteensa osoittaneesta jääkiekkokultista kaiken irti mitä sitä ympäröivä kulttuuri mahdollistaa. Sitä Petteri kuuluu tekevän, Urheilulehden analyytikkona. Se on hienoa.
♥ Eilisessä arvostelijoiden kokouksessa mieltä lämmittävintä oli OIKEASTI se, miten avoimesti kulttuurin valtimolla elävät asiantuntijat ruotivat suomalaisen taiteen kehnonpuoleista tilaa.
Eivät kriitikot oikeasti toisiaan soimaa, kuten urheilupiireissä on ilmeisesti tapana. Jos minä irvin viidakkokirjassani Mervi K:a tai muita Hesarin palkkalaisia, se on mediaihmisen kateutta ja ärtymystä siihen, miksi Hesarin näkyvillä paikoilla kukaan ei huuda isoon ääneen totuutta kirjallisuudesta ja elokuvista. Toki pohjalla on myös apurahoihin liittyviä, usein perusteltujakin katkeruuden aiheita.
♥ Mutta kun luin tänä syksynä Kari Salmisen kirjoittavan kolumnissaan Aamulehteen, etä missä kaksi kriitikkoa kohtaa toisensa niin ne alkavat haukkumaan kolmatta, ihmettelin, missä piireissä Salminen mahtaa liikkua (ikään kuin en tietäisi sitä, entisenä turkulaisena). Näiden 21 vuoden aikana mitä olen ollut tekemisissä kriitikkosenttareiden ja -ammatilaisten kanssa, en ole kertaakaan törmännyt moiseen asetelmaan. Muiden tekstejä saatetaan kirota tai naureskella, mutta tällä alalla on niin vähän valtaa ja etuoikeuksia, PAITSI Hesarin väellä, että kollegoita ei osaa edes yhdistää medioihinsa ja mediahahmoihinsa.
♥ Taidekritiikki on kuoleva ala, muta urheilukritiikki näkyy olevan vasta syntymässä. On helppo arvata, että ainoa tapa jolla kulttuuriosastot voisivat puolustaa hiipuvia sivumääriään urheilusivujen tökköjournalismia vastaan olisi turvautua samoihin keinoihin: lehtien keskinäiseen irvimiseen ja taiteilijoihin suorittajina kohdistuvaan tykitykseen. Taidekriitikkoja ei sellaiseen saa värvätyksi, mutta lehtiin riittää kyllä tulijoita toisaalta - nimittäin bloggaajista.
Fleimisotaa painomusteen savussa... vieläkö saan senkin ajan nähdä?!?

12.11. TAVALLINEN PÄIVÄ VIIDAKOSSA
9:30-10:30 Aamiainen, poikkeuksellisesti herään ennen Saarua ja ehdin lukea Hesarin yksikseni.
10:30-12:00 "Kierroksella" eli kirjastoon vien devarin, vhs:n ja yhden kirjan, haen sitten Akateemisesta Guardianin ja poikkean ruokakauppaan ostamaan palsternakkaa ja mehua.
12:00-13:00 Tehdään lounasta, S suurimman osan, naputtelen juttupohjia esikoiskirjaesittelyksi.
13:00-15:30 Naputtelen esikoiskirjaproosasta jutun, joka ei ole ihan arvostelu, muttei ihan uutinenkaan.
16:00-18:00 Yliopistolla kuuntelemassa Mervi K:n ja Riitta V:n esitelmiä kritiikin tekemisestä.
18:00-20:00 Katsotaan kotona devarilta "Colour me Kubrick". Ei niin hyvä kuin odotettua.
20:00-24:00 Nanowrimon kirjoittamista, telkasta ei tule juuri mitään mielekästä, joten työ etenee joko hitaammin tai nopeammin kuin normaalisti.
======================================
Sosiaaliset kontaktit päivän aikana: pari minuuttia jututin Akateemisessa Mikkoa, entistä oppilastamme, sekä pari minuuttia yliopistolla Siskotuulikkia koskien keskiviikon kokousta. Sähköpostia lähetin 3-4 viestiä, sain henk koht viestejä suunnilleen saman verran. Keskiyöllä luen Leif Salmenin bysanttikirjaa, jonka olen kuvitellut lukeneeni ihan vain siksi, että Niksu on sen tutkimuskohteenaan tehnyt jo tutuksi jutellessa. Viime vuonna tai joskus.
Maailma jatkaa hajoamistaan eri kaupungeiksi?
Ei, se on hajonnut jo vuosituhansia sitten, opetaa Salmén. Jokainen aukeama hänen kirjassaan on yhtä runsas näkökulmissaan kuin itselläni koko esseekirja yhteensä. Muuta kirjaa ei varmaan tarvitsisi ostaa muutamaan vuosikymmeneen, jos tätä tällaista keskittyisi lukemaan. Ajattelu elii oma mielipide alkaisi sujua ehkä viidennellä lukukierroksella.

14.11. Ke. Helsingissä kokoustamassa SKR:n komeissa tiloissa. Ihmiset ovat kuitenkin leppoisia kuin istuttaisiin lähipubin tikkakerhon kokouksessa.
♥ Iltapäiväjuna Kuopioon, juon valkkaria ja luen rästiin jääneitä Guardianeja.
Perille ja tv:n ääreen päästyä vain viini luo sopivan pehmennyksen, etteivät Hesarin esikoiskirjapalkitut ärsytä: taitaa olla Mervi K jyränyt "agendaansa" tuomaristossa, kun 4 palkittua ovat kaikki runoteoksia. Nimittäin maanantain esitelmässä Tampereella Mervi kertoi, että hän kyllä käyttää (Hesarissa) valtaa kun kerran sellaista on annettu ja nostaa esille lyriikkaa, naisrunoilijat eritoten. Niinpä näkyy nostaneen, mukaan lukien Lindstedtin kirjan, jonka kehui olevan oikeastaan lyyristen katkelmien kooste eikä romaani.
♥ Tottahan noilla palkituilla kirjoilla on omat esteettiset arvonsa, mutta kirjallisuuspolitiikka jota harjoitetaan tällä tavoin Finlandia-palkintoa opponoiden on... vähintäänkin rasvaista. Tämä sanottuna kriitikkona, ei esikoiskirjailijana.
Lymiö, lymiö!

15.11. To. Tänään sitten Finlandia-ehdokkaat. Eipä niistäkään voi sanoa mitään nettikelpoista. Fotogeneettisiä kirjailijanaamoja, siis Satu Koskimies -takuu, että ehdokkaat saadaan myytyä naistenlehdille. Kirjat menevät kyllä sitten siinä sivussa.
♥ Raivostuttaa penteleesti, mutta sitten alan lukemaan Antti Nylénin esseitä ja tajuan, että joku voi olla tosissaankin kulttuurivihansa kanssa.
Ja kirjoittaa hillitsemällä niin vihansa kuin haltioitumisensa tyylillisin ja tyylikkäin keinoin. Jep, tällaisille kirjoille pitäisi olla oma Linkola-palkintonsa - eikä siis tendenssipitoisuudesta vaan retorisista ansioista. Rokkaava jesuiitta!

16.-18.11. Pakkasta on vain 7 astetta, mutta tuntuu karmean kylmältä, ehkä avoin järvenselkä tuo siihen kosteuden, mutta luultavasti vain tämä talveen tottumattomuus cityasukkaana. Lauantaina pihassa käy peräti 4 närheä ja 3 oravaa, mitään vastaavaa ei ole koskaan aiemmin näkynyt. Sunnuntaina pakkanen putoaa, kello 20:21 luen tekstitv:stä että "sovinto" TEHY-kiistassa on syntynyt. Ainoastaan pääministerin virtsakivet pettivät työtaistelussa. Sääli ettei se ollut Katainen. Tämä ei ole lainkaan humanistille sopiva ajatus, mutta kun kuuntelin torstaina eduskunnan kyselytuntia, kirjasin kyllä ylös Kataisen retoriikan "lopullisesta ratkaisusta". Vieläkö sellaista ***** pitäisi sääliäkin? Voisiko? Vanhasta voi. Kepulainen on aina vähän ressukka, vaikka se kypärä päässä örisisi.

KuninkaanTekijät

PÄIVÄ
TAVOITE
VALMIS

1 1700 3001

2 3400 6031

3 5100 9535

4 6800 11740

5 8500 14576

6 10200 16843

7 11900 18779

8 13600 20486

9 15300 n. 22500

10 17000 25041

11 18700 27031

12 20400 27031

13 22100 27031

14 23800 27031

15 25500 27031

16 27200 27031

17 28900 27031

18 30600 27031

19 32300 27031

20 34000 n. 34000

21 35700 n. 36000

22 37400 37767

23 39100 n. 39000

24 40800 n. 40000

25 42500 41780

26 44200 n.43600

27 45900 n.45300

28 47600 48761

29 49300 50017

30 50000 50017

19.11. Metsä näyttää aivan pimeältä, kun lähden kävelemään mökiltä, nappaan otsalampun mukaani, jotta voin antaa varoitusmerkkejä autoille. Kello on 6:42, onneksi sade on lakannut ja lumi tekee tien näkyväksi kävellä. 46 minuutin pikamarssi isomman tien varteen. Kyytiin nousee korpipysäkeiltä enemmän ja pienempää väkeä kuin olen aiemmin nähnyt, koulukkaita on matkalla Vehmeriin ainakin 20. Mistä ne kaikki kertyvät? Ei kai ne kuusten alla asustele?
♥ Juna Kuopiosta Tampereelle, nukahdan vasta Hankasalmen kohdalla ja nukun syvässä tokkurassa Orivedelle, vaikka kuulen aina välillä miten radiossa puhuvat rikostoimittajan työstä.
Illalla kuuntelemassa Päivin esitystä kritiikkiluentojen sarjassa, puhumassa sitten itsekin. Mökin työsaldo on komea: tehty 1 esitelmä, luettu 2 romaania ja 1 esseeteos, kirjoitettu 1 novelli ja 1 laulu, sekä käännetty 3 sivua Kay-artikkelia Kosmospenaalia varten. Silti oli paljon aikaa tuijotella ulos erkkeristä. Ja teeveen tylsiä elokuviakin.
♥ Mutta nanowrimosta olen nyt jäänyt jälkeen yhteensä viiden päivän työt, hädin tuskin saan kiinni optimin merkkimäärän huomiseen mennessä. Näin se on silti mentävä. Nanowrimon oltava elämän paralleeli, jos ei paraabeli.

20.-21.11. Tiistaina on aurinkoista, mutta päivä tuhriutuu matkaan Helsinkiin. Lukukeskuksen hallituksessa on nyt mukana jo 9 järjestöä, joten kokoukset alkavat olla melkoisia basaareja... jos jaksaisi tehdä muistiot omalle järjestölleen jälkikäteen niin edes tiedonkulun kannalta olisi sitten joka kerta hyödyksi olla paikalla.
♥ Keskiviikkona taas tavallinen nollakelin päivä Tampereella, syödään yliopistolla, postittelen lämpöiskappaleita eilen saapuneesta pinosta. Käymme myös taiteentutkimuksen laitoksella tutkituttamassa, mitä tulkintoja syntyy Saarun vatsanmuodosta, ja Tarjan intuitio veikkaisi tyttölapsen puolelle. Vetoa ei vielä lyödä, mutta varpajaisviinit kai pitäisi jo laittaa käymään. Luin viime yönä "Hyvästä on helppo pitää" -kirjaa väsymykseen saakka, ihan hyvältä se tuntuu yhä, ainoa mokaukseni on lopettaa viimeinen essee täysin seinään.
Vaikea silti kuvitella, että sen hyvätkään heitot herättäisivät varsinaista säpinää kännykkäajan lapsosissa... Kirjaa on nyt saatavilla Hesassa 3 sepän kirjakaupassa ja Turussa yliopiston kirjakaupasta, jep, arvovaltaisista paikoista, tai sitten suoraan kustantajalta. Rientäkää nielut.
♥ Illalla jatkamme Serekritian maailmoissa kohti Oktaruossaa, vain Olli puuttuu, joten hänen Ellinor-hahmonsa toimittaa autopilotilla kunniallisimmat tehtävät, esimerkiksi Arma-neidon neidollisuuden suullisen testauksen.
Illalla taon väkisin pari sivua lisää nanowrimoon, n. 36000 valmiina, mutta niin on tarinakin. Mitäs vielä siis keksisi? Taisteluita? Sivujuonia? Käytin jo mökillä tehdyn novellinkin epilogiksi, mihin se kyllä, onneksi, sopiikin.

22.11. Jos kirjaa ylös että päivä oli pilvinen niin siitä ei ole puolen vuoden päästä mitään mielikuvaa, kuinka taivas voi olla kuin nurinkäännetty tuhkakuoppa kaupungin päällä, kuinka matalalle pilvet painavat, kuinka se pimeys tiivistyy läpitalonasunnossa molempien ikkunoiden lävitse. Kevät on kauempana kuin kesä.
♥ Ja tänäänkin kaupungilla on oudon hljaista, kirjastossa tyhjää kuin olisi jatkuva maanantaiaamu. Ihmisillä menevät niin hermot tämän kuukauden kanssa, pääministerikin kiukuttelee, kun siltä on poistettu ne virtsakivet peräkautta.
Vain sairaanhoitajat suostuvat enää poistumaan olohuoneteattereistaan. Työpaikkateattereihin.
En kai ollut ainoa, joka pani merkille, miten lakkouhkan viikkoina uutislähetyksissä näytetiin hoitajia ahkeroimassa tietokonepäätteidensä edessä? Ei sentään näytetty koneen kuvaruutua, pelasivatko pasianssia vai miinaharavaa.
♥ Iltapäivällä käymme katsomassa "Sovituksen", ei se lähellekään niin hyvä ole kuin kirjalliselta filmiltä voi odottaa, mutta takuuhyvä sentään: aurinkoa, päteviä näyttelijöitä, erotiikkaa, sodan dramatiikkaa ja spektaakkelia, teeman kanssa leikittelevää dialogia, ja sokerina lopussa Vanessa Redgrave.
♥ Illalla leivotaan pitsaa ja katsotaan Sophie Schollin kärsimyksiä. 37767 sanaa nanowrimossa, alan mutkistaa loppujuonta parilla sivuhenkilöllä, jotta jotain kerrottavaa vielä riittäisi, onhan kyseessä sentään trilogian lopetus (ja jonain päivänä tiedän tarkemmin mitä tapahtuu kahdessa edellisessä teoksessa...).

23.11.
Alussa oli vain suo, kuokka - ja testosteronia tihkuva nyrkki...
.
Aina vain märemmäksi menee, kirjallisuus seisoo mutakuopassa ja Tampere uppoaa marraskuiseen sateeseen. Tieto-Finlandian ehdokkaat eivät herätä hurraahuutoja nekään, ainoa hauska puoli niissä on se, että paksut ehdokaskirjat vievät ylimmäksi eksterminaattoriksi valitun Matti Apusen aikaa, jolloin päätoimittaja ei ehdi pahan tekoon oman julkaisunsa sivuilla.
♥ Tänään teen aamulla valmiiksi Kosmospenaalin, printtaan ja menen kopioimaan yliopiston kirjastolle. Aikamoista rumbaa, kun Tampereen yliopiston koneet ovat joltain neuvostoajalta peräisin, mutta lopputulos on taas kaiken vaivan arvoinen. Elokuviin en sitten kuitenkaan lähde, en edes pääkirjastolle saalistamaan lisää devareita. Kotimatkalla riittää pysähtyminen Sampolan kirjastolle ja tähän koneelle. Jotta tietää mitkä työt ovat lähes kiireisiä, jahka tästä kotiin saakka pääsee.
♥ No juu. Kotiin päästyä katselen "Koti maailman laidalla" ja vasta sitten ryhdyn tilattuun työhön, jo viikon myöhässä olevaan Nylén-arvosteluun, joka nyt toivottavasti äkkiseltään mahtuu maanantain Turkkariin haastattelun yhteyteen.
♥ Vaikea Nylénin esseistä on kirjoittaa, koska pitäisi erottaa niin perin juurin toisistaan niiden sisältö ja retoriikka. Esimerkiksi Baudelairensa Nylén tuntee niin perinpohjaisesti, että arvostelukin voisi keskittyä pelkästään siihen - ja jättää sivuun sen missä Nylén on varsinaisen vihainen ja katkera. Sen lööppipuolen arvostelua, siis. Mutta toisaalta se on hänen supersöpöä puoltaan, ja siihen on, myönnetään, liiankin helppoa tarttua, tehdä uutista ihmisestä kirjoituksissa. Ja sellaisenakin Nylén toki on ainutlaatuinen, ilmiömäinen tapaus.
Miksi siis typistellä omia tuntemuksiaan siitä, että Nylénin esseet herättävät samanlaista myötävimmaa ja toivoakin kuin lukiessa ekoja kertoa Linkolaa?

24.11. La. Aamulla kirjastosta devareita ja ripakaupasta glögiaineksia. Iltapäivällä iso tiski ja pieni leipominen, jokaiselle riittää yksi soijapiiras, kun STk:n syyskokoukseen tulee 6 henkeä kommuunimme väen lisäksi. Hallitus jatkaa ennallaan, Saara puhiksena. Nanowrimoa ei tänään oikein ennätä, se pitäisi kuitenkin saada loppuun ensi torstaihin mennessä, koska perjantaina ollaan Turussa luultavimmin ilman koneita.
Illalla tulee vielä 7 ihmistä lisää, kyllä on vilskettä, emme oikein osaa huomata kaikkia erikseen, ja sitten kun aletaan katsoa illan leffaa, niin väki alkaakin jo lähteä. Syystäkin, leffan kannalta, "Julma miekka" on jopa fantasiafilmiksi aika b/ö-luokkaa.

25.11. Su. Pyrystä sisään päästyäni näin ennemerkin. Olin tullut ostamaan joululootia, mutta ValitutEinekset-talossa ei ollut muuta kuin lanttulootaa. Oli siis tarkoitettu, että jatkan etsintöjä, kunnes löydän paremman välineen sunnuntairuokaa varten. Jatkoin lumipyryssä alemmaksi Sammontien kuilua, ja kirpparilta sitten löysinkin juuri sen mitä arvasin etsiskellä: mikroaaltouunin, 15 euroa.
♥ Iltapäivällä lootaruokia testikappaleiksi, illalla tunnin kävely sairaalan megablokeissa, mielettömät rakennelmat, isoja tyhjiä kirkkaasti valaistuja tiloja, täällä ei sähköä säästellä, sillä kansanterveys pysyy pystyssä ainoastaan syöttövirran varassa, sitä täytyy polttaa reippaasti, jotta valohoito otettaisiin tosissaan myös asiakaspuolella.
♥ Melkoisen scifistinen helvetti tuo sairaalakompleksi.
Mutta illalla viimeinkin valmista editoinnin kanssa, jotta yksi nanowrimotarinan pahiksista saadaan roudattua paikalle loppukohtauksiin, 41780 sanan saldo. Hieman alle optimitahdin.

26.11. Ma. Näyttää siltä, että taivaalla on tekeillä sama temppu kuin perjantaina, lämpimän kostea ja kylmä rintama kohtaavat, haparoivia lumihiutaleita tulee jo taivaalta kuin pikkuruisia valkoisen vallan desantteja.
♥ Aamun kierros on tavanomainen, mutta kotona odottaisi muutama vakavaa työstämistä vaativa kirja, siis Hassisen ja Onkelin romaanit, ne kun ovat syksyn kiinnostavimpia tapauksia, vaikka eivät lukuromaaneina parasta mitä noilta kiltinhäijyiltä kotirouvilta voi odottaa. Tuhat kertaa ennemmin olisin nähnyt heidän kirjansa F-ehdokkaina, jolloin kisassa olisi edes nimeksi jotain särmää.
♥ Päivän tematisoiva kysymys voisikin olla, miten tällaisen maan kirjallisuudessa enää pystyy olemaan "särmää" ja onko se sama asia kuin "painavuus" - moisilla värianalyysiä muistuttavilla ajatusleikeillä ON merkittävyyttä, kun perinteinen estetiikka on blandattu mediahöpöllä.
Tampereen halki polkiessa sitä aina ihmettelee, miten särmikäs tämä kaupunki esimerkiksi on - ja enimmäkseen vastenmielisellä tavalla, kun missään ei ole edes korttelin kokoista hengittävää, pelkästään ihmisille tarkoitettua aluetta, ilman autoja ja rakennuksia ja koiranpaskottajia.
♥ Vaikka Turusta voi sanoa monin verroin enemmän pahaa kuin hyvää, niin sen kaupungin särmättömyys on se mitä kaipaa, siis se hautausmaata muistuttavaa pysähtyneisyys joka vallitsee joka ainoassa korttelissa.
♥ Mutta lienevätköhän tamperelaiset ja etenkin tamperelainen yliopistoväki huomanneet, millaisen ryöpytyksen heidän rehtorinsa Jorma Sipilä, tai hänen kirjansa, sai Turun Sanomissa. Kirjoittaja oli kyllä tamperelainen Pertti Julkunen, mutta kukapas olisi kriitikko omalla maallaan...
♥ Juutuin nyt Sampolan kirjaston atk-saliin, kun tulin varanneeksi tunniksi koneen: maksaa sähkölasku ja päivittää rauhassa verkkosivuja. Periaatteessa voisi tietysti tehdä töitä kirjastossakin, mutta jostain syystä kirjastoissa on vielä kertaluokaltaan enemmän kännykkään HUUTAVIA ihmisiä kuin missään muussa julkisessa tilassa. Luultavasti sitä samaa digirahvasta, joka käyttää kirjastoa enää bittikaman diilerinä. Niin kuin minäkin.
♥ Lähes joka päivä käyn kirjastossa tekemässä saman keikan, mutta en suinkaan kirjojen tähden vaan palauttaakseni devareita ja ottaakseni uusia filmejä. Vain toisinaan tarttuu mukaan kirjoja, koska varsinaiset täsmähaut artikkeleita tai arvosteluja varten ovat nykyään niin helppoja, ettei niitä varten tarvitse tehdä kuin yksi reissu viikossa. Samalla voi seurata omien kirjojensa etenemistä kuluttajia kohti. Esimerkiksi "Marsin ikävää" on tilattu Tampereen alueen kirjastoihin 8 kappaletta ja niistä 7 on lainassa, 1 seisoo hyllyssä Tesomalla. "Hyvästä on helppo pitää" -kokoelma on kirjastoilla vasta harkinnassa, hankintaan saakka sen on Pirkanmaan alueella laittanut vasta Valkeakosken kirjasto. Hurraani heille!
Sen sijaan vanhaa väitöskirjaani seisoo Tampereen kirjastohyllyissä surkeat 3 kappaletta, niistäkin yksi varastossa. Ei liiku eikä herätä kiinnostusta. Romanssitietämys. Marraskuussa.

27.11. Ti. Pitkästä aikaa uimassa, vaikka yli kuukauden jatkunut nuha ei vieläkään ole helpottanut. Vesi tuntuu hyvältä, etenkin kun ei katsella kelloa eikä matkoja, ja Kalevan laajennetussa hallissa riittää tilaa omaksi radaksi.
Postissa tulee Jo Waltonin "King's Peace", verkossa tehtyjä heräteostoksia, mutta sekin sentään käytetty kirja, joten kulutan vain logistiikan verran. Tämähän on kansainvälinen Älä osta mitään -viikko, joka huipentuu perjantain Älä edes kuvittele ostavasi mitään -päivään.
♥ Illalla Tursaan Turilaat seikkailevat Thaurin mustassa messussa. Juodaan mustaa pirkkacolaa ja mustaa kahvia.

28.11. Ke. Aamujuna Helsinkiin, verkkotyöt... no, okei, verkkoasiat hoitoon Pasilan kirjastosta käsin. Yksi ainoa kokous riittää täyttämään koko päivän, mutta ei näistä päivärahaa kehtaisi pyytää, jos joku taho sellaista jakaisi, järjestötoiminta velvoittaa, ja onhan tämä sielua hyvittävää sijaistoimintaa sille, että samaan aikaan pitäisi olla kirjoittamassa kymmentä keskeneräistä tai syksyn saldosta uupuvaa arvostelua.
♥ Maanantain kritiikkiluennolla teatteriarvostelija totesi, että kriitikolta vaaditaan tietynlaista pikaisesti reagoivaa luonnetta, etenkin jos tekee arvosteluja välittömien vaikutelmien keskusteltavuutta edellyttävistä taiteenaloista. Lärpynlärpyn. Median omaa hullutusta se tieysti on eikä taiteenalojen estetiikkaan mitenkään sidottua, että teatterista ja konserteista pitäisi kirjoittaa tai keskustella heti seuraavan aamun lehden avulla. Siltä osin kriitikot ovat, useimmiten riemurinnoin, osallistuneet kiirehtivän media-ajan tulemiseen, taidesuspensen luomiseen. Ja SITEN kiirehtimisestä ja siihen liittyvästä improvisoivasta kielestä on tullut kyllä osa KRITIIKIN omaa estetiikkaa.
♥ Kunkin on vain löydettävä oma alansa missä kiirekin kelpaa pontimeksi. Minä voisin siirtyä arvostelemaan vaikkapa naapureiden kissoja. Mieluiten navettasellaisia, kiitos.

29.11. To.
Kansainvälinen spefipäivä. Aloitamme sen keräämällä auringonpaistetta Pyynikin rannalta. Sitä tarvitaan, sillä äiti on juuri kertonut puhelimessa naapurin vetäneen sileäksi mökkiämme ympäröivät metsät. Myyneen rahaksi. Ahneuksissaan. Kantohinta niin korkealla.
Aina yhtä käsittämätöntä. Se viha jota joku suomalainen voi tuntea ASUTTAMAANSA metsää kohtaan. Sama kuin katkoisi ympäriltään ihmisiltä kaulat, koska niiden päät häiritsevät näkyvyyttä siihen "varsinaiseen maailmaan".
♥ Metsä on maailma, olisi, jos suomalainen ei sitä niin pelkäisi, näkisi siinä KAIKEN VARALTA rahaa joka täytyy kotiuttaa ennen kuin oma ruumis lahoaa.
Siispä. Enää ei pidä miettiä, HALUAAKO asua maaseudulla. Mietittävä, kestääkö siellä asua moisien äijäsuomalaisten keskellä, jotka eivät edes metsiänsä kestä.

So it's official.
Mutta sitten päivä onkin pelkkää paistetta. Iltapäivällä David Ferro -niminen jenkki esitelmöi yliopistolla scifin vaikutuksista tietotekniikkaan. Herra Ferro on tavattoman innostava ja niin karismaattinen esiintyjä kuin jenkit ulkomailla ovat. Tosin scifistä hän ei lopultakaan tunnu tietävän paljoakaan, ja hänen oppialansa onkin kompuutteritiedettä, jonka akateemisuus on pelkkää leikkiä & koodia, niin tänäänkin, herra Ferro jakaa meille pedagogisia digileluja, joilla voimme äänestää IHAN KÄTTÄMME NOSTAMATTA. Upeaa jenkkiteknologiaa, ei voi kuin ihmetellä, ja äänestyksen tulokset näkyvät heti valkokankaalla; kenties jopa esitelmöijän kallon sisällä?
♥ Mutta herra Ferro on projektissaan päässyt käsiksi Hugo Gernsbackin arkistoon, johon on ollut unohdettuna yli 50 vuodeksi kuvitelmia tulevaisuuden tietotekniikasta: ne ovat kyllä huikeaa nähtävää, etenkin jos tämä diashow on tosiaan niin eksklusiivinen kuin herra Ferro antaa ymmärtää!
Our word-counting robots have analyzed your November novel, and they've delivered their final, binding assessment: Winner.
Illalla menemme tapaamaan vielä Brunoa, kuubalaista tiedemiestä, joka haluaa tavata suomalaisia scifi-kirjoittajia. Tampereella meitä ei kerry paikalle muita kuin minä ja Saara, joka tapaamista on järjestellyt, sekä Vesa, Kosmoskynän "science editor".
♥ Bruno puhuu englantia kohmeisesti, mutta hänen tarinansa ovat vieläkin kiinnostavampia kuin herra Ferron. Kuuban 11 miljoonaisen kansan keskuudessa on peräti kuutisenkymmentä scifi-kirjailijaksi katsottavaa kirjoittajaa. Käy ilmi, että suhteet jopa jenkkiskeneen ovat läheiset, mutta eniten on hyötyä suhteista Argentiinan ja Meksikon scifi-piireihin. Saamme vinkiksi paljon nimiä ja yhteystietoja, ja jos oikein hyvin käy, jonain päivänä suomalaista scifiä julkaistaan sekä Kuubassa että Etelä-Amerikassa.
♥ Ja miten pienistä kontakteista ja tapaamisista se voi olla kiinni!
Ei tällainen voisi edetä pelkästään netissä solmittujen linkitysten avulla!
Bruno on mitä ystävällisin seuramies, juo pelkkää vettä, ihastelee yhä uudestaan Saarun siunattua tilaa - ja jaksaa vastailla kaikkiin kysymyksiimme, vaikka hänellä tuntuu olevan 12-tuntisia seminaaripäiviä varsinaisella keikallaan kuubalaisen ympäristöprojektin esittelijänä.
♥ Tällaisen päivän jälkeen on mukava palata kotiin, etenkin bussilla, ja käydä spekulatiivisen tekstin pariin, joka ei tunnukaan enää yhtään niin hupsulta puuhastelulta kuin vielä edellisinä iltoina. "We are brotherhood", sanoi Bruno scifikirjoittajista, eikä hän tarkoittanut pelkästään rakettikuvitelmiaan näppäileviä hc-nörttejä, vaan (esimerkiksi myyttipitoisten omien tekstiensä perusteella) laajasti kaikkia mielikuvituksen voimaan luottavia luovia ihmisiä.
You did it! You did it! You did it!
Kuinka ne nanowrimon robotit tietävätkin sen niin hyvin: toden totta, tämä vuosi oli tosiaankin nanowrimovuosista vaikein.
30 000 sanaan kaikki sujui vaivattomasti aiottujen kohtausluetteloiden perusteella. Mutta siitä eteenpäin jouduin pakottamaan itseäni enemmän kuin aiempina vuosina, vaikka juontakin oli jäljellä. 40 000 sanasta eteenpäin piti keskittyä yksittäisten kohtausten laventamiseen, ja 45000-50017 sanan välillä keksiä ihan uusia, täydentäviä kohtauksia, jotka sinänsä ovat kyllä kaunokirjallisimmat jaksot muuten "tie vie" -meiningillä etenevässä tarinassa. Tänään piti kaivella memo-fileestä vielä sellaisia kohtausideoita, joille en keksinyt käyttöä aiempina päivinä. Nyt oli pakko keksiä, joten löytyihän niillekin sopivia paikkoja.
Ensi viikolla printtaan koko roskan ja alan katsella miten rankkaa editointia teksti vaatii käydäkseen romaanista. Eli miten laatia ne kaksi trilogiaksi täydentävää osaa ennen SEURAAVAA elämän, työn ja ihmissuhteet romuttavaa nanowrimoa...

30.11. Johan pomppas.
Identiteetti.
Tutkijan ja opettajan roolit olivat jo jääneet taakse, kriitikkous katkesi tähän syksyyn - ja kaunokirjailijan identiteetti on yhä edessä päin. Mutta kaksi seuraavaa vuotta, ehkä kolmannenkin, olen sitten TIETOKIRJAILIJA.
Taisi olla Ilmosen Kaisa joka tuli onnittelemaan, että olet sitten saanut nelkytä donaa apurahaa. Onneksi oli pikkujoulu paahteisimmillaan, ex-työpaikalla, ja pää jo valmiiksi sekaisin.
Kaisa näytti vielä toimiston koneelta, siellä se oli, tieto Koneen säätiön verkkosivulla, että olin saanut kahdeksi vuodeksi apurahan tietokirjan tekemiseen.
Ja TASAN siitä aiheesta, joka on itseäni eniten kiinnostanut viimeiset vuosikymmenet: scifin ja fantasian estetiikasta.
♥ Suhteellisuudentajulla on yhtä vähän laitoja kuin tajuttomuudella. Hotelliin päästessämme olin vaipunut jo murehdintaan siitä, miten ikä ja elämä menneet ohitse, ei voi enää kuluttaa elämää vapaasti ja iloita inspiraatiosta; jäljellä on enää eläkevuosia odottelevaa identiteettipasinssia.
Kaiken lisäksi hotellin alakerrassa soitti iskelmäorkesteri aamukahteen saakka...

JOULUKUU
1.12. ...mutta aamulla kaikki ON taas ihan toisin, löydämme kahvilan josta saa vitosella aamiaisen (eikä hotellikaan ollut kuin neljäkymppiä kahdelta). No nyt kai ei pitäisi murehtia enää mitään rahasta ja maallisesta, kun on kahdeksi vuodeksi luvassa leipä, kuukausille jaettuna se tekee n.1666 euroa eli sellainen lähihoitajan palkka. Tosin jollain pitää maksaa mm. valtion iloiset veromätkyt, 1800 euroa, ja miettiä miten taktikoimme valtion perhetuet.
Ehkä rahassa katsoen viisainta olisi siirtää tämän apurahan aloitusta vuoteen 2009, kirjoittaa ensi kevät proosaa ja jäädä sitten isyysvapaalle puoleksi vuodeksi.
TÄLLAISIA asioita en kyllä mieti aktiivisesti. Krapula tuntuu väsymyksenä, joten en mieti ylipäänsä mitään. Joudumme tulemaan bussilla Tampereelle, niin harvakseen kulkee junia tänne päin, jotta ehdimme Morelin pikkujouluun. Se onkin kaivatun rauhallista oleilua pipareiden ja fantsuturinoiden kanssa.
♥ Kotona viimein iltaseitsemältä, tuntuu kuin olisi ollut kaukanapoissa jossain hyvin kaukana, että oman HORISONTTI voi muuttua niin ratkaisevasti. Yhdessä illassa.

2.12. Su. Pohkeet ovat tönkköinä perjantai-illan bilepomppimisesta, mutta lähdetään kuitenkin pitkälle kävelylle, muuten sunnuntainen adventti muuttuu häkiksi ympärille. Sirkutetaan sitten aikamme metsäpoluilla, ja oikaistaan Niihamasta takaisin pysäkille. Spagettipäivällistä ja elokuvia.
♥ Vasta myöhään illalla päivän töihin: kritiikit Hassisen Suistolasta ja Hännikäisen esseistä. Niiden vääntämiseen verraten on eräänkin palkkabudjetin suunnittelu excel-taulukolla pelkkää leikkimistä. Etenkin kun en enää edes kuvittele, että olisin itse niitä palkkoja joskus nauttimassa.
♥ Sitten vielä top20-lista vuoden kirjasuosikeista KirjaiNta varten, minkä jälkeen kello on puoli yksi yöllä ja voi alkaa himmentämään kahden kannettavan ja yhden kantajan hereilläoloa... lukea itse vaikka sarjakuvia...

3.12. Ma. Poljen Pirkkalaan moikkaamaan jalkavaivan takia kotiin pakotettua Hansua, sieltä 16:n aikaan palaillessa on yhtäkkiä taas ihan pimeä, liukasta, taivaalta alkaa tulla taas märkää tavaraa, ensin räntää, sitten lunta. Kritiikki-luennoissa on viimeinen esitys, Selkokari puhuu elokuvien arvostelusta ja Siskotuulikki vetää finaalin luentosarjalle esitelmöimällä suomalaisen musaskenen suurista "parjaajista". Käydään vielä keitolla ja kaljalla koko porukka... tai ei siis 150 luentoa seurannutta ihmistä vaan eturivin taavit.
♥ Vielä kun pääsee saunaan niin päivä onkin yhtäkkiä ohitse, en ole lukenut muuta kuin sarjakuvaa ja "Absurdistania".
Avataan sentään uusi pelipaketti ja opetellaan "Samuraita", se onkin hämmästyttävän omaperäinen konsepti. Mitään TÄLLÄ tavalla yllättäviä konseptinrakennuksia ei näe edes leffoissa ja kirjoissa, vaikka tuntuu siltä ettei kirjojakaan kukaan enää luo iloiten ja improvisoiden vaan väkertäen iden nurkkaan kerrallaan. Suomalainen proosa on sen vuoksi kuin pino käyttöohjeita, ja lukijat Ikea-treenattuja kanssaväkertäjiä.
♥ Keskiyöllä tulee yllättäen Sinkkuelämää-sarjan ekat jaksot, S katsoo niitä ja minä nukahdan välittömästi.
♥ Käsiin jäävä "Absurdistan" onkin pöljä romaani, niitä kirjoja, joista ihmettelee miksi ihmeessä tällaista suomennetaan kun niin paljon parempaakin olisi maailmalla tarjolla. Mutta jos jokin myy efektiarvoilla maailman markkinoilla niin eipä aikaakaan niin samaa soopaa tuodaan meille maailmallisuutensa eikä kirjallisuutensa ansiosta.

TAITEILIJAROMAANIN IKUINEN PALUU

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat ovat olleet kaunista katsottavaa. Kirjailijat ovat tv:stä tuttuja, mediavalmiita esiintyjiä, ja heidän teoksensa ovat lajityypeiltään helposti hahmotettavia - sekä myyviä.
Ei voi välttyä vaikutelmalta, että Finlandia-palkinnon muututtua kirjamarkkinoiden toiveesta romaanikilpailuksi, sen palkintokriteerit riippuvat yhä enemmän yleisön mausta kuin sanataiteesta.
Myös palkinnon napannut Hannu Väisänen on ollut median hellimä monilahjakas taiteilija. Väisäsen romaani Toiset kengät on täydellinen valinta median ja markkinoinnin kannalta. Romaani on turvallisella tavalla vanhahtava kasvukuvaus osuessaan jälleenrakennuksen kauteen 1950-60 -luvuille.
Kirjoittajansa oloiset kasvukertomukset syrjäseudun rahvaasta kansan rakastamaksi taiteilijaksi viehättävät suurempia lukijaryhmiä kuin henkilökuvat poliitikoista tai upseereista.
Toki Väisäsenkin romaanissa on kirjalliset ansionsa. Se erottuu näkökulmaltaan samalla tavoin kuin edellinen romaani, Vanikan palat (2004).
Väisäsellä on ilmiömäinen visuaalinen muisti. Hän kuvaa lapsen ja nuorukaisen kokemuksia ikään kuin ne olisivat luonnoksia mahdollista maalausta varten. Tältä osin Väisänen tuo mieleen Harri Tapperin taiteilijaromaanit. Joillekin lukijoille visuaalinen ilottelu on jopa proosan itseisarvo.
Toisaalta Väisäsen kirjojen hajanainen rakenne ilmeisesti sulatetaan helpommin, kun romaaneja lähestytään ohuesti verhottuina muistelmina.
Kirjan lukemista muodikkaana "identiteettiproosana" edistää kirjoittajan tuttuus mediasta, etenkin Väisäsen avoin homoseksuaalisuus. Finlandia-palkittuja, homoseksuaalisuutta tematisoineita taiteilijaromaaneja ovat olleet myös Pentti Holapan Ystävän muotokuva (1998) ja Helena Sinervon Runoilijan talossa (2004). Samoja aiheita sivusi Pirkko Saision Punainen erokirja, Finlandia-voittaja 2003.
Kirjan nimessä ja motiiveissa esiintyvät "toiset kengät" voi ymmärtää tietysti monenlaiseksi muukalaisuudeksi, käsitteleehän Väisänen siirtymistä Oulusta Savonlinnaan, isän vallasta riehakkaaseen itsenäisyyteen.
Ainoa särö yhden kirjan palkitsemissa lienee se, että kyse on romaanisarjan toisesta osasta. Voiko taideteoksen tietty osa olla esteettisesti merkitsevämpi kuin sen muut osat? Sitä sopisi kysyä Väisäseltä itseltään.
Markku Soikkeli
Arvio Satakunnan Kansalle 4.12.2007
Arvioon korjaus 5.12. "Kain Tapper" po. "Harri Tapper"

4.12. Ti. Nukummekohan liikaa vai sopivasti vuodenaikaan nähden? Ainakaan emme menetä paljoakaan siitä valon määrästä, mitä maailmalla eli Suomella on tarjota. Tänään nimeämme TYÖKSEMME sen että printtaamme nanowrimot, tehdas käynnistyy isossa vaatekaapissa: printterin ruiskitusta suihkujäljestä huolimatta sen laitteen ÄÄNI ei ole kuin suihkunsuhinaa vaan natinaa, ratinaa ja kauheaa kolketta.
♥ Välillä suhataan bussilla keskustaan, jotta ehditään syömään Terhin kanssa, saan palautetta lukudraamasta, ja sehän on käytännöllisempää (-> näyttämödraamaksi sovittamisesta) tietämystä mitä saa kuin mikään kirjoista luettavissa oleva.
♥ Vähän ennen lounaalle lähtöä näen verkosta, että lehti pyytää arviota tänään jaettavasta Finlandia-pystistä. Mietin sitä bussissa ja ehkä kotiin kävellessä, mitä kohteliasta voi sanoa, onneksi sekä palkinto että palkittu ovat täysin ympäröivien mediailmiöidensä näköisiä - kuka tahansa journalisti voisi tehdä paremman arvion ja minäkin voin sanoa sentään jotakin.
♥ Illalla Tursaan Turilaat seikkailevat Aamukylässä, ratkovat murhamysteeriä ja poistuvat tilhien värittämällä laivalla.

5.12. Aamuyöllä herään taas liian myöhäisten kahviannosten seurauksena. Alan lukea metaaniklatraatin paksuista ekotrilleriä, jään heti koukkuun, kirja on täydellinen yhdistelmä Isomäki-tyylistä asiascifiä ja poralauttaviihdettä. Onnekseni en ole nähnyt missään myöskään arvosteluja tästä "Pedot"-järkäleestä, joten juonen avautuminen ihmistä tarkkaileviin valaisiin tuntuu siltä kuin lukisinkin yhtäkkiä Saarun nanowrimoa.

♥ Päivän kierroksella on hiljaista, kirjastossa hyllyyn on palautunut uusia devareita. Paluumatkalla olen juuri laskeutumassa Lukulaarin aarrekammioon, kun mielessä naksahtaa kohdalleen jokin palikka: VOIHAN TAPPERIN TAPPERIN TAPPER! Olen laittanut eiliseen arvioon "Kain Tapper" kun piti tarkoittaa Harri Tapperia.
Ei tällaista pitäisi päästä eli päästää tapahtumaan, ei yrittääkään kirjoittaa kiireessä tai väsyneenä, jos kerran aikaa oikeasti olisi, jopa eilenkin ollut, kirjoittaessa printtimediaan, johon virhe taltioituu kiukaansytykevaiheeseen saakka.
♥ Aamun Hesarista Finlandia-uutisointia lukiessa tuli tietysti mieleen miten kategorisoivalla tavoin vaarallista on rakentaa jatkumoa F-palkitusta identiteettiproosasta juuri homotematisointiin nähden. Toisaalta ihmetyttää, ettei kukaan kirjoita siitä Väisäsen kirjailijakuvan kohdalla, ainoastaan henkilöjutuissa. Tuskin Väisäsen taide mitään hillitöntä queer-näkökulmaa kantaa, mutta kai "identiteetin monisyisyys" liittyy kirjoittajan seksuaalisuuteen muutenkin kuin että romaaneissa kuvataan "hengen ja ruumiin kamppailua", kuten joissakin arvsteluissa somastellen sanotaan.
♥ Vai siinäkö se identiteettipolitiikan raja kulkee, että jos kirjailija ei KIRJOISTAAN puhu seksuaalisen identiteetin yhteydessä niin ei sitten ainakaan kriitikko voi sitä tehdä? Silloinkaan kun se olisi ... kulttuurista aikalaisreflektiota...?
No, yhtä hyvin voi olla, että suomalainen 'seksuaalisuus on yksityisasia' -asenne asettaa rajat arvosteluissakin - tai sitten pelätään päädyttävän samanlaisiin ylitulkintoihin kuin Asko Sahlberg irviessään F-palkintoa vähemmistöjen suosimisesta.
♥ En tiedä. Lukukirjoitan vain sen perusteella, mitä kulttuurissani näen linjautuvan, rakentuvan, kiinteytyvän.
Lärpyn lärpyn, ja takaisin Lukulaariin. Lehdeltä tulee nimittäin viesti, että eivät olleet huomanneet lähettämääni arviota (maksavat silti palkkion koska tilasivat), joten kerrankin digiaika kuivaa sen minkä kasteleekin (tai pyyhkii minkä paskottaa jne...)!
Illalla kohti Riihimäkeä ja huomenna Hyvinkäätä.

6.12. To. Itsenäisyys on idylli maaseudulla, ja sellainen voi löytyä näköjään jopa Riihimäen keskustasta. Oli niin pimeää ja märkää, kun tulin asemalta, ettei ympäristöä juuri nähnyt, tunsi ja kuuli vain sateen, hengittävän vanhan puutalon, 150 vuotta. Nukuin niin sikeästi S&J:n salongissa, etten herännyt edes siihen, kun kissa oli livahtanut teilleen ja palannut joskus lähempänä itsenäisyyden aamunkoittoa takaisin sängylle.
♥ Istuksimme isossa tupakeittiössä, muut nauttivat kahvia ja Soskun leipomaa ruispohjaista pinaattipiirakkaa, minä napsin punkkua tuomastani tonkasta. Tietokoneen kuvaruudulla laulaa eilispäivän lapsitähtikuoro "Sininen ja valkoinen", se on niin hyperrealistista, että tekee immuuniksi tämän päivän pateettisuudelle.
♥ Iltapäivällä lähdemme Hyvinkäälle, sade ja maa ovat aina vaan mustempia, mutta täälläkin on metsän rauhoittamat ja eristämät alueensa. T&E:n idylli on vain yhden kissan kevyempi kuin S&J:n, mutta heillä on sitä vastoin ruotsalainen keyvttakka, se hehkuu miltei samanlaista lämpöä kuin kissat, ja, hmmm, minimac-koneista puhumattakaan. Juodaan sivistäviä juomia, katsellaan Linnan juhlien sisääntuloa ja opitaan naisilta ketkä taiteilijat ottaneet vaimon aveciksi rakastajan sijaan ja ketkä yllättävät juuri päinvastoin.
Naispuolisilla vieraillahan ei vastaavaa ylellisyyttä ole.
Eletään vuotta 1907 ja "eron kuivettama enkeli" ryömii sisään tsaarin palatsiin veriseen lakanaan kietoutuneena.
♥ Ja samaan aikaan viidakkossa: vaihtoehtobileet on eteisessä, pogoillaan Pellen tahdissa, se onkin tarpeellinen lämmittely minulle, sillä vielä on palattava puolijuoksua Hyvinkään asemalle läpi sateen ja outojen polunristeysten, olen oikealla raiteella täsmälleen 23:02 hiestä ja sateesta märkänä. Sen sijaan mitään pelkäämiäni kännisten kansalaisten jengejä ei liiku sen paremmin Hyvinkään kuin Riihimäen keskustassa, ei sitten Tampereellakaan.
Matkalukemisenani on Isomäen poralauttatrilleri. Se on ehkä Riston tärkein kirja, mutta oudon hätäisesti rakennettu, henkilökuvat kuin copypastea jostain nuorisojännäristä ("Tää ois tosi rankka jätkä ampumaan jousipyssyllä hevosen selästä ja sen tyttökaveri ois hei inkkari.."). Vaikea ottaa vakavasti, vaikea sanoa mitä siitä voisi sanoa. Helpompi tietää, mitä ainakin täytyy olla sanomatta: arvioita kirjan kirjallisesta laadusta.

7.-8. Hiljaisia välipäiviä. Valepäiviä? Sitäkin, aurinko ei näyttäydy, kaikki lumi on sulanut, yöllä mittari näytti jopa kahdeksaa astetta lämmintä Teiskontien päällä. Saaru palaa juhlimasta Helsingistä, muuten roikuskelemme kotona ja sen ympäristössä.
♥ Kone ja kirjat eivät ota nyt avautuakseen... Potuttaa jo etukäteen vuotuinen Portti-kisa eli sen palkinnonjako ensi tiistaina; tänä vuonna tuli taas vaihteeksi pelkkiä kunniamainintoja; potuttaa että potuttaa kun EI olisi oikeutta saatuaan kerrankin elämässään JUURI spefin alalta tasan sitä mitä aina aikonut toivovansa saavan, kun kerran rahoitus nyt 'spefin estetiikka' -kirjaa varten, ja siihen voin räväyttää kaikki ne ideat, joita aina hautonut, pitääkseni takataskussa rahanarvoista tietämystä täydellisen spefi-tarinan tekemisestä.
♥ Ja: potuttaa oikeastaan perkeleesti - koska JOS en pysty pukemaan tätä erityistä tietämystäni spefin estetiikasta novelleiksi, niin miten voin vakuuttaa ITSEÄNI myöskään teoreettisen tiedon merkityksestä? Muut voi kyllä vakuuttaa jo pelkillä esimerkeillä ja korkeamman (vieraskielisen) tiedon referoinnilla, mutta jokin omimman planeetan kotiseutu on vieläkin löytämättä.
Olisin ihan valmis mennäkseni haastamaan virtuaalista riitaa genremoderaattoreiden kanssa, mutta onneksi yliopiston verkkopalvelu on totaalisesti nurin (huollossa), joten konetta ei tule juuri avattua ennen sunnuntai-iltaa. Siihen mennessä potutus&sipulitus -sekoitus on laittunut paistumaan jonnekin alitajuntaan...

9.12. Su. Miltei kirkastui, sinistä näki pilvien välissä. Käveltiin puistometsässä, autojen ääni kantoi kaikkialle, niin kiire joulun vietossa, ja itse ihmisillä kuten meillä ei muuta vaihtoehtoa kuin etsiä uutta asuntoa bussinkantaman säteellä.
Illalla ehdittävä yksi kaunoarvostelu, tälle päivälle Porttiin luvattu: Megatron Braineater: Kapteeni Shiva, osa 1.
Tuorein tietokritiikki on puolestaan Waltari-kirjasta naputeltu esittely. Eipä kahvipöytäkirjasta kummempaa arvostelua voisi tehdäkään?
Vielä kun saisi alkavalla viikolla jotain aikaiseksi Isomäen ja Onkkelin romaaneista, sekä Nostalgia-artikkeleiden kokoelmasta, niin syksyn tärkeimmät kritiikkityöt olisi hoidettu.

10.12. Ma. Vielä yksi väliviikko ennen joululoman aloitusta.
Ja harmaata on kuin aatoserkkolan palauteluukulla.
Tänä aamuna Hesarin kulttuurisivut aloittaa taas tyypillinen hesarilainen hätäpulla, 2/3 sivusta täyttävä kolumni kuvineen, kun teinitoimittaja Esa Mäkiselle ei ole muistutettu, että hän kirjoittaa nykyään valtakunnan isoimpaan sanomalehteen eikä ylioppilasaviisiin. Siispä 2/3 osaa kulttuuriosaston kansisivusta käytetään sen jankkaamiseen, että Matti Vanhanen oli muinoin paikallislehdessä, jossa ei tarvitse erottaa toisistaan mainosta ja uutista. TÄMÄN perusteella Mäkinen rakentaa ajatuksen, että Vanhasen "mediasuhde" periytyy moisesta journalistisesta alisuoritteesta. Siinä se. Koko juttu. Ei mitään muuta tarvitse tietää eikä osata aiheesta.
Ja mistähän Esa Mäkisen mediasuhde mahtaa periytyä? Aku Ankan lukemisesta?
Ainakin juttujen tason perusteella.
♥ Kokonaan toinen juttu on se, miksi Hesarissa ei soi hälytyskellot - tai miksei meillä lukijoilla pelaa enää mikään, kun tilaamme tällaista roskaa aamuihimme??
Ilmeisesti talvella ja kesällä kansa on yhtä lailla uuvahtanutta...
Vakiokierroksella varaan viimeinkin salin helmikuista runoseminaaria varten: se on siis 16.2. lauantaina kello 12-15. Sitten ansaitusti syömään Gopaliin... mutta rauhaa ei löydy, kun paikassa pitää yhden naisen showta tamperelainen ex-parlamentaarikko, huutaa kännykkään jotta koko ravintolan väki kuulisi hänen seuraavasta ohjelmanumerostaan TV2:ssa - ja mitä hänen kävelemään oppinut Hannes-poikansa yrittää tehdä vegaanisen ay-väen hyväksi.
♥ Kotimatkalla tehtävä lisää töitä ruoan sulattamiseksi, muotoilen aatosraportin kuubalaisen toverimme Brunon tapaamisesta.

11.12. Ti. Illalla sitten viimeinkin Portin pykäläjako. Teen siitä lyhyen jutun Finnzineen ja VerkonAatokseen, onpahan hyvä syy olla paikalla. Ja onneksi syy kiirehtiä kotiin: TursaanTurilaat seikkailevat syksyn viimeisen session Thauralonin kortteleissa.

12.11. Ke. Erityisen huonosti nukutun yön jälkeen iskee palava tarve löytää uusi asunto. Ajamme bussilla Tahmelan ja Hyhkyn rajamaille, kävelemme rannalla ja kuulostelemme miten valtateiden meteli kuuluu tänne. Erittäin hyvin.
HUONOMPI HOMMA.
Vain Tahmelan aivan itäisin osa on talojen keskellä hiljainen, mutta jos nousee vähänkin ylös Pyynikkiä kohti niin meteli ja kohina alkaa taas kuulua.
Unohtakaamme siis tämä kolkka uuden kodin mahdollisuutena.
♥ Illalla pikkujoulun pukkina, siellä mieli kohoaa, vaikka olen jälleen kuokkimassa muiden pikkujoulussa. Ovesta tullessa Kirsti huudahtaa "ai se on soikkeli" ja minulla menevät pasmat eli sanat sekaisin laulusta, jolla tarkoitus vastata lasten säkeistöihin.
Mutta kotona pelaamme taas Samuraita ja hetkeksi autometelin kiusa unohtuu.

13.12. Pakkaspäivä. SARVin ja SKR:n kokoukset, syön lounaaksi einestä toimiston mikrosta. Yritän jäädä Hesaan illaksikin, mutta ei löydy motivaatioon aineksia. Sakari on lähtenyt työhuoneesta jo 15:lta vaikka on virkamiestutkija.
♥ Sitten kun seisoksin yliopistolla ja mietin, jäisinkö kuuntelemaan Sirpa Kähkösen esitelmää historiallisen romaanin naiskirjoittamisesta, näenkin kirjailijan kävelevän sisään muhkeassa minkkiturkissa. Joopajoo, tuumii tämä, nyt tiedän miksi naiset kirjoittavat historiallisia romaaneja - ja ehkä kuvittelen luulevani senkin, miksi niiden miehet vaativat pornoa lähikirjastoihin.

14.12. Pe. Elokuvissa "Musta jää". Autojen murina taas vaivaa korvia enemmän kuin kesällä tai syksyllä. Arvostelutöistä yksi pois: Risto Isomäki: Litium 6.
Verkossa roikun miettimässä tammikuun matkoja, valikoimassa reittejä. Lopulta kuormitteiden punninta johtaa siihen, että yhden välilaskullisen lentomatkan sijaan on "vihreämpää" valita kaksi suoraa ja lyhyempää lentoa, edestakaisin Budapestiin ja kaksi viikkoa perillä. Lapsen synnnyttyä elänkin sitten jotain ihan muuta eli oikeasti vihreää elämää. Juupajuu, uskonhan minä joulupukkiinkin koska se OLEN minä.

15.-16.12. Taas yksi mediaviikko ohitse. Mitä hyvää siitäkään jäi mieleen, eipä mitään, pelkkää lööppitavaraa on taas kärrätty ihmisten etupihoille, huumepoliiseista, jotka taistelevat hollywood-tyyliin sisäistä tutkimusta vastaan.
♥ Viikon paras uutinen oli varmaankin se, kun Helsingin yliopisto tunnusti avoimesti, että se ei ole pitkiin aikoihin kyennyt huolehtimaan väitöskirjojen esitarkastuksen tasosta, etenkään humanistisessa tiedekunnassa. Moinen tunnustus vahvistaa sen, miten on mahdollista, että Korsisaaren ja von Baghin kaltaiset tapaukset ovat päässeet väitössaliin saakka, ilman, että ne ovat herättäneet kysymyksiä palloventtiilin auki jäämisestä jossain tarkemminmainitsemattomissa paikoissa akateemisen tutkimusputkiston ja hesalaisten ankkalammikoiden välillä.
♥ Ja kun Aamulehteä puolestaan lukee niin Nokian vesikatastrofi näyttää aina vaan hullummalta. Lauantain AL:n mielipidesivuille kirjoitti joku DI että hän ei ole vieläkään nähnyt TEKNISESTI USKOTTAVAA selitystä sille, miten jätevettä pääsee kunnalliseen vesiverkkon, jonka paine on aina lähtökohtaisesti isompi kuin jätevesiputkessa.
Ja samassa lehdessä oli sattumoisin kirjoitus Tampereen kunnallispolitiikkaa hallitsevasta grynderipiiristä... Kun sitten tähän vielä lisää kuulemani pätevän määritelmän, että Tampereella ei ole kaupunkikulttuuria vaan porilainen liikennekulttuuri, voikin kaupunki tehdä antiespoot eli hakea parkkipaikan tai tienlevennyksen oikeuksia.
♥ Luen lauantaina Aamulehden asuntoilmoituksia, mutta yhtään viisaammaksi en tule sitten siitäkään, minne muuttaa Pirkanmaan alueella. Vaiko kauaksi pois? Katselemme jopa Hesan läheltä puutaloja. Eihän meitä mihinkään sido, jos vaan Lasloliisan pistää johonkin lainalaatikkoon elämänmuutoksen ajaksi.
♥ Mutta myöhään sunnuntai-iltana huomaamme sentään keskusta-asumisen edut: kello kymmeneltä neiti alkaa tehdä sushia (ilman raakaa kalaa, tietty) kunnes huomaa, ettei talossa ole soijaa - sitä kun ei saa lähikaupasta luomuna! Mutta hätä ei lue nakkia, 10 minuutissa fillaroin (mahdollisen) ei-gm-vapaan-soijapullon K-Ekstrasta. Sitten herkutellaan "Kotiseudulla" ja sushilla.
♥ Viikonlopun töissä suoritan pois Nostalgia-kirjan arvostelun, ja Onkelin romaanista hautomani jutun.
Mutta jälkimmäistä en laita verkkoon. Ei siksi, että arvostelu olisi huono, vaan koska kirja on niin hyvä - että siihen liittyviä ajatuksia sietää kehitellä esseen ympärille, ja jotakuinkin jo tiedänkin millaista esseeteosta alan työstämään Varsinaisen Tekstityön lisäksi; työnimenä "Parnasson alemmat rinteet".

17.12. Ma. Sää sen kun lämpenee. Tänään piti postittaa joulukortteja, mutta ne unohtuivat kotiin, luukusta alkoi jo tipahdella muiden säällisessä kalenterijärjestyksessä hoitamia adventtitervehdyksiä. Päivän paras uutinen tulee tekstityöni mesenaatilta eli Säätiöltä: voin saada apurahan neljässä köntässä, tosin verottajan kanssa joudun kamppailemaan itse, voinko rytmittää vanhempainvapaan osaksi tällaista hankerahaelättilään elämää. Pitäisi siis keksiä jokin negatiivinen kysymysmuoto, koska verottaja vastaa kuitenkin aina "ei".
♥ Illalla vierailevat M&E, juodaan glögiä ja pelataan "Samuraita" neljästään.
Addiktiivinen peli, vieraiden lähdettyä jatkamme vielä kahdestaan kamppailuja Japanin herruudesta pidemmälle aamuyölle kuin kelvolliset tv-sarjat.

18.12. Ti. Selkenevää sinistä lupaili taivas, tai sitten kevättä. Synttärini kunniaksi saan valita mihin ulkoilemme, valitsen tietenkin aarteen... ei kun asunnonetsinnän itäisissä kaupunginosissa. Testaamme tällä kertaa Annalan ja Kaukajärven äänimaisemaa: MIINUSTA TULEE TÄNNEKIN!
Ohikulkutien ja/tai Kangasalan tien kohina kuuluu nimittäin aivan selvästi vielä Kaukajärven metsäänkin. Ja mitä lähemmäksi tulee itse järveä, sitä intensiivisemmäksi kohinakin käy. En ymmärrä, miten kukaan voi edes kuvitella elävänsä idyllissä, olipa se Pispala tai Kaukajärven ökyalueet, jos tällainen on se ympärivuotinen äänimaisema jonka kohtaa aina ulos astuessa.
♥ Lounas intialaisessa ravintolassa. Kotiin palaaminen ruuhka-aikaan tuntuu edelleenkin kuin tiheään tärinään tunkeutuisi, mutta onneksi on tämä nettiyhteys: voi alkaa selaamaan uusia potentiaalisia paikkoja kodiksi.
Jäljellä ei kyllä ole enää muuta kuin Lempäälä, Siuro ja Oriveden nurkat. Näistä Lempäälä osoittautuu ylivoimaisesti parhaaksi, vaikka sen osalta on vähiten käsitystä, milltä siellä näyttää - ja KUULOSTAA?
Mutta jotain lempääläistä paritaloa voisi hyvin harkita...
Illan pimetessä alamme puuhastella pienten hangenalaisten jyrsijöiden raivolla, kaikkea mitä joulua ennen on ollut tarkoitus työsuorittaa; siis juuri sellaisia hommia joiden deadlinesta ei kukaan muu ole kuukausiin välittänyt kuin me tontut joulun alla.
♥ Itse kirjoitan "Mustasta jäästä" ja Philip Rothin romaanista. En niin tekijöidensä kohdalta kuin asiantuntevasti pitäisi, mutta sentään fanittajana. Ja sehän takaa nykyään SINETTISEMMÄN allekirjoituksen tekemisiin kuin mikään akateeminen titteli?

19.12. Ke. Naapurissamme on varmaan jokin hiukkaskiihdytin, jonka voimakenttä on sekoittanut kameramme, digiboximme ja kaukosäätimemme. Laitetta luultavasti huolletaan aamuyöllä, sillä tämä on jo neljäs tai viides kerta kun herään naapurista kuuluviin SIIVOUSääniin.
♥ Huonosti nukutusta yöstä lähdemme molemmat kohti ikiyöhön saateltavaa S:n isoäitiä, siis Helsingin Puotilan kappeliin. Turistin olo, kun nuokkuu junamatkan ja huomaa yhtäkkiä olevansa metrossa ja sitten kappelissa, jossa kuvitteli näkevänsä ateistin hyvästelyn, mutta sepäs sitten onkin ihan kristillisellä hömpällä varustettu tilaisuus... okei, eipä asia minun horisonttiini kuulu, mutta ei ilmeisesti vainajillekaan se, millaista maailmankatsomusta he ovat edustaneet ja mitä jättäneet tähän maailmaan todellisista toiveistaan.
♥ Muistotilaisuudessa kuullaan sentään Baezin "I shall be released". Sitten vierailemme Rastilassa lounaalla, S:n väki vaihtelee joululahjapaketteja. Illan virallinen osuus on puolestaan STk:n kirjaston siirtäminen Pekan luota Hannen kellariin, mistä se piankin (?) haetaan kasvamaan kokonaiseksi instituutiksi... jonnekin, Tampereelle tai ties minne...
Päivän huikein tuuri oli siinä, että juuri kun käyn noutamassa BookPlussasta tilattuja kirjoja, sinne on tänään tullut Saaralle tarkoittamani teos!
Suomalainen verkkokauppa toimii keskimäärin vielä hasardimmin kuin ulkomaiset.
♥ Vielä ehdimme nähdä Mariaa Painobaarissa ja paluumatka junassa meneekin taas ihan hortensiana. Keskiyöllä kotona alkaa jo virkistyä, tilaisuus paketoida tätä vuotta pois pöydältä; kirjoitan vielä Turkkarin pyytämän "Vuoden Kolahdukset" -listan kolmesta kovimmasta kulttuuritapauksesta:

1.Grizzly Man. Werner Herzogin elokuva tuli Suomeen kaksi vuotta myöhässä ja vain vilahti teattereissa. Positiivisen häiritsevä nisäkäsdokumentti ihmisestä, joka haluaa tulla karhuksi. Tämän lähemmäksi villin luonnon autenttisuutta ei filmidokumentti pääse.
2.Sari Peltoniemi: Suomu. Ainutlaatuinen yhdistelmä kasvukertomusta ja fantasiaa, vampyyritarinaa ja vaihtoehtohistoriaa. Kirja joka antaa uskoa suomalaisen nuorisoromaanin omapäiseen kehittymiseen. Tässäpä meille Suomen philip pullman?
3.Tampereen Teatteri: Hedda Gabler. Myöhästyin Ibsen- juhlavuodesta, mutta onneksi TT:n esitys pyöri vielä keväällä ja herätti kiinnostuksen ihmishirviöiden lumoavuuteen. Myöhemmin tänä vuonna nähty elokuva "Musta jää" osoitti, että perhedraaman naiskuva voi olla raju ilman nihilismiäkin.

20.12. To. Aurinko näyttäytyy pitkästä aikaa lämpöasteiden keralla. Luntahan tämä tällainen ei lupaa, etenkään tänne etelään. Kirjastossa palauttamassa devareita ja tekemässä varaus Budapestin hotelliin. Kotona en vieläkään luota palomuurimme mahtiin sen vertaa, että uskaltaisin käydä verkkopankissa tai käyttää luottokortin numeroa. Niin, tätä tällaista sukkasillaan hiipimistä joulu on korkokapitalismin aikakautena!

22.-27.12. Joulun mysteeri on muuttunut valkoisesta mustaksi ja sen punavihreät laulut vaihtuneet hopeisiksi mainosjingleiksi. Vain hyvin kaukana maaseudulla voi vielä säilyttää aavistuksen oikeanlaisesta joulusta, sään ja takkatulen armoilla vietetystä. Savossa satoi juuri aattoa edeltävänä viikonloppuna ohuen lumikerroksen, lauantaina pakkanen putosi kuuteen asteeseen, eikä edes sunnuntainen sumu pystynyt aaton tunnelmaan, vaan vasta jouluyönä alkanut sade sulatti lumen, toi takaisin syksyn ja kalenterivuodesta piittaamattoman planeettasään.
♥ Joulua seuranneet päivät menivät sitten sisällä enemmänkin tv:n kuin takkatulen horteessa. Kärpän jäljet ehdin nähdä vielä jään päällä ennen kuin salmesta lähtivät viimeisetkin talven merkit. Naapurin ahneuksissaan hakkauttamat lähimetsät päästivät tuulen talon nurkille, rikoksen mittasuhteet olivat nekin nykyjoululle ominaiset: naapuri oli myynyt talojemme lähipuut StoraEnsolle voidakseen lähettää tyttärelleen törsäysrahaa Amerikkaan asti; savolainen metsäballadi 2007 ?
♥ Toisen puolen naapurit olivat puolestaan tilanneet ison lastin lautaa aidan rakentamiseksi tonttien väliin. Tämä on heidän vaihtoehtonsa sille, että kävisivät pyytämässä anteeksi kulunen vuoden remuamistaan ja lapsensa väkivaltaisia uhkailuja. Tai sille että emme näe mitä naapuritontilla tapahtuu seuraavissa kesäjuhlissa. Mutta eihän meidän itsemme sitä tarvitse nähdä . riittää kun soitamme paparazzeille; salmihan on niin kapea, että vastarannalta voisi kuvata vaikka polaroidilla millaisia sikajuhlia Suomen urheilujohto viettää naapurissa.
♥ Torstaina vanhemmat kävivät hakemassa meidät kaupunkiin. Äiti ehdotti puolivakavissaan, että he voisivat myydä mökin pois ja auttaa meitä ostamaan talon jostain Näsijärven rantamilta. Puolitotisessa maailmassa sekään ei taida olla mahdollista: Hämeessä on rannat myyty ja talot hinnoiteltu niin korkealle, että parempi olisi etsiä sitä joulumökiksi kelpaavaa kotia jostain Inarinjärven korkeudelta.

28.12. Pe. Varhainen aamujuna Jyväskylään. Valoa tai lunta ei täälläkään näkynyt. Söimme paikkakuntaan kuuluvat pizzat ja hajaannuimme: minä juoksin yliopistolle seuraamaan Niemi- Pynttärin väitöstä, S sai autokyydin Tampereelle.
♥ Illan pimetessä kävelykatu täyttyy ale-ostoksien tekijöistä. On niin leutoa, että kirkkopuistossa voi istua lukemassa lehteä, dramaattisesti valaistu penkki riittää pitämään lämpimänä. Kaupungin maine Suomen Ateenana toteutuu vasta karonkassa, se on kuin sukujuhla keskustelevuudessaan ja epämuodollisuudessaan.

29.-30.12. Vaikka metsänpohjat asfaltoitaisiin eivät ne voisi heijastaa enemmän synkkyyttä kuin tällaiset mustat vuodenlopun lumettomat päivät, kun taivaalta valuu vettä ja räntää eikä uuden kodin paikkaa osaa edes arvuutella. Käymme sunnuntaina katsomassa hirsirunkoista taloa Härmälässä, ja vaikka talo on varsin kehnossa kunnossa, ovesta lappaa ostajaehdokkaita yhtenä jonona.
♥ Pidämme sadetta kahvikupin verran R-kioskilla, juuri muita palveluita ei Härmälässä ole tarjolla, se olisi sikäli sopivan kämyinen paikka asua, vaikka sen rannoille suunnitellaan uusia talonpohjia tuhansille ihmisille. Ääimaisema-testissä se saa kohtuulliset pisteet: ison tien humina kuuluu taustalla mutta vain ohuesti. Hatanpäältä tuleva väylä on tietysti sunnuntaina erityisen hiljainen, joten ihan tämä kuulokuva ei vastaa todellisuutta.
TULEVIA PAIKKOJA & TAPAHTUMIA

2007
2008: 9.1. ministeritapaaminen Lukukeskuksessa.
2008: 15.-28.1. matkalla Itä-Euroopassa.
2008: 16.2. Yhteiskunnallisen runon seminaari Tampereella.
SYKSYLLÄ 2007 KIINNOSTAVAT KIRJAT:

KOTIMAISISTA Ala-Harja Riikka: Jättiläinen Hassinen Pirjo: Suistola Honkapää Päivi: Viides tuuli Hännikäinen Timo: Taantumuksellisen uskontunnustus Risto Isomäki: Litium 6 Jalonen Riitta: Veteen pudonneet Järvelä Jari: Romeo ja Julia Karppi Mikko: Väinämöisen vyö Kivi Rosetta: Pomo on pahin Kähkönen Sirpa: Lakanasiivet Levola Kari (toim): Kirjailijan työmaat Liimatta Tommi: Muovikorvo Linden Zinaida: Kirjeitä Japanista Mäkelä J. Pekka: Nedut Nylén Antti: Vihan ja katkeruuden esseet Onkeli Kreetta: Kotirouva Arto Paasilinna: Rietas rukousmylly Ruusuvuori Juha: Pyhän kalan kultti Jani Saxell: Huomispäivän vartijat Supinen Miina: Liha tottelee kuria Jarkko Tontti: Luokkakokous Antti Tuuri: Kylmien kyytimies Maarit Verronen: Saari kaupungissa Åsbacka Robert: Torin laita ULKOMAISISTA: Barnes Julian: Arthur ja George Coupland Douglas: Jumalan jälkeen Loriga Ray: Mies joka keksi Manhattanin Maguire Gregory: Noita McCall Smith Alexander: Unien Angus McEwan Ian: Rannalla Roth Philip: Jokamies

PÄIVÄ	TAVOITE	VALMIS
1	1700	3001
2	3400	6031
3	5100	9535
4	6800	11740
5	8500	14576
6	10200	16843
7	11900	18779
8	13600	20486
9	15300	n. 22500
10	17000	25041
11	18700	27031
12	20400	27031
13	22100	27031
14	23800	27031
15	25500	27031
16	27200	27031
17	28900	27031
18	30600	27031
19	32300	27031
20	34000	n. 34000
21	35700	n. 36000
22	37400	37767
23	39100	n. 39000
24	40800	n. 40000
25	42500	41780
26	44200	n.43600
27	45900	n.45300
28	47600	48761
29	49300	50017
30	50000	50017