Markun Majakka

 

 

SOIKKELIN PIENI VII(DA)KKOKIRJA 2010

Hyppää suoraan nykyhetkeen...

 

 

2010 - tammikuu

 

1.1.2010. Perjantai. Viime maanantaina joulusää hetkeksi helpotti ja lauhtui lähelle nollaa, mutta sen jälkeen on tullut joka päivä lunta ja lisää pakkasta. Tänään mennään miinuksella 20:n kohdalla ja aurinkokin kävi esillä.
Olemme onneksi viettäneet viikon sisällä pakaten tavaroita.
Mellun,Christinen ja Arjan ansiosta olemme saaneet välillä Alman pois jaloista päästäksemme purkamaan huonekaluja. Tähän mennessä olemme heijanneet pois kuormasta vanhan pesukoneen, printterit, pölyimurin, vuodesohvan, sekä kaikki VHS-kasetit ja tietokonedisketit.
Silti tavaraa riittää tolkuttomasti. 80 muuttolaatikkoa levittyy ja täytyy hyvin helposti kolmen huoneen irtokamoiksi oletetuista sisällöistä.
♥ Mutta voiko asumisen oheiskamaa sanoa EDES sisällöksi sen enempää kuin nykypäivän elokuvia tai kirjallisuutta? Kaikki millä ihminen elämäänsä sisustaa on nykyään vain osa mediamaisemaa ja kaikupohjaa. Koska sosiaalinen elämä puuttuu, ei olohuoneenkaan oleteta olevan muuta kuin "kotiteatteri".
♥ Parhaiten nykypäivän fiktion surkea tila paljastuu edelleenkin kirjallisuuden puolella. Mark Lawson tiivisti Dan Brownin esikuvallisuuden näin:

"Is this what fiction in the 21st century has become? A novel by someone who doesn't know how to write for people who don't much like reading?"

 

4.1. Ma. Uusi kotimme on täydellinen, mutta talo kaikaa kuin tiilirumpu.
Iltaisin kuulostelemme naapureiden elämää ja ihmettelemme, miten kauan kestää ennen kuin sopeudumme tähän, että jokainen yskähdys ja kolahdus kuuluu lävitse - eikä suinkaan seinän takaa vaan alakerrasta.
♥ Kun asunnon edellinen asukas kertoi lapsena käyttämästään viestisysteemistä, jossa kolmannen ja kuudennen kerroksen välillä saattoi pianoa soittamalla sopia lähdetäänkö pihalle, niin silloin se kuulosti hyvinkin söötiltä cityelämältä.
Ei kuulosta enää... vaikka toisaalta taas maisemat ikkunasta Kalevan ylitse ovat joka aamu ja ilta niin RAUHOITTAVAT kuin ne kaupunkimaiseman KONTROLLITUNTEESSA voivat olla.

 

5.1. Ti. Toinen päivä työpaikalla. Yliopiston rakennukset ovat... no, ei ainakaan dickensiläisen kolkkoja, koska näiden seinien välissä eivät viihtyisi aaveetkaan, vaan ainoastaan tutkijat ja ruokalan soppa-aikoja vainuavat kantapeikot.
Siinä missä Turun yliopiston humanistirakennus, 70-luvun alulla rakennettu Juslenia, muistutti tiiliharjoitelmaa varavirastosta, samassa hengessä tämä Pinni B muistuttaa teräslasitutkielmaa alkusammutukseen erikoistuneesta terveyskeskuksesta.

♥ Tänä pänä muistan tuoda mukanani muistitikun, jotta saan artikkelit ja keskeneräiset käsikirjoitukset työhuoneen koneelle, mutta kaikki vuosien 1989-2006 kurssimateriaali on edelleen jollain BU-rompulla, purkamattomien muuttolaatikoiden uumenissa.
Ensimmäinen opiskelija käy tänään jo vastaanotollea sopimassa tenttikirjoista. Menee kymmenisen minuuttia ennen kuin tajuan mistä ihmeestä hän on keksinyt ehdottamansa kirjat - tietysti oppiaineen omalta suosituslistalta, jota en ole huomannut.
Siis kaikin tavoin tuttu työpäivä!

♥ Tänä aamuna mittari näytti alle neljä astetta, mutta tuuli on niin kylmä, että asteita voisi olla kaksikymmentäneljä. Sateenkaarihalo nousee työhuoneesta katsottuna suoraan Patrian selkänahasta, mikä ennustanee Suomen julistavan sodan sopivan kokoiselle viholliselle, todennäköisesti Kosovon albaaneille.

 

6.1. Ke. Talomelua tulee kuitenkin enemmän seinän takaa, joten päätämme muuttaa...
..makuuhuoneen paikkaa. Puran sängyn idänpuoleisesta huoneesta ja kokoan sen uudelleen lännenpuoleisessa, joka on vielä valoisampi ja lämpimäpi kuin edellinen, mutta merkitsee Saaran työhuoneen siirtymistä saman tien.
♥ Sää on aivan uskomaton. Tämä talvi tullaan muistamaan siitä, että lumi satoi kuin jää ja kostea kylmyys tunkeutui kaikkialle, etenkin keuhkoihin. Loppiaisen kunniaksi käymme Kotipehkussa, paikkaan viimeisen fillarin renkaan ja pääsen viimeisille ihanille löylyille... istun halkojen päällä terassilla ja nautin höyrystä joka kohoaa iholta...
♥ Kotiin polkiessa luonto kostaa, kasvot ja rintamus ovat valkoisen kuuran peitossa.
Pakkasta on -17, mutta jäinen utu leijuu kaikkialla kaupungin päällä. Kun Iidesjärven itärannalta katsoo kaupungin suuntaan niin keskustan valoja ei erotu, niin tiheä on utu, ja edellisenä yönä kaikki kirkkaimmat valot heittyivät keiloina ylös taivaalle kuin se olisi ollut tyyntä heijastavaa vettä.

 

7.1. To.
Viime yönä ainoa metelöivä naapuri olikin väliseinän takana. Alma yskii niin syvään, että hänen kanssaan on valvottava. Auringon noustua yskä on muuttunut lieväksi kuumeeksi, mutta onneksi Saara on soittanut jo perhepäivähoitajan avuksi, jotta pääsen tänäänkin työpaikalle.
♥ Syytä on päästä, sillä lukukausi alkaa täydellä teholla jo ensi viikolla, ja vaikka kolmosperiodilla ei kursseja ole kuin proseminaari ja genrekirjallisuuden praktikum, jo pelkästään byrokratiaan orientoituminen vaatii tolkusti aikaa... joka on koneaikaa.

♥ Mediaa ei ehdi tai huvita vilkaista juuri muuta kuin otsikot. Eikä Suomessa mitään tapahdukaan, kun keskustelukin typistyy siihen, vaarantavatko kansalaisen terveyden vaunu- vai aseteräs. Päivän kulttuuriflopista huolehtii edelleen Hesari, jonka toimittaja yrittää vastata Kastemaan Heikin Kritiikin Uutisissa esittämään huoleen, että Picasso-näyttelyn tuominen saa kulttuurijournalistit heittäytymään selälleen ja nuolemaan galleristien kättä. Hesarin toimittaja selittää vastineessaan, että P-näyttely on niin ILMIÖ, että kulttuuriosasto voi tuhlata rahkeensa sen kontekstointiin.
Selitys olisi miltei uskottava, jos vaikkapa Hesarikin käyttäisi edes pienen osan resursseistaan ilmiön taustalla olevan taidebisneksen selittämiseen. Mutta sitähän se ei tee.
Taidebisnestä sen sijaan selitti kyllä eilisiltana Teema-kanavalla nähty dokkari, mutta sen näkökulma oli sankarijournalistin skuuppimetsästys.
Ja se taiteesta.
Ja se Teema-kanavan kulttuuritarjonnasta.

 

8.1. Pe.
Free-toimittaja pyysi listaa 00-luvun parhaista ulkomaisista (top 5) ja kotimaisista (top 3) filmeistä. Edelliseen oli helppo poimia 10 filmiä ilman erityistä järjestystä, ja jälkimmäiseen ei ollut juuri muita vaihtoehtojakaan kuin ainoat kolme kelvollista elokuvaa.
Kirjallisuuden puolella moisten listojen tekeminen olisikin aivan mahdotonta ilman kriitikon moraalin lopullista dumppaamista. 

ULKOMAISET TOP 10
Henkien kätkemä
Amelie
Uskollinen puutarhuri
City of God
1+2
The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford
Sideways
Gomorrah
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää
Mulholland Drive

KOTIMAISET TOP 3 
Lapsia ja aikuisia - Kuinka niitä tehdään? 
Hengittämättä & nauramatta 
Isältä pojalle

 

10.1. Su. Päivän aikana pakkanen hellitti ja yöllä kristalliksi muuttuneet koivut alkoivat havahtua talviunesta. Illalla oli niin lauhaa ja sumuista, että tuntui miltei keväältä - hakiessa lakritsijäätelöä kaupasta.
♥ Eilen pelailimme Dominionia 7 tuntia putkeen Jaakon kanssa. Pelin addiktiivisuus kävi ilmeiseksi, vaikka vuorovaikutteisuus on tosiaan niin vähäistä, että yhtä hyvin voisi pelata pasianssia kolmen tietokoneen ringissä. Tänään pelaamme kuitenkin hieman lisää Dominionia, kun Anna tulee kylään.

 

 

11.1. Alman nuhasta kuume on helpottanut ja hän nukkuu vaihteeksi täyden yöunen iltakahdeksasta aamuseitsemään. Asunnossa ympäriinsä juoksennellessaan hän ei välitä mitään lattialla nukkuvasta Annasta, mutta vanhempiensa hän ei anna nukkua hetkeäkään pidempään kuin itse.

♥ Lukukauden ensimmäinen päivä, proseminaari on kevyt aloitus, tosin yhä uusia byrokratian vaateita nousee esille. Kuvaavinta on se, että yliopiston hallintojärjestelmä lähetti flexim-avaimelleni kaimani salaisen PIN-koodin ja sen jälkeen kieltäyty ymmärtämästä, miksi minua ei löydy koko järjestelmästä.
♥ No, byrokatian edessä lauserakenne "Minä olen..." on ylipäänsä aina väärä lähtökohta.
Oikea muotoilu kuuluu "Minulla on / pitäisi olla pääsy..."

 

12.1. "Masennusta hoidetaan valaisemalla korvia", kertoo tuore uutinen - ja sitten ihmetellään miksi Suomessa on niin helppo esiintyä lääkärinä osaamatta mitään anatomiasta.
Scifistisiä sovelluksia korvavalohoidolle voi keksiä useitakin, etenkin tällaisena harmaan sumuisena päivänä, jolloin käytän hyppytunnit katsoakseni "Avatar"-elokuvan kolmiulotteisena.
Vaikutus tuntuu lähinnä nenänpielissä... tarina, musiikki ja hahmot ovat niin tyhjänpäiväisiä, että 3D-maisemissakaan ei mikään sytytä... polarisaatioon perustuva 3D-efekti on jostain syystä "Avatarissa" ihmeen tumma verrattuna siihen, mitä muistelen olleen Beowulfia katsoessa...
♥ Illalla jk-seminaari, kuin kohtaus elokuvasta "Yö museossa".

 

13.1. Ke. Hesari ohenee niin, että sitä ei pian enää erota eteisen lattialta, ainakaan Hublarin alta, jolla ei ole merkkiäkään hiipumisesta. Jokohan olisi aika vaihtaa suomenruotsalaisen kulttuurin kuluttajaksi?
Ainakin kriitikkona olisi helpompaa. Voisi antaa suomenruotsalaisille kirjoille tähtiä sen perusteella, montako suomenruotsalaista säätiötä on osallistunut teoksen rahoittamiseen. Ei riittäisi viisikään tähteä parhaille.

♥ Tänään ulkoilutamme lasta Sorsapuistossa, kun aurinko tulee hetkeksi esiin usvan takaa; ohut kristallimainen peite jäähilettä kirkastuu kuin kehnossa fantasiafilmissä puiden oksilla.
Lasta yritetään syöttää Gopalissa kummitädin läsnäollessa... uniaika on valitettavasti liian lähellä ja liikaa tuttuja ihmisiä joille esiintyä. Saamme sentään vinkin asunnosta, jonne päästä evakkoon tulevan putkiremontin ajaksi.

Vasta 14:ksi paarustan laitokselle, vastaanotolle - jolla ei käykään ketään.
Niinpä minulla on aikaa hoitaa ne UPJ-paperit ja -neuvottelut joista kategorisesti kieltäydyin Turussa, päivittää verkkosivuja ja kivittää yliopiston edestä rullaavaa panssarijunaa... ei vaan se onkin Patrian julkisivu JOKA KUULUU ASIAAN jos asuu tällä väkivaltaisella Keski-Euroopan vyöhykkeellä - niin kuin prof. Töttöröö eilen Hesarissa selitti.
♥ Aamulehden kolumnissaan (joulukuussa) Jyrki Lehtola vitsaili, että Hesarin uusi ulkoasu muistuttaa 1970-luvun Savon Sanomia - ja se on ihan totta, sisältöjä myöten: jopa yleisönosastosta voi löytyä sellaista nurkkakuntaista jupinaa joka tuo mieleen nuoruuteni mullikkabladetin.
Viikonlopun pohjanoteeraus oli kv-politiikan tutkija, joka avoimesti ihmetteli, että paraneeko maailma jos Suomella on pakolaiskiintiö.
♥ Useimmat ihmiset oppivat vastaukset tuollaisiin kysymyksiin jo lastentarhassa, mutta jotkut ilmeisesti kasvatetaan vieläkin ruutitynnyrissä.

 

 

18.1. Ma. Uusi kiireinen viikko. Eilen tein vielä keskiyöhön saakka editiota fantsukäsikseen, vaikka edes kotona pitäisi käyttää ylimääräinen aika siihen, mitä työhuoneella jää - sittenkin - tekemättä, siis tietokirjan naputtamiseen. Nukun 4 tuntia enkä saa sitten enää unta, lapsi herää pian perään eikä myöskään saa unta.
♥ Myöhemmin samana päivänä hän hyppää vaihteeksi sohvalta päälleen, tosin silloin äitinsä ja Annan vahtivuorolla, niin hyperaktiivinen on lapsikin... mutta taas selviää ja selvittää pelkällä säikähdykellä, kun äitinsä käyttää hänet Akuutissa tarkastettavana.

 

19.1. Ti. Hesarin julkisella osastolla jatkaa professori Töttöröö sen tolkuttamista, että Suomi EI ole väkivaltainen maa, kun kerran naisten perheissä kokemaa väkivaltaa ei ole tilastoitu niin kuin pitää ja koska naisjärjestöt saavat ihan liikaa tukirahaa asiasta puhumiseen. Professori Töttöröö nuhtelee toimittajia ja tutkijoita siitä, että nämä eivät nojaa faktoihin suomalaisten väkivaltaisuudesta kirjoittaessaan, mutta eipä hänellä ole itselläänkään tarvetta faktoihin silloin kun puhuu "naisjärjestöjen" saamasta rahallisesta tuesta tai siitä miten TODELLINEN väkivalta kohdistuukin syrjäseutujen juoppoihin miehiin.
He kun ovat varmasti (sosiologin?) tunnistettavia uhreja?

♥ Professori Töttöröö on taas elävä esimerkki siitä, miten akateeminen ihminen katkeroituu kyyniseksi kolohuutajaksi, kun joutuu loppusijoitetuksi Kuopion kaltaiseen syrjäkylään - ja esimerkki siitä miten vähän yhteiskuntatieteilijä voi ymmärtää MERKITYKSISTÄ.
Mutta jos Töttöröön kaltaisille semantiikkaa selittäisi, hän kuulisi vain yrityksiä kumota vuosituhantinen apinaveljien toiminnassa syntynyt hengentieto.
Voin hyvin KUVITELLA, miten Töttöröön kaltaiset patriarkkasosiologit salaa halveksivat kaikkea mitä joutuvat tutkimaan. Siksi he puolustavat tilastoja kuin esikoistensa oikeuksia.

 

20.1. Kaksi viikkoa jo mennyt siitä, kun viimeksi pääsi saunaan, tuntuu kuin sulaisi osaksi omia vaatteitaan, ja kynnetkin kasvaneet kuin kiinalaisella kiduttajalla, koska lapsi rikkoi leikkurin.
Silti olemme kotiutuneet suhteellisen nopeasti, kun edut uuden kodin koossa ja sijainnissa ovat niin huikeat. Kun Hallilassa piti kytätä sopivaa bussia jos halusi lapsen kanssa yhtään kauemmaksi, niin nyt ei tarvitse kuin rullata Sammonkadun pysäkille ja nousta ensimmäiseen keskustan suuntaan menevään nysseen: 4 minuutissa on juna-asemalla ja 7 minuutissa pääkirjastolla.

♥ Tänään piti olla suuren juhlan paikka, kun markkinatuomioistuin antaa langettavan päätöksensä siitä, että Sanoma News -korporaatio kyykyttää free-kirjoittajia vaatimalla näiltä mm.

1. Kaikki tekijänoikeudet, myös teoksen muunteluun, ostamiinsa teksteihin ja
2. Maksattamalla kirjoittajilla oikeudenkäynti kulut, mikäli vaikkapa Hollannissa julkaistu käännöslyhennelmä (Sanoma News toimii Euroopan mittakaavassa) vihastuttaisi jonkun osapuolen.

Nyt kun markkinatuomioistuin on siunannut media-alan orjatyösuhteet, ei ole kuin viikkojen kysymys milloin muutkin mediatalot seuraavat isoimman korporaation esimerkkiä. Elämme hiillostavia aikoja...

♥ Ja kuitenkin: minä elän! (sanoisi Finckelman)
Ja laitan lehdille toivelistaa kevään arvosteltavista kirjoista:


Tom Erik Arnkil: Kyyroksen kirja. Teos
Robert Crumb: Genesis
Kari Hukkila: Kerettiläisesseet. Savukeidas
Carita Forsgren: Auringon kehrä. Otava 
Joel Haahtela: Katoamispiste. Otava 
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like 
John Keats: Yön kirkas tähti
Leena Lander: Liekin lapset. Siltala 
Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 
Juha Seppälä: Takla Makan. WSOY
Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Tammi
Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi. Savukeidas 
Jonathan Swift: Gulliverin matkat. Terra Cognita 
Hunter S. Thompson: Suuri hainmetsästys. Sammakko 

Timo Hännikäinen (toim.): Mitä Houllebecq tarkoittaa. Savukeidas
Tuukka Hämäläinen: Moottorit. Scifi-runoja. Ntamo
John Dewey: Taide kokemuksena. Niin&Näin 
François Dosse: Strukturalismin historia. Tutkijaliitto 
Elina Arminen: Keskellä melua ja ääntä. SKS
Fredrik Lång: Minä, sinä ja rakkaus
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen
Andrew Taylor: Kirjat jotka muuttivat maailmaa. Ajatus Kirjat

 

21.1. To. Päivä lapsen kanssa kahden, vaihteeksi, kun äitinsä retkeilee Turussa. Vedän Almaa pulkalla isolle marketille, josta pitäisi löytää äidilleen uusi paistinpannu ja itselle uusi kynsileikkuri; lähikauppoja meillä on nyt paljon, mutta tällaisia perustuotteita niistä on turha etsiä, kun edes lapsen omaa puuroa niissä ei ole tarjolla.
♥ Alma on tavattoman reipas koko päivän, vaikka pakkanen on melkoisen pureva ja pitkän sähkökatkoksen vuoksi kotitalossa ei voi käyttää hissiä. Hän kävelee pitkät hiekoitetut pätkät reissustamme, ja kotiin tultua on niin väsynyt, että nukkuu kolmen tunnin päiväunet.

♥ Illan viettäminen lapsen kanssa on hankalinta, etenkin kun ilta alkaa talvisaikaan jo neljän maissa, keskeltä pimeää. Alma jaksaisi katsoa loputtomiin myyrävideoita, mutta se näyttääkin niin maaniselta, että tuntia enempää ei voi kerrallaan käyttää siihenkään. Lukea ääneen en itse jaksa, siis niitä kirjoja joita lapsi jaksaisi kuunnella (ja joita äitinsä hänelle lukee tunnokkaasti), enkä syventyä leikkimään lapsen kanssa - siis sellaisilla leluilla, jotka lasta iässään huvittavat (junarataan ja Xboxiin on vielä pitkä odotus).
♥ Niinpä sitten vain kitisemme toisillemme: lapsi sen vuoksi ettei osaa ilmaista mitä haluaisi ja minä siksi etten osaa ohjata häntä mihinkään mikä herättäsi hänessä UUTTA mielenkiintoa, muuhunkin kuin myyrävideoihin.
♥ Illan kuluttavuus on kuitenkin siinä, että lapsen nukuttaminen vie aina tolkuttomasti aikaa ja vaivaa, eikä voi ennalta tietää edes sitä minkä verran naapureiden kolistelu tulee häiritsemään nukutusta.
Melu on täällä laadultaan erilaista kuin Kotipehkussa ja siten myös se mentaalinen ympäristö jossa elämme. Esimerkiksi automelusta olen päässyt eroon jotakuinkin totaalisesti, siitä mitä eniten inhosin. Se kuuluu vain hetken aamuisin, kun alakerran autotallissa lämmittävät eli huudattavat moottoreitaan. TV:n ääntä en ole sitäkään kuullut kertaakaan. Mutta jokainen kolahdus kuuluu, erikoisen tarkasti, ovet, kaapit, askeleet. Jostain syystä kaikumisen estävä äänieristys onkin tällaisessa tiilitalossa kehnoimmillaan.
♥ Jep, juuri se on perkeleellisen ärsyttävää, että niin pienestä on kiinni tämän asunnon täydellisyys. Aivan kuin olisi ennalta ohjattua, että meidän täytyy muutta syrjäiselle maaseudulle ja kadota johonkin hiljaisuuteen, jota kirjojen sivuilta olemme oppineet kunnioitamaan. Johonkin mitä kännykkä-Suomi ei enää lainkaan ymmärrä ja tunne.

♥ Saaralla on tietysti enkelimäinen kärsivällisyys, kun hän jaksaa päivästä toiseen tätä tylsyyttä lapsen kanssa... ja se kai nuorten naisten lapsi-pakkomielteissä niin omituista onkin, että ne eivät välitä Osallistuvan Elämän tapahtuvan toisaalla, samaan aikaan, kun niille itselleen jää vain pöydänkulmapoetiikkaa, millä brassailla valinnastaan.
Enhän kyllä itsekään ajattele yliopistoon tai kirjallisuuteen liittyviä Osallistuvan Elämän paikkoja, vaan jotain hämäriä risteyskohtia itselle ominaisten elämänalueiden välillä... sellaisia jotka väistämättä katoavat, kun maailma muuttuu kaiken aikaa kovemmaksi arvoiltaan, ja jäävät itseltäni siksi kokematta... ne ainoat paikat joissa olisin voinut olla Joku Erityinen tällä planeetalla...

♥ Sitten taas kun lukee jotain (Cheryl Morganin) blogia, jossa harrastus on tekemällä tehty ammattiosallistujan uraksi, niin...
..tuloksena näkee tällaista jeesustelua:

"I also think that having a science fiction movie win major awards is yet another sign that we have won the culture war. It will help sell science fiction books."

KETKÄ ME? Ei tuo tuollainen ole se fandom johon minä tunnen kuuluvani.
Että se sitten hyvittää typerät sf-leffat, jos tuloksena myydään "meidän" genreämme enemmän?
Ei kiitos. Ennemmin menen nukuttamaan lohikäärmettä.

 

22.1. Hesarin teiniliitteessä oli tänään juttu Sanoma News -korporaation kehittämästä ihmelaitteesta, toimittajarobotista. Sanoma-robotti on ensimmäinen älyllä varustettu Hesarin toimittaja.
Robotti on nimittäin kytketty langattomasti internettiin, joten se osaa seurata kulttuurituotteiden myyntilukemia ja kertoa, montako miljoonaa euroa uusin elokuva on tuottanut Sanoma-Finnkinon hallitsemissa teattereissa.
Hesarin teiniliitteessä ei tohdita sentään kertoa, missä free-avustajat korvaavissa tehtävissä korporaatio aikoo robottiaan käyttää.
Mutta jos bittitutkija Vanha Levyä on uskominen, ensimmäinen ihmisen ja hesarilaisen välinen avioliitto solmitaan vuonna 2050.

 

23.-24.1. Miten voi olla niin pilvistä ja samalla niin kirkas pakkanen? Tänä talvena voi, koska kylmä sää johtuu kuulemma ihan muusta kuin siitä että on talvi. Aamulehden mukaan syy on Tyynen valtameren El Nino -ilmiöstä, ja Hesarin mukaan syy onkin Siperian lumisateissa. Ja mitähän Kansan Uutiset mahtaa veikata? Yhdysvaltain winterventiota?

♥ Tänä viikonloppuna jätämme Saaran työstämään omaa käsikirjoitustaan ja lähdemme Alman kanssa Kuopioon tapaamaan isovanhempia. Pakkasta on Kuopiossakin -25 astetta, mutta sisälläpä enimmäkseen viihdymmekin; lapsi on tavattoman tyytyväinen saamastaan jatkuvasta huomiosta, joten hän ei kaipaa ulos leikkimään eikä edes myyrävideota.
♥ Itse lojun vanhassa huoneessani ja luen kulttuurilehtiä, ne kun tulevat (kiertolainaan) assarin duunin luontaisetuna, eikä niitä muuten tulisikaan luettua. Etenkin kun mikään ei näy niissä muuttuneen, jutut on ihan samoja vuodesta toiseen, vaikka päätoimittajat vaihtuisivat.
Siksi kai niitä luetaankin - samasta pysyvyyden kaipuusta kuin naiset lukevat naistenlehtiä ja miehet Tekniikan Lautakasaa.
♥ Parnassossa on kyllä kiinnostavakin juttu, Hytösen Villen artikkeli runopuheen omahyväisyydestä ja itsestäänsulkeutuneisuudesta. Mutta runoilijat ja runouden tutkijat ovat muutenkin niin henkisesti horjuvaa joukkoa, että nehän ruoskivat itse itseään enemmän kuin kukaan ehtisi kentän laidalta. Joten tokkopa Villen puheenvuoro uppoaa muutoin kuin kovanahkaisimpiin, jotka kuvittelevat löytävänsä artikkelista henk koht suunnatun nuolen.

♥ Paluumatka Kuopiosta on aina tuplasti raskaampi kuin menomatka. Lapsi on jo Jyväskylän kohdalla hysteerinen väsymyksestä, ja hänen perässään saa kävellä eestaas pitkin lapsivaunun parvea. Tunnelmaa ei yhtään kevennä se, että Jkylästä LASTENvaunuun kiipeää juoppoja urheilijoita (helsinkiläisiä, tietysti), jotka korkkaavat oluet ja alkavat lätistä lajeistaan. Konnarikaan ei uskalla sanoa niille mitään, mutta mitäpä enää voisi VR:lle lähettää palautetta... että hankkikaa 1. luokan kakarahäkkivaunuja... joka ei olisi jo tuhanteen kertaan lähetetty?

♥ Viikonloppuna en tehnyt mitään työtä muistuttavaa, mutta Kiiltiksessä on viimein ilmestynyt arvosteluni Anna Helteen väitöskirjasta.

 

 

25.1. Ma. Lapsi nukkuu tunnin normaalia myöhempään, ja kun on saanut itsekin nukkua edes 8:aan niin yliopistolle polkiessa on aivan erilainen olo kuin edellisen viikon aamuina. Myös kevät tuntuu edenneen valon määrässä yhden viikonlopun aikana...
♥ Päivän siis pitäisi olla keväisen rento, tenttikuoret eivät ole vielä tulleet lauantain askarteluhetkestä ja prosemppa-ryhmä on omalta kontolta kirjastokoulutuksessa. Mutta vähätkin tunnit tuntuvat silti oudon hektisiltä. Kun työpäivä on vain kello 10-16, se tuntuu typistyvän hitaan aloituksen ja hätäisen alasajon väliin.
Kello 16:45 on oltava jo työväenopistolla, jotta ennättää keittää kahvit, syödä lihapiirakan välipalaksi ja vähän miettiä mitä pitäisi sanoa päivän aiheesta spefin kannalta: hillityistä affekteista ja uskonnoista vapautuneen fantasian kohtalontunnosta.
Kuopion matkalla mietin kahta kuumaa kirjaideaa, joihin tarvittaisiin kollektiivista työtä tuntikaupalla, mutta tässä ja näin on se ruohonjuuritaso, josta aivan jotain oudon uutta spefiä voi nousta. Jotain mitä eilisen scifisti ei edes tunnistaisi huomispäivän fantsuksi.
♥ Illalla kotiin tultua on kotitehtäväni nukuttaa lapsi, mutta hän kyllä heräilee siitä, sytyttää valot kuin merkiksi siitä, miten yksin hänet on jätetty, ja kömpii takaisin nukkumaan omatoimisesti.
Olohuoneessa aikuiset viettävät maanantai-itaa: Saara ja Maria katsovat devaria, minä naputtelen kolumnia kesytetyistä kirjailijoista. Syvin tyytyväisyys tämä: että talo sentään taas hiljenee yön lähetessä.

 

26.1. Viikko sitten maanantaina talvi palasi takaisin kovin ottein, leudompaa oli vain eilinen ja sitä edeltävä päivä. Tänään pakkasta on taas jo 20 astetta eikä se siitä yhtään hellitä, vaikka säätiedotukset lupailevat aivan mitä sattuu.
Kun tuuli puhaltaa niin kylmänä idästä päin, on helppo uskoa ennemmin Aamulehden poliittista kantaa, että Venäjältä tämäkin paha on peräisin. Tarkempia ne ovat kuitenkin säiden suhteen nuo median poliittiset ennusteet kuin suomalaiset säätieteilijät!

♥ Kaleva on hyvin matala asuinalueena, ja Kissanmaan ja Pappilan ylitse tuuli puhaltaa tänne aivan valtoimenaan. Kalevan vähät puut ovat pakkasessa mahtipontisempia kuin kesällä täydessä lehdessä:

 

27.1. Ke. Aamu menee laiskasti lapsenvahtina. Alma on ollut Kuopiosta tultua oudon väsynyt ja kiukkuinen, mutta ei se välttämättä johdu muusta kuin liiasta sisällä olemisesta.
Kello kahdeksi lähden vastaanotolle, jolla käy vain Jaakko, juttelemassa heidän ammattialansa reippaista lakkotoimista - sellaisista joihin tarttumiseen kriitikoilla menee vielä monta mietelmää ja aikomuksen aietta.
♥ Tenttitulosten kirjaaminen vie kuitenkin melkoisen tovin, joten hetkeäkään ei kulu hukkaan arvokkkaasta virka-ajasta. Olen opetellut käyttämään OPSUa jo 90-luvun alkupuolella, kun systeemi tuli ensi kertaa käyttöön eikä sitä olen LAINKAAN kehitetty mihinkään sen jälkeen. Käyttöliittymä on yhtä surkean 70-lukulainen "PAINA NYT NAPPIA X" kuin monessa muussakin atk-järjestelmässä, joilla hallinto nöyryyttää näitä korkeasti koulutettuja työntekijöitään.

♥ Illalla poljen Kotipehkuun, asiatarkoituksena vien ja noudan papereita, mutta tärkeintä on päästä keskiviikon lenkkisaunaan.
Vaikka kuinka kuvittelisi muistavansa miten hyvältä tuntuu päästä puusaunan lauteille, niin ei sitä todella muista ennen kuin istahtaa löylyn lyömänä lumiselle terassille.
Siinä keuhkot tuntuvat hengittävän selän lävitse ja jäinen autuus voi polttaa persettä. Mikä muu kansa tuntisi tällaista taikaa?

♥ Tenttipapereiden lisäksi en tänään tee mitään töitä, mutta sentään Kritiikkiportissa on julki pääkirjoitukseni.Ehkä se on jonkinlaista ay-työtä edes. Metaduunia.

 

29.1. Pe. Tuuli jäätää niin, että on mahdotonta kuvitella tästä kevättä tulevan, ja tuntuu uhkarohkealta varata lentoja ja hotellia 4 viikon päähän, mutta niin lähellä Unkariin lähteminen alkaa taas olla. Ja mitä kaikkea pitäisi saaadakaan taas aikaiseksi...

♥ Eilen jaoimme graduohjauksia, aiemmin en niitä ole Tampereella ehtinyt tehdäkään kuin yhden, silloin kun oppiaineessa kokeiltiin, pystyykö gradun saamaan valmiiksi 20 viikossa, kuten "opintoviikkojen" panos teoriassa esitti. Sain 4 gradua viralliseen ohjaukseen, mikä on tietysti hyvin vähän verrattuna siihen, mitä kaikkea professori Mari tekee oppiaineen tutkintojen ja jk-tutkintojen hyväksi.
Kotona valitin Saaralle, että minulla pitäisi itsellänikin olla joku, jolle olisin vastuussa sf-tietokirjani aikataulusta. Niinpä hän oitis määräsi, että ensi maanantaihin mennessä pitää olla johdanto valmis.
"Nooo, se nyt kyllä ei ole mahdollista..."
♥ Paitsi jos sen vain tekisi. Tislaisi ensin muistiinpanoiksi kaiken mitä on vielä johdantoon varatuissa valokopioissa ja yhdistäisi sitten valmiin tiedoston ranskalaisiin viivoihin. Eihän johdannon pitkä tarvitsisi olla, jo 2-3 sivua ajaisi asian.
♥ Mutta vielä tänään välttelen tuota Totisinta Työtä, teen ennemmin memoa 'teknologisesta ylevästä' ja poimin kirjoja, jotka pitäisi etsiä ja lukea saadakseen omaan kirjaan jotain ihan uutta sanottavaa scifistä, jotain fiksumpaa ja käytännöllisempää kuin Seven Beauties... -raamattuni.

♥ Illalla lapsenhoitovuoro, muuten menee taas ihan mukaisasti, mutta lapsen nukuttaminen on sellaista henkien kamppailua, että wagneriaaniset vertauskuvat eivät sisällyttäisi edes hampaidenpesua...
Paitsi jos kesken ylevimmän mittelön jumalat kusevat sohvalle?
Mene tiedä, ehkä Ala-Saksassa.

 

30.1. Onneen ei riitä, että ei jouda ajattelemaan muuta kuin työtänsä ja pysymään terveenä, pikemminkin päinvastoin: sumuisen täysikuun tai kirkkaan kesäpäivän hetkellä avartuu sisällä tyhjyys eikä enää riitäkään se muuten pätevä luonnonlaki, että tyytyväisyys on yhden elämän onni.
♥ Riideltyä aiheesta (ja aiheetta, koska kyse on vain omasta itsestä) edellisenä yönä ja valvottua tyhjyytensä huminassa ei päivä käynnisty oikein millään. S lähtee käymään Hgissä lapsen kanssa, niin kuin oli aiemmin suunnitellut - eli ei siis sentään riitaisuuteni takia.
Tulen laitokselle vaihteeksi tutkimustyöhön: tekemään sitä tietokirjan johdantoa jonka S:lle lupasin maanantaiksi.

♥ Muutamassa tunnissa saa täällä yliopistorakennuksen monumentaalisessa hiljaisuudessa enemmän aikaiseksi kuin päiväkausiin kotona.
Illalla palkitsen itseni "Sherlock Holmes" -elokuvalla. Näytös on aivan täynnä popcornia pupeltavaa nuorisoa, lattia saastainen, happi lopussa, mutta elokuva sentään yllättävän viihdyttävä - vasitenkin kun se sivuaa memottamaani tekstiä, tieteen ja tiedemiehen popularisointia.
♥ Kotimatkalla olisi kerrankin tilaisuus istua pitkää iltaa tuopin ääressä, mutta edes Telakalla ei näy yhtäkään tuttua naamaa. Juon pienen oluen, luen kynä kädessä vanhaa artikkelia hirviöiden estetiikasta, palaan kotiin 23:ksi näkemään jonkin kohokohdan silikoni-Iliadista. Nukahdan istualleni...
♥ ...ja unessa näen ensimmäistä kertaa Alman, kun koskaan aiemmin hän ei ole ollut läsnä unissani muutoin kuin ehkä ajatuksena tai vertauskuvina.
Unessa olen Kuopiossa Puijoa muistuttavalla rinteellä, paikassa joka on monesti toistunut unikaupungeissa, ties miksi.
Tällä kertaa se on aurinkoinen metsäaukea korkealla rinteellä, autotie kulkee lävitse ja odotan lastenvaunujen kanssa bussia numero 100. Jonkin matkaa alempana kulkee toinen tie, jolla kulkee käsittämätön määrä keltaisia bussjea, alan puntaroida josko ottaisinkin jonkun niistä tai ehkä kävelisin kotiin vaunujen kanssa, matkaa ei olisi pitkälti alamäkeen.
Menen jonkin matkaa alas hiekkapolkua myöten, mutta sitten näenkin numero 100:n lähestyvän edellistä pysäkkiä ja pyörrän takaisin ja juoksen vaunujen kanssa, jolloin Alma tipahtaa KOLMESTI kyydistä, ja joka kerta olen yhtä kauhuissani mutta silti jatkan juoksua, haen lapsen kyytiin, hän vain hymyilee passiivisesti, on vauvempi kuin oikea ikänsä.
Kun lopulta pääsen unibussin nro 100 kyytiin, se onkin junan tapainen, mukana on lääkäriasema ja sosiaalitoimisto, minulle ollaan sekä ystävällisiä että nuhtelevia, lapselle tarjotaan lääkärintarkastusta ja jonkin sortin lempeä sosiaalitäti (bussikuski?) haluaa jutella kanssani; unille tyypillisesti en oikein tiedä miten totaalisen vastuuttomaksi minut on havaittu, mutta toisaalta olen arvostelun ulkopuolella kun sentään miehenä huolehdin lapsesta.
Tämä on siis unen logiikkaa, joka valitettavasti kertoo jotain siitäkin, minkä varassa arki pyörii - ei siis siitä millainen JULKINEN moraali vanhempia painaa, vaan siitä miten vanhemmat, ehkä etenkin isät, korvaavat oletukset "hyvästä" oletuksilla "tavallisesta".
Eikä tämä ristiriita "hyvän" ja "tavallisen" välillä purkaudu, ilmeisesti, missään muualla kuin unissa...

 

31.1. Su. Päivällä käyn katsomassa Giger-näyttelyn ja sen jälkeen pikakiinalaisessa, tapa palkita itsensä taas "ylimääräisestä" työpäivästä tai kyseenalaisesta autuudesta viettää yksin sunnuntai.
Illalla lapsi palaa Helsingistä, se on kaksinverroin puheliaampi ja hysteerisen levoton vietettyään aikaa serkkunsa kanssa. Osaa nyt laskea yhdestä seitsemään, vaikka oikeasti vain toistaa numerot suunnilleen oikeassa järjestyksessä, ja ruokahaluton ja hypännyt päin kukkaruukkua niin että poskessa on valtava mustelma. Nukkuu kaksitoista tuntia välittämättä mitään talon iltaisista kolauksista tai aamulla alkavasta kellariremontista.

 

 

HELMIKUU

 

1.2. Taas on yksi kuukausi vuotta ja talvea hautautunut ties mihin, ja enää neljä viikkoa niin on kevät hyvin pitkällä, etenkin Budapestin puistoissa, ja Suomeen palattua on sitten miltei pääsiäinen ja sen jälkeen onkin jo miltei kesä. Vai?

Olen päättänyt jo useita kertoja lopettaa GRR Martinin blogin seuraamisen, mutta jotenkin sinne tulee eksyneeksi ja joskus harvoin vielä huvittuneeksi:

"The good news: finished a chapter today.
The bad news: it's one I've finished at least four times before."
Hitto, onneksi en ole romaanikirjailija vaan tutkija.
Tai... olenhan minä kirjailijakin yhä, tarpeen tullen.
Odotan fantasian ja scifin sesonkia. Siihen saakka: editoin.
♥ Viime yönä kun en taaskaan saanut unta, mietin valmiiksi uuden tarinan novellipalveluun ja aamulla ennen kuin lapsikaan oli herännyt (vaikka kellarissa porattiin niin että seinät tärisivät) istuin kirjoittamaan sen kerralla valmiiksi. Kaksi sivua.
♥ Ja tänään siis piti saada tietokirjan johdanto valmiiksi, kuten Saaralle lupasin, mutta onneksi hän ei ole muistanut kysellä sitä.
Ehkä yritän huomenna. Vielä tänään huvitin itseäni tekemällä oppintuntien välissä LISÄÄ MUISTIINPANOJA hullujen tiedemiehien popularisoinnista.
♥ No, jos yliopistot jatkavat nykyistä kaoottista politiikkaansa, niin ei muunlaisia Suomesta enää löydäkään. Eikä sitten enää muuta tarvitakaan kuin lukita yliopistojen ovet ulkoa käsin ja instituuteille on löydetty äkkiä hyödyllistä käyttöä kansan ymmärtämällä tavalla...

♥ Illalla nukutetaan lasta miltei kolme tuntia, vaihtelevilla kasvatusmetodeilla: metodi yksi on lojua vieressä ja nostaa pakoon pyrkivä kakara aina uudelleen takaisin sänkyyn; metodi kaksi on antaa lapsen ulvoa lukitun oven takana ja odottaa että se väsyttyään nukahtaisi itse. Kumpikaan metodi ei wörki. Lopulta lapsi nukahtaa molempien metodien väsyttämänä.

 

3.2. Ke. Kotipehku ei pääse meiltä unohtumaan. Tänä iltana kyläilemme Mellun luona, tykkylumi koristaa puita ja taloja ja pimeyskin on juhlallisempaa kuin Kalevassa. Mutta kun menee miesten saunavuorolle, niin oitispa muistaa senkin, miksi te täältä halusimme pois: ketään ei näy.
♥ Jälkeenpäin kuulen, että miesten omaa saunavuoroa suunnitellaankin lopetettavaksi (vuosia jatkuneen nollakäytön vuoksi) ja sekavuoron (käytännössä 2-4 miestä) muuttamista miesten vuoroksi.
Tässä on jotain hyvin suomalaisesti genderoireellista, mutta vieläkin queerimpaa on se, että täydellisen nohevat löylyt antava puusauna voi seistä puolitoista tuntia tyhjillään 100 ihmisen asuttamassa yhteisössä.
♥ Kotiinpaluu on pientä seikkailua, kun vasemmassa kainalossa on lapsi ja oikeassa lapsen pulkka ja hampaissa bussikortti ja bussia pitäisi vielä vaihtaakin keskustassa... Kotiäideille tämä tällainen akrobatia on tietysti silkkaa arkea, mutta hehän ne lapset ovat halunneetkin pfffff...

 

4.2. Ilmeisesti jokaisella oppialalla on omat kuuskytlukulaiset mediapellensä, jotka haluavat tohtorinhatun ennen eläkevuosiaan. Elokuvatutkimuksessa se oli esseisti Peter von Bagh (joka ei saanut edes väitöslupaa omalta alaltaan), meillä Suomen kirjallisuudessa se oli kirjailija Olli Jalonen, ja mediatutkimuksessa tätä esseistin ja mediahahmon etuoikeutta kuitata auktoriteetilla se mikä puuttuu tieteellisestä näkemyksestä käytti tänään Markku Koski.

♥ Kosken väitöstilaisuus oli aivan samanlaista pelleilyä ja ylenkatseellista yleisön naurattamista kuin von Baghin ja Jalosen väitösteatterit. Ja jälleen kerran vastaväittäjälle jäi vastuu pitää kiinni akateemisen tutkimuksen kriteereistä - kun oppiala itse oli heittäytynyt selälleen siitä riemusta, että saadaan mediahahmo lavalle väittelemään.
♥ Kosken opponenttina oli politiikan tutkijana tunnettu Anu Kantola. Hänellä ei ollut paljoakaan vaihtoehtoja sille, miten saada kelvollisia vastauksia väittelijältä, kun kerran yleisö ja kustos olivat täysin rinnoin väittelijän puolella. Miten tahansa perustavan kysymyksen Kantola väitöskirjasta esittikin, väittelijä Koski saattoi vastata AIVAN MITÄ HUVITTI, ja vielä herkutella sillä että hänellä oli tähän etuoikeus: "Se kuulosti hyvältä", hän toisteli selitykseksi sille, miksi oli käyttänyt jotain oppialansa käsitettä.
♥ Hohto ei ole kadonnut tohtoriksi tulemisesta, se taitaa olla ainoa asia minkä Markku Koski tänään todisti väitöksellään.

Kun seuraa sivusta miten valtavasti työtä jatko-opiskelijat käyttävät väitöskirjoihinsa, se jos mikä saa vihaamaan kaikesta sydämestä sekä noita von Baghin ja Kosken kaltaisia mediapellejä että niitä professoreja, jotka huolettomasti päästävät pellet lavalle. Viis tieteen auktoriteetista, viis oppialojen itsekunnioituksesta, mutta jos säännöt eivät ole samat kaikille yliopiston oletetusti demokraattisissa oppiyhteisöissä, niin akateeminen maailma kutistaa itsensä juuri niillä tavoilla, joista suuri yleisö sitä epäileekin.

 

6.2. Kriitikko on olento, jolla ei ole mitään sanottavaa julkiseen keskusteluun - paitsi silloin kun häneltä se jonkin tynnyrin sisällä kielletään.
Itse esitin arvostelijoiden järjestöpostilistalle TOIVEEN, ettei listaa käytettäisi kuin infoamiseen, koska netiketin mukaisesti ei ole mieltä tukkia satoja postilaatikoita parin rivin mittaisilla "olen ihan samaa mieltä" -kommenteilla. Tuloksena oli, että pahimmat paranoidit alkoivat raivoamaan, tietysti samalla listalla, että nyt järjestön "hallitus" (= minä) kieltää heitä keskustelemasta akuutista aiheesta, Runeberg-palkinnon merkityksestä.

♥ Liekö mikään muuttunut internetin hiekkalaatikolla 20 vuodessa?
Luulen kyllä, että mitkä tahansa fleimisodat olivat fiksumpia kuin tynnyreissään istuvien kriitikoiden yritys tarttua johonkin journalistien pöydältä tipahtaneeseen asiansäikeeseen.
♥ Viimeiset ajattelijat voisi löytää ehkä sieltä, minne kaapelit eivät vielä yllä, mutta kriitikoita tuskin - meidät on jo kaapeloitu osaksi sätkynukkeyhteiskuntaa, jossa Keskustelu tuntuu tapahtuvan aina jossain toisaalla.
Kriitikko on tapettispesialisti, joka kutsutaan näyttelyyn tai studioon silloin kun oikeat journalistit eivät keksi mitään uutisoitavaa.
Kriitikko on jukeboxipelle, jonka esiin loikkaaminen on yhtä jännittävää kuin B-posken muisteleminen euroviisulevytyksistä.
Kriitikko on autotallinero, joka ei saa omaa fillariaan korjatuksi, mutta esittää merkittäviä parannuksia Titanicin kansiorkesteriin.

 

7.2. Sää olisi leuto ulkoiluun, mutta lapsi on jo kolmatta päivää sairaana. Jälleen nopea sahaava kuume ja kuiva yskä, jotka molemmat pahenevat öiksi. Ties mikä flunssa-aallon harja.
Paljon ei voi saada omaa aikaiseksi, joten tuntuu hyvältä havaita miten vähissä The Seven Beauties... -raamatun ideat ovat kirjan lopulla: todiste siitä että scifin estetiikasta voi kukin sanoa vain muutamia järisyttävän omaperäisiä ajatuksia.

♥ Tosin palatessani Longhurstin kirjan pariin tuntuu siltä, että sittenkin vain kulttuurihistoriallinen näkökulma antaa oikeasti mielekkäitä tulkintoja lajin estetiikasta.
Longhurstin kirjan ansio ja samalla suurin puute on kuitenkin se, että se hakee lajin muotoutumiselle esimerkit niin kaukaa historiasta.
Syy tälle on akateeminen: 40 vuotta lajin estetiikkaa on käsitelty valitsemalla edustavimmat esimerkit eli - Longhurstin mukaan - vain 20 % edes tunnetuimmista teoksista, jotta lajille (ja siten tutkijoille) saataisiin prestiisiä suvinilaisittain vieraannutettuna TIETEISfiktiona.
♥ Olen itsekin mieltynyt juuri niihin teoreeetikkoihin, jotka Suvinin hengessä ovat jatkaneet "tieteen yöpuolen" paljastamista, siis erityisesti Carl Freedman ja erinäiset utopiatutkijat. Ja sikäli myös hulluista tiedemiehistä tekemäni artikkeli (tarkoitettu alunperin johdannoksi sf-tietokirjaan) jatkaa samaa kapeaa keskitietä... mutta voihan sen kirjan kannalta ajatella jonkinlaiseksi selkärangaksi, johon muut aiheet niveltyvät... eikä artikkeliakaan olisi tullut muotoilluksi, jollen olisi sitä kauan sitten luvannut Portti-lehteen...

 

 

8.2. Ma. Viikonloppu sisällä, luulisi että mielikuvitus jotenkin kääriytyisi itseensä ja syntyisi uusia ajatuksia kaikkiin keskeneräisiin teksteihin. Mutta ei. Lapsen yövalvominen väsyttää aikuiset, katkoo ajatukset, sekoittaa faktan ja fiktion sellaisella tavalla jossa ei ole mitään kiinnostavaa.
Ja hänen kuiva yskänsä tuntui vain pahenevan.
Tänään Saara sitten vei lapsen lääkäriin, diagnoosi: korvatulehdus, Alman ensimmäinen. Lääkkeeksi penisiliinikuuri.

♥ Arvostelijoiden postilistalla kähinä näkyi vain kasvaneen viikonlopun aikana. Omaan henkilöön kohdistuva vihamielisyys on tietysti tuttua usenetin "keskustelujen" ajalta, mutta kun se viha tulee pelkästään ns. kollegoilta, se alkaa tuntua kohtuuttomalta. Mitään vähempää ei tarvitse muuttaakseen käsitystään siitä, missä roolissa haluaa toimia kulttuurin kentällä.

♥ Ja yöpaikka alkaa määrätä elämää enemmän kuin työpaikka. Sentään kriteeri KIRJALLISELLE nousee, keskittymistä vaativan tekstinkin olisi oltava äärimmäisen sujuvaa. Lasta nukuttaessa kuuntelin korvalapuilla Yle1:n Kirjakerhoa ja se oli käsittämättömän pateettista psykolöpinää, niin kaukana kirjallisuudesta kuin markettiensa takaista pimeyttä tuijottava Suomi voi nykyään olla. Vaan kun myöhemmin yritin sohvalla lukea Borgesin Hiekkakirjaa, niin sekin tuntui lähinnä keikaroivalta.

♥ Mitä minän tai Suomen sitten pitäisi lukea? Ehkä jotain tällaista:

Afterthoughts of a Worm Hunter
An Intellectual History of Cannibalism
Collectible Spoons of the Third Reich
Dental Management of Sleep Disorders
Governing Lethal Behaviour in Autonomous Robots
How YOU Are Like Shampoo: For Job Seekers
Ten Stupid Things That Keep Churches from Growing
The Changing World of Inflammatory Bowel Disease
The Origin of Faeces

Nämä kirjat siis kilpailevat NIMIENSÄ ansioilla Englannissa.
Mutta varmaan ne menisivät täydestä "tuoreina" tietokirjoina.

 

9.2. Ti. Eilisen lumimyäkän jälkeen yllättäen viilenevää.
Alman kuume on laskenut lääkkeillä, mutta yskä on edelleen karmea ja väsymyskiukku sen mukainen. Viiden päivän vartioinnin jälkeen äitinsä pääsee tänään viimein uloskin. Lapsi malttaa katsoa myyrävideoita miten pitkään tahansa, tilasin niitä paketillisen Tsekistä, mutta ei juuri muuta.
Kotipehkun tavoin vietän yhteistä laatuaikaa samalla sohvalla selaimen ääressä... edes kirjallisiin muistiinpanoihin ei pysty keskittymään niin kuin koneen kuvaruutuun, jos joutuu välillä lohduttamaan, pyyhkimään, juottamaan, jne.
♥ Työhuone tuntuu näinä arkipäivinä hävettävän hyvältä suojapaikalta, jossa on pakko saada pikaisempaa aikaiseksi. Editoin välillä 10 vuotta sitten kesken jäänyttä Romanssin poetiikka -kässäriä, koska sen teksti on mitäkuinkin "valmista", täytyy vain poistaa melkoinen määrä sekavia ja tarpeettomia teoriapätkiä. Käsis on tyyliltään lähempänä akateemista monografiaa kun sf-kirjani, mutta ilman runsaita esimerkkejä romanssikirjallisuudesta se on myös turruttavan triviaalia.
Joten työtä sekin vaatisi ennnen kuin se ehtii mukaan seuraavaan romanssibuumiin. Tai sitä seuraavaan. Ei minulla ole kiire kuin kuolemattomaan maineeseen.

Vuoden paras geneerisen scifin määritelmä:
"Ääni on tarkoituksella huono, jotta siitä olisi kiusaus tehdä parempi."
(HS 090210, s. 8: uutinen teekkareiden kännykänveistokurssista)

 

10.2. Peruin vastaanoton, koska vaihtoehtona olisi ollut raahata kuumeinen lapsi mukana duunipaikalle. Lääketruutaan tarttuessa tajusin kuitenkin, miksi kuume ja yskä eivät ole vieläkään täysin hellittäneet: Saara oli annostellut penisiliinin 0.22 milliin kun ohjeellinen annos on 2.2 milliä. Enkä minä, tietenkään, sen paremmin ihmetellyt miten niin molekulaarinen annos lääkettä voidaan määrätä kotioloissa käytettäväksi.
Työpaikalla tällainen pöljäily herättäisi epäilyksiä laitokselle myyrittyneestä valetohtorista!
Mutta onneksi kotioloissa lapsipuolisen hoidon voi laittaa onnettomien olosuhteiden syyksi: jospa vain olisimme pysytelleet Kotipehkussa niin ilma olisi lapselle raikasta kuin vuoristoparantolassa ja kymmenen naapurikoiran lanttaama lumi sen kuin vahvistaisi hänen immuuniteettiaan.

♥ Luen aniharvoin muiden blogeja, lähinnä muutamaa aktiivista sf-kirjoittajaa, jotka nekin ovat useammin tahattomasti hauskoja kuin aktuelleihin kiinnostuksen kohteisiin osuvia. Mutta toisinaan taas blogit ovat niin karmaisevan tosia, että niiden kautta muistaa millainen on Suomi tai maailma Hesarin tuolla puolen.
Esimerkki Arvi Pertun blogista todistanee tyhjentävästi hänen kuvaillessaan suomalaisten viranomaisten suhtautumista mitä tavallisimpiin maahanmuuttajiin:

"Kas kun ei kysytty, onko kanttori-vaimollani aikomuksia räjäyttää Kouvolan rautatieasema tai ryhtyä prostituoiduksi. Nöyryyttävän proseduurin jälkeen tuli minunkin vuoro.[--]
Toivottavasti se, etten muistanut anoppini syntymäpäivää, ei estä oleskeluluvan myöntämistä vaimolleni."

 

11.2. To. Almalta kuume siirtyi minulle. Sen pitäisi olla mahdotonta lääketieteellisesti, mutta niin pitäisi monen muunkin asian, kuten sen, että apteekkari selittää huolellisesti pieleen miten lääketruutaan mitataan 2.2 milliä penisiliiniä.
Puolikas panadolia on vahvinta mitä itselleni kelpuutan, kuumemittari ei edes näytä paljoa mitään, vaikka olo on kuin kuolevalla runoilijalla.
♥ Käyn laitoksella kokouksessa ja juuri sopivasti ehdin tavata Lenkan, joka on tuonut Almalle tuliaisia Prahasta: Myyrä-teemaisen siirtokuvakansion. Almalle se on juuri nyt, satojen myyrävideotuntien jälkeen, täsmälleen se mitä hän tarvitsee. Jos paaville antaisi Torinon laudeliinan pefletiksi niin hartaammin hämmentynyttä olentoa tuskin näkisi.

 

12.2. Pe. Oma kuume helpottanut hieman. Almalla on yhä käheä ääni ja hän on väsynyt joko sairaudesta tai lääkkeestä; muskari ja pulkkamäki väsyttävät hänet hetkessä. Äitinsä hänet niihin vie, minä poden taas sisällä siihen saakka, kunnes on lähdettävä edustamaan.
♥ Ja Tampereen Kirjamessut on sopiva paikka vierailla epäedustavassa terveydentilassa: säälittävän kolkko hehtaarihalli ja muutamia kymmeniä rahattomia hämäläisiä, joita syrjäseutujen kirjailijayhdistykset yrittävät koukuttaa mariannekarkeilla.
Ja niin vain tännekin on järjestetty keskustelutilaisuus kirjallisuuskritiikistä. Meillä ei ole ihan yhtä iso yleisö kuin Kirsi Kunnaksella, mutta sentään puhumme lavalta käsin MUIDEN kirjoista eikä omistamme.
♥ Parasta tällaisessa ladontakaisessa messutapahtumassa on se, että mukana on ainoastaan ruohonjuuritason kirjallista heimoa, meitä joille kirjallisuus on koko elämä ja bisnes tulee sen jälkeen. Eivätkä nämä messut, kaupallisesta ilmeestään huolimatta, sikäli lainkaan eroa huomisesta Elävän Kirjallisuuden Festivaalista, jonka on tarkoitus olla anarkistinen VASTAtapahtuma messuille.

♥ Kotiin pitäisi kai palata vain lukeakseen lisää.
Tai katsoakseen televisiota... mutta televisio ei liitä mihinkään tätä yksinäistä perhe-elämää kuten kirjallisuus tekee, sen ohjelmat liittävät vain tuleviin ja menneisiin ohjelmatietoihin.
Tai ehkä internet on jo nyt syönyt pohjan pois koko televion rytmittämältä elämältä, kuorinut kertaheitolla kerman länsimaisen sivistyksen pinnalta?
Näin jopa tv-kriitikko 24-sarjan uusimmasta kaudesta:
"Jack had better do something genuinely ridiculous in the next couple of weeks, or else I'm switching off."

'Aidosti naurettavaa'. Ei kuulosta omaperäiseltä määritelmältä tv-sarjan suosiolle, mutta siinä voi olla avain siihen, mitä ja miksi televisiolta halutaan.

 

13.2. La. Tänään puolestaan Elävän Kirjallisuuden Festivaali. Vien aamulla materiaalia sf-pöytään, mutta muuten aamupäivä menee Alman vahtina, kunnes MLL:sta palkattu hoitaja tulee paikalle. Alma nukkuu taas 3 tunnin unet, joten hänelle ei jää paljoa duunia, eikä minullekaan, kun menen EKF:iin vain omaan paneeliimme, SUUREEN KRITIIKKIKESKUSTELUUN, kuten se on kepeästi nimetty. Paneelin edellä jaetaan vielä Vaaskivi-plakaatti, sen saa tällä kertaa KIILTOMATO-lehti kriitikkokollektiivina. Palkinnon kuittaa kiitoksin (kahdella kielellä) Karo Hämäläinen.
♥ Eikä paneelissakaan mitään uutta tai suurta tarvitse ollakaan, kunhan säädetään perspektiiviä liian tutulta tuntuvaan aiheeseen: Juhani Niemi kertoilee mitä kritiikki oli 1970-luvulla. Ainoa särö keskustelussa ovat Aamulehden toimittajan eturivistä heittämät ivalliset kommentit. Jep, tällaista kulttuurikeskustelu on Tampereella.
Illalla kirjallisuusjaoksen kokous ja sitten kaljalla Telakalla, koska kuvittelin Tiiliskiviklubin olevan siellä. Vaan siellä olikin Harri Marstio bändeineen ja sata setää ja tätiä fanittamassa. No, kävi se lauantai-illasta. Tamperelaisittain.

 

14.2. Su. Vielä yksi toipilaspäivä. Käymme ulkona vain palauttaaksemme valentinenpäivävideon ("Two Lovers", järkyttävän kehno romanssintekele) ja pitääksemme hetken Almaa leikkipuistossa ja tukeaksemme viereisen parkkipaikan koppikiinalaista.
♥ Terveeltähän Alma vaikuttaa, mutta väsyneitä olemme kaikki. Siispä pikaruokaa hyvälle omatunnolle, ja illalla sitten takaisin työlukemisen pariin. China Mievillen artikkeli Red Planets -kirjan kommentaariosassa jatkaa täsmälleen siitä, mihin Roger Luckhurst puolestaa lopettaa sf-historiansa johdannossa.
♥ Nämä huomioon ottaen minun pitäisi säätää ihan uusiksi myös Porttiin tarjoamani artikkeli hulluista tiedemiehistä, jotta kukaan ei luulisi minun edustavan vanhaa darkosuvinilaista näkemystä scifin tehtävästä.
Mutta toisaalta - scifin sisältä sisälle kirjoittaessa taistelu lajirajoista ja lajin arvosta ei ole se olennaisin kysymys. Vaan se millaista toiseutta voidaan vielä löytää tutuistakin olennoista... olohuoneen alieneista...

 

 

 

16.2. Ti. Viikonlopun ylitse ja edelleen pakkanen pysyttelee seitsemässä asteessa. On varmaan kuukausia siitä, kun olen viimeksi kävellyt yli kahta kilometriä, siis enempää kuin kauppa- tai työreissua. Fillarointi yliopiston ja Kalevan välillä on ainoa urheiluni - vaan onneksi säät eivät houkuta metsiin eikä elämässä ole kerrassaan tilaa vapaamuotoiselle kunnon ylläpidolle. On vain tuhlausta.
♥ Tänään tulevat vanhemmat vieraiksi, meiltä mielipidettä kysymättä, mutta juuri silloin kun lapsenhoitajia eniten tarvitaan, joten mikäpä siinä sitten, talo on kerrankin täynnä, kun vielä kummikin on yövieraana. Aamulla ovikello soi puoli yhdeksän ja sisään marssii viisi remonttitarkastusta tekevää miekkosta, mahtavatpa ihmetellä millainen kollektiivi meille on majoittunut...

 

17.2. Siihen aikaan kun taideaineiden laitos sijaitsi omassa rauhassaan kuin yliopiston päärakennuksen ulkopuolinen vahtitorni, tuntui siltä kuin sähköposti olisi ollut ainoa yhteys yliopiston tehotarpeiseen maailmaan.
Nykyään sähköposti on ainoa epätodellinen osa. Niin konemaisen säädeltyä ja kliinisen viileää ovat työolot nykyisen yliopiston sisällä, että saapuva sähköposti näyttää viestimuotona vanhalta ja kömpelön rauhalliselta!
♥ Nykypäivän yliopisto muistuttaa aina vain enemmän luostaria, joka koostuu hurskaista, sisäkkäisistä julkisivuista: on munkkien (ja nunnien) kammiot kätkevä ahkeruudessa ja hurskaudessa kilvoitteleva julkisivu, on luostarin osastojen keskinäinen kätketty kilpailu näkymättömien palkintojen toivossa - ja on koko luostarin arvovaltainen julkisivu, johon piispan pokerilla saarnaavat rehtorit ja ministerit viittaavat valehdellessaan ummet lammet muurien takana vallitsevasta hengestä.
♥ Ja kun ministeri sanoo, että yliopistoille on annettu ihan yhtä riittävästi toimintarahaa kuin edellisinä vuosina ja kun yliopistoilla professorit huutavat että rahaa EI ole läheskään niin paljon kuin tarvittaisiin, niin JOKUHAN VALEHTELEE.
♥ Molemmat osapuolet voivat näyttää tilikirjansa eikä toimittaja näiden totuuksien välissä tule hullua hurskaammaksi (eikä hurskasta hullummaksi).
Missä valhe siis piilee?
Ministeriössä. Kyllä siellä tiedetään, niin kuin yliopiston hallinnossakin, etteivät pelkästään palkankorotukset helmikuussa riitä tekemään eroa oletetun ja annetun rahamäärän välillä. Odotellessa hallinnon avautumista (iankaikkisuuteen), voidaan studioyleisöltä pyytää sivistynyt arvaus: syy puuttuviin rahoihin voisi olla siinä, että vuodenvaihteesta alkaen yliopistot ovat joutuneet maksamaan alvaria ostoistaan, kun aiemmin alvarit on pyöritelty, kuulemma, valtion ostojen ja myynnin sisällä tililtä tilille. Ja koska yliopistot ostavat enemmän kuin myyvät, niin alvarista koituu melkoinen lisälovi budjetteihin.

♥ Tämä kuulostaa niin sivistyneeltä arvaukselta, että jos olisin tutkiva journalisti niin selvittäisin, pitääkö se paikkansa, enkä tyytyisi siihen höpöpuheeseen jota hallinnon edustajat syöttävät medialle.

 

18.2.
En vaivautunut lukemaan, mitä Aamulehden toimittaja Markus Määttänen katsoi asiakseen kirjoittaa viikonlopun kritiikkitapahtumista. Onneksi en. Muutamakin jälkikäteen luettu sitaatti riittää osoittamaan, että Määttänen on kuunnellut isäntänsä ääntä räksyttäessään kriitikoiden olevan osaamattomia taipumaan viihdejournalismin tarpeisiin:
"Jos Sarv ei salli kritiikin kehittyä uusiksi elävämmiksi juttumuodoiksi, kuten muidenkin sanomalehden juttujen, liitto tekee jäsenilleen pahinta hallaa" (Määttänen AL, 14.2.).

♥ Määttäsen toimittajakolumnia oli myöhemmin (17.2.) kommentoinut saman lehden kirjailijakolumnisti Juha Seppälä. Vaikka Seppälän kolumnit ovat vuosien varrella muuttuneet sanomattoman tylsiksi, hän tällä kertaa tiivistää hienosti, millaisia mediatalojen tarpeet oikein ovat, kaikessa raadollisuudessaan:

"Toivoakseni Määttänen ei tarkoita suuntausta, joka on tullut hallitsevaksi tietyissä tv-formaateissa: seikkailija (kriitikko) menee alkuperäiskansan pariin, mutta kamera seuraa seikkailijaa ja tämän edesottamuksia ympäristön (teoksen) jäädessä sivuosaan. Kirjallisuuskritiikissä se tarkoittaa juttumuotoa, jossa kriitikon missiona on tunkea oma henkilönsä käsiteltävän kirjan ja lukijoiden väliin ja pakinoida omalla nokkeluudellaan kirjailijan parin vuoden työ nopeaan unohdukseen."

 

19.2. Pe. Eilen pakkanen palasi hehkuvin aurinkokasvoin, mutta sisälläpä senkin sensawundan sai kuluttaa, työpöydän ja kokouksen ääressä. Illalla rope-sessiosta palatessa kiistimme miehissävoimin Saaran väitteen, että on erityisen kylmä sää, koska se oli naissubjektin kommentti hänen KOKEMUKSESTAAN.
Kun sitten tänä aamuna mittaria katsoessa ilmaisen hämmästykseni siitä, miten kylmä ulkona on ASTELUKEMINA, protestoi Saara "kylmän" sukupuolisidonnaista merkinantoa: miksi hänen kylmänsä ei kelpaa mutta minun kylmäni on asiantila?
Siinäpä sensawundan kaksi puolta!

♥ Päivän spefi-otsikko:

"Kalaa syömällä ei saa mielenrauhaa."

Viikon kuumin scifi-uutinen oli kuitenkin se, että J. Pekka Mäkelä aikoo tehdä ensimmäisen China Miéville -suomennoksen.
Uutinen KARISTON kanssa tehdystä sopimuksesta näkyy olleen Mäkelän blogissa jo viikko sitten, mutta ei se tiedon sensawunda-astetta yhtään vähennä: vaikutus olisi sama jos joku kertoisi suomentavansa Finnegans Wake -monumentin R-kioskien kaksiyhdenhinnalla-tuotteeksi.
Karistollahan on kyllä hyvä maine spefi-sarjojen luotettavana julkaisijana, mutta niin on R-kioskeillakin kelpo maine karkkiketjun katkeamattomuudesta...
♥ No, kustannusmaailmassakin tällainen arvonsiirto lienee mahdollinen vain erikoistuneilla yleisöillä. Kun isot kustantajat eivät välitä eivätkä kerrytä ammattituntemustaan genrekirjallisuuden isoista nimistä, niin ammattikääntäjän ansiosta pienikin kustantamo voi nostaa statustaan genrekohtaisella arvoteoksella.

Mistä puheenollen, tämäkin julkaisutieto on levitysvapaa tästä päivästä alkaen:

 

20.2. La. Talven kylmin päivä, uskotaan ilman otsikoitakin.
Pihalla ei näy ketään kävelemässä, on 25 astetta pakkasta ja hyytävä tuuli.
Rohkenemme kuitenkin tamperelaisittain syömään ulkona eli kauppahallin tiskiltä, meidän tapauksessamme sushia ja misokeittoa.
Sitten Saara lähtee käymään Pispalan kirjastolla lapsen kanssa ja minä pääsen hyvällä omallatunnolla kuuntelemaan väitöstä... sarjakuvista ja saduista.
♥ Illalla Matti-kummin nimipäivillä, Alma ujostelee jopa täällä ihmisiä ja muita lapsia. Muutos on ollut niin nopea, että on mahdotonta sanoa, voiko Kotipehkusta muutto ja viikon sairausjakso toimia ikävaiheeseen kuuluvan vierastamisen kiihdyttäjinä jollain arvaamattoman voimakkaalla tavalla.

 

21.2. Su. Lunta on pyryttänyt ohuena jäähileenä koko yön, sitä on tunkenut jopa parvekkeen ovien väliin. Uutisissa varoitettiin ihmisiä pysymään tänään kotosalla kylmän myrskypäivän vuoksi, mutta Saaran yllyttämänä lähden mukaan Kotipehkun lastenjuhlaan: luvassa on keittoa ja makkaraa, joten ei tarvitse miettiä lounasta ja Almalla sentään SAATTAA olla nostalgisen hauskaa.
♥ Vaan ei, lapsi on yhtä ujo ja onneton Kotipehkun salissa, jossa pari kuukautta sitten on vielä juoksennellut huoletta. Tähän vierastamisen vaiheeseen liittyy ruokahaluttomuus - mutta myös nopeasti kehittynyt lauseenrakennus, jossa uusia kielippitaivutuksia ilmaantuu lähes päivittäin ("Alma seisoo piilossa"). Juuri tähän vaiheeseen osuva remonttievakko ei taatusti ole hyväksi Almalle, vaan ehkäpä ei päiväkotikaan olisi ollut.
♥ Illalla ennakkotyönä pois yksi kolumni. Ja nettiuskottavuuden kohentamiseksi täydennettävä pitkästä aikaa leffa-arvostelujen arkistoa sellaisella elokuvalla, jonka tosissaan haluaisi muistavansa 2000-luvun ilmiönä ( "Up in the air").

 

 

23.2. Jälleen yhdistelmä lujaa pakkasta ja hileistä lumisadetta, koko illan ja yön sitä tulee. Valtion Rautatiet on niin sekaisin, että voisi luulla taivaalta satavan pommeja lumen sijaan.
♥ Työpäivä venyy yksitoistatuntiseksi, vaikkei se toki niin raskaalta tunnukaan. Illalla klassikkoklubilla on yleisöä vain kolme ihmistä, helppopa siinä on tutkijuutensa nimissä olla ja esiintyä; virkasuhteet kun on muutettu työsuhteiksi, niin ei kenenkään tarvitse enää edustaa virkaansa... eikä varmaankaan tarvitsisi vastata puhelimen kautta lähestyvälle toimittajalle muutoin kuin yleistä ystävyyttään, virkamiesvastuuta kun ei enää ole veronmaksajille ja medialle...
♥ Anna on lapsenhoitajana, jotta molemmat vanhemmat tahoillaan pääsevät näihin kirjallisiin illanviettoihinsa. Mutta kotiin palattua ei muuta enää jaksaisikaan kuin katsoa vierestä, että lapsi nukahtaa, ja nukahtaa sitten itse.

 

25.2. To. Pakkanen hellitti, aurinko lämmittää ensi kertaa tänä vuonna niin, että sen tuntee vaatteiden lävitse.
Tänään on pitkästä aikaa myös miestutkijoiden Telakka-lounas, tuoreet uutiset oppialan tilanteesta eivät ole yhtä makoisia kuin Telakan sapuskat. Miestutkimusta ei tehdä oikein missään muualla kuin väitöskirjakammioissa eikä kukaan tunnu kiinnostuneen edes alan aktivismista kaikkia retro- ja rebound-maskulinismin edustajia vastaan. Käytännöllinen syy siihen, miksi edes uusia kirjoja ei ilmesty on varsin yksinkertainen: KAIKKI OVAT VÄSYNEET TEKEMÄÄN TYÖTÄ ILMAISEKSI. Sillä sitähän se artikkelikokoelmiinkin osallistuminen käytännössä merkitsee.
♥ Oppiainekokouksessa samat aiheet humanistijulkaisujen vähyydestä ovat esillä käytännöllisesti, kun tenttikirjojen suosituslistoja editoidaan - paradigmapäivitys joka olisi pitänyt tehdä Tampereella jo 20 vuotta sitten, mutta... niin, vanhojen proffien hengenperintö on pitkä ja raskas kuin Suomen talvi...

♥ Illalla olen Alman kanssa evakossa Pispalassa, kun äitinsä pitää femmaritapaamista olohuoneessamme. Menomatka kestää peräti tunnin bussien ruuhka-aikaan, mutta paluu onnistuu miltei puolikkaassa. Käsitys keskustan helposta liikkuvuudesta on kyllä muuttunut eli osoittautunut ohkaiseksi mielikuvaksi.

 

26.2. Oman alani oppineisuudesta olen ehtinyt jäädä kolme vuotta jälkeen apu- ja vanhempainrahan aikana. Eipä siinä paljoa pitäisi ennättää tapahtua, mutta missään ei höpömodernia aikaa leimaava 'informaatioparanoia' ole niin aitoa kuin yliopistossa ja siksi tenttien vastaanottaminenkin tuntuu kuin joltain kiinalaisen huoneen semanttiselta peliltä, jossa ei voi tietää onko testaaja vai testattava.
♥ Ei minua yksittäisten teoriataustojen tuntemattomuus huolestuta, vaan se, että jos tässä iässä jää tuntematta jokin sellainen järkeenkäypä Teoria, jota ei ollut omina oppiaikoina saatavilla mutta jonka ennättäisi vielä oppia ymmärtämään ennen kuin täyttää 50 eli ennen kuin käsitys- ja keskittymiskyky alkavat peruuttamattomasti rapautua. Siis sellainen teoria, jossa kaikki kirjallisuudesta käsin ymmärretty poetiikka saisi akateemisesti mielekkään muotonsa... sellainen teoria joka olisi niin omaperäinen ettei sitä intuitiivisesti pelkällä kirjojen lukemisella ymmärtäisi vaan ainoastaan tietynlaisen tiedonpolun kuljettuaan tai lukemalla seurattuaan...
♥ Omaperäisiä ja päteviä tulkintoja on kirjallisuudesta yhtä vähän kuin muistakin taiteista, kenties jopa vähemmän.
Viime yönä, kun lapsi herätti 3:lta enkä saanut itse enää unta, kuuntelin mediapleijeriltä Ylen "klassikkokeskustelua" Chaplinista, äänessä Petteri Vompatti ja Jouko Turkka. Kun kumpikin herroista on lähinnä vastenmielinen mediapönöttäjä, niin en olisi uskonut tuon "Chaplin-yön" kiinnostavuuteen, mutta Turkan tulkintoja kuunnellessa mieli lämpeni ihan samoilla parhailla tavoilla kuin joskus kauan sitten elokuvakirjoja lukiessa. Tapa jolla Turkka puhui Chaplinista osana ihmiskunnan kulttuuria on sellainen, johon aniharva pystyy niin spontaanisti ja suurella sydämellä. Varsinkaan kun en ole itse mikään Chaplinin filmien ystävä.
♥ Mutta kenties vastaavaan omaperäisyyteen yltäisi joku joka osaisi tehdä elokuvallisia esseitä kirjoista?
Tehdä godardia kuolevaisille?		 "Kiinalaisen huoneen argumentti on filosofi John Searlen artikkelissaan "Minds, brains and programs" (1980) esittämä ajatuskoe, joka on suunnattu vahvan tekoälyn ajatusta vastaan. Argumentin sanoma tiivistettynä on, että säännönseuraaminen - tarkemmin kommunikointi pelkkien hyvin monimutkaisten sääntöjen nojalla - ei ole ihmismielen toimintaan, erityisesti mielen suorittamaan kommunikaatioon, verrattavissa oleva tapahtuma, koska siinä ei tapahdu merkityksen ymmärtämistä."
Wikipedia

 

Työmatka Budapestiin löytyy erillisenä raporttina

 

 

 

 

 

12.3. Pe. Paluu Tampereelle. Pendolino on puoli tuntia myöhässä ja maksaa kolme kymppiä, tietää olevansa Suomessa. Ehdin vain hengähtää työhuoneella ennen päivän kokousta ja illan oopperaa.
♥ Tampere-talon scifimäisissä kaakelitiloissa pidämme SARVin kokousta ja erinomaisen manselaisen kestityksen ansiosta ensimmäinen näytös oopperaakin sujuu kuin venäjän kauneusopilliset alkeet.
Mutta tunkkaista ja näyttämökuvaltaan käsittämättömän tukkoistahan tuollainen LOHENGRIN oikeasti on, vaikka juuri ennen esitystä Mats mainitsee että tämähän on se Thomas Mannin lemppariooppera Wagnerin töiden joukossa. Joten minun pitäisi olla kai tästä erityisen innostunut.
Mutta sellaisena miltä tämä TUNTUU, oli musiikki miten hirmuisen kaunista tahansa, se komeus ei kovin kauaksi näyttämökuvan koristeista yllä tai erotu.
♥ Istun toisen ja kolmannenkin näytöksen kokoushuoneessa viinin ääressä, osa väestämme on nähnyt oopperan jo ensi-illassa... mutta juttelemme SARVin mahdollisesta tulevaisuudesta ennemmin kuin Venäjän höpöhöpötulevaisuudesta, jota ohjaaja ilmeisesti ehdottelee wagneeerianisen kehyksensä keskeltä.
Ketä kiiinnostaa? Ilmeisesti aika harvaa. Katsomo ei ole alkuunkaan täynnä, vaikka esityskertoja on vain kuusi. Itselleni wagneriaaninen alkeiskurssi on kyllä täyttä tavaraa tarinana ja musiikkina, mutta oopperana ihan samanlaista yltäkylläistä huijausta kuin aiemmin näkemäni huudetun spektaakkelin tapaiset esitykset.

♥ Kotiin 23:n jälkeen. Huoneet eteisestä käsin on teipillä sinetöity, paitsi keittiökäytävä. Revin teippejä sen verran, että saan pelastettua kasvit ja muutamia vaatteita. Jopa kukkavesi on haettava kellarista saakka, hanoja ei ole, ei mitään veteen liittyvää. Hmm, paitsi potta...

♥ Surffaan ja katselen "True Blood" -sarjaa, hämmästyttävästi se on yksinkertaisen omantapaisensa. Anna Paquin on eroottinen dynamo, ymmärrän kyllä millainen semioottinen geneeraattori hän on tällaisen sarjan kannalta, vaikka näyttää stilleissä yhtä elottomalta kuin jonkin Baywatchin muovipatsaat.
Tietää olevansa... elossa...?
Tietää olevansa antivampyyri?
Tietää olevansa lähempänä disneytä kuin wagneria.

 

13.-14.3. Viikonloppu lapsenvahtina Arabiassa. Parhaimmillaan lapsi nukkuu kahden tunnin päiväunet, kehnoimmillaan menee samat kaksi tuntia hukkaan, kun yrittää saada hänet yöunille.
Mutta kun on kerran luopunut koko elämänsä autenttisesta vapaudesta, niin ei kai voine yksittäisten TUNTIEN keinotekoista riippumattomuutta enää millään mitata?
Ei kai voi muuta edes suustaan päästää kuin kiitosta, että asiat voisivat olla paljon hullumminkin?

♥ Tyydytään siis ylistämään niitä, jotka estetisoivat vapauden, ja matkalukemisena onkin siltä kannalta hieno teos, Kari Hukkilan Kerettiläisesseet, joka on samanlainen sykähdyttävän älyllinen yllätys kuin Antti Nylenin esseet kolme vuotta sitten.
Samalla tavalla huomaan myös ihmetteleväni, kuka hitto tämä Hukkila oikein on ja mistä hän on yhtäkkiä putkahtanut, siis esikoiskirjailija, joka jutustelee sujuvasti trubaduurirunouden kytköksistä arabialaiseen kirjallisuuteen ja maahanmuuttoviraston samankaltaisuuksista espanjalaiseen inkvisitioon...
♥ Ei ole yhtään liioiteltua puhaltaa fanfaari, että on etuoikeus päästä esittelemään tällaista kirjoittajaa debytoijana, etenkin kun Hukkilalta puuttuu lähes täysin se pöljä pääkaupunkilainen poseeraaminen joka tekee Nylenistä ensisijaisesti vastemielisen ja toissijaisesti naurettavan. Hukkila on vapaana eurooppalaisena intellektuellina pikemminkin vanhan maailman ihminen kuin Nylenin kaltainen vinyylin äärellä värisevä dandy.
Vaikka on heillä yhteistäkin, kuten kaikilla näillä Savukeitaan esseistiäijillä: sukupuoli on heille täysin käsittämätön asia, ja kaikki kulttuuri on yhtä kuin miesten kulttuuria tai ei mitään. Kuvioon kuuluu, että Lars von Trierin ja Lukas Moodysonin kaltaiset arkkisovinistit ovat heille elämää suurempia visionäärejä.
Joopa joo. Ja juhaseppälääs myös.
♥ Ja silti: Hukkilan kirja on nyt täsmälleen sitä keskustelua, jota maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on toivottu: älykästä, perusteltua, taustoitettua ja tarpeen tullen arjesta (=Kontulasta!) lähtevää. Jopa mustavalkoisille ilmaisuille persot persut (perussuomalaiset) voivat nielaista tämän paksunpuoleisen kirjan, koska Hukkila jutustelee pohjoisafrikkalaisista emigranteista rosoisen arkisesti "heikäläisinä", mihin tottuminen vaatii aikansa, esseestä toiseen.
Eli fraasilla fraseeraten: jos ekan esseen jaksaa kahlata ylitse niin käsissä on 'Kevään Kirjallinen Vapaus'.

 

 

15.3. Tänään on Unkarin kansallispäivä, mutta ilmeisestikään mitään sellaisia poliittisia ylilyöntejä ei ole luvassa kuin 3 vuotta sitten, kun väkijoukko pommitti kananmunilla pääministeriä kesken tämän juhlapuheen. Nyt kun valta on hitaasti luisumassa oikeiston käsiin, ei epävirallisen raivoisaa kansanoppositiota ilmeisesti tarvita? Keskusta-oikeiston eli Fideszin allianssi kristillisdemokraattien kanssa saa tuoreen gallupin mukaan taakseen 52 % äänistä, kun hallituspuolueen (eli sosialistien) kannatus on vain 19%.
♥ Mutta todellisuus ihmisten ja arjen tasolla on tietysti aivan toinen, koska kaikki vähänkin ajattelevat unkarilaiset tuntuvat olevan lopensa kyllästyneitä politiikkaan. Opiskelijat sanoivat, että kukaan ei viitsi lukea edes mitään kotimaista kirjallisuutta, koska JOKAINEN kirjailija tuntuu olevan jonkun poliittisen kannan edustaja.

♥ Suomikin tuntuu lähinnä hyytyvän ja hiljenevän lakkokevään syvetessä. Tai sitten se on median luoma illuusio sekin.
Huonolta näyttää se, että työväenopiston kurssillani osallistuminen romahti tänään puoleen tasaisesti käyneestä perusjengistä. Juuri kun piti alkaa käsittelemään ihmisten omia novelleja...

♥ Päivän scifi-otsikko: "Muuttiko Chilen maanjäristys maapallon pyörimisakselia?"
Tosin vieläkin scifimpää, tragikoomisesti, ovat Cheryl Morganin blogikuvaukset siitä, kuinka USA:n rajavalvonta teki hänestä kodittoman...
Ja miksikö moinen kuvaus ei herätä sympatiaa?
No kuka hiton hullu nyt tyrkyttää itseään Amerikkaan kerta toisensa jälkeen?!?

 

16.3. Tämä talvi ei tunnu murtuvan millään kevääksi. Pakkasta on ollut edelleen kymmenisen astetta, ja fillaroidessa saa olla tarkempana kuin tammikuussa, kun aurinko sulattelee päällimmäiset lumet jäiseksi pelloksi.
♥ Tänään vinttilöin yli 13 tuntia työpaikalla, tätähän ennalta toki kuvittelinkin, mutta en näin elottomaksi itseäni sen kuvitelman keskellä. Sentään pitkästä aikaa pidän Oikean Luennon eli virkaopetukseen kuuluvan "massaluennon", mikä kirjallisuusaineen kohdalla merkitsee 25 ihmistä.
♥ En toki valita. Paljon hullumminkin voisivat asiat olla kuin saada istua omassa työhuoneessa tehokkaan tietokoneen avustamana, vieläpä vapaana perheen- eli lapsenhoitoon liittyvistä tehtävistä. Neljänä päivänä viikosta.

♥ Vain se jokin Vieläkin-Omempi-Missio puuttuu tästäkin idyllistä.
Mutta en tiedä miten OMINTA kiinnostuksen aihetta edes käsitellä muutoin kuin lyhkäisten novellien mittaisilla kokeiluilla. Maaliskuussa novellipalveluni teemaksi päätyi "taiteilija sodassa", jos kohta novellien lukijat eivät sitä yhteyttä ehkä huomaakaan (tai ylipäänsä mitään järkeä...)
Mitä lyhyempi on kertomuksen muoto, sitä isompi merkitys on henkilöiden motivaatiolla - ja se lienee viimeisiä isoja kysymyksiä, jotka ylipäänsä proosan estetiikassa itseäni kiinnostavat: miten kirjallisuus luo ihmisten toimille tarkoitusperiä, jotka syntyvät ikään kuin henkilöiden ja maailman välissä, eivätkä ole motiiveina tunnistettavissa sen paremmin psykologian, teologian kuin biologiankaan kannalta.

Q: "Miksi kaivoitte nenäänne ikkunan ääressä?"
A: "Koska se oli vainajan viimeinen tahto."
Täysin uskottavaa.

 

17.3. "Kirsi ei sitten tullut korvalääkäripäiville."
Uimahallin saunassa istuu kello 7 aamulla juuri sellaisia ihmisiä kuin olen kuvitellut, vitamiinipitoisuudessaan auraattista, treenattua PAREMPAAA VÄKEÄ. Ne keskustelevat liikkumisensa tavoista niin kuin perheensä BKT-suorituksista, ja vaimoistaan niin kuin jäniksistä, jotka kirittävät raajoja rikkoviin ponnistuksiin ladulla, altaassa ja sängyssä.
♥ Onneksi ratoja riittää, jollei maan päällä niin sentään vedessä. Polskin puoli tuntia, metreistä ei ole väliä, pidän sitä omalla kohdalla saavutuksena, että olen saanut itseni ylös auringon aikoihin ja altaaseen ilman aamiaista. Painan 14 kiloa enemmän kuin edellisinä assarivuosina Tampereella, ja sen kyllä tuntee.
♥ Työpaikalle tullessa olen väsynyt ja löysä ja punasilmäinen kuin Atlantin ylittänyt rusakko, joten huhut aamu-uinnin terveellisyydestä lienevät samojen terveysnatsien horinoita, joilla on lääkärivaimot ja upseerivalmentajat piiskaamassa sixpäkkilihaksia kansalaiskelpoisiin rasva-arvoihin. Hitto haistakoonpa floorit.

Mutta tänäänhän myös juhlitaan - eikä suinkaan My Lain tai Pyhän Guinnesin muistopäivää vaan synttäreitään viettävät tänään tavalla tai toisella:

- Nat King Cole (s. 1917)
- Rudolf Nurejev (s. 1938)
- William Gibson (s. 1948)

Sekä ennen kaikkea Alma Soikkeli.

 

19.-21.3. Pitkä viikonloppu Helsingissä, reviiri puolen kilometrin säteellä. Torstain iltana on vielä seitsemisen astetta pakkasta, mutta perjantaina on talvi vaihtunut kevääksi, lumituisku vesisateeksi - ja lämmintä on viitisen astetta. Siis samanlainen kaoottinen kurakeli kuin yleensä pääsiäisenä.
♥ Mitenkähän monta sukupolvea pääsiäistä vielä vietetään Suomessa, kun sillä ei ole koskaan ollut muuta merkitystä ihmisille kuin korostaa sohjon ja mämmin ja kansallistunteen kolmiyhteyttä?
Joulu sentään katkaisee kaamoksen, sama minkä taivaallisen äpärän nimissä sitä vietetään, mutta pääsiäinen on nykypäivän suomalaisille parhaimmillaankin pelkkää Tiimarista ostettua keltaista rihkamaa ja pupumaisella piukkuudella maailmalle avautuvaa mediapaastoa.
♥ Ja kun Suomi oikeistolaistuu näin hurjaa vauhtia, niin miksei seurauksena ole myös maallistuneempi Suomi? Miksi kirkko leipää jakamalla voi perustella itsensä niin kuin se olisi todellinen osa yhteiskunnan virallista omatuntoa? Missä viipyy SELLAINEN piispa, joka naispappien sijaan kieltäisi herrasporvareita astumasta kirkkoihinsa?

♥ Pitkän viikonlopun vähät ylimääräiset tunnit käytän romaanin viimeiseen editiokierrokseen. Kieli maistuu edelleen hyvältä, mutta tapahtumien ylevyys ja henkilömagian eksoottisuus alkavat tuntua itsestäni niin... epäproosallisilta että johonkin ihan muuhun tyylilajiin minun on siirrettävä seuraavat jatulikirjat, jos niitä vielä joskus jaksan uudelleen avata. Muuten niistä tulee proosarunoutta eikä yhtenäinen fantsueepos.
♥ Kaikessa spefissä sensawundan pitäisi tapahtua ikään kuin silmäkulmassa tai jonkin lukitun galaksin takana. Siksi pidän tuosta Teemun tekemästä kannesta romaaniin: siinä luvataan oikeassa mittasuhteessa magiaa ja draamaa ja myyttejä.
Samoin ne TAPAHTUMAT, joista edelleenkin Kuninkaantekijöissä nautin, ovat enimmäkseen (muutaman hienon dialogin lisäksi) sellaisia, joissa henkilöhahmojen odotukset ovat täysin ristiriidassa sen kanssa, millaisen mittakaavan tilanteesta on todella kysymys.
Toki kirjassa on edelleen sellaisiakin kohtauksia, jotka naurattavat itseäni vaikka luen ne tuhannetta kertaa, mutta syy on sama kuin edellä: henkilöhahmot ovat tilanteissa jotka ovat tuntuvasti pienempiä tai suurempia kuin geneeriseen kohtaukseen kuuluisi.
Hyvä kriteeri toimivalle kohtaukselle lienee kuitenkin se, että se lakkaa (ensisijaisesti) naurattamasta itseä.
Esimerkiksi: jotain jatulikirjoista raapustaessa yritin ympätä mukaan kohtausta, jossa sankarillinen nuorukainen yrittää rohkaista itseänsä ottamaan korvaansa korulävistyksen - juuri ennen kuin kilpakosija sivaltaa häneltä korvan irti. Jne. Nauroin kohtaukselle niin kauan etukäteen, että aloin inhota sitä enkä koskaan edes yrittänyt kirjoittaa mitään sellaista.

 

 

22.3. Raitiovaunu nro 6 Arabiasta kello 8:25. Metrovaunu nro 126 Sörnäisistä keskustaan 8:33. IC-juna Helsingistä Jyväskylään, muuttunut lähtöaika kello 9:20. R-kioskilta lauantain Guardian, 3.80 e. Junasta pieni kahvi, 2.20 e. IC-juna Tampereella 10:15. Lounas Gopalissa 581 grammaa, 10.17 e. Työhuoneessa kello 11:06. Kaksi AO-kokonaisuuden muutosta ja tallennusta, yksi P7-kurssin tallennus. Yksi kirjatilaus Amazonista. Unohdettu ovi auki. Yksi gradunohjaus, 15 minuuttia. Suljettu ovi huolellisesti.
Kello 12:50-14:08 luennon valmistelua.
Kello 14:09 kahvitilanteen tarkistus. "900 miljoonan vuoden kuluttua Auringon ollessa 5,5 miljardin vuoden ikäinen arvioidaan maanpinnan keskilämpötilan ylittävän Maan nykymuotoiselle elämälle kriittisen 30 °C rajan." Keitetty kaikesta huolimatta lisää kahvia.
Kello 14:25 epäonnistunut yritys käynnistää virkamatkalaskuohjelma. Kiroilua.
Kello 14:30 vaihdettu selainta. Ohjelma ei enää valita vanhasta java-plugista.
Kello 14:35 epäonnistunut yritys generoida matkalasku Budapestin matkasta. Ohjelma lähettää sen kaikesta huolimatta käsittelijälle. Lisää kirouksia.
Kello 14:50 onnistunut yritys generoida matkalasku. Tulostettu ja lähetetty käsittelijälle kuittien ja anteeksipyynnön keralla.
Kello 15:10 palattu luennon tekemiseen.
Kello 16:30 työväenopistolle, 7 kopiota per käsiteltävä novelli.
Kello 16:45 Siwasta välipalaa ja aamiaisbanaanit, 2.80 e
Kello 17:00-18:30 keskustellaan Akin ja Petterin novelleista.
Kello 19:15 Punjabin pita-kebab, 5.50 e, kolme tähteä
Kello 20:00 elokuvalippu "Profeettaan", 9 e, neljä tähteä
Kello 22:40 kävely kotiin
Kello 23:?? uneen
"Huomaathan, että tavoitelämpötilan saavuttaminen ei tapahdu hetkessä!"

 

23.3. Tasan sillä hetkellä kun herätyskello soi, muistan että tiistaisin uimahallissa ei ole aamu-uintia tarjolla. Tuntuu turhauttavalta nousta vain vältelläkseen remonttimiehiä, oma kotinihan on kyseessä, mutta toisaalta urheilua muistuttavalta suoritukselta VÄLTTYMINEN on rikollisen nautinnollista.
Kykyihmiselle.
♥ Etenkin kun jo kello seitsemältä voi olla työhuoneessa ja alkaa vastailemaan virallisiin sähköposteihin - tietäen että kellonaika kirjautuu viestien otsikkotietoihin. Puoli yhdeksältä alkavat tulla muut eli laitoksen Oikeat Työntekijät.
♥ Toisinaan ihmettelen, mihin oikein käytin ne edelliset assistenttivuodet 1991-1995 täällä, kun ei lisurin tekeminen juurikaan edennyt ja opetusta oli yhtä vähän kuin nykyään. 90-luku oli kuitenkin jo kireän byrokratian ja kilpailutunnelman aikaa... mutta kenties tutkijakoulujen perustaminen antoi itselle aliassistentin oikeudet, mielikuvan siitä, että valtion virkamies on Päivystävän Asiantuntijan tehtävissä, hän keskittyy kehittämään ja edustamaan asiantuntemustaan mahdollisimman monessa paikassa.
Ja kyllähän sitä edustettiinkin, avoimen korkeakoulun kursseja vedin pitkin eteläistä Suomea, ja joku Aamulehden höynä toimittaja mainitsi Soikkelin hypermedian suhteen "alansa johtavaksi asiantuntijaksi", mille serkun mies nauraa vielä tänäkin päivänä.
♥ Aliassarina tehtiin siis yhtä paljon duunia kuin nyt yliassarina, mutta siitä vain ei jäänyt muita jälkiä kuin pino artikkeleita (ja CV:n lisukkeena duunimahdollisuuksia). Jälkikäteen en lainkaan ymmärrä, miksi en aiemmin ryhtynyt keräämään tietoa vaikkapa spefistä, vaan tyydyin tonkimaan pastoraalin ja patriarkaalisen epiikan juurimultaa.
Kaikki se tietämys on ollut hyödyllistä vain välillisesti.
Oli jotain mistä luennoida ulkomaillakin ja jotain millä sai hyviteltyä vihreää (?) omatuntoa ennen kuin kukaan oli kuullutkaan mistään "ekokritiikistä".
♥ Mutta tosiasiassa polkuni tutkijana on ollut kritiikitöntä luisumista aina vain isompaan teoriakontekstiin, ensin Heikki Turusen kautta miestutkimukseen ja maaseutukirjallisuuden kotimaiseksi rajattuun perinteeseen, sitten rakkausdiskurssin ja gendertutkimukseen perinteettömään käsitepeliin, kunnes lopulta olisin ollut valmis putkahtamaan ulos tiedemaailmasta jossain höpömodernin queer-tutkimuksen kohdalta - jollen olisi saanut kuin joululahjaksi tätä ylimääräistä, nostalgista vuotta akateemisen maailman itsetuhon aitiopaikalla.
♥ Näköjään assistentti ei voi ylittää älyn nopeutta. Edes omansa.

Päivän spefi-otsikko: "Koira on kotoisin Lähi-idästä".
Justjoo. Ja hevonen Ypäjältä.

 

24.3. Ke. Tänään vietetään kansainvälistä Ada Lovelace -päivää, joskaan edes päivälle omistetuilta nettisivuilta en saanut selville miksi juuri tänään. No, päivän idea on sinänsä perusteltu ja metodi sen viettämiseen erinomainen: jokainen sitoutuu blogissaan kertomaan kuka on naispuolinen tieteen tekijä jota ihailee.
Joten... hmmm... mietitäänpä... onhan tässä vielä koneaikaa jäljellä ja sitä sellaista olisi Ada Lovelace jos kuka arvostanut...

♥ Illan teatterireissu peruuntuu, äkisti onkin ylimääräistä aikaa pohtia... ei vaan tehdä juuri se arvostelu joka roikkuu miltei huulilla... siis antaa jotain palautetta siitä mitä Houellebecq oikein tarkoittaa.

 

26.-28.3. Toinen pitkä viikonloppu Helsingin Arabiassa. Tällä kertaa on töinä mukana kaksi gradua, joista olen luvannut laittaa palautteen "viikon sisällä". Romaanin editoinnin olen tehnyt loppuun, mutta jemmaan käsikirjoitusta koneella vielä maanantaihin. Saara ehdotti, että stilisoisin vielä "sukusauvoja" käsittelevän kohtauksen, koska se on tyylillisesti niin lähellä ylätyylistä rietastelua että lukija pudottaa kirjan.
No, se on erittäin mahdollista, enkä riskeeraa tarinan muuten kohottunutta tunnelmaa yhdellä kyseenalaisella kohtauksella - vaikka omasta mielestäni SEKIN on osa uudenlaista myytin rakennusta.

♥ Tämä pitkä viikonloppu on sikäli historiallinen, että saamme lapsenvahdin KAHDELLE illalle, joten pääsemme eka kertaa vuosikausiin yhden viikon sisällä SEKÄ elokuviin ETTÄ teatteriin yhdessä. Lyömme siis lauantaina laimin eettiset velvollisuudet kaksinkertaisesti: teatteriin menemällä välitämme vähät näyttelijöiden kansallisesta lakkopäivästä ja vältämme kansainvälisen Earth Hour -fiilistelyn. Pitäkää pimeytenne, toverit.

♥ Luovan työn osuus on tehdä pari kritiikkiä lisää. Etenkin Hukkilan kirja on niin tärkeä, että sen arvostelullakin voi olla pikkuruinen mahdollisuus liittää se mukaan muuten niin matalaotsaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Tällaisena aikana on häpeä olla maan X kansalainen, mutta samaa sanovat erinäiset ihmiset ympäri Eurooppaa.
Ja samoin "Profeetasta", "Suljetusta saaresta" sekä kevytkomediasta "I Love You Phillip Morris" on sanottava jotain, motivoitava itseä palaamaan leffajuttujen tekemiseen tuoreeltaan, koska mitenkään muuten noiden tärkeimpien elouvien kokemus ei jää mieleen.

♥ Lauantai-illan teatterista lähdimme kesken puolivälissä. Ryhmäteatterin "Euroopan taivaan alla" -satiiri oli niin surkea puskafarssi että jo viiden minuutin kohdalla tiesin inhoavani sitä syvästi. Jos 15-vuotiaat tekisivät ilman käsikirjoitusta opettavaista, kansallisia stereotypioita "tuulettavaa" farssia niin lopputulos ei voisi olla näin kömpelö huumoriltaan. Vain ammattiteatteri voi huitaista tällaista näyttämölle ja luottaa siihen, että kun Taneli Mäkelä vääntelee naamaansa peruukeissa niin yleisö nauraa.
Ja sehän nauroi! Sali oli täysi niitä idiootteja, jotka eivät muutoin teatteriin tulisi kuin tällaisen HELPPOA KOMIIKKAA lupaavan, statukseltaan taidetta tekevän ensemblen pikkujoulutasoisen kohelluksen vuoksi.
Jokainen teatteria taiteenlajina arvostava joutuu puolestaan tyytymään siihen halvimpaan laatusanaan mitä tällainen farssisen kansan suusta ansaitsisi: 'hirveää paskaa'.

 

 

29.3. Ma. Aamu alkaa Helsingissä puoli kuudelta, kun lapsi herättää ikään kuin ottaisi kesäajan tosissaan ja ymmärtäisi kellon näyttävän puoli seitsemän. Ei mökillä yhtään enempää lepoai tai lukuaikaa tule olemaan, nyt kun lapsi on mukana ja osaa generoida hämmästyttävän kieliopillisia lauseita. Tähän mennessä kompleksisin kuulemani lause on jotakuinkin tällainen: "Isä meni äkistää vessassa pöntölle."

♥ Kello 8:aan nuokun lapsen seurassa, teen puuroa, tiskaan jälkeni viikonlopusta ja lähden töihin... ja myönnän että helppoahan minun kuitenkin on verrattuna rumbaan joka Saaralla taas alkaa uuden kotiäitiviikon myötä. Alma puhuu enemmän ja on vilkkaampi kuin kotona Tampereella, mutta ei se välttämättä tee häntä helpommaksi kaitsea. Päinvastoin.
♥ Minä lähden Kritiikkiportin kokoukseen, tunnelma ei ole yhtään riemukkaampi kuin sohjoisen maan ja räntäisen sateen sumentamassa Helsingissä keskimäärin. Kolmesta toimintavuodesta on pian kaksi kulutettu ja edessä alkaa järjestelmän alasajo, jos ei jotain ratkaisevan hienoa konseptia keksitä linkkiportaalin tilalle. Ideoita on heitetty, puuttuu enää rahoittaja tai instituutio, joka adoptoisi Kritiikkiportin omakseen. Edes samassa muodossa kuin ampparit.com.
♥ Eikä tässä sinänsä muuta masentavaa olekaan kuin se, miten marginaaliseksi kulttuurin alueeksi kritiikki osoittautuu aina & uudestaan. Toisaalta en itsekään seuraa SUOMALAISIA arvosteluja kuin satunnaisesti, mieluiten niistä lehdistä, joita lukisin muutenkin, eikä kritiikkien kokoaminen portaaliin mitenkään edistä kiinnostustani.
Sen sijaan ULKOMAISTEN kritiikkien kirjoa seuraisin mieluusti juuri Kritiikkiportin kaltaisen portaalin kautta, ja etenkin omimpien genrejeni arvosteluja. Yksittäisten spefi-blogien kautta sellaisia koonteja löytyykin... mutta jos maailmalla ei ole syntynyt kritiikeille omia kansallisia portaaleja, niin eipä ihme jos arvostelut Suomessakin keräävät vain marginaalisesti surffareita.

♥ Illaksi Tampereelle. Täällä kevät on ottanut pitkän harppauksen verrattuna Helsinkiin. Ne pikkukadut, jotka olivat aivan umpijäisiä peltoja vielä viime torstaina, ovat nyt sulana kuin eivät olisi talvea kokeneetkaan.
Kämpällä leijailee kyllä ihan muuta kuin kevättä, remontti suunnannut seinistä alaspäin putkistoon ja sen jyrsimisen pölyä on ilmeisesti ilmassa vielä illallakin.
♥ Postissa on tullut luettavaa pääsiäiseksi. Kristillisen höpöhöpön tunnelmiin päästäkseni olen valinnut juhlagenreksi postapokalyptiset herkistelyt, Liz Jensenin "The Rapture" ja Conrad Williamsin "One". Niiden alle luin jo Budapestissa kolmannen brittiapokalypsian, Alex Scarrowin "Last Light" joka oli niin kömpelö yritys jäljitellä amerikkalaista salaliittotrilleriä, että mikä tahansa raamatullinen parkkipaikka näyttää enemmän maailmanlopulta kuin moinen kevytgothic.
♥ Noh, mikäli olen oikein ymmärtänyt, evankelislöperöisen kirkon estetiikka perustuu varsinaisesti sille, että jeesus-pipoa kierrätetään milloin kellekin, hurskaalle, hoopolle, miehelle, naiselle. Palmusunnuntain radikaalein temppu oli Hesarilla laittaa vierekkäin Iiro Viinasta käsittelevä uutinen ja otsikko Jeesuksesta "synnynnäisenä imbesillinä".
Totisesti? Totisesti!

 

30.3. Yön ja aamun tihutti vetistä lunta, mutta päivällä mittari näyttää kaupungin keskustassa jo 9 lämpöastetta. Koleaa on silti niin kuin kevät olisi ennalta menettänyt vihreytensä ja viattomuutensa, piispatkin ristiinnaulitsemassa citykaniineja kun eivät muuta keksi uskonsa todisteiksi.
Viime viikon Hesarissa piispa Ergo Huomisen kommentti meni VARSINAISESTI jotakuinkin niin, että uskonnon satuhahmot ovat ihan okei lasten mielikuvitukselle, vaikka niitä kidutetaan ristillä ja luvataan helvetin lieskoja jos kersasi pukeutuu vastakkaisen sukupuolen kurahaalareihin (näin sanoo Mooseksen viides kirja!).
♥ Merkittävintä oli kuitenkin se, miten piispa Ergo Huomisen mielipidekirjoitus huipentui siihen tavanomaiseen retoriikkaan, jossa kirkolliselta virkamieheltä kääntyvät silmät nurin ja hän ilmoittaa pedagogiseksi lähtökohdakseen sen, että valkoinen isähahmo pakkoarmahtaa lopulta kaikki hyvikset - ja SIKSI uskonnon opetus pitäisi sallia kouluissa ja SIKSI kersat pitäisi upottaa kirkoissa kivimaljoihin mahdollisimman puolustuskyvyttömässä iässä.
♥ Se sama saatanallisen moraalinen ylivoimaisuus, joka katolisessa kirkossa on johtanut pedofilian pyhittämiseen, on evankelislöperöiden kirkossa kääntänyt aistimaailman nurin kuin nutun, niin etteivät piispa Huomisen kaltaiset kenopäät edes tajua mitä 'lapsella' todellisuudessa tarkoitetaan. Yhtä mielekästä ja maanläheistä olisi keskustella valtiokirkon kanssa siitä, miten yksisarviset pitäisi kastaa ja kasvattaa, kuin osallistua Kari Enqvistin aloittamaan keskusteluun lapsikasteen mielettömyydestä.
♥ Oma ehdotukseni olisi, että kirkot muutetaan aluksi hoitolaitoksiksi, jossa papit ja muut jeesustelijat kuntoutetaan takaisin tämän planeetan asukkaiksi. Toisessa vaiheessa kirkot muutetaan viihdemuseoiksi, joissa kosmologit jakavat nonsense-runouttaan "energian tahdittamasta huikeasta yhtenäisyydestä".
Totisesti? Totisesti!

 

31.3. Saimme lottovoiton, ainakin miltei: neljän kuukauden jonottamisen jälkeen Tampereen kaupunki myönsi lapsellemme päivähoitopaikan.
Ainoa joka ei tiedosta ilahdu on lapsi itse. Hän kun on edelleenkin erityisen arka vieraissa paikoissa ja muiden lapsienkin seurassa. S kuitenkin arveli, että Alman ikäiset lapset eivät vielä muodosta pihakohtaisia jengejään, kuten pari vuotta vanhemmat kakarat. Ehkä Alma voi ujonakin solahtaa johonkin mutalogiseen lokeroon tarhattujen tonkiaisten massassa.

♥ Mutta jo ennen hyviä uutisia ennätän nousta erityisen aurinkoiseen aamuun, polskahdella taas puoli tuntia altaassa ja fillaroida sitten potemaan kroonista väsymystä työpöydän ääreen. Päivän isoin urakka on "rakentaa" ensi vuoden opinto-ohjelma siihen tarkoitetulla virkakelpoisella julkaisujärjestelmällä, OPSIlla. Järjestelmä sinänsä on helppo ja idioottivarma eli sen käyttö merkitsee loputonta määrää hiiren klikkailua tarkoituksettoman täsmällisillä välilehdillä.
♥ Kello 14 taivas alkaa pilvistyä ja alkaa uusi kierros kylmää sohjoista sadetta - pääsiäisen tunnelmiin virittelyä juu. Hyvä syy pysytellä työhuoneessa ja tehdä pois rekisteripitoisia virkatöitä.

 

1.4.

"KATSO KOKKARI LOIKKAA / KEPU ON LÖYTÄNYT SEN /
KATSO KOKKARI LOIKKAA / MIESTÄ MIELLYTTÄEN //...
TASKUT TYHJINÄ NÄYTTI / AINA SYNKÄLTÄ SÄÄ /
KUNNES VALHEILLA TÄYTTI / LEHDET PORVARI TÄÄ... //
Kaikki huusivat:
"KATSO KOKKARI LOIKKAA / KEPU ON LÖYTÄNYT SEN /
KATSO KOKKARI LOIKKAA / MIESTÄ MIELLYTTÄEN /
"

 

2.-6.4. Savossa pääsiäislomalla. Pitkäperjantaina oli aurinkoista ja kun laskimme Alman kanssa pulkkamäkeä mökin rannassa, lämmin ilma seisoi niin että mäessä olisi voinut tarpoa t-paita päällä. Joutsenpariskunta lensi ylitse, ääni vielä raaka kuin matkalla paleltuneilla.
Vielä viikko aiemmin jäätie Kuopiosta Vehmeriin oli ollut virallisesti avoinna, mutta nyt jäät ja hanget alkoivat sulamaan vauhdilla. Vettä satoi lauantai-illasta maanantaihin, lämpö pysytteli kolmesta kahdeksaan asteeseen.
♥ Almalle mökki sulavine hankineen oli erityinen elämys, samoin tietysti mummon ja ukin seura Kuopiossa. Vietimme vielä kertaalleen hänen kaksivuotissynttäreitään, vaikka Alma lähinnä pelkäsi kakkukynttilöitä.

Itse sain luettua vain yhden lomakirjan, Williamsin "One", josta eka puolisko oli erittäin laadukasta genretavaraa, mutta kirjan puolivälissä apokalyptinen lohduttomuus muuttuikin yhtäkkiä zombietarinaksi, ikään kuin viihdemedia ei olisi sellaista jo tulvillaan.
Työlukemisena oli mukana Elina Loisan "Julkeat", tyypillinen suomalainen esikoisromaani, jonka ihmiskuvaan verrattuna zombietkin muodostavat syvällisen seurapiirin.
Sentään kävi selväksi millaisella katu-uskottavuuden bonuksella Gummerus YRITTÄÄ profiloida kirjoittajakouluansa. Mutta tämänkin ajatuksen olen uskotellut itselleni jo kauan sitten. Eikä mikään muutu.

 

12.4. Viikonloppu Helsingissä lapsen kanssa ja nyt taas Tampereella.
On vaikea pysytellä mukana kalenterin numeroissa, missä kohtaa huhtikuuta ollaan menossa: niin merkityksettömiä ovat yksittäiset lukemat, niin pitkä pn kevät jos kuinkakin reima sille päälle riettaantuessaan.
Tänään mitataan yli 10 asteen lukemia kaikkialla Oulun eteläpuolella, vielä myöhään illalla näyttää parvekemittari +7 ja on mahdotonta istua alas lukemaan sitä kaikkea mitä repussa mukana, lähden vielä elokuviin, mitä muutakaan tässäkään kaupungissa enää osaisin. Elokuva on sanomattoman typerä etenkin fantsun kriteerein, ja kelvoton tekele viihteenäkin: "Titaanien taistelu". Mutta sentään saan olla kaksi tuntia poissa maailmasta ajattelematta mitään töistä, kaupungeista ja elämisen tavoista.

 

13.4. Presidentti Halonen väittää aamuradiossa, että USA:n järjestämillä ydindiettibileillä on oikeasti jotain merkitystä Suomellekin, koska terroristit voivat kuulemma iskeä "minne tahansa" ja että juuri sille terrorismi perustuukin.
♥ Ilmeisesti presidentin briiffaus tämän mittaluokan asioissa on demaritapaan korvattu muumikirjoilla, sillä tähän mennessä edes todelliset terroristit (saati muumikirjojen möröt) eivät ole iskeneet MINNE TAHANSA, niin kuin esimerkiksi Tyrvään tuohikirkkoon vuonna 1997 tai Bikini-atollien vyön alle 1954.
♥ Myös presidentille voisi joku hänen pulkkaryhmäänsä kuuluva kenraali kertoa, että kyllä niillä terroristeillakin sen verran pelaa tuo liskoaivojen kerros: osaavat ymmärtää ja jopa osoittaa globaaleja linkityksiä maassa A käytävän sodan ja aseita kaupittelevan valtion F välillä.
Joten ne möröt EIVÄT iske minne tahansa, vaan juuri sinne, missä miinoja kalistellaan tai dollareita kahistellaan.

♥ Jos olisin radioaseman juontaja niin pistäisin pystyyn kisan siitä, milloin Suomen presidentin suusta on viimeksi kuultu jotain älykästä. Siis ei mitään aforistiikkaa ("Rapatessa roiskuu" a la Kekkonen) vaan oikeasti jotain omaperäisen älykästä?
Tiedän että älykkyys on viimeinen asia, jota Suomen valtiopäämieheltä voidaan virkaansa edellyttää, mutta kenties vanhoina hyvinä aikoina laajapohjainen akateeminen sivistys takasi sen, että presidentilläkin oli jotain kohottavaa sanottavaksi vaikkapa lannoitetuotannon omavaraisuudesta maassamme?

♥ Voi vain haaveilla, että tamperelaiset olisivat ehtineet äänestää Suomelle seuraavaksi presidentiksi Marja Tiuran. Siinä Suomessa saisi joka aamu herätä tällaisiin uutisotsikoihin:

"Tiura: Olen syytön kuten Suomikin talvisodan jälkeen"

Tampere - humoristin vaihtoehto?

 

13.-14.4. Hienoja kevätpäiviä, vaikka yöt viilenevätkin uudelleen ja ensi viikolle on ennustettu takatalvea lumisateineen. Pitkien työrupeamien päälle on molempina iltoina tarjolla vapauttava vastapaino, lautapelin rajattu intensiivinen maailmansa: tiistaina Matin luona "Racing for the Galaxy" ja keskiviikkona A&S:n luona totaalinen sessio Caylusta.
Kotona ei ehdi kuin piipahtaa seitsemän tunnin unille, kirja jää kesken puolikkaasta sivusta. Onkelin "Kutsumuksen" luin loppuun junamatkalla, mutta se on niin löysää satiiria että lukeminenkaan ei vaatinut yhtään omaa ajatusta. Kai sitä viihteeksikin voisi sanoa, vaikkei se yhtään naurata.

 

15.4. Alkaa sujua rutiinilla kuin kelluisi päivänsä päällä: kello seitsemäksi uimahalliin, kahdeksaksi työpaikalle syömään aamiainen ja aukaisemaan koneelta sähköpostit, yhdeksältä voi keitellä kahvit ja editoida seuraavaa luentoa tai palautetta.
Eniten työt jäävät jälkeen lukemisen osalta. Vaikka graduista onkin tullut toistaiseksi vain palasia kerrallaan, niin niiden suhteen olisikin tärkeämpää lukea jotain aiheiden YMPÄRILTÄ, jotta voisi toimia aidosti "ohjaajana" eikä vain editorina.
♥ Sf-tietokirjaani en ole tehnyt mitään uutta sitten 5. helmikuuta, tiedoston päivitys sen karusti kertoo. Olen kyllä jatkuvasti kerännyt materiaalia, jonka pitäisi sopia näkökulmaani (tai sitten jo SEURAAVAN PROJEKTIN eli Fantasian poetiikka -teoksen näkökulmiin), mutta alan jo hylkiä aivoista sitä kuningasajatusta, että kertarysäyksellä voisin editoida kaiken matskuni tiiviiksi oppaaksi ja jatkaisin sitten "eteenpäin" niin kuin opiskelijoitakin potkitaan nousemaan graduliuskojensa päältä jne...

 

16.-17.4. Kokoperheen retki Turussa. Virallinen syy retkeen on STk:n kevätkokous, jossa runsain edustus on tälläkin kertaa pimeän puolen pahvisilla ritareilla.
Perinteiset keskustelut käydään siitä, mitä yhdistyksen nimelle ja lehdelle pitäisi tehdä. Tulevaisuus näyttää toki hyvältä, mutta niin on näyttänyt monta kertaa aiemminkin.
Pyydän lisättäväksi pöytäkirjaan, että KILPAILUJEN JÄRJESTÄMINEN ei ole mielestäni Tieteiskirjoittajien ydintehtäviä, mutta muut onnittelevat siitä yhdistystä. Ja yhteisen tyytyväisyyden takaaminen edes jollain elämänäalueella lienee jokaisen suomalaisen yhdistyksen tärkein olemassaolon tarkoitus?
Jopa harrastajakirjoittajajärjestön - tai juuri sellaisen...

♥ Sattumoisin Saara lukee sähköpostin kesken kokouksen ja voi kertoa tuoreeltaan, että romaanini on nyt tullut painosta. Kohotamme sille tölkit, mutta muuten Turku väsyttää niin, ettei meistä ole juhlijoiksi, ja lapsikin on saatava turvallisesti nukkumaan.
♥ Lauantaina käymme katsomassa kaupungin uppoavaa siltaa ja ostamme kalamarkkinoilta lohirullaa. Muuta tekemistä emme keksi eikä sää suosi vapaamuotoista seikkailua pahaa-aavistamattomien ystävien tykönä.
Perjantaina pistäydyimme katsomassa vanhan työpaikkani uusia tiloja Sirkkalassa, mikä pikemminkin laimensi nostalgian tarvetta Turun suhteen. Ja laimeana Turku taitaa ollakin aidoimmillaan?
Tiedän: useimmille tamperelaisille ajatuskin Turun nostalgisoinnista on pelkästään absurdi, mutta jotain hautausmaan tavoin existentiaalista exotiikka voi löytää tuosta kaupungista absurdin tyhjyyden tuolta puolen.
Turku on kuin jokin parapsykologinen koe, jolle on vahingossa annettu kaupunkioikeudet.
Turussa ihminen alkaa ihmetellä, että minkäs kirjaimen kohdalle ne muistelmat jäivätkään kesken.

 

 

18.4. Su. Mittari näytti eilen Turun ja Helsingin keskustassa samoja lukemia: +7 ja hyytävä tuuli, yritimme syödä tofua ja sushia Kaisaniemen leikkipuistossa, mutta Alma oli ainoa jota kylmä lounas huvitti.
Eilinen ilta meni toipuessa Turun retkestä, tänään menemme katsomaan kanootinlaskua Vanhan kaupungin koskella. Ihmisiä on liikkeellä sadoittain ja jokatoisella on kamera kaulassa. Kaikki haluavat todistaa sellaista kevään tulemista, jossa ihminen saa näytellä pääosaa. Tiputäysiä luontokuvia ovat hesalaiset kyllästyneet katselemaan...

♥ Tai sitten todella suuren luokan luonnontapahtumat kauhistuttavat helsinkiläisiäkin mediankuluttajia ja he haluavat saada omiin kuviinsa jotain hallitun aurinkoista.
No, tuhkaviikot alkoivat perjantaina. Kun Euroopan taivaalle syntyy katto, reagoi media siihen hysteerisemmin kuin ihmiset kuuna päivänä.
Ehkä journalistitkin tajuavat, että tässä voi olla uutistapahtuma, jonka eeppisiä mittasuhteita he eivät edes HALUA TIETÄÄ, saati ääneen arvailla.
Vaikka edellinen tulivuoresta syntynyt tuhkataivas kesti Euroopan yllä 14 kuukautta, keskittyvät mediumit ja niiden talutushihnassa riekkuvat meteorologit parin lähipäivän ennusteisiin.
Ei siis niinkään tuhkakatto sinänsä vaan median ykkösuutiselleen rakentama 'viimeinen käyttöpäivä' on se varsinainen kansi, joka saa ihmiskattilat kiehumaan terminaalipaikoissaan.
♥ Ja sitten ovat nämä taustatekijät, joita Suomessa ei saa ääneen lausua:
"Experts say suggestions that climate change could trigger more volcanoes and earthquakes are speculative, but there is enough evidence to take the threat seriously."

 

 

19.4. Ma. Paluu työviikkoon tuntuu raskaammalta kuin edellisinä maanantaiaamuina. Tiedän kyllä mistä se johtuu: luin viikonloppuna tiedekuntaneuvostolle meneviä lausuntoja professorin viranhausta ja näin millaista valtapeliä yliopistossa edelleenkin käydään, vaikka väki käy vähemmäksi ja laiva pienemmmäksi. Lukiessa kuvittelin muistavani jopa ne syyt, miksi halusin pois SEKÄ lehtorin virasta ETTÄ akateemisesta maailmasta. Totaalisesti.
♥ Mutta en minä oikeasti muista. Tampere on kuitenkin ympäristönä kotoisampi, vaikka tämän hetken byrokraattinen uudelleenjärjestely, laitosten ja tiedekuntien hävittäminen "schoolien" tieltä on hullumpaa kuin mikään mitä ehdin Turussa kokea. Kotoisuuden keskellä minun on helpompi unohtaa viimeiset vuodet Turussa.
Epävarma maanantaiolo tulee ristiriidasta tutusti helpon ja tutusti mielettömän välillä.
Niinkuin edellinen viikko ehtisi muodostua omaksi maakseen, josta on pakko siirtyä uuden viikon maaperälle.
Tutkijan työssä viikonpäivät ovat ainoa joukko, jossa tietää seisovansa varmasti.

♥ Kotikämpälle palatessa käyn hakemassa Erkalta romaanini tekijäkappaleet. Onhan se lämpöisä pino, muutakin kuin kiintopiste vuosien puuhastelussa fantasian parissa. Ja silti. Tuntuu niin kuin tehtyjen töiden hyllystä puuttuisi jokin sanakirja tämän elämän ja mahdollisen elämäntavan väliltä. Perheen ja rakkauden ja työn antama varmuus eivät riitä, jos jotain maailmanrakentamisen kokoista puuhaa puuttuu edelleenkin arjesta.
Jotain mihin on roolipelien ja jatuliproosan kanssa ehtinyt tottua.
Jotain mikä tuntuu aivan kaukaiselta nyt, kun esikoisromaani on kirjoihin tottuneissa käsissäni niin kovin, kovin tavanomainen...
♥ Niin, tänä iltana en mene elokuviin. Katselen devarilta Berliinin taivaan alla, jotta muistaisin, ettei fantastisen tarvitse olla laveaa ja mahtipontista, jos se voi olla syvää ja runollista.

"Mutta kukaan ei ole vielä onnistunut antamaan ääntään
rauhan eepokselle."

 

20.4. Ti. "Puolan kansan kärsimys on todiste jumalan olemassaolosta."
Mutta kuka painoi liipasinta, kun Puolan johtajat ammuttiin viikko sitten alas taivaalta?
Oliko se KGB vai Jehova itse - vai sittenkin eräs pohjoisempi jumala, Loki tai Eyjafjalla, jonka kuolemattomuutta Puolan kansan kärsimys saa nyt todistaa?

Ja entäpä SUOMEN KANSAN KÄRSIMYS:
"Tuhkapilven aiheuttaman lentokiellon takia tuhannet suomalaiset ovat saarroksissa ympäri maailmaa." (Yle 19.4.)
Aluksi en minäkään ymmärtänyt, miten joku voi olla yhtä aikaa "saarroksissa" ja "ympäri maailmaa", mutta metafyysisessä mittaluokassa tästä on tietysti aiempiakin esimerkkejä - ja jos lopun aikoja kerran eletään niin median ammattilaiset tietysti vetoavat vain tunnetuimpiin ennakkotapauksiin: Jos kerran juutalaisetkin ovat olleet ja ovat EDELLEENKIN sekä saarroksissa että ympäri maailmaa, niin Espanjan tai Thaimaan rannoilla siivetönnä ruikuttava suomalainen ei voi olla yhtään vähäisempi protestanttisessa kärsimyksessään: "Saatana kun ei pääse duuniin!".
♥ Espanjan rannoilla kuuluu sentään olevan rantapappeja, jotka jakavat ensihätään aurinkovoidetta ja vesirukouksia ja poistavat kärsimystä tarpeen tullen myös sormituntumalla.
♥ Katolisissa maissa on kuulunut uskonnolliseen tapakulttuuriin, että tuhkaviikkojen aikana saa anteeksi kaksi syntiä yhden hinnalla. Niinpä paavikin on käynyt Välimeren rannoilla vähän itkeskelemässä ja saanut anteeksi jo 26% pappiskuntansa lapsiinsekaantumisista.
Nyt Vatikaani käy neuvotteluja Ranskan hallituksen kanssa, voisiko paavi samalla päänavauksella kuitata myös ranskalaisten herramiesurheilijoiden synnit.
Ainakin Suomen YLEISRADIO on jo yhtenä miehenä Ranskan maajoukkueen takana ja kuittaa kylmänviileästi (Ylen verkkouutiset, 20.4.), että jalkapalistin alaikäiseen sekaantuminen on "kova kolaus", mutta ei mitään sen vakavampaa.
Tuhkaviikot merkitsevät siis Hulluja Päiviä kaikille mediataloille, myös Pasilan omalle vatikaanille: "Sattuuhan noita kovia kolauksia miehille, jotka kulkevat omia polkujaan", vahvistaa väistyvä arkkimankeli Mikael Jungnerd.

♥ Tänään setä tekee taas 13-tuntisen työpäivän, joten mediasta setä poimii vain ikään kuin haulit maksalootasta, palailee sitten jk-sempan jälkeen kotiin lämmittämään pari lihapiirakkaa ja naputtelemaan niiden voimalla arvostelun aina yhtä ajankohtaisesta jännäristä.

 

21.4. Ke. Tuhkaviikot jatkuvat, vaikka muutama lentokone uhmaakin sitä luonnonlakia, että onnettomuuteen jouduttaessa kone tekee aina pakkolaskun VETEEN (tai trendihörhöjen vaatemainokseen autiolle saarelle). Voin lyödä kypäräni vetoa, että lentoemon esittelemään protokollaan EI ole lisätty ohjeita tyyliin "Tuhkapilveen lennettäessä yskikää voimallisesti, jotta oikeanpuoleisen turbiinin sammuminen ei säikäyttäisi kanssamatkustajianne".
♥ Ikäviä uutisiahan nämä lentokenttien avaamiset ovat kaikille niille valtion virkamiehille ja poliitikoille, jotka ovat sopivasti "saarroksissa" toisella puolen Eurooppaa (eli "maailmaa"). Suomalaisessa työlainsäädännössä on kuulemma tällainen pykälä:
"Jos kysymyksessä on työmatka, työnantaja on velvollinen maksamaan palkan myös työmatkalta palaamisen estymistä koskevalta ajalta. Tilanteessa työnantaja korvaa myös mahdolliset ylimääräiset kustannukset kuten lisäyöpymisen ja kulukorvauksina päivärahan."
Neljätoista kuukautta kestävä tuhkapilvi olisi melkoinen lottovoitto kelle tahansa, joka osaisi ottaa rennosti työmatkakohteessaan.

♥ Iltapäivään mennessä olen työpaikalla jo aivan väsähtänyt, uimahallista lienee nielaissut jonkin mahapöpön kaiken lisäksi. Päivän piriste on kirjailija Antero Viinikainen, joka vierailee laitoksella opiskelijoiden kutsumana. Viinikainen sai Orgo-kirjallaan viime vuoden Tiiliskivi-palkinnon, mutta tuo kiertokivi, ruohonjuuritason arvostetuin tunnustus, ojennetaan hänelle vasta tänään.
Kahvipöydässä pääsen esittämään Viinikaiselle sen kysymyksen, jota olen joskus miettinyt: kuinka kummassa hän onnistui saamaan kustantajalla lävitse niin eriskummallisen postmodernin esikoisteoksen kuin "Joen kylä"?
Ja Viinikainen kertoo pätevän tarinan siitä, miten käsikirjoitus saattaa mennä lävitse ikään kuin kahden kustannustoimittajan VÄLISTÄ ja muotoilla kirjailijan suhteen luottotoimittajaan vuosiksi eteenpäin. Sekin tarina täytyy raapustaa ylös 90-luvun instituutiohistorian marginaaliin, jonnekin...
♥ ...jonnekin aivan muualle kuin yliopiston papereihin, sillä tuntia myöhemmin vähäinenkin ilo on paennut, kun tiedekuntaneuvoston kokouksesta kiirii tieto, että professorin viran täyttö on EDELLEENKIN jätetty pöydälle.
Vuoden yrittämisen jälkeen ei virkaan saada nimitettyä edes pätevää hakijaa, koska... koskakoska... koska edellisten professoreiden jäljiltä on oppialalla niin iso musta aukko, etteivät ympärille jääneet hallinnon edustajat osaa tai uskalla esittää yhteistä mieltä siitä, mitä sillä kohtaa on aiemmin ollut ja mitä voisi tulla tilalle.
Akateemisesta pätevyydestä yliopiston hallinto ei välitä paskaakaan - niin kai se on simppelimmin sanottavissa - ja sen vuoksi tiedekunnankin tasolla kai odotellaan, että byrokratian koneistosta (rehtorinvirastosta ?) jokin salaperäinen voima vain materialisoituu tyhjälle paikalle, muuttaa rakenteen sisällöiksi ja energiaksi.

 

22.4. "Potential delivery delays due to the volcanic eruption on Iceland."

Jollei seuraisi mediaa niin Amazonin ilmoitus postin viivästymisestä kuulostaisi vähintäänkin scifiltä. Vaikka aina vain scifimpää on luvassa, jahka mediakin alkaa ymmärtää, että globalisaatio ei tarkoita pelkästään perhosefektiä pörssikursseissa, vaan sitä että ihmiskunta on juustoviipaletta ohuempi kuorrutus kuplivan kivipallon pinnalla.
Pelkästään Islannissa on 200 tulivuorta. Revi siitä globaalia demokratiaa?
♥ No, tosiasiassahan islantilaiset käynnistivät Eyjafjöll-tulivuoren KOSTAAKSEEN muulle maailmalle talouskriisinsä.
Salaisissa neuvotteluissa Islannin hallituksen ja EU:n välillä pyritään nyt sopimukseen, jossa EU takaa Islannille korottoman lainan kymmeneksi vuodeksi ja jäätikkökansan shamaanit sulkevat Eyjafjöllin tuhkaluukun, toistaiseksi.
♥ Vaihtoehtoisessa skenaariossa tulivuorelle joudutaan uhraamaan tuhat Patagonian neitsyttä tai joku jonka sielupaino vastaa moista massaa viattomuudessaan. Siis esimerkiksi paavi tai Marja Tiura.
♥ Mutta ensin pitäisi löytää ne 17000 pirkanmaalaista, jotka olivat tarpeeksi törppöjä äänestääkseen Tiuraa ja saada HEIDÄN SUOSTUMUKSENSA edustajansa uhraamiseen korkeammille tarkoitusperille.
Tai löytää ne sata miljoonaa katolilaista, jotka ovat tarpeeksi törppöjä uskoakseen, että parvekkeeltaan vilautteleva pipopäinen setä edustaa jumalaista tarkoituksenmukaisuutta.
♥ Mutta jostain syystä niin Tiuran kuin paavinkin kannattajat ovat olleet tänä keväänä hyvin hiljaa esikuviensa erehtymättömyyttä koetelleissa skandaaleissa.
Ehkä reilumpaa olisikin siis laivata Islantiin ne Tiuran kannattajat? Parhaassa tapauksessa seassa voisi mennä muutama katolinenkin.

 

24.4. La. Jotain vallan outoa on maailmassa tekeillä, suuri tuhkaantuminen tai muu lamaannus. SARVin kevätkokoukseen tulee niukasti väkeä, eikä sekään vähä ole erityisen aktiivinen kommentoimaan järjestön miinuksella avautuvaa tilikertomusta tai kannuslautakunnan valitsemista.
Koska nämä ovat julkisia asioita media-alan etujärjestössä, passiivisuudella on iso merkitys ja surkea vastine sille, että saimme jopa pääuutisissa (23.4.) huomiota kriitikoiden duunin ja merkityksen vähenemiselle. Pääpiruksi uutiselle oli värvätty Matti Apunen, jonka yleinen vastenmielisyys kulttuurijournalismia kohtaan olisi ollut syytä taustoittaa uutisessa, mutta muuten suomalaisen taidekritiikin tila on - järjestön juhlavuonna -aivan uutisen mukaisesti haudan partaalla huutelua.


♥ Paitsi oikeussaleissa. Kevätkokouksen puheenjohtajaksi valittu Heikki Jokinen kertoi täsmälliseen tapaansa miten Sanoma News -oikeusprosessi etenee ja millaiset vastakeinot friikut voivat ottaa seuraavaksi käyttöön, jotta Erkko-mafia myöntää tehneensä muutakin kuin tyylimokauksia syöttäessään avustajakunnalleen pakkosopimuksia.
Heikki kertoi myös tekijärjestöjen perustamasta tekijäfoorumista sekä "pienen puhelinvalmistajan" eli Nokian lobbauksesta hyvitysmaksua (mediapuhelimien käytöstä kopioimisessa) vastaan.
Jep, muualla näitä asioita ei kuulisi näin perusteellisesti selitettynä kuin etujärjestön kokouksessa.

 

25.4. Mahatauti kesti täsmälleen neljä vuorokautta: se alkoi aivan yllättäen uimahallista tultua keskiviikkoaamuna ja loppui yhtä yllättäen (kuin myrskypilvi häviäisi äkisti taivaalta...) sunnuntaina.
♥ Onnekseni olin kunnossa, sillä viikonlopun sitoumuksiin kuului sosiaalifoorumiin osallistuminen Kulttuurivihkojen paneelissa. Aiheena oli "vasemmistolainen kulttuuri", joka kyllä lämmittää jo ideana minunkin mieltäni, mutta määritteleminen ja keskusteleminen aiheesta yleisellä tasolla on aivan toinen juttu.
Kaipa se on vähän kuin jatsin tai scifin määritteleminen: tiedän kun kohtaan sitä, mutta en osaa sanoa mitä minulta ja maailmalta puuttuisi niiden puuttumisen myötä (enkä edes erityisemmin pidä jatsista jne).
♥ Helpointa olisi varmaan sanoa, että vasemmistolainen kulttuuri on yhtä kuin kaikki ironinen tietoisuus, mikä tunkeutuu porvarillisen julkisuuden rivien väliin - eikö?
Mutta sittenhän oikeistopuolueet olisivat suurin vasemmistolaisen kulttuurin tuottaja.
Kun Heinäluoma sanoo, että tulkoon valkeus ja muut porvarit rientävät huutamaan että MEHÄN emme noin sanoisi - niin koko poliittinen kenttä näyttäytyy pelkkänä tuhkapilven kokoisena varjona, joka kulkee maan ylitse mediapuhurien myötä minne sattuu. Vasemmistolaiselle kommenttiraidalle olisi enemmän tilaa kuin Suomen metsissä riittää paperia.

♥ Viikko sitten näimme ensimmäisen västäräkin Arabian märällä rantanurmella.
Tänäään näemme samalla paikalla ensimmäisen hanhiparven. Nurmimaa on kuivunut, Alma juoksentelee riemastuneena tilan loputtomuudesta.
Illalla vietämme nimipäivää sushin merkeissä, V&M vierailevat. Sauna lämpenee ja Saara yrittää puolestaan toipua vatsataudin alkuoireista. Sushivarusteet alkavat olla sitä luokkaa, että puuttuu enää pyörivä pöytä ja sake-kulho kokonaisuudesta. 

 

 

26.4. Ma. Tänään aamunkoiton lähellä näin unta, että asuimmekin Tampereen Annalassa omakotitalossa, söin kebabia pihalla pakkasessa ja Saara leipoi keittiössä, näin ikkunan läpi. Äkkiä viereisellä tiellä sattui välikohtaus, kuormuri kiilasi lumen pöllytessä henkilöauton ojaan ja sen jälken _kuormurin_ kuljettaja meni lyömään h-auton pelkääjän paikalla istunutta. Lisää miehiä tuli ulos h-autosta, kiilauksesta oli tulossa tappelu jota en halunnut todistaa. Näin omalla pihallamme miehen joka virnisteli typerästi tappelijoille ja minulle, yritti siten kuitata koomiseksi vakavan tilanteen. Samalla kun tunsin itseni pelkuriksi ajattelin meneväni sisälle taloon takakautta, toisaalta huolestunena siitä, että tappelu leviäisi kotiimme.

Alkavan viikon scifi-otsikko:"Holmlundin päätä yritetään kääntää vielä kerran"

 

27.4. Kotimme on työmaa. Kylppärin lattia on tänään raudoitettu, pian siihen tulee siis sementti ja sen päälle pian varmaan kaakelit. Muuten muutostyö ei etenekään sen nopeammin kuin mitä putkiremonteista on meitä peloiteltu: 8 viikon remontti on 3 viikkoa myöhässä.
Mutta sehän lienee vielä luokkaa "maa tapa"?
Siis: prosentuaalisesti samaa luokkaa kuin VR:n myöhästelyt.
♥ Meidän kotimme kotikäyttöä odottavien kannalta 2 viikon lisämyöhästys merkitsee kuitenkin pitkittyvää evakkoelämää. Alma ei pääse aloittamaan lainkaan päiväkotia kevään puolella - missä on toki hyvätkin puolensa, ehtiipähän sosiaalistua hieman lisää kesän kuluessa. Mutta Saaralle se tietää 2 viikkoa lisää kotiäidin vankeutta ja minulle 2 viikkoa lisää heiluri-isän ilmestyksiä Helsingin ja Tampereen välillä.
Kesäkuun tultua tietysti häivymmekin kaupungista niin kauaksi aikaa kuin lapsen kanssa kykenee... tai jos nyt ensin pääsisimme edes Tukholmaan saakka: S soitti että vatsatauti on siirtynyt viimein Almalle...

 

28.4. Kirpaiseva kirkas pakkasaamu.
Uimahallissa on kuitenkin normaali joukko aamuvirkkuja, vaikka viime keskiviikkona jo arvelin pahimpien vesipetojen siirtyneen Pyhäjärveen.
Q:Miksi sitten juuri viime viikolla uimahallissa oli niin tyhjää?
A: Ehkä mahatautiepidemian tilastopiikki osui viime viikkoon.
Q: Ja miksi se piikki näkyisi niin selvästi juuri uimahallissa?
A: Koska juuri uimahallista se pöpö tarttuu niin helposti!

Totta vai tarua? Elämme sellaisia aikoja, että homeopateetikoilla ja terveysministerillä on yhtä korkea tietämys tartuntataudeista. Todennäköisyys, että pöpön nielaisisi uima-altaasta on astronomisen pieni, mutta samalla lähes itsestäänselvyys. Lue horoskoopista, miltä trendipöpöiltä kannattaa suojautua tänään!

♥ Vielä yhdeksi illaksi kämpälle, lukemaan arvotelukappaleita (postissa Mercierin Yöjuna Lissaboniin! Ja John Keatsin kirjeet!) sekä kirjoittamaan viimein jotain kovin sovinnaista Onkelin satiirista.
♥ Kovin kirjalliseksi ei tällainen päivä pääse aurinkoisuudestaan huolimatta muodostumaan, mutta byrokratian kanssa junnaamisestakin voi löytää suurta runoutta, kuten kollegamme Päivi joka jakoi meille löytörunoutena tällaisen tietojärjestelmän esittämän ohjeen:
"Valitse rivi toisesta sarakkeesta ja klikkaa toisessa sarakkeessa sitä riviä, jota ennen haluat valitsemasi tiedon siirtyvän (klikkaa tyhjää kohtaa, jos haluat siirtää viimeiseksi)."
Tähän hengensuoritukseen pystyy vain teekkari?

 

30.4.-2.5. Perhevappu Tukholmassa.
Kello 13 istumme vappuaattona Tukholman keskustassa eikä näköpiirissä ole yhtäkään humalaista, ei edes ketään olutpullo kädessä tai haalarit yllä - ei edes yhtä ainoa vappupalloa, ei kerrassaan mitään vappurihkamaa missään!

Melkoinen vastakohta Suomelle, jossa on väkisin yritettävä tunkea ensin kadut ja kädet täyteen Tiimarin krääsää, sitten päät ja pinnat täyteen viinurin jäämää.
♥ Aattoillan mittaan näimme kyllä valkolakkisten kokoontuvan satapäin M-platsenille Södermalmilla, ja yötä vasten jatkui meteli kaduilla tutun kuuloisesti - mutta silti aamulla kaikki oli siistimpää ja selkopäisempää kuin Suomessa.

♥ Itselläni iski mahatauti takaisin vappupäivän vastaisena yönä, se oli ihan samanlaista kuin viikko sitten, ikään kuin pöpö olisi kiertänyt perheen kautta takaisin itselleni. Joten lauantaina en jaksanut kauemmaksi kuin seurata mahtavaa vappumarssia, joka kokosi (DN:n mukaan) 10k ihmistä Södermalmilta keskustaan.

Marssimme feministien ja postin ammattijärjestön välissä, ihan sopivalla symbolisella paikalla siis... ja hotellissa luen urakalla "Yöjunaa Lissaboniin" kunnes se muuttuu söötin taidetekoisesta lattean tekotaiteelliseksi, ja on aika siirtyä taas spefiin, Rymanin erikoiseen punakhmeeri-tarinaan...

♥ Sunnuntaina on jälleen aurinkoista mutta miltei yhtä kylmä kuin Suomen vapussa. Ajamme metrolla Östermalmille, notkumme hitaasti takaisin päin ja lueksimme lapsen nukkuessa.

Lopulta kiipeämme väsähtämään rahvaan laivaan, joka lähtee 16:45 takaisin kohti barbaarista itää, sen rumia rakenteita, tylyjä ihmisiä, ja autoille omistettuja kaupunkeja.
Kannella on hetken hyvinkin kuuma, puolessa tunnissa ehtii paistaa kasvonsa, ihmetellä Tukholman saaristoon ökyrahalla ripoteltua huvilakantaa. Keskiarvo demokratian tapaisesta elämästä sijaitsisi ehkä keskellä Itämerta?

 

 

3.5. Tuntuu kuin olisi ollut viikon poissa. Tuhkauhkan peloittama media alkaa sekin palailla planeetalle, saada kiinni ihmisistä, rytmittää meitä omaan uutisaikaansa.
Suorassa lähetyksessä BBC:llä New Yorkin pormestari kehuu "Vietnam-veteraanin" valppautta tämän löytäessä terroristien pommin keskeltä metropolia, mutta maanantain Hesarissa uutinen on sivulla B2 ja urhea veteraani on muuttunut "t-paita-kauppiaaksi".
Ja mitäs se pommikaan, pari ilotulitusrakettia, oli verrattuna tulivuoreen, eh? Kilpailu tulivuoren jälkeisessä mediamaailmassa on todella ankaraa ja naurettavaa, kun ei enää tiedetä, miten aktiivisesti maailma onkaan yhdistyneenä - lentoyhteydethän ovat pelkkää höyryvanaa taivaalla eikä siellä kukaan oikeasti ole maailman asioiss/ta PERILLÄ.

 

4.5. Unet ovat edelleen vallan omituisia, ehkä niiden vuoksi nukun tavattoman huonosti. Eivät ne painajaisia ole, mutta jotenkin paikattomia, täynnä vieraita ihmisiä kuin vainajia, tosin tämä on romantisoiva tulkinta torjumaan sitä, että omat unet ovat latteita kuin laitospotilaiden teatteriturnee lounaspöydän ympäri ('Tämä on jo se maailma jossa sinä elät ja työskentelet niin kuin Juhani Peltonen pakkaisi omeniaan').

♥ Luentokin menee sitten poikkeuksellisen kehnosti, olen hukannut pp-esityksestä dioja ja tekstiä varten tarkoitettuja memo-fileitä ei löydy mistään.
Aika on niin repaleista... vaikka päivässä riittäisi tunteja, tänään laitoksella 7:stä 20:een (miinus päivällinen Kalevassa).
Aika on niin repaleista... että ei ehdi mukamas istua vartiksi alas ja kirjoittaa kynällä sitä, mitä osaisi sanoa proosa- TAI digirunoudesta oman tietämyksen pohjalta... Kirjallisuushistorialuentojen etuihin kun PERIAATTEESSSA kuuluu se, että voi lähestyä merkittäviä ilmiöitä miltä suunnalta tahansa.

♥ Mikä nolointa, näyttää siltä, että samaa assarin duunia on tarjolla myös syksyllä.
Urkenenko täsmällisempään työtahtiin?
Joo, mutta tutkimukselle eli sf-tietokirjan tekemiselle ei kyllä jää vieläkään tarpeeksi pitkiä työrupeamia; nyt uskon, että työhuone itsesään ei saa ihmistä pitämään aiheensa kaikkia lankoja käsissään.
Ratkaisu: täytyy käyttää KAHTA työhuonetta!

♥ Illalla siis jk-seminaari, hyvin oppinut ja ystävällinen tilaisuus, mutta jotenkin yleisöä lähemmäksi pitäisi nämäkin tapahtumat tuoda, koska väitöstilaisuudessa tutkija on sitten jo niin aiheensa sisällä, ettei häntä enää kukaan muu tajuaisikaan kuin opponentti.
♥ Jälkipelioluellakin meitä on vain kuusi. Lisuroitujan aviomies kertoo karmeita paljastuksia ala-asteen rehtorin perunamuussista ja toinen hesalaisista opponenteista kommentoi taitavasti jopa tamperelaista koripalloilua.
Lyhyt mutta harvinaisen hauska ilta - niinkin synkän tutkimusaiheen kuin 'lasten kuolemakirjat' ympäriltä.

 

5.4. Ja jälleen: herään puoli 6 enkä saa millään unta. Kuudelta on pakko nousta, puoli seitsemäksi uimaan ja sitten laitokselle. Onneksi olen varannut riittävästi aamiaistarpeita, sillä aamu on taas niin kylmä, että ruumis tuntuu hallin saunasta paenneelta etiäiseltä. Aamiaisleivän kuivuus muistuttaa kuka tämä on jonka leuat liikkuvat ilman ääntäkään.

♥ On sopiva päivä palata tietokirjan pariin, kun luentosarjat on viimein (kunniatta) saatu päätökseen. Helpoin kohta jatkaa hajanaista kirjaa ovat esimerkkianalyysit klassikoista. Olen yrittänyt rajata mukaan vain käännettyjä ja tunnettuja scifi-teoksia, mutta monetkin klassikoista alkavat olla suomalaisilta painoksiltaan pahasti vanhentuneita.
♥ Esimerkiksi Arthur C. Clarkelta viimeisin novellikokoelma (Tuuli auringosta) on kyllä vuodelta 1996, mutta omasta mielestäni se ei ole alkuunkaan edustava kooste, ja kirjassa on jopa yksi tylsimmistä Clarken teksteistä, maisemanovelliksi ylipitkä "Kohtaaminen meduusan kanssa".
Mutta Clarken Tähtiajan uudelleenjulkaisu olisi varmaankin paikallaan. Luin sen viimeistäänkin 10-vuotiaana ja se on lukuiän ansiosta vaikuttavimpia teoksia elämässäni.
Joten jos SEN "sense of wunderbaum" -efektin osaisi kuvailla kaikessa porvarillisessa nojatuolijännityksessään, niin tekisi tiettäväksi aika monta asiaa tieteisfiktion estetiikasta.
♥ Mutta vakavasti ottaen: kokonaisen genren lajituntemus uhkaa romahtaa kun uudet scifin piiriin hakeutuvat harrastajat eivät saa käsiinsä klassikkoja edes suomeksi. Kustantajathan eivät suosi uusia painoksia muista kuin valtavirtaklassikoista.
Sivistysvaltiossa tietysti tuettaisiin kaikenlaista kirjallisen muistin päivittämistä, mutta Suomessa ei ole juuri välitetty edes kotimaisten klassikkojen saatavuudesta... mistä SKS sai ansaitusti pyyhkeitä pari viikkoa sitten, kun kotimaisten kirjallisuuksien akateemiset edustajat oli kutsuttu sellaista antamaan...

♥ Illalla Monroen leffatietokilpailussa mukana Laurin menestysjoukkueessa. Tosin Lauri itse on jokseenkin etäinen, joten tulemme vain toiseksi, häviämme PUOLELLA PISTEELLÄ. Ties kuinka monta pistettä menee hukkaan kun viime hetkellä korjaan pois oikean vastauksen ja laitan 'varman päälle' ILMEISEMMÄN vastauksen ("Diktaattori" pro "Tahdon riemuvoitto").
Mutta pohjimmiltaan suht helppoja kysymyksiä, joissa todellinen leffafriikki päihittäisi mennen tullen isotkin joukkueet.

 

6.5. To. Ja taas. Ensimmäinen auringonsäde tulee kello 5:29 täsmälleen rullaverhon alalaidasta kasvoille. Onneksi tällä kertaa nukahdan uudelleen ja hieman virkeämpänä uiminenkin sujuu lähempänä pintaa. Laitokselle päästyä teen viimeinkin Pariisin sf-seminaaria varten abstraktin, samalla kun kiroilen miksi omaan seminaariimme Finnconin yhteydessä tippuu niin hitaasti papereita tarjolle. SIKSI että lukukauden VAKIOpaineet alkavat vasta nyt hellittää.

♥ Päivän scifi-uutinen: "Lehdet surevat toistensa häntiä hädissään pureskelevien demarien puolesta."

 

7.5. Pe. Sadetta ja talvinen merituuli. Jopa Arabian rannat hanhiparvihuutoineen tuntuvat huonosti toukokuiseen ilmanalaan varautuneilta.
Vain lapsella on vuodenaikainen fiilis: eilen hän riensi halaamaan kun tulin taloon, eka kerta kun moista; tavallisesti hän vain naureksii nolostuneena kuin outoon taloon tai vuodeaikaan eksyneelle joulupukille.
♥ Äitinsä väitti lapsen käyttäneen jo pari viikkoa sitten ilmaisua "minä" ja nyt sitten myös verbiä "haluta", mutta suurin osa Alman pöpötyksestä on kyllä fraseerausta, jossa ei ole vielä mitään omaa ajattelua eikä siten myöskään lauseenrakennusta.
Vain silloin kun hän rakentelee junarataa itsekseen tai menee verhon taakse jupisemaan pihalla näkemilleen lapsille, hänellä vaikuttaisi olevan jotain omaakin tekeillä päässään. Vaikka eihän se tarpeellista ole. Tässä maassa pikemminkin haitaksi kuin hyödyksi.

♥ Säästä huolimatta käymme illalla Tammisalossa saakka. En voi pitää sormiani irti professori L:n kokoelmista ja kun poimin hyllystä Wilsonin "Sivullisen ongelman" ensipainoksen, sanoo rouva L että voin pitää kirjan muistona käynnistämme.
♥ Nyt siis muistan. En pelkästään omaa vierailuamme, vaan kaiken sen kirjojen näköisen elämän, joka itseltä on jäänyt elämättä, kun maalliset ilot ovat viettäneet kirjastoista kouluihin ja kapakoihin...
Sillä kirjastot ovat maagisia risteyspaikkoja elämässsä, sellaisella tavalla, jota Manguelin "The Library at Night" tai Spuffordin "The Child That Books Built" kömpelön kauniisti yrittävät hahmottaa.
♥ Vain yksityiset kirjakokoelmat antavat aavistuksen siitä, MILLÄ TAVOIN kulttuurinen pääoma on arvokkaampi asia kuin sosiaalinen pääoma, ja miten se velvoittaa yksinäisyyteen, jota polettirunoilijat luulevat jotenkin poeettiseksi.

 

8.5. La. Mielenosoitus lähtee marssimaan Alman päiväunien aikaan, joten sovimme taas työnjaosta: Saara menee ydinvoimamiekkariin ja minä jään vahtimaan lapsen unta.
Tapaamme Kaken ja Marja-Liisan luona, vietämme jälleen kuninkaallisen rauhallista iltaa. Edellytykset tällaiseen hyvinvointiin ovat niin ajattomat, että vuosisatoja sitten olisivat ihmiset voineet näilläkin leveysasteilla vietää samoilla keinoin ystävyyden juhlaa: saunaa, olutta, helpottunutta naurua elämän yksinkertaisuudelle.

 

 

10.5.
Ei se jaksa enää liikuttaa, että Kreikka kiskoo Euroopan pohjalle...
Eikä taistelukutsu kuulu korviini, vaikka Korkein Oikeus julisti tänään Sanoma News -korporaation kaikkien tekijänoikeuspykälien yläpuolelle...
Eikä sekään tunteita herätä, enää, montako ydinvoimahautaa Vihreät antavat ahdattaa Suomen kamaraan...
Eikä mikään voisi kiinnostaa vähempää kuin Tampereen muuttuminen sadan hehtaarin monitoimihalliksi, jossa porvari rahastaa luukulla, kun työväen poikalapset juoksevat kumikiekon tai messuvitkuttimen perässä...

Mutta kun VERKKOYHTEYS OMALTA SOHVALTA lakkaa toimimasta niin pergules ja muut muinaiset jumalat kutsutaan avuksi syyllisen etsintään.
♥ Muu ei sitten kuitenkaan auta kuin palata työpaikalle, jotta saa siirrettyä olennaiset työtiedostot myös kotikoneelle. Kaikki liikkuvat duuniasiat kun ovat tasan sama asia kuin tekstitiedostot.

♥ Alkavan viikon kyborgi-uutinen: "Suvi Lindén laajakaistakomission jäseneksi."
Vuonna 2030: "Äitis oli laajakaista kun isääs imuroi!"

 

11.5. Ti. Vielä aamulla mittari näyttää +5, mutta päivän mittaan sää lämpenee nopeasti, jopa pilvistä ja sadekuuroista huolimatta.
Tälle viikolle luvattua hellettä ei kuitenkaan tulla kokemaan Tampereella saakka, kuulemma, mutta sehän ei minua haittaa: jo keskiviikon iltana alkaa matkani kohti länttä ja Å:n lumottua saarta, jonne myös maailmankuulu pohjoismainen fandom kokoontuu tuhkapilvistä piittaamatta.
Scifi-konventtiin lähtemisen voi kaiken lisäksi kuvitella paitsi ammattiin myös työhön kuuluvaksi, koska siellä on väistämättä edustamassa myös oman oppialansa akateemista "asiantuntemusta" genreen.
♥ Tänään lueksin scifin historiasta ikään kuin 'oikeita vastauksia' conin paneeliaiheisiin (mundaani sf ja "one hit wonders"), ja mieleen tuli, että tämähän on kuin olisi lähdössä kirjallisuustieteen suulliseen kuulusteluun.
Ja voisihan se olla hyvä syy eli synonyymi viskin juomiselle sekin.

♥ Illalla kevään viimeinen jk-seminaari, aiheena lapsilähtöinen lukijatutkimus. Olen kadottaa järkeni yrittäessäni ylittää sitä ymmärryksen kuilua, joka aukeaa kirjallisuustieteen ja kasvatustieteen välillä.
Ei onnistu.
Kun en muuta keksi niin vetoan siihen, että edes OMA lapseni ei erota estetiikkaa mutakuopasta ja yhtä hyvin voisi tehdä KOIRAlähtöistä lukijatutkimusta.
♥ Uskoni poikkitieteelliseen tutkimukseen ei kuitenkaan romahda tästä yhdestä ylittämättömästä kuilusta. Tiedän että omalla alallamme vain ei ole resursseja etsiä yhteistyökumppaneita sieltä toiselta puolen kuilua... siis sellaisia, joilla olisi yhtä rohkea mieli tutkia jotain ihan uutta kuin humanisteilla...
... joten tässäkin on aihe johon täytyisi ensin/kiireesti iskeä ihan muilla diskursiivisilla aseilla kuin tieteen käsitteillä... minkä ylempänä mainittu Spuffordin kirja sattumoisin tekeekin...

♥ Kotiin palailen vasta 22:n maissa. Kun nettiyhteys ei toimi, ei kämpälläkään motivoidu kirjoittamaan, vaan on sama tehdä huomispäivän duuneja eli lukea postmoderni-kurssin tenttipapereita. Kotona katson kuitenkin yhden elokuvan, ranskalaisen "Charlie sanoo" (2006), joka on söötin typerryttävä sekasotku sinänsä oivallista juonta ja hienoja näyttelijöitä.
Surkuhupaisaa tämän ranskalaisfilmin epäonnistumisessa on siihen ympätty suomalainen näyttelijä, joka on tarvittu mukaan ihan vain siksi, että joku suostuu pyllyilemään kokonakuna kameran edessä.
Tähän samaan halpaan ovat menneet kerta toisensa jälkeen sellaiset näyttelijät, jotka edustavat Suomessa ihan oikeasti alansa huippua, mutta joita tarvitaan jenkkien tai eurooppalaisten arthouse-tuotantoon pelkkänä pornobonuksena; mitä Irina Björklund edellä niin sitä Minna Haapkylä perässä.
♥ Ja Cannesissa tästä sekasotkusta oli ollut nähtävillä 2.5 tunnin versio!
Ehkä siinä versiossa on nähty Haapkylän myös näyttelevän?

 

12.5. Mitä tamperelaiset syövät aamuisin?
Ei ainakaan mustamakkaraa.
Uimahallista kirjastolle polkiessa päätän syödä tuhdin tamperelaisen aamiaisen, mutta hallissa ovat lihatiskit kiinni vielä kello 8:lta. Eikä keskustorille sallita nykyään makkara- tai kahvikojuja, vaan ainoastaan helvetillistä jytäjenkkaa soittavia kaljatelttoja, koska ne edustavat 'kaupunkikuvaa elvyttävää kulttuuria'.
Samanlaista kolkkoa kosmetiikkaa on urbaani elämä kaikkialla Euroopassa: kaljatelttoja kulttuuriraunioiden varjossa.
♥ Ja samanlainen poseeraus leviää kaikkeen, missä hallintovalta joutuu vastatuksin julkisivun halkeamien kanssa. Tuorein tapaus on tämä: "Euroopan komissio haluaa, että euromaat jatkossa toimittavat valtionbudjettinsa tarkistettavaksi."
Siis tarkistettavaksi miten?
Varmaan samalla tavoin kuin yliopistoissa asioita tarkistetaan eli siirretään raportti mapista Ö-1 mappiin Ö-2 ja pyydetään lähettämään seuraavalla kerralla tarkemmat liitetiedot.

 

 

ÅCON 13.-16.5.

Pitkä kuuma viikonloppu Ahvenanmaalla, ensimmäinen vierailuni tuossa irtosuomalaisessa ihmemaassa ja samalla ensimmäinen osallistumiseni Åconiin, suomalais-ruotsalaiseen hotellikonventtiin, jolla on jo mainetta kotimaisen fandomin keskuudessa. Niinpä conin ainoa surullinen uutinen lieneekin se, että ensi vuonna Åconia ei ole luvassa, koska matkailevien sf-harrastajien toivotaan säästävän rahansa & energiansa Tukholmassa 2011 järjestettävään Euroconiin.
Toisaalta on kohtuullista todeta, että Åcon ei ole mitään sen kummempaa kuin Finncon pienoiskoossa, siis parhaat puolet puristettuna pienempään ja sosiaalisesti lähestyttävämpään tilaan - ja ILMAN niitä huonoja puolia eli animelapsia rihkamakojuineen. Mutta paneelit, kunniavierasesitykset ja yleinen chillailu ovat täsmälleen samaa laadultaan & tuoreudeltaan (ehem) kuin mitä kesäisissä Finncon-tapaamisissa.
Väkeä oli 54 suomalaista + 18 ruotsalaista, mikä edustanee kansallisten fandomien aktiivisuuden eroja laajemmassakin mitassa.

Ratkaisevaa Åconin onnistumiselle ovat olleet nerokkaat GoH-valinnat. Tämän vuoden vieras GEOFF RYMAN oli kuin con-ammattilainen, vaikka väittikin ettei viime vuosina ole juurikaan käynyt alamme kokoontumisissa.
Ryman oli kuitenkin kaikin tavoin täydellinen vieras, sosiaalisesti äärimmäisen sujuva ja kuunteleva, paneeleissa kohtelias mutta tiukasti oman näkemyksensä esittelevä - ja samalla niin asiantunteva kuin mitä Finnconienkin vieraat ovat tavanneet olla.
Kaiken lisäksi Ryman osasi vaihtaa roolia sujuvasti siirtyessään salin etuosaan, heittäytyä näyttelijämäiseen suoritukseen yleisön aktivoijana. Tekstinäytettä lukiessaan hän valitsi humoristimman kohtauksen marsilaisia mykkäfilmejä (ja vampyyrejä...) käsittelevästä tarinastaan.
Neljän päivän ajan Ryman jaksoi esiintyä, keskustella ja vielä bilettää fandomin tiiviissä seurassa, mikä käy jo urheilusuorituksesta. Koska Ryman oli päätä pidempi kuin yksikään suomalaisista, hänet oli väistämätöntä löytää missä tahansa hän liikkuikin - ja kuitenkin hän kiitteli Åconia tapahtumaksi, jossa hänellä kerrankin oli aikaa tutustua myös hotellin ympäristöön.

Itse jätin bilettämisen väliin, koska en vieläkään oikein ymmärrä miksi juhlimisen pitää tapahtua yöllä pimeässä, kun lämmin kesäinen auringonpaiste olisi paremmin omiaan viinintäyteisille keskusteluille & lauluille tai tansseille.
Niinpä hienointa viikonlopussa oli vapaa kuljeskelu pitkin Marianhaminan rantoja, ja itse conissa se synerginen yhdistelmä, mikä syntyi lukiessa Rymanin Air-romaania ja keskustellessa hänen kanssaan siitä hotellin aamiaisella. Ryman kertoi tekevänsä kirjalle jatkoa Rushdien Keskiyön lapset -henkisessä tarinassa, eli: "Ei tosiaankaan mitään mundaania scifiä", totesi Ryman.
Air-romaanin omistuskirjoitukseen Ryman raapusti "To get translated", koska teos olisi hänen mielestään se lähestyttävin teos suomennettavaksi, jopa verrattuna Child Garden -romaaniin, joka on kuitenkin hänen lempilapsensa, esteettisesti kompleksisin teoksensa.

Etukäteen olin luvannut vetää paneelin mundaanista scifistä, mutta siitä oli hieman vaikea saada keskustelua aikaiseksi enkä itsekään osannut esittää sellaisia kysymyksiä, joilla yleisön olisi saanut mukaan keskusteluun.
Tämä oli sikäli sääli, että mundaanin scifin manifestia ja aiheesta herännyttä keskustelua lukiessa olin ajatellut tämä olevan täsmälleen se puoli scifiä, joka tekee lajista jälleen poliittisesti ärhäkän mutta myös harrastajille haastavan.

Erityiskiitokset Åcon sai sujuvista järjestelyistä ja pokkaripöydästä, jonka sivussa onnistuin myymään 4 kappaletta myös omaa romaaniani.

 

 

18.5. Viimeinkin paluu normaaliin arkeen - paitsi että koko maailma on muuttunut VIHREÄksi.
Suomi on sellainen maa, jossa kevät ja kesä voivat tulla samana viikonloppuna, keväinen vihreä kalpeisiin puihin ja kesäinen puna kalpeisiin ihmisiin.
♥ Rästitöitä ei olisi lukukauden loppusiivouksessa paljoakaan, mutta viikonlopun conin jäljiltä on tietysti erityisempi polte palata oman tietokirjan pariin. Hieman "helpotusta" sf-tietokirjan hiivaiseen tilaan tuo ensi lauantain paneeli sossufoorumissa: puhumme (klo 15) tietoyhteiskunnan utopioista myös scifin kannalta.
♥ Huvittavinta tässä maahanpalaamisen fiiliksessä on se, että mikään valuutta ei tunnu kuuluvan tähän arkeen. Ahvenanmaalla toki käytettiin samaa euroa kuin Suomessa, mutta samalla matka ja saari kaikkineen tekevät kukkaroon tungetusta valuutasta SEMANTTISESTI KELLUVAN.
Ja on jotenkin turvallista, että kun kaikki tässä maailmassa tuntuu palautuvan rahaan tai sen arvoon, niin kesän kynnyksellä euro muuttuukin kevyemmäksi, irralliseksi elämän todellisista asioista.

Illalla elokuvissa uusin "Robin Hood", hämmästyttävän monipuolinen myytin uudelleenkerronta. Kotiin palaan työhuoneen kautta, jotta saan tenttikuoret ajoissa valmiiksi - eikä kotona toimi nettiyhteys vieläkään.

 

19.5. Jos joku kirjakustantaja julkaisisi klassikkoteoksesta version, jonka teksti on painettu punaisella musteella keltaiselle pohjalle tai jonka kansikuvaan olisi leiskaistu kustantajan puuvaja, niin sitä pidettäisiin skandaalina. Mutta jos samanlaista hengenvelttoutta ja rahamasiinan mentaliteettia osoittaa äänikirjan kustantaja, kukaan ei välitä pätkääkään.
♥ Olen nyt viikon kuunnellut kirjastosta lainaamaani äänikirjaversiota Strindbergin Tschandalasta, versiota, jota voi pitää niin huonona vitsinä, että se antaa tarinallekin syvyyttä. Lukija takertelee sanoissa, öristä painottaa tamperelaisella murteella mitä sattuu eikä selvästikään ole - kauniisti sanottuna - kovin kiinnostunut Strindbergin proosailmaisun vivahteista. Lukija, Hannu Paananen, on kyllä näyttelijätaustainen, vaan sehän ei tietenkään takaa laatua taiteenlajissa, joka vaatii toisenlaista eläytymistä kuin näyttämöllä on mahdollista.
♥ Huonompikin lopputulos voisi olla mahdollinen... vai voisiko?
Sama äänikirjakustantamo, Kuolleet sielut, näkyy tehneen rahaa muidenkin klassikkoiden levylle littanoimisesta. Niinpä perverssistä mielenkiinnosta lainasin kustantamon nimikkotuotteen, Gogolin Kuolleet sielut. Tällä kertaa lukija (Mika Piippo) kuulostaa baaritiskillä sammaltavalta opettajasedältä, joka haluaa siteerata uuvuttavan pitkiä tekstiosuuksia lempparikirjastaan. Äänikirjaksi tätä ei uskoisi, jollei levyn kannessa niin lukisi.

Jep, oikeiden kirjojen kustantaminen alkaa näyttää käsityötaiteelta verrattuna siihen, mitä äänikirjojen bisneksessä sallitaan.

 

20.5. Kriitikon asiantuntemuksen miniminä pidetään sitä, että hän tuntee taiteilijan edeltävän tuotannon. Aniharvoin kriitikolla on kuitenkaan aikaa ja kokemusta paneutua sellaisten taiteilijoiden varhaistuotantoon, jotka eräänlaisen työvoiton jälkeen nousevat mediatähdiksi. Näissä tapauksissa taiteilijan tuotannon "tunteminen" on juuri niin monimielistä kuin mitä siitä vitsaillaan kunkin aikakauden taidesatiireissa.
♥ Tämän kevään julkaisukausi on miltei jo ohitse, mutta viime hetkellä Erkko-Pravdan kirjallisuuskriitikko Antti Majander ehti tehdä asemaansa nähden armottoman mokauksen: Leena Landerin kirjaa arvostellessaan (viikko sitten) hän ei huomannut, että kyseessä on uudelleen rahastettu versio Landerin esikoisteoksesta.
Eilisessä Hesarissa yritti Majander sitten selitellä mokaustaan parhain päin: alkuperäinen kirjahan oli niin heikko, ettei sitä olisi edes VOINUT lukea loppuun; siis tallettaa sitä kriittiseen muistivarantoon, oletan. Majander yritti myös vähätellä uudelleenversioinnin merkitystä väittämällä, että AKATEEMISET OPINNÄYTTEET ovat niitä paikkoja, joissa moista kierrätystä & erontekoa ollaan kiinnostuttu tonkimaan (= Majanderin näkökulma).
♥ Mutta kyllähän sen jopa Antti Majander tietää, ettei akateeminen tutkimus moisista mutatoinneista ole kiinnostunut, vaan juuri se iso iltsarivetoinen julkkismedia, jonka armoilla Majanderinkin tekstimillit taitetaan.
♥ Pikemminkin ne ovat Majander ja Lander-Raittila itse, heidän kaltaisensa TAPAUKSET, joista akateeminen tutkimus on kiinnostuneempi: se miten koko KIRJALLINEN KULTTUURI on muutoksen tilassa ja miten se ilmenee em. ammattilaisten vähemmän kunniakkaissa mediatempuissa.
Jotain tilanteen hämmentävyydestä kertoo jo se, että Landerin tapausta (oikeusriitaa kustantajan kanssa) referoidessaan Majanderkaan ei kehtaa mainita aviopuoliso Raittila-Landerin vastaavaa sekoilua Mannerheim-kirjan mutatoinnin & oikeuksien kanssa.
Aivan kuin olisi nolo salaisuus, että uuden kustantajan kelkkaan hypänneet ykköskirjailijat alkavat kukkaron tyhjetessä kierrättää tekstejänsä?

 

21.5. Tämä on viimeinen viikonloppu, jota Arabiassa vietämme yhdessä, joten vietämme sen jo torstaina ja perjantaina. Viikon päästä oman kotimme putkiremontti pitäisi olla viimeinkin jonkinlaisessa päätöksessä. Kolme kuukautta täällä on ollut niin ylellistä, pendelöinnistä huolimatta, että on yhä helpompi kuvitella koko elämän olevan tällaista viininlehtikääryleen makuista kreikkalaista hyvinvointia... hmm, nykyään siis sekä klassisessa että 2000-luvun "hälläväliä"-merkityksessä.

♥ Täällä on vieläkin rauhallisempaa ja paljon eristyneempää kuin Tampereen Kalevassa, mikä sopii minulle erinomaisesti, mutta Saara ja Alma ovat toki sosiaalisesti verkottuneempia kuin minä, joten Arabian rannan ansariunelma valtavine parvekkeineen olisi heille kuin mikäkin pyramidihauta

♥ Tuskin minäkään täällä saisin KIRJOITETUKSI, mutta sentään luetuksi, etenkin jos tämä anoppilan valtava kirjasto säilyisi käytettävissä. Kriitikon työhän ei edellytä, että varsinaisesti KIRJOITTAA mihinkään, kunhan ASENNE LUKEMISEEN pysyy vahvana.
Se asenne meidät muotoilee ikuisuutta varten.
♥ Tänään ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä todetaankin, että heidän Taloustutkimuksella teettämänsä gallupin mukaan kriitikon työn arvostus on pysynyt samana sitten edellisen tutkimuksen: sijalta 361. olemme pudonneet VAIN yhden sijan alemmaksi. Sen sijaan kansandustajan duuni on pudonnut arvostuksissa yli 50 sijaa alemmaksi!
Voinee siis todeta senkin, että Suomen Arvostelijain liiton viettäessä nyt juhlavuottaan sen tekemä työ kriitikoiden arvostuksen puolesta on VÄHINTÄÄN yhtä merkittävää kuin eduskunnan uurastus kansanedustajien (Tiura & co) profiilin puolesta.
Jep. Wau. Kaikki me ollaan rankkureita.

♥ Viikon spefi-yrittäjä on Michael Holroyd:
"But I set my camera on a brave new enterprise - the photographing of strange and suggestive signs outside lavatories round the world. I am lucky, I have been told, not to have a police record in several countries."
http://www.guardian.co.uk/books/2010/may/15/michael-holroyd-column-manholes-technology

 

22.5. La. Utopia on ilmiselvästi aihe joka sopii sosiaalifoorumeihin, koska tällaisessa Euroopan ja planeetan tilassa horisontti kapenee vuosi vuodelta.
Helsingin sossufoorumissa kuukausi sitten olin juttelemassa vasemmistolaisen taiteen merkityksestä ja tänään Tampereen foorumiin järjestetty paneeli utopian suhteesta tietoyhteiskuntaan sopii hyvin sille jatkoksi.
Tällaiset foorumit ovatkin itsessään toimivaa utopiaa: ryhmä ihmisiä keskustelee sopuisasti ja järkevästi yhteisistä asioista.
♥ Oma näkökulmani tulee jälleen kerran scifin puolelta eli sieltä varsinaisen UTOPISMIN pilvenreunalta. Hyvin vähän scifillä on ollut viime vuosikymmeninä annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. On sanottu, perustellusti, että sf ei osaisi ennustaa tietään ulos julkisesta käymälästä saati nykyisestä maailmantilasta.
Toisaalta uudemmassa scifissä kyllä leikitellään sellaisilla teknotieteellisillä ideoilla, joilla voisi olla vallankumouksellinen vaikutus. 2000-luvun isot ideat vain ovat yhtä lailla esillä tiedepopulismissa kuin scifissä, esim kuvitelma metatieteestä (NBIC, Nano-Bio-Info-Cognitive).
♥ Ja enemmänhän paneeleissa oppii itse ja siksi niihin mieluusti lupautuu alustamaan ja vähän keskustelemaankin. Kari Hintikan on-line-raportin paneelista voi lukea nettimediasta ja sieltä kautta löytynee linkkejä myöhempäänkin keskusteluun.
Hakkeriutopismista unohdin itse mainitaa Cory Doctorowin "Little Brother", vaikka sitä taas ei voi ihan aikuisille lukijoille suositellakaan.

♥ Illaksi matkustan vielä Jyväskylään. Tieteiskirjoittajat vierailee Ipan & Jussin kommuunissa tekemässä spefin ABC-kirjaa. Käytännössä edustusjoukkomme koostuu siis Saarasta ja Annesta (minä ja Alma olemme hangaround-osastoa).

 

23.5. Kesä on taas vaihteeksi ohitse, vaikkei se Tampereella näy yhtä dramaattisesti kuin helteen päättäneessä myrskyssä Etelä-Suomessa.
Palailemme Tampereelle, pitkästä aikaa koko perhe Pellervonkadun kodissa, vaikka ei se sillä tavoin kodilta tunnukaan (vielä?) kuin monet aiemmat asunnot. Johtunee Tampereestakin - jopa yliopisto tuntuu edelleen enemmän kodilta, vaikka se vuonna 1995 yritti määrätietoisesti juustohöylätä minut muonavahvuudestaan.
Sori vaan, setä on täällä nurkissa taas ja soittelee musiikkiaan tenttikuoria ratkoessa...

Eilen olin tentinvalvonnassa, ensimmäistä kertaa yli 15 vuoteen tuossa kaikkein nostalgisimmassa salissa, DXa+b, jonka amfiteatterimainen muotokokonaisuus oli opiskeluvuosina ainoa ylevä osa akateemisuutta. Opiskelijoita oli eilisessä tentissä kuulemma ennätysmäärä, tähän aikaan lukuvuodesta sitä sattuu. Mutta tenttipapereidensa ääressä ahertavia nuoria katsellessa mikään ei näyttänyt muuttuneen sen paremmin 15 kuin 25 vuoteen. Vaatetusta myöten opiskelijat näyttivät ihan samanlaisilta, varsinkin kun kaikki kännykät olivat suljettuina.

♥ Tentin loppupuolella oli hiljaisempi hetki jolloin saattoi avata yliopiston oman Aikalainen-lehden - ja leukani jysähti auki kuin Teräsmiehen sepalus. Lehden mielipidepalstalla entinen professorini Varpio hyökkää laitoksemme nykyisten professoreiden kimppuun syyttäen näitä tiedepoliittisesta suhmuroinnista, jossa lupaava nuori tutkija olisi KRIITTISYYTENSÄ vuoksi syrjäytetty viranhauissa. Asiavirheet sikseen, mutta asenteeltaan juttu on tasan sitä "kaunapolitiikkaa", josta kuvittelin yliopiston ja laitoksenkin päässeen jo ylitse. Etenkin kun professorin jutussa ei lainkaan pohdita sitä, että yliopistossa virkaan tavataan valita pätevin eikä lupaavin.

♥ Mutta Seth siunatkoon minua uskomasta itseäni yhtään siistimmäksi käytökseltäni kuin muinaiset professorini.
Esimerkiksi tänään meidän oli tarkoitus lähteä porukalla Kotipehkuun ja osuttua bussiin #23, joka siipeää sekä Kalevaa että Hallilaa. Mutta S oli mennyt edeltä aivan toiselle pysäkille kuin mihin kuvittelin hänen sateella pyrkivän, ja kiertelin turhaan pysäkin ja kodin väliä.
Tällainen epäsynkronia otti aivoon niin perkeleellisesti, että olisin ollut valmis perumaan maanantain, kesän ja ydinperheen.
Poljin kuitenkin sateessa Kotipehkuun, vein lapselle maidon ja S:lle hänen viinirypäleensä, ja sitten yhtä katkerana (sateessa) takaisin kotiin.
Paluumatkalla etsiskelon ojasta lapsen sinne viskaaman apinan ja lippalakin, ihan vain jotta voisin pitää kiinni uhri-isän asemasta.
♥ MUTTA tästä kaikesta uhrityöstä jumalat sitten yllättäen palkitsivatkin testosteronin tuoksuisella lahjalla: telkasta tuli sattumoisin yksi jännittävimpiä urheiludraamoja mitä olen nähnyt, Tsekin ja Venäjän MM-loppuottelu kumikiekkopelissä.
Eikä ole mitään niin kaunista kuin Suomen, Ruotsin ja Venäjän nöyryyttäminen spektaakkelimaisessa joukkuelajissa, kunhan se siis tapahtuu em. järjestyksessä; ilman Suomen "leijonamiesten" kokemaa julkista nöyryytystä ei Putinin porukoidenkaan häpäisyssä olisi mitään hauskaa.
Ja Tsekkien joukkue pelaa sankareiden tavoin tehokkaasti ja rohkeasti. Siinäpä mallia vaikka fantsuun?

 

24.5. Ma. Uimahallin aamuista on puolet väkeä kadonnut, mutta tuskin sentään avautuneisiin järvivesiin. Pikemminkin ne samat ihmiset, joilla on aamuisin ylimääräistä aikaa tulla (autollaan!) uimaan kello 6-8, ovat samaa eliittiä, joka ei ylipäänsäkään ole töiden ja ammattivelvollisuuksien rasittamaa. Kesän koittaessa he siirtyvät notkumaan kesämökeilleen, harjoittamaan huviloidensa terasseilla tarpeettoman varhaisen heräämisen ylellisyyttä, joka taatusti erottaa heidät kelloherätyksiin pakotetusta duunariluokasta.
♥ Jep, jopa akateeminen pätkätyöläinen on siinä suhteessa eliittiä.

Hesarissa oli tänään arvostelu Kuninkaantekijöistä:

"Kuninkaantekijät tuo kansainvälisellä tyylillään tuoreen tuulahduksen suomalaisen aikuisfantasian kenttään. Alan ulkomaisista edustajista se vertautuu erityisesti Ursula K. Le Guinin teoksiin."


http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Muorillisen+murheen+maa/HS20100524SI1KU03qze

Wau. Upeasti ajoitettu Hesarilta, sillä tänään ovat kirjan viralliset julkkarit.

 

25.5. Eilisen illan julkkarit runokaupassa olivat niin sydämellinen tapahtuma, että sen jälkeen arki maistuu sateella lantratulta tiskiltä.
Heräilemme koko perhe remonttimiesten kolinaan, terhakkaasti ne työnsä aloittavat aamuisin, vaikka kylppärin lattia ja seinät eivät näytä juurikaan muuttuvan päivästä toiseen. Seppo oli eilen mukana, kun tulimme kämpälle jatkoille, ja arvioi rakennusammattilaisen silmin, että remppa on kyllä mahdollista saada valmiiksi 3-4 päivässä, niin kuin suunnitelman nykyinen deadline lupailee.
♥ Mutta vielä tänä aamuna saatan S&A:n junalle, vielä pariksi päiväksi palaavat Arabian vesikylläiseen elämäntapaan.

♥ Laitoksella päivä täyttyy viimeisistä silpputöistä, kohta sellaisia ei enää pysty postissa saapumaan, kun lukukausi on ohitse. Lisäksi työpäivä katkeaa kesken, sadepilvissä on hetken tauko ja pihalle amfiteatteriin katetaan laitoksen viimeinen Kupiais-juhla: kolme parasta gradua saavat palkinnon oppiaineittain, ja viimeinen Uutelo-lehti (27. vuosikerta) julkaistaan jälkimaailmaa varten. Professori P pitää puheen ja paljastaa sisäisen marxilaisensa. Hmm.
♥ Eilinen bilettäminen väsyttää niin, ettei työhuoneeseen jaksa palata, joten laitoksen väen häipyessä suuntiinsa kuppikuntakohtaisiin juhliinsa tallustan takaisin kämpälle, siellä on erityisen hiljaista nyt kun sekä lapsi että remppasedät ovat lähteneet.
Tekstityön tapaistakaan en yritä, katselen vain devarilta "Margot at the Wedding", joka on niin hellyttävän synkkä (Jennifer Jason Leighin raastavan hieno roolityö + Nicole Kidman poikkeuksellisen siedettävänä + useita upeita sivuhahmoja) kuin lämmintä myrkkyä joisi kipeän kurkkunsa tropiksi. Kyseessä on siis saman ohjaaja-käsikirjoittajan teos joka on tehnyt niin ikään kirjallisuuspitoisen indie-tapauksen "The Squid and the Whale"... JA käsikirjoittanut ne kaksi hulluinta Wes Andersonin elokuvaa...
Jep, kirjaston devarihylly on oikeastaan yhtä tyhjän kanssa, kun eivät kerran osaa (= välitä, tiedä, taida) nostaa TÄLLAISIA timantteja suositeltavaksi kaiken B-tauhkan seasta.
♥ Juttelimme juuri lauantaina Ipan kanssa millaista materiaalia voi käyttää luovan kirjoittamisen opettamisessa, ja nostaisin kyllä nuo Noah Baumbachin elokuvat sellaisille käsikirjoittamisen kursseille, joilla on proosassa maitohampaansa katkoneita mutta teatterityön salavuoteutta harjoittavia skribenttejä. Baumbachin tarinat ovat aineksiltaan tavattoman helppoja ja suorastaan hysteerisen oidipaalisia, mutta dialogin tasolla ne toimivat yhtä mielipuolisella logiikalla kuin Lars Norénin itseään toistavat parisuhdehelvetit.

 

26.5. Ke. Poliittisesta pinttyneisyydestään riippumatta ovat uutistahot karjuneet viime viikkoina, että "kerjäläisongelma" on Helsingissä "räjähtämässä käsiin". Siis: samaan aikaan kun hallitus syytää satoja miljardeja euroja Kreikan näköiseen piilopankkitukeen - edes kiertelemättä mikä on tuen luonne - katsotaan muutamien senttien kilauttamisen romanikerjäläisille vaarantavan pääkaupungin siviilipuolustuksen.
♥ Porvarihallitus, jossa Vihreät kyyhöttävät hiljaa kuin lautakasa Vanhasen vintillä, aikookin seuraavaksi julistaa KÖYHYYDEN LAITTOMAKSI.
Rangaistuksena köyhyydestä on tietenkin sakkoja - rangaistus voidaan langettaa jo siitä, että joku on EPÄILTÄVISSÄ köyhäksi, koska sakot maksettuaan hän on aivan varmasti rahaton Suomen siviilirauhan edellyttämällä tavalla.
Jopa pääoppositiopuolue demarit on saatu tämän suunnitelman taakse. Puolueelle on luvattu, että uuteen perustuslakiin tullaan kirjaamaan asuntokuntakohtainen demarimaksu, 175 euroa. Suomen kansa on tähänkin saakka tottunut elättämään kyseistä ilmatyynypuoluetta ja ymmärtää sen merkityksen niitä kriisitilanteita varten, joissa hallitus ajaisi sammutetuin lyhdyin itseään suurempaa vihollista vasten. "Ratkaisevaa ei ole SDP:n sisältö", selittää puolueen uusi strategi Mikael Jungner, "vaan aukko jonka SDP pystyy täyttämään."
Kansan enemmistö onkin ilmaissut tyytyväisyytensä aukosta, jota SDP pyrkii täyttämällä ilmentämään.

♥ Nyt kun Hesari tulee taas kotiin en sitä juurikaan jaksa lukea, vilkaisen vain otsikot, mihin suuntaan tuhkapilvi on kääntymässä. Tänään töistä kotiin palatessa olen vieläkin niin väsynyt, että nukahdan sohvalle. Herätessä tajuan, että tämä on viimeinen ilta kuukausiin, jonka saan viettää Tampereella yksin niin kuin haluan.
Niinpä hyppään fillarin sijaan bussiin, olo on kuumeinen ja nääntynyt, menen katsomaan mitä tahansa elokuvaa, joka sitten sattuu olemaan "Prince of Persia". Leffan alkua odotellessa juon Plevnassa ison tuopin, olo kohenee ja elokuvakin tuntuu alkupuoliskon ihan siedettävältä, mutta kaksi tuntia hiekkakasoissa hyppimistä pakottaa ihmettelemään, miksei maanantain innostava fantsuilta jaksa kannustaa istumaan kotona jatulieeposten ääreen, kun AV-fantsun asema olisi niin kevyesti päihitettävissä kirjallisuuden puolella.

Kotiin päästyä lueksin huumoriasenteista opasta "How NOT to write a novel". Ja sekin on niin kehno, jopa huumoriltaan, että voisi pistää paremmaksi kirjalla "How NOT to Write a How NOT to Write a Novel".

 

27.5. Lapsi ja hänen äitinsä asettuvat viimeinkin kotiin 3 kuukauden evakkoretken jälkeen. Rauha menee - mutta yllättäen netti palaa!
Laajakaistayhteys oli siis kolme ja puoli viikkoa poikki ennen kuin taloyhtiö sai vian korjatuksi. Että sellainen tietoyhteiskunta.

♥ Yliopistolla on toki niinkin hyvät tietokoneet ja nettiyhteydet, että se jo itsessään antaa motivaation tulla aikaisin aamulla työpaikalle, nähdä miten kaikki toimii edes koneessa ongelmitta ja nopeasti - jos ei mikään muu yliopistossa erityisesti sitten pyörikään.
♥ Vasta tällä viikolla tulin ajatelleeksi, että laitoksen työväen yhteinen lounastunti on Tampereenkin yliopiston mittakaavassa poikkeuksellista. Akateemiset työyksiköt kun EIVÄT ole lähelläkään työYHTEISÖÄ sanan normaalissa merkityksessä: että samankaltaisen taidon harjoittaminen ja samanlaatuisten lopputulosten valmistaminen voi antaa ihmisille kylämäisen yhteenkuuluvuuden tunteen.
♥ Mutta kollegat kertoivat kerran boikotoineensa viikon ajan Pinni A:n ruokalaa, ja boikotin vaikutus (asiakaspalveluun) oli ollut välitön, koska tällainen säännöllinen lounasryhmä erottui asiakaskunnasta.
♥ Sääli vaan, että samanlaisia solidaarisuuden osoituksia ei voi tehdä esimerkiksi yliopiston byrokratiaa vastaan... vai voisiko?
Seuraavaa promootiota vastaan on jo suunnitelmat VARJOPROMOOTIOKSI, jossa työttömät tohtorit ryhmittyvät soppatykkibarrikaadille vastassaan hattukulkueen synkkä aavearmeija...

Ja viikon synkin scifiuutinen: Kanadassa ihmisille pitää MAKSAA SCIFIN LUKEMISESTA:

"Desperate science fiction author offers cash for readers"

 

28.5. Yleisradio yllyttää rasismiin!
Mitä muuta johtopäätöstä voi tehdä siitä, millaisin kysymyksenasetteluin Yle Uutiset on järjestänyt Taloustutkimuksen kyselyn, jossa suomalaisia vaaditaan vastaamaan pitäisikö Suomesta tehdä HOUKUTTELEVAMPI ulkomaalaisten maahanmuuton lisäämiseksi.
Ylen valitsema linja sopii erinomaisesti Mikael Jungnerin kampanjaan puheenjohtajaksi puolueelle, jolle enemmistömielipiteeseen vetoava rasismi on viimeinen yritys taata oikeistosiiven kannatus.
♥ Jos sanomalehti syyllistyisi tällaiseen retoriseen kieroiluun, niin lehden voisi jättää aina tilaamatta. Sama pätee Yleen ja lupamaksuun. Mutta Ylen siirtyessä kohti "mediamaksun", so. kansalaispakkorahoituksen aikakautta, sitä käytetään yhä avoimemmin poliittisena välineenä.
Vaikka siis Marja Tiuran kokkariaviomies Olli Ainola ei enää olekaan poliittisen toimituksen takapiruna, niin poliittista agendaa tehdään Yle Uutisissa yhtä raskaalla kädellä kuin Reporadion aikakautena.

♥ Illalla vietämme työn merkeissä Alman nimipäiväjuhlaa. Helsingin mummo on ostanut lahjaksi Ikean vaatelipaston (lapsen ÄIDIN toiveesta) ja sen kokoaminen vie aikaa, kaljaa ja kärsivällisyyttä paljon enemmän kuin itse lapsen tekeminen. Tämä kelvannee porvarillisen perhe-elämän pienimmäksi määritelmäksi?

 

29.-30.5. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen vietämme viikonloppua kotona Tampereella. Vettä tulee edelleenkin vain taivaalta eikä siitä ole juuri iloa ikkunoissa. Mutta muitakin paluumuuttajia alkaa talossa näkyä ja kuulua, aivan uusiakin kasvoja.
Sunnuntaina olen pistäytymässä lähikauppaan kun viereisen räkälän terassilla istuva ukkeli kysyy, olenko Soikkeli. Käy ilmi, että hän on tuttava 40 vuoden takaa, ala-asteen koulukaverin pikkuveli, joka on joskus käynyt kylässäkin veljensä kanssa - ja kysyy "Vieläkös sä kirjoitat? Sulla oli lapsena niitä sarjakuvia seinillä...".
♥ Jätän kertomatta, että elämäni ON kirjoittamista eikä se mitään muuta olekaan, joskus jopa lukemalla tapahtuvaa kirjoitusta, kuten ranskalaiset voisivat sanoa.

♥ Käyn testaamassa myös A-talon saunaa. Omankin talomme sauna on jo niin pitkällä, että sen suihkuja ja vessaa saa käyttää kolkkojen työmaakopperoiden sijaan, mutta A-talon saunassa saa esimakua siitä, miten kirurgisen kaunis meidänkin pesupyhätöstä tulee. Löylyllä onkin lähes kirurginen vaikutus jo viikon jatkuneeseen nuhaan ja kurkkukipuun.
♥ Sunnuntaina on sen verran lämpimämpää ja ja sateettomia taukopaikkoja, että käymme pienellä kävelyllä Kaupissa. Paluumatkalla huomaamme aivan sattumalta Petsamon kentän kyläjuhlien mainoksen - ja sieltä saamme Gopal-lounasta juuri kun joku meistä on paheksunut kaupungin ainoan kasvisravintolan sulkeutumista sunnuntaipäiviksi. Saamme myös muumikellon, valkosipulipuristimen ja Adamsin Linnunrata-saagan suomalaisen laitoksen, kaiken tämän alle kympillä.

 

 

31.5. Viikko alkaa, kuukausi loppuu, kesä tuntuu palailevan ja pulska harakka istuu parvekkeen kaiteella katsellen himoiten ulos nostettua vaippapussia. Mutta ennen kuin ollaan lähelläkään mädättävää viidakkokesää on vielä saatava vesi virtaamaan kotimme lävitse - ja kun tänään sattuu olemaan putkiremontin kolmatta kertaa siirretty deadline joukko remppasetä ilmaantuukin puuhakkaana ASENTAMAAN viimeisiä puuttuvia osia, kuten pyttyä, hanoja ja lavuaaria. Mikä viitannee siihen, että vettä olisi tosiaankin luvassa...
♥ Vielä kerran siis vetäydymme ulos omasta kodistamme ja menemme aamiaiselle Aamuruskoon, jossa alamme olla vakioasiakkaita. Alma tietää jo odottaa, että kiltti ulkomaalainen herra tuo hänelle suklaamakeisen, ja herrakin toteaa että "my little friend" on jo paikalla.
Onneksi jopa Tampereessa on näitä epätamperelaisia, epäjunttimaisia ominaisuuksia.

Työpaikalla ehdin tarkistaa sähköpostit ja alkaa kirjoittamaan kevään viimeistä gradulausuntoa, kun sähköpostissa tipahtaa tieto, että abstraktini Pariisin scifi-seminaariin on hyväksytty.
Uppista. Tai miten ranskalaiset chans... chanttaavatkaan... o baabu o laalaa, mausam dekho chalaa sun le dil kyaa bolaa.. tms...
Mitäs kesästä jos pääsee marraskuussa Pariisiin?

♥ Kesän pohjustava spefi-sitaatti: "Knowing trees, I understand the meaning of patience. Knowing grass, I can appreciate persistence." Hal Borland

 

KESÄKUU

1.6. Miltei onnistuin hävittämään blogini, ja vasta siinä vaiheessa TUNSIN sen merkityksen ainoana jalanjälkenä näistä viime vuosista.
Näin se kävi: editoin blogia terminaaliyhteydessä, kun kesken kaiken unix alkoi valittaa levytilan täyttymisestä. Poistuin hävittämään järjestelmän automaattisia varatallenteita, joita kertyy hakemistoihin vähitellen. Samalla tulin, ajattelematta, hävittäneeksi myös blogini viimeisimmän varakopion - ja unix oli varsinaista tiedostoa sulkiessa tyhjentänyt SEN sisällön.
♥ Mutta yliopiston atk-keskuksella oli tietysti varakopiot kaikesta eilen tiedostetusta... ja apu kopio palauttamiseen tuli niin nopeasti, että prosessina se olisi voinut tapahtua oman pään sisällä. Ja se kai bloggaamisessa koukuttavinta onkin: ajatus on ulkoistuessaan blogiin yhtä hauraasti olemassa kuin pään sisällä. Yhtä epämääräisen julkisesti - ja peruuttamattomasti.

♥ Päivän ainoa työltä tuntuva työ on kirjoittaa arvostelu Arnkilin romaanista Kyyroksen korva. Arnkilin maratonimainen yritys on ilmiönä oikeasti kunnioitettava, vaikka kaunokirjallisesti niin ohut, että kirjasarjan eka osa on luultavasti jo unohdettu ennen kuin hän pääsee sarjan loppuhuipennukseen.
Kaiken varaltahan Arnkil (ja kustantaja) on jättänyt paljastamatta, onko "sarjassa" kyse kolmesta, viidestä vai viidestätoista kirjasta. Jos yleisö alkaa matkalla kadota niin maratoonarihan voi vaihtaa vanhatestamentillisen hölkkänsä postmoderniksi identiteettityöksi. Tätä etuahan - muuten! - ei genrekirjoittajalla ole.

 

2.6. Tänään vedet palasivat. Kolme kuukautta olivat tiskit kertyneet parvekkeelle, likaiset vaatteet työhuoneen nurkkaan ja eineslootat olohuoneen pöydän alle. Mutta nyt ei vapaalle elämälle ole enää perusteita, vaikka ihan ohitse ei remonttikaan ole, vaan kylppärin ja eteisen viimeistelyyn menee vielä päiviä: katosta on tullut alas hieman rappausta (katto on maalattava kokonaan), ovikello lakannut toimimasta, kylppärin kaakeleista puuttuvat vielä kulmasaumat ja peilikaappi on asennettu niin korkealle, ettei S näe meikata kuin kulmakarvansa.
♥ Kaikesta siivoamisesta huolimatta S ystävineen kuitenkin bilettää ulkona nurmikolla, joka kyllä lieneekin kaupungin suurin yhtenäinen piknikpehmuste. Minä rullaan lapsen kanssa Matin luokse, Alma on jopa poikkeuksellisen rauhallinen kummisetänsä luona.
♥ Yöllä en saa unta, kun tietää että uni kuitenkin keskeytyy jahka S tulee kotiin tai ehkä kello 5 kun lapsi herää vaatimaan maitoa tai viimeistäänkin kello 7 kun remonttimiehet tulevat.
Lueksin BHR:n kirjoittajaopasta ja sen psykobabble on asenteeltaan (luova kirjoittaminen tienä itsensä löytämiseen ja julkaiseminen on onnistuneen ihmisen itsekehitystä jne) niin ärsyttävää, että olisin valmis vaihtamaan poseeraavan ammttiuran mihin tahansa vegaaninyrkkeilijän aatteettomaan elämäntapaan.
Ja miksihän kukaan ei tee parodiaa kirjoittajaoppaista?
Koska ne, BHR ja muut vastaavat, NE TEKEVÄT SEN ITSE.

♥ Luin sitten loppuun yhden Geoff Rymanin pienoisromaaneista (The Unconquered Country) enkä pitänyt siitäkään. Rymanilla on erittäin hienoja aloituksia teoksissaan, mutta hän hukkaa juonen keskittyessään henkilöiden tilannekohtaisiin tuntemuksiin.
Esimerkiksi "O happy day!" olisi skandaalimaisen rohkea julkaisu jopa nykyaikana, saati mitä se on ollut gay-liikkeen kannalta vuonna 1985: tarina homomiehistä pyörittämässä heteromiehiä lahtaavaa keskitysleiriä orwellilaisessa matriarkaatissa. Mutta muutaman sivun jälkeen tällainenkin tarina menettää liikevoimansa, kun Ryman palailee maalailemaan yhden päähenkilönsä kaukaista lapsuutta, aivan irrallaan muuten tiiviistä pitkänovellista/pienoisromaanista.
♥ Vain niissä kirjoissa, joissa lapsuus on yhtenä teemana, Ryman onnistuu pitämään henkilökuvauksen osana kerrontaansa: "Air", "Was" ja "Child Garden" tulevat pitämään kirjallisen arvonsa vielä vuosikymmeniä, mikä on todella harvinaista tämän tyyppisessä slipstreamissä.

 

3.6. Viime viikon oli niin viileää, että koleuden saattoi uskoa huokuvan maaperästä, johon on kuulemma satanut toukokuussa tuplasti enemmän kuin viime vuonna. Tämänkin viikon kesäiset säät ovat olleet arvaamattoman oloisia: kun säätiedotus lupaa "Keski-Suomeen" sateita ja "eteläiseen Suomeen" lämmintä ja poutaa, niin kumpaankohan Tampere mahtaa kuulua? Molempiin, ikkunasta nähdyn perusteella.

♥ Ja tänäänkin tulevat remonttimiehet, maalarit ja "sähkärit", ja aina jostain kuuluu porakoneen jyrinä kuin talo itsessään olisi viidettä vuosikymmentä keskeneräinen.
♥ Laitokselle tulen 9:ksi, ehdin aamupäivällä hoitaa sähköpostit ja kirjoittaa puhtaaksi virkkeen mittaiset memot joita kertynyt lapuille kirjojen väliin (ainoa luova metodini nykyään). Sitten lounas Gopalissa lapsen ja hänen äitinsä seurassa. Iltapäivällä alkaa nukuttaa, mutta vielä on valmistettava arvostelu Mercierin kirjallisuuskirjasta, jota onneksi ahmin Tukholmassa sairastaessa niin pitkälle, että kirjan sai vielä loppuun suoritetuksi kevään kuluessa.

 

4.6. Pe. Tuuli eilisen illan, toi viileän ainakin Hämeeseen. Mutta kun käyn aamulla uimassa, uintiradat ovat miltei tyhjiä, koska miespuolinen uimarienemmistö (ja koululaiset) on siirtynyt kesään uskoen ulkoisempaan urheiluun.
♥ Rakennussiivoajat käyvät jo keräämässä pois ovia ja lattioita peittäneet suojamuovit. Eteisestä katoaa yksi lämpöpatteri sillä välin kun olen ulkoiluttamassa lasta. Kaipa muiden pattereiden kapasiteetti on sitten laskettu riittäväksi niinkin isossa asunnossa.
♥ Laitokselle työstämään tietokirjaa viimeinkin luvuittain eikä memoittain. Työni epävirallinen ohjaaja antaa edelleen vapaat kädet editoida mitä lukua itse haluan.
Ja kun oikein kyllästyttää niin laitan Hesarin mielipidepalstalle fantsun ehdotuksen siitä, miten ev.lut.kirkko voisi kohentaa profiiliaan naispiispan jälkeen ja samalla kuitata Kreikan ulkomaanvelan. Hetken päästä HS lähestyy sähköpostilla, että mielipide kyllä julkaistaan, mutta vain jos suostun käyttämään ristinimeäni eikä taiteilijanimimerkkiä.
Suostun oitis. Ristinimeni on (muiden) fiktiota jos mikä.

♥ Päivän spefiotsikko: "Tero Pitkämäki 87 metrin kunnossa".
Tero jää kyllä toiseksi verrattuna Tiina Lillakiin, jonka erotogeenisen alueen kerrotaan yltäneen 6 km päähän ruumiista.

 

5.6. La. Lapsi herättää puoli kuudelta, vaihdamme vahtivuoroja puoli yhdeksän ja herään uudestaan kymmenen maissa. Siis tuplalauantai. Kelpaa olla kotona pyjamassa ja pysytellä lähellä sohvaa.
Ulkona tuulee niin, että hyytää sään 10-12 asteeseen.
On lyhyt kylmä kesä, ja mä aion välttää sen.

♥ Kotipehkussa asuessa viikonloppujen lähestyminen oli erityisellä tavalla stressaavaa, koska aina sai aavistella, mistä meteli uhkaa tällä kertaa, onko yhteistalolla jonkun juhlat vai kertyvätkö teinit huudattamaan mopojaan viereiselle takapihalle vai rullaako sisäpihalle joku nuori autoilija bassohuomiolaitteet täysillä.
Niinpä vierailu Kotipehkussa on tänään keventävästi nostalginen: täältähän pääsee jo pois.
Mutta Alma sentään saa kotiinpaluun herätyksen, tunnistaa maisemat ja alkaa kiljua Katajikonkadulla "Mennään kotiin!".

♥ Kahden saunan välissä palaammekin nykyiseen kotitaloomme, jonka remontti on ajanut hyvin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Alma nostetaan suoraan nukkumaan, sitten on rauha katsella "Olkikoirien" kaltaisia elokuvia. Olin unohtanut miten ihmeellisen intensiivinen tuon leffan ensimmäinen kolmannes onkaan ja miten tympeän tavanomaiselta sen viimeinen kolmannes nykyisen arthouse-väkivallan aikana näyttääkään.

 

6.6. On tasan 41 vuotta siitä kun ihmiskunta menetti herruutensa informaatio-olennoille eli ensimmäinen nettiyhteys syntyi kahden tietokoneen välille. Sen jälkeen kulttuuri ja aivotoiminta ovat kaikkialla internetin verkkoalueella nopeaa tahtia lamaantuneet.
Ihmisten väliseen kulttuuriin pystyy enää tekemää neulanpiston tapaisia provokaatioita, joista sitten koneoliot keskustelevat konekielellä sähköisissä kasvokirjoissa.
♥ Vapaa-ajattelijoiden tempaus vaihtaa raamattuja pornolehtiin on rohkeudessaan ja raikkaudessaan sitä luokkaa, että sellainen ei pitäisi olla edes mahdollista tällaisessa pettäjäpiispojen virkamiesvarmuutta arvostavassa kullttuurissa, jossa salierit keräävät säälipisteitä puukottamalla vuoroin toisiaan ja vuoroin itseään.
Tämän päivän Aamulehdessä Jyrki Lehtola, medialoinen joka on raakattu jopa mainitusta puukkohipasta, ylistää Hesarin haastattelemaa (4.6.) upseeria kulttuuriasenteesta, koska tällä on sentään jotain uutta tarjottavana ankkalammikkoja piirittäville mediatyöläisille. TÄSTÄ ei tosiaankaan ole enää pitkä matka siihen, että oikeistojärjestöt PUOLESTAAN alkavat jakaa pillereitä ja pyssyjä - vastalahjaksi Juhannustanssien tai Sissiluutnantin (tai Karjalan) palauttamiselle.

♥ Jos kirjallisuusalan sisällötkin vielä jotakuta kiinnostavat niin suosittelen Yle1:n Kirjakerhossa käytyä tuoreehkoa (14.5.) keskustelua kustannusmaailman ja lukukulttuurin kriisistä.

 

 

7.-8.6. Viikon isoimmat uutiset voi ennustaa typeryyden määrällä, vaikka maanantai onkin toimituksissa niin laiska uutispäivä, että jos kuu tipahtaisi taivaalta niin kesätoimittaja lähetetttäisiin katsomaan onko aurinko paikallaan.
Tämän viikon alkajaisiksi saatiin tietää, että kristillinen poliitikkojyrä Leena Rauhala haluaa SENSUROIDA Suomesta kirjat, joissa on esillä HÄNEN ideologiastaan piittaamatonta fiktiivistä ainesta, so. wicca-uskontoa.
Tapaus on samaa luokkaa kuin Aku Ankan kieltäminen päiväkodeista siveettömänä, tosin Erkko-mafia on juuri julkaissut ko. disney-hahmoa kierrättävän miestenlehden ("Aku-lehti"), jossa Sanoma News pääsee viimeinkin yhdistämään teinipornon miehekkäältä näyttävään kontekstiin.
Ja miksiköhän kansanedustaja Rauhala ei ole huolissaan TÄLLAISTEN lehtien vaikutuksesta, pornokynnyksen madaltumisesta?

 

9.6. Yskä vain pahenee päivä päivältä. Liekö rakennuspöly vai pujon kukinta herkistänyt kurkun?
Laitoksella saa kuitenkin paljon aikaiseksi kipeänäkin, verrattuna vaihtoehtoon, että lojuisi kotona kuuntelemassa porakoneen urkujyrinää naapurista.

Päivän scifi-uutinen #1: Stieg Larssonin arkistosta on löytynyt sf-aiheisia käsikirjoituksia.
Uutinenhan tämä ei ole muille kuin Yksi genre, yksi ääni -lukijoiden enemmistölle.
Esimerkiksi Wikipediassa olisi aina (?) ollut tarjolla taustatieto, että nuorena Larsson oli ruotsalaisen fandomin aktiiveja.
DN (8.6.) selventää:

"Stieg Larsson drev i början av 70-talet egna fanzinetidningar, med titlar som Fijagh och Sfären. Novellen som nu hittats på KB heter "Den siste" och publicerades i Sfären på sensommaren 1972. Om novellen, och andra texter som finns i de science fiction-präglade fanzinen, ska göras tillgängliga för allmänheten är upp till Stieg Larssons efterlevande släktingar."

Päivän scifi-uutinen #2: "Intialaiset elokuvantekijät suunnittelevat Adolf Hitlerin viimeisistä päivistä kertovaa elokuvaa."
Jeh. Ja natsit piileksivät tanskalaisen Buddhan pimeällä puolella?

 

 

PAJULAHTI 13.-27.6.2010

Pakenimme poran ääntä Pajulahden maalaismaisemiin Yläsavoon, mutta täysin emme päässeet piiloon sen paremmin poraa kuin meluakaan, vaikka maisema sinänsä on idyllisimpiä mitä sisäinen Suomi tarjoaa.
Pora tuli hampaaseen, joka lohkesi liiasta happamasta kesäkaljasta ja piti korjauttaa Siilinjärvellä. Metelistä vastasi läheinen Nilsiän pikatie, jolla autoilla riittää asiaa ympäri vuorokauden.
Ja hyttyset. Sanoivat biologit mitä tahansa niin ne tosiaankin tuntuivat kiukkuisemmilta kuin aiempina kesinä; hyttysten määrä on sinänsä tuttua aiemmilta Savon mökkikesiltä. Lapsi on kuin rokon lyömä, selkä ja raajat purtu punaisiksi.
♥ Lisäksi ensimmäinen viikko oli kylmä kuin elettäisiin vielä varhaista toukokuuta, jonain yönä lähellä hallaa. Juhannusta kohden sää lämpeni, mutta enpä muista aiempaa kesää jolloin olisin ollut näin kalpea ja sietänyt näin pitkään odotella vesien lämpenemistä kuin tänä vuonna juhannuksen tiimoille asti.
Lähimetsiin saimme kosketusta kantamalla pihalta nykyturismin tapaan hävitettyjä (=LISÄÄ VALOA JA NURMIKKOA PIHAMAILLE) koivuja. Puut oli onneksi valmiiksi pilkottu, sillä kestävien halkopinojen rakentaminenkin oli meidän talkkaritaitojemme rajoilla. Alma osallistui talkoisiin rypemällä vesialtaassaan kuin tukkilainen ikään.

♥ Juhannukseksi emme onnistuneet saamaan ketään kesävieraita Ylä-Savoon saakka, joten vietimme sitä hiljaisesti, kävimme katsomassa kyläjuhlien kokkoa ja juotimme lapselle pillimehua, soutelimme takaisin.

Luetuksi sain Rymanin "Warrior Who Carried Life", joka oli vielä isompi pettymys kuin hänen pienoisromaaninsa, joskin samoista syistä. Sitten lueksin Tiptreen novelleja, mutten päässyt ihan niihinkään sisälle, ja Saaralle lahjaksi ostamani "One Day" -romanssin, joka oli sekin paljon alle maineensa. Vain Gogolin "Kuolleet sielut", äänikirjana, parani edetessään, vaikken oppinut täysin pitämään sen lukijasta.
Professori L:n hyllyistä löytyi tietysti niin paljon korkeakirjallisia välipaloja, ettei mitään omaa kesähyllyä olisi tarvinnut raahatakaan. Maupassantin novellit olivat ihmeellisen kirkkaita nokkeluudessaan verrattuna kaikkeen edellä luettuun, sietämättömän yritteliääseen genreproosaan.

Valon määrä, sen taittuminen tuhansiksi vihreän sävyiksi, on parasta pinttyvää runoutta, mitä tämän 2 viikon aikana koimme.
Itse kirjoitimme joka päivä 3 tunnin työvuoroisssa professori L:n vanhassa työhuoneessa, aivan kuten viime kesänä.
Sain aikaiseksi yhden Portti-novellin mittaisen tarinan, mutta sellaista alalajia jota on turha lähettää Portti-kisaan kilpailemaan spefisyydestä. Hukkatyötä sinänsä, mutta "paskatkin kirjat on kirjoitettava pois", kuten kirjailija O sanoi jossain haastattelussa.
Ja sentään sain tehtyä myös 3 uutta novellipalveluuni kelpaavaa tekstiä, käyttöproosaa jos mikä.

 

 

 

29.6. Ti. Olemme palanneet Tampereelle rahvaan ja raakalaisten pariin. Enimmäkseen kadut ovat täällä tyhjiä, ehkä talotkin, ainakin uimaranta, sillä sen vesi on uintikiellossa ties minkä saasteen takia - Tampereellahan on tämä aseveliakselista periytyvä linja että mitään ei selitellä jotta ei ole myöskään mitään mistä kunnallinen politiikka tai tekniikka jäisi vastuuseen.
♥ Vesi on Näsijärven rannassa jääkylmääkin, mutta ei se lasta haittaisi. Syömme Gopalissa, totumme taas tyhjänpäiväiseen arkeen niin kuin kaikkien perheiden on pakko tottua kun ovat lapsen myötä pakkopaikan itselleen hankkineet. Kaikki pakkopaikat ovat lopultakin ihan yhtä ankeita, olipa sitten Tampereella tai Turussa tai vaikka Pajulahden piilopirtissä.

 

 

HEINÄKUU

 

1.7. Ei niin synkkää uutispäivää, etteikö jotain huvittavaakin: "Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne saa syytteen Johanna Korhosen potkuja koskevassa asiassa."
Noin muuten olisi järkevämpi tilata kesällä Alma Median Aamulehteä kuin Erkko-mafian pravdaa, sillä jälkimmäinen on ohentunut kesäksi niin, ettei siitä juuri erota uutisia mainosten seasta. Tuomas Nevanlinnan ja Risto Isomäen kolumnien lisäksi Hesarissa ei ole kesällä kerrassaan mitään sisältöä, onpahan vain tapa aloittaa päivä että levittää sen ruokapöydän päälle.
♥ Kriitikotkin ovat kesällä lomilla, koska taiteessa ei tapahdu yhtään mitään: kustantamot eivät julkaise mitään, muusikot eivät esiinny kuin kännisille festariyleisöille, kirjailijat makaavat Ranskassa ja haukkuvat kustantajiaan, näyttelijät makaavat toistensa alla oppiakseen perhehelvetin improvisaatiota, ja elokuvissa pyörivät toinen toistaan typerämmät teinihuijaukset.

♥ Free-kirjoittajien ja Sanoma-korporaation välisessä taistelussa on kyllä vaihteeksi meneillään liennytysjakso, tiedottaa SJL (ja kaiuttaa SARV joka on ulkoistanut ay-toimintansa SJL:lle). Pattivaihe esimerkiksi Hesarin kulttuurisivujen muutoksessa näyttää siis pysyvän ennallaan, jos avustajakunnassa ei tapahdukaan dramaattisia muutoksia.
♥ Lähempää katsoen voikin olla niin, että Hesarin nurja maine taiteilijoiden keskuudessa ei perustukaan TAITEEN kritiikille vaan kulttuurialan TIETOKIRJOJEN kritiikille.
Kesän alulla odotusten mukaista hesarilaista mallia näyttivät Pertti Lassila ( arvostelussaan 30.5. pohjoisen kirjallisuushistoriasta) ja Arto Luukkanen ( arvostelussaan 8.6. Venäjän historiasta ja politiikasta).
Molempien herrojen kritiikit olivat ylimielisyydessään sellaista luokkaa, ettei moiseen suoritukseen nykyisessä Suomessa yllä kuin kepulainen poliitikko. Vielä siinä vaiheessa, kun Lassilalla ja Luukkasella olisi ollut tilaisuus pehmentää sanomaansa asiallista palautetta saatuaan, he varmoina erkko-poterostaan ryhtyivätkin vastineissaan mestaroimaan kommentoijia: kyllä nyt setä (Pertti/Arto) tietää tämän paremmin, tulkaapa luennolleni niin tekin opitte.
♥ Luukkasen asenteen taustalla on Venäjä-asiantuntijoiden keskinäinen, loputon nokittelu, jossa ensin Markku Kivinen haukkuu Arto Luukkasen Venäjä-kirjan ja sitten Arto Luukkanen haukkuu kaikkien muiden kirjat.
Mutta Lassila on kummallisempi tapaus, erinomainen kirjallisuudentutkija, jonka ongelma lienee pikemminkin siinä, ettei hän tiedä keiden kanssa ideologista sotaa pitäisi käydä. Päättää ampua sitten kaikki.

 

2.7. Vaikka kaupunki muuten on annettu moottoreitaan huudattavan roskaväen haltuun, löytyy Tampereelta kesälläkin älyllistä elämää. Tämä viikko on yllättäen ollut sosiaalisempi kuin keskimääräiset arkiviikot. Tiistaina kävi Matti sushipeli-illassamme ja eilen Jaakko saunapeli-illassa, tänään taas lounastamme Terhin kanssa virtuaalisessa Kreikassa, so. Knossoksen terassilla. Mökillä vietettyjen viikkojen jälkeen kaikki ruoka tuntuu luomulta ja lähellä kasvaneelta, vaikka se olisi nuudelipussi N-marketin hyllystä.

♥ Eilen oli radiossa keskusteluohjelma numero LXIV siitä, miksi ruoka on Suomessa Euroopan kalleinta. Keskusjärjestöjä edustavat sedät todistelivat, että oikeastaan ruoka ei olekaan kallista, jos käytetään toisenlaisia mittareita.
Ja onko asiaan tulossa sitten jotain muutosta, joka edeltävissä I-LXIII -keskustelussa on jäänyt huomaamatta?
Juu, Ruotsissa on perustettu Facebook-ryhmä, jossa asiasta keskustellaan.
KYLLÄ, aivan vakavalla radionaamalla joku asiantuntija esitti tällaisen todisteen siitä, miten paljon valtaa kuluttajilla on tilanteessaan - hieman sen jälkeen, kun joku toinen (tai sama) asiantuntija oli ohjelmassa arvellut, että kaupunkien leipäjonoissa on tutkimaton joukko ei-tarpeessa-olevia ihmisiä.
♥ Mitä tuollaisista (Ylen järjestämänä) 'virallisista' keskusteluista oppii?
Sen, että ylimielisyydelle ei ole kerrassaan mitään kattorajaa, jos ihminen pääsee voittajien puolelle tai puolueeseen, niiden joukkoihin, jotka saavat Suomessa määritellä mitä on köyhyys ja keille ruoka maksaa maltaita.
Ja sen, että nilkein ihminen ei ole poliitikko, vaan asiantuntija joka puhuu status quon puolesta aivan mitä tahansa, olipa sitten kyse ulkopolitiikan näkökulmasta kiinalaisiin keskitysleireihin tai sisäpolitiikan näkökulmasta tehoeläintalouteen.

 

4.7. Su. Tampereen roolipelitapahtuma TraCon on kasvanut kuin kellarissa ruokittu lohikäärme ainakin. Tänä vuonna tapahtuma mahtui vielä Tampere-taloon, ja helteen ansiosta myös animeväki sen ympärille puistoihin... tosin helle oli jo aamusta niin porottava, että yhtään Almalle esiteltävää totoroa ei näkynyt joukossa.
♥ Itse olin lupautunut TraConin paneeliin kauhu- ja fantasia-ainesten käytöstä roolipelaamisessa. Alun perin paneelin piti olla kaksituntinen, sitten ohjelmassa se puolittui tunniksi, ja paikan päällä jo ensimmäinen ohjelmanumero oli niin myöhässä, että paneelimmekin jäi pelkäksi tyngäksi.
♥ Vaan hyvä niinkin. Muutamakin minuutti aiheelle omistautuneiden ihmisten seurassa on yllättävän laventavaa ajatuksille, aivan kuin yllättäen muistaisi mistä ropettamisessa olikaan kyse silloin 80-luvulla.
♥ Mutta lähimpienkin ropejen ja larppien editointi on aika kaukana työjärjestyksessä. Ainakin kirjoittamisen osalta. Ehkä tämän vuoden nanowrimon voisikin käyttää www-pohjaisen roolipelin koodaukseen? Ideoita sellaiseen kehittelin jo kauan sitten, siirsin ison pinon piirtämiäni ikoneita macin varastoista pc:lle. Ainakin 10 vuotta on kuitenkin siitä, kun edes kuvittelin opettelevani oikeasti koodaamaan verkkosivuja. Välineet kehittyvät niin nopeasti, ettei ole mitään mieltä ryhtyä opettelemaan uusia temppuja, kun pari vuotta myöhemmin voi odottaa saavansa idioottihelpon drop & play -editorin.

♥ Tänä viikonloppuna emme ylipäänsä luo mitään. Koko kaupunki tuntuu tyhjentyneen, paitsi kun illalla poljemme lapsen kanssa Härmälän uimarannalle: sinne sentään on ihmisiä tislautunut eteläisistä lähiöistä. Meidän matkamme Härmälän rannalle on kuulemma puolisen kilsaa lyhyempi kuin esimerkiksi Kaukajärven rannalle, mutta henkisesti tunnemme olevamme puolet lähempänä länttä ja etelää kuin itäistä Tamperetta. Siitä kiitos taakse suljetulle Hallilalle ja sen eristyneelle ilmapiirille.

 

7.7. Ke. Viime torstaina alkanut hellejakso katkesi tänään ensimmäiseen kelvolliseen ukkoskuuroon, josta puuttuivat vain valo- ja ääniefektit, so. varsinainen spektaakkeli eli ukkostapahtuma.
Se oli siis luomusääilmiö, ilman lisäaineita.

♥ Tänään taas laitokselle, siirryttävä rohkeasti johdannon lupauksista leipätekstin editointiin - ja editointihan tarkoittaa tässäkin tapauksessa suunnilleen samaa kuin "viimeistelisi" alppien alemmat rinteet.
Seven Beauties -kirjan estetiikkaa koskevat muistiinpanot pitäisi siis vähitellen naittaa yhteen omien kolumnien, lehtiartikkeleiden ja luentojen kanssa, sekä täydentää tätä epäpyhää liittoa vielä sf-historiikeista revityllä materiaalilla. Jo nyt projektista on irtoamassa sivuprojekti, johon ei ole juurikaan materiaalia, mutta jolle olisi markkinoita - ja niinhän runoilijatkin sanovat että missä on markkinatahtoa niin siellä on myös tie kulkea, eikö?

♥ Motoksi voisi nostaa tämän Ballardin julistuksen:

"Itse asiassa uskon, että jos nyt olisi mahdollista unohtaa koko olemassaoleva kirjallisuus ja olisi aloitettava alusta ilman minkäänlaisia tietoja menneestä, kaikki kirjailijat huomaisivat väistämättä tuottavansa jotakin hyvin tieteiskirjallisuuden kaltaista."

 

9.7. Pe. Sama näkyykö aurinko vai ei, yhtä kuumana se tuntuu tällaisina päivinä, polttavana ei lämmittävänä, vaikka otsonikerros olevinaan onkin paikkailtu. Ehkä se onkin vain se VIHREÄ TIETOISUUS joka on paikkailtu?
♥ Laitokselle aamulla tullessa on vaihdettava hihaton paita pitkähihaiseen, niin viileä on työhuoneissa. Yliopisto tuhlaa yhtä paljon rakennusten viilentämiseen kesällä kuin lämmittämiseen talvella, tai enemmänkin, siihen nähden että talvella täällä on sentään ihmisiä ja näin kesällä talot ovat ihan tyhjillään. Muutamissa taktisissa paikoissa käytäviä vartioivat pätkäduunarit, esimerkiksi meillä kanslistin sijainen ja minä, joille olisi ihan sama millaisessa lämpötilassa näissä katakombeissa istuvat.
♥ Työmoraali on toki parempi kuin lukukauden aikana, teksti etenee kuin tekisi sitä pelkästään tyhjien käytävien luettavaksi.
Välissä on tehtävä sitten oikeaakin tekstityötä, 'portinvartijuuden velvoittamaa palautetta'... mitenkään mustemmin ei omakustanteiden arvostelusta voi rehellisesti ajatella eikä sellaiseen pitäisi periaatteessa koskaan lupautua, koska omakustanteille ei voi tehdä oikeutta niiden omassa merkityssfäärissä jne jne.
♥ Ja totta puhuen minua lähinnä ärsyttävät tuollaiset kansanrunoutta runnovat omakustanteet SILLOIN kun niiden tekijät uskovat pelkällä kalevalaisella poljennolla saavuttavansa samat laakerit kuin ihailemansa Leino & co.
Jälleen kerran voi nostaa sulkahattua larppaajille, joilla suhteellisuudentaju OMAN LUOMISEN suhteen on aivan eri luokkaa kuin kaikissa muissa harrastajapiireissä.
Ja sen OMILLE TEKEMISEN ansiosta jonain päivänä juuri larppaamisen kaltaisissa yhteisöissä voi kypsyä jotain fantsunakin kestävämpää kuin kustannusmarkkinoiden ehdoilla kilpailevat pöytälaatikkokiekkoilijat.

♥ Päivän scifi-uutinen on se, että jalkapallo ja pieruhuumori eivät ole tähtitietelijöille alieneita lajeja: "Aukosta purkautuneen kaasupilven laajuutta voi verrata siten, että jos musta aukko olisi maapallolla jalkapallon kokoinen, kaasupilvi ulottuisi Pluton radan ulkopuolelle. " (Ylen verkkosivut)

 

10.7. Pitkästä aikaa tilaisuus viettää päivä kotona ja/tai Tampereella niin kuin lystää, kun naiset menevät rannalle kostuttamaan kakaroita.
Mutta minun arkipyhäni on aina tätä samaa: kirjasto ja kiinalainen, sarjakuvia ja scifitutkimusta nurmikolla, pikainen sauna. Nämä ovat niin pieniä valintoja, ettei ole eroa, tekeekö ne negatiivisesta vapaudesta huolimatta vai positiivisen vapauden autuuttamana.

Illalla pelaamme vaihteeksi Dominionia, mikä on päivän ainoa erityisen hyvä hetki. Monsuunikuuro kulkee Kalevan ylitse, mutta muuten kaupunginosa on ihmeen hiljainen ottaen huomioon kaiken kaduilla kaljakunnossa kus/leksivan nuorison.

♥ Samaan aikaan toisaalla: Kiiltomadossa on ilmestynyt arvosteluni tuoreista Järnefelt-kirjoista.

 

11.-12.7. Hienoja peli-iltoja. Sunnuntaina katselemme rumaa pallopotkupeliä telkkarista, mutta onneksi on tuoreeltaan Mustasta Pispalasta piipahtaneita vieraita, jotka tekevät illasta erityisen. Maanantaina pelaamme itse, Seppo on rakentanut valtavan Warhammer-pöydän, jossa korttipohjaiset pelit tapahtuvat etäällä toistensa pakoista kuin kuuden ihmisen pasianssit. Jääpähän paremmin tilaa tuopeille ja pikareille.

♥ Almalle tämä sosiaalisen elämän hyöky on kuluttavampaa kuin päiväkausia jatkuva heinähelle. Toisaalta hän on alkanut puhumaan vieläkin enemmän ja hieman tarkemmin kuin aiemmin, toisaalta hän on oppinut vinkumaan ja kiukuttelemaan yhtä turhautuneen tarkoitushakuisesti kuin viikonlopun vieraillut serkkunsa.
S&A:n koira sai Alman kuitenkin jähmettymään ällistyksestä, aivan kuin hän olisi välillä unohtanut koirien pääsevän niin lähelle hänen reviiriään.

 

14.7. Kuumeisia matkavalmisteluja. Ukkoskuuron mentyä tuntuu ulkona ilma entistäkin painostavammalta, vaikka eihän tämä helle sinänsä ole mitään verrattuna aikoinaan Ateenassa koettuun, jota Venezuelalainen turistikin kuvaili "uuniksi".
♥ Pan-eurooppalaisen velkakriisin myötä olemme nyt kaikki kreikkalaisia ja islantilaisia, sillä onhan identiteetti enemmän kiinni siinä KELTÄ on velkoja kuin siinä KELLE on velallinen. Muuten olisimme kaikki pikkuherroja, jotka nuoleskelisivat toisiaan yhtä ahkerasti kuin oikeistopoliitikot OLENNAISEMPI PULMA -tuohtumuksessaan.
Ja ongelmien hierarkiahan on tässä maailmassa tasoiltaan niin loputon, että huomaamatta nuo päiviräsäset & co voivat palata tärkeimpien pulmien puolapuilta takaisin alemmas, vaihtaa sitä ajan ja paikan skaalaa, missä jokin toinen asia on aina tärkeämpi KESKUSTELTAVAKSI kuin se mikä häiritsee heidän Yhden Ratkaisun politiikkaansa.

♥ Se, että Pride-iskun häiriköintiin vastataan rohkeasti liittymällä järjestön jäseniksi, ei kyllä sinänsä ole sen todellisuudentajuisempaa kuin p räsäsen pulinat tai Facebook-ryhmien on/off-ideologia.
Pride-tapahtumat pyrkivät transgressiiviseen julkisen tilan muutokseen, mitä joskus "karnevaaliksi" vähätellään, joten tällaisen yhteiskunnan keskellä jokainen virtuaaliseksi muuttuva teko, etenkin kolikon heittämistä muistuttava nettijäsenyyden täyttäminen, on väheksyntää transgressiota kohtaan.
♥ Tämän aamun Hesarissa oli Johanna Korhosen tavattoman hieno kirjoitus siitä, miten moneen asiaan Pride-tapahtuma kytkeytyy julkisen tilan haltuunottona. Ei siinä asiasisällöltään ollut mitään uutta, vaan se pikemminkin muistutti kuinka loputtomiin tasaveroisisista oikeuksista pitää kamppailla niin kauan kun yhteiskunnassa on salonkiuskovaisten ja puistoporvareiden kaltaisia muinaisen maailman jäänteitä.

 

 

Finnconin 15.-18.7. raportti löytyy erilliseltä sivulta

 

 

♥ 19.-22.7. vietimme Pajulahdella huvilaelämää lapsen & anopin kanssa. Työvuorot olivat suunnilleen kolmituntisia, editoin sf-tietokirjaa suht reippaassa tahdissa. Syyskuun alkuun mennessä eka versio pitäisi olla valmis. Se tulee olemaan valmis.

♥ 22.-30.7. vietimme hippielämää Litmaniemen Jänissalmella. Viisi kuuminta päivää kiipeilimme varvikkorinteellä ilman rihmankiertämää, uimme vähintään kahden tunnin välein kestääksemme yli 30 asteen hellelukemat. Lapsi tuntui kestävän kuumuuden vaivattomimmin, mikä osoittanee, että sietämättömäksi kuviteltu kylmyys ja kuumuus ovat vain kulttuurisia tiloja.
♥ Kirjoittaminen keskeytyi lähes täysin, mutta luin Elisabeth Knoxin "Vintner's Luck" joka on todella vaikuttavimpia spefi-teoksia viime vuosilta. Jos sitä ei joku suomenna niin koko tämä tuorein spefi-buumi on kyllä yhtä tyhjän kännykkäkuoren kanssa. Knoxin kirja ei ole "loistava romaani", mutta se on "täydellinen romaani" eli siinä on kaikki tarvittavat ainekset: dekkarimainen juoni, kiinnostava historian kuva (1800-luvun alkupuolisko Ranskassa), älykköjen romanssi, reipasta erotiikkaa, sekä runsaasti yllätyselementeillä ryyditettyjä myyttisiä kohtaamisia. Neil Gaiman antaisi molemmat aivokiveksensä jos osaisi kirjoittaa tällaista enkeliproosaa.

♥ Lueksin myös uudelleen Rymanin "Child Gardenia" ja tympäännyin tasan samalla kohtaa kuin viimeksi. Miten joku niin nerokas kirjoittaja voi eksyä niin täysin materiaalinsa kanssa? Eikö hänelle uskalleta osoittaa kustannustoimittajaa?
Hmm, miltähän Rymanin "Was" mahtaa tuntua toisella lukemisella... vai pahentaako muutaman kehnon hedelmän löytäminen saman tien koko taiteilijan omenakorin...

 

30.7. Fantsu myrsky-yö ja eriskummallisen hankala matka Savosta Hämeeseen. Eilen päivällä kello 11 päättyi kesä, kun helle repesi ja alkoi tuulla. Illalla tyyntyi, mutta yöllä tämä pakkaantunut kuumuus räjähti myrskyksi, se kulki Suvasveden ylitse puoli kahdelta ja kesti ehkä vain vartin, mutta heilutteli mäntyjä niin hurjasti, että siirryimme teltasta takaisin mökkiin, vaikka siellä oli edelleen 30 astetta.
♥ Aamulla sitten kuulimme uutisista, että Kuopiosta Pieksämäelle rata on poikki. Ja se olikin vain ensimmäinen VR:n tiedotusmokauksista, ja lisää seurasi pitkin matkaa, mutta pääsimme sentään vanhempien kyydillä Pieksämäelle, jossa hauduimme odottamassa täysiä juniamme edelleen, minä lapsen kanssa Tampereelle ja S tyttöjen kirjoitusleirille Mikkeliin.

♥ Kotiin päästyä lapsi vaati Totoroa ja pitsaa, kakki ammeeseen, ilmoitti siivoavansa ja levitti sitten sekä suolapurkin että kahvisuodattimien sisällön lattialle. Jep, tietää olevansa kotona.

 

 

ELOKUU

1.8. Viikko kerrallaan olen yrittänyt saada tietokirjasta yhden luvun editoiduksi, mutta tältä viikolta tavoite jää kovasti vajaaksi. Lapsen nukkuessa olisi muutamia tunteja aikaa, mutta ainoastaan nanowrimo-kuukausi on tarpeeksi motivoiva tartuttamaan jokaiseen liikenevään hetkeen.
♥ Eilisen puhaltanut raju tuuli on yön aikana laantunut, mittari näyttää miltei 20 astetta. Käymme uimassa Kaupin rannassa, ketään muita ei ole taaskaan nauttimassa vähäisemmästä kesäpäivästä, mutta hämmästyttävän paljon riittää esimerkiksi sellaisia jotka testaavat samalla rannalla koiriaan vesipelastus-harjoituksissa. Almaa veneestä hyppivät hurtat naurattavat hysteerisesti eikä kylmennyt vesikään häntä pelota.
♥ Illalla tulee äitinsä kirjoitusleiriltä, pääsen kirjoittamaan edes rästissä olleen arvostelun outokummasta kotiseuturomaanista. Sattumoisin samalla hetkellä telkasta tulee viime vuosien hienoin kaivoselokuva, "There will be blood". Tässäkö trendi?

Viikonlopun surullinen spefi-uutinen: Vaskikirjat-kustantamo aloittaa toimintansa alasajon. Siis ainoa fantasiaan erikoistunut kustantamo Suomessa.

 

2.8. Ma. Lämpimät säät palailevat pätkittäin, vaikka kohti arkea ja tokenevaa työmoraalia ollaan menossa. Syksy on myös lupaus lisääntyvästä lukuajasta, vaikka lapsi ei suinkaan ole muuttumassa seesteisemmäksi olennoksi ja sellaista aikaa tai rauhaa siunaamassa.
♥ Saaran yritykset sparrata lasta viimeisen viikon ajan sisäsiistimmäksi, ennen päiväkotiin lähettämistä, eivät oikein onnistu eikä minustakaan ole hyötyä motivoijaksi.
Alma ei suostu istumaan edes pöydän ääressä muutamaa minuuttia pidempään, ja muutenkin hän on kaikin tavoin VÄHEMMÄN päiväkotikelpoinen kuin puoli vuotta sitten.

♥ Lukuajan lupauksesta on silti pakko pitää kiinni, samoin kuin marraskuun nanowrimosta, johon kirjoitusvuosi huipentuu. Amazonista tilasin kirjoja, joiden uskottelen (itselleni) olevan hyödyksi SEURAAVASSA tietokirjahankkeessa. Ja eiväthän ne taloutta kaada, kun maksut ovat tätä luokkaa:

Items:	             GBP 6.44
Postage & Packing: GBP 7.88

Sääli vaan että euron kurssi on todella surkea, joten jokaisesta punnastakin saa maksaa miltei puolitoistakertaisesti.

 

3.8. Ikävien kustannusuutisten vastapainoksi tulee yllättäen iloisia uutisia.
Olin kokonaan unohtanut, että novellikokoelmani kustantanut Turbator on mukana turkulaisessa käännösprojektissa, jossa apurahan turvin puffataan markkinontikelpoisia novelleja maailmalle. Oman kirjani niminovelli "Marsin ikävä" putkahti tänään sähköpostissa englanniksi, ja jos oikein hyvä tuuri kävisi, niin "Longing for Mars" voisi saada julkaisun jossain kansainvälisessä sf-lehdessä. Ranskaksi se olisi tietysti nimeltään "Le spleen de Mars"...
♥ Mutta melkoista tuuria vierasjulkaisu tosiaan edellyttäisi, etenkin kun tarinassa pilkataan niin monella tapaa kaikkia uljaita avaruusseikkailuja.
Itselleni, sen sijaan, jo pelkästään oman tekstin näkeminen scifin virallisella kielellä on ihmeentuntoisa elämys.

 

Kuudestoistamiljoonas hetki helvetin syövereissä, eikä sitä olisi huomannut jollei illalla virus iskisi tietokoneeseen. Ei missään sairaudessa eikä ihmissuhdeen kurimuksessa ole ihminen niin yksin kuin tietokoneen kaltaisen aivoproteesinsa jumittuessa.
MISSÄ SYY? MINUNKO SYY? huutaa ihmispolo joka huomaa olevansa pelkkä loppukäyttäjä saatanan suuressa suunnitelmataloudessa.

♥ Mikään ei auta. Ei varsinkaan virussuojaohjelma.
Ainoa lohtu, että varmuuskopioita on tullut otettua runsaasti niin tikulle kuin ulkoiselle kovalevyllekin. Tikku tosin formatoituu, kiitos viruksen/madon, ja muistakaan backupeista ei ole hyötyä jollei niitä saa siirretyksi turvaan terveelle koneelle...

 

5.8. Myös yliopistolla työkone käyttäytyy hieman omituisesti, mutta mikrotuki vakuuttaa, että jos F-secure ei löydä virusta niin sitä ei koneella todennäköisesti ole. Kone ei kumminkaan anna esimerkiksi alustaa muistitikkua uudelleen tai edes korppuja, joille saisi töissä editoidut tiedostot talteen. Täytyy siirrellä sähköpostin kautta.
♥ Kotikone ennättää puhdistettavaksi läheiseen ATK-firmaan juuri ennen kuin jäävät 2 viikon lomalle. Saahan nähdä, muistuttaako tuo Lidlin alennusmyynnistä ostettu huipputeknologia kotiin palatessa kahlittua demonia vai aivotonta enkeliä.

 

6.9. Eilisessä mikron tarkistuksessa ennättivät selvittää sen verran, että koneen kova- ja emolevy ovat vahingoittumattomia, mutta virus on mennyt "buuttilohkoon" saakka. Tänään vein koneen toiseen firmaan, siellä oli tarjolla kolme erilaista puhdistuspakettia:
60 eurolla saa puhdistuksen, mutta virus voi silti piileksiä jossain
90 eurolla kovalevy alustetaan uusiksi ja järjestelmä ladataan uudelleen
120 eurolla palvelu on sama kuin edellä, mutta dokumentit palautetaan

♥ Ottaen huomioon, että Tampereellakin on varmasti kymmeniä tuhansia tietokoneita, ei voi kuin ihmetellä miten vähän kaupungissa on huoltoa tarjoavia palveluja.
Mitä koneille oikein tehdäään, kun virus pysäyttää kaiken, mutta laite muuten on ehjä?
Ehkä ihmiset sitten tunkevat ne komeron perälle ja ostavat uuden laitteen.

 

7.-8.8. Moskova palaa, mutta ei sekään juuri naurata.
Kun Saara & Maria ovat menneet lauantaina ulos ja istun yksinäni kotona katsomassa elokuvaa, tuntuu, ettei ylipäänsä mikään ole muuttunut tamperelaisessa elämässäni 15 vuoteen. Enemmistö mahdollisistakin tuttavista katoaa internettiin "sosiaaliseksi" sanottuun mediaan eikä naisistakaan ole seuraa, koska niillä on aina "omat juttunsa".
Yksinkertaisesti ajateltuna (koska katselen mätämunamaisen hienoa "Greenberg"-elokuvaa): jos minun on pakko olla tässä maailmassa yksin, niin haluaisin viettää sitä yksinäisyyttä sitten ihan itsekseni, ilman vahdittavaa lasta tai porvarillista pakkososiaalisuutta.
Perkele.
♥ Lauantai-iltana päätän, että alan vetää itseäni pois virtuaalisesta maailmasta hyvissä ajoin, suljen vähitellen verkkosivuni, suljen postilistat, lopulta sähköpostin ja tietokoneen tyystin etsiskellen vaikkapa niitä mustejälkiä, joita Neal Stephenson jätti jälkeensä.
On tietysti paljon potentiaalisia duuneja, joiden takia on pakko muutaman vuoden ajan säilyttää vielä sähköposti, kun mitään pysyvämpää työtä ei ole saatavilla ja rahaa kumminkin tarvitaan kakaran pilteissä pitämiseen - tosin sillä on kolmeen ikävuoteen mennessä mummojen lahjusrahaa tilillään sen verran että se voisi elättää vanhempansa jopa suomalaisella elintasolla.
♥ Saaran aamuöiseen kysymykseen siitä, mitä sitten HALUAISIN ihmiskunnalta ei kuitenkaan ole mitään painokelpoista vastausta, ei ainakaan mitään sellaista mikä merkittävästi poikkeaisi Baumbachin "Greenberg"-elokuvasta.
Oikeastaan tuota leffaa voisikin käyttää testikappaleena sille, mitä ihmiset SAATTAVAT luulla huumoriksi. Mutta Noah Baumbach on jossain huumorin tuolla puolen, niin kuin parhaiden humoristien hyvin pieni kärki on aina ollut. Puhkaisemassa ihmiskunnan todellisuuskuplaa.

 

 

9.8. Ma. Tänään on se suuri päivä jolloin pienokaisemme palaa hoidosta. Käyn hakemassa hänet kesken työpäivää, mutta en uskalla käynnistää häntä ennen kuin kotona olohuoneessa, tutussa ympäristössä. Ja pienokainen näyttäisi selvinneen hyvin syöpäläisten puhdistamisesta. Kaikki asetuksensa ja vuosien varrella ladatut freewaresoftansa hän näkyy kadottaneen, eikä ihme, PC-firman setä sanoi pienokaisessa olleen "viitisentoista" virusta.
♥ Nyt aloitamme uuden aikakauden ja uudenlaisen nettisuhteen. Määrittelen nettiyhteyksien suojauksen niin tiukaksi, ettei pyöreinkään bitti livahda uuden virusohjelmiston huomaamatta.
Ja lauantaisen päätöksen mukaisesti aloitan vetäytymisen sieltä mihin muut elämänsä tuhlaavat, internetistä.
Tänään suljen kaikki kritiikkiarkistoni, niin kirjallisuuden kuin elokuvien. Jos joku haluaa kuulla vastaisuudessa mielipiteeni jostain kulttuurituotteesta niin minua voi tulla tapaamaan siellä missä elän.
Tai lukea niitä SANOMALEHTIÄ joita avustan. Alla on alustava lista tämän syksyn kirjoista, jotka ainakin itseäni kiinnostavat arvosteltavaksi:


ULKOMAISET
Cadigan Pat: Mielen peli AVAIN
Doyle Arthur C: Sherlock Holmes - kootut kertomukset TEOS
Duncan Hal: Muste 10/2010 LIKE
Gluhovski Dmitri: Metro 2033 LIKE
Reynolds Alastair: Aurinkojen huone 10/2010  LIKE
Rothfuss, Patrick: Tuulen nimi KIRJAVA

KOTIMAISET
Alasalmi Päivi: Koirapäinen pyöveli GUMMERUS
Itkonen Juha: Seitsemäntoista OTAVA
Jalonen Olli: Poikakirja OTAVA 
Jalonen Riitta: Hyvää yötä Irma Noora TAMMI 08/2010
Kuusi, Janne Vapaus LIKE
Mukka Timo: Näin hetki sitten ketun WSOY
Nummi Markus: Karkkipäivä OTAVA
Pulkkinen Rikka: Totta OTAVA
Reivilä Heikki: Minän paino TEOS
Salmela Alexandra: 27 eli kuolema tekee taiteilijan TEOS
Taivassalo Hannele Mikaela: Oi, tule katsomaan TEOS
Tamminen Petri: Muita hyviä ominaisuuksia OTAVA
Turunen Markku: Juuston pimeä puoli GUMMERUS
Tuuri Antti: Rata OTAVA

 

10.8. Ti. Lapsi seisoo päiväkodin pihanurkkauksessa ja huutaa sitä ainoaa vessasanaa, jonka hän on oppinut tehoavan ihmisiin. Ja kyllähän se tehoaa myös ikäisiinsä hiekkalaatikkoleikkijöihin, jotka tuijottavat hämmästyneinä pientä boheemiamme.
♥ Näky herättää, tunnustan, minussakin ristiriitaisia tunteita.
Toisaalta haluaisin pelastaa lapsen siltä pitkältä kapealta oppipolulta, päiväkodista yliopistoon, johon olemme häntä pakottamassa. Haluaisin viedä hänet metsään keräämään rakastamiaan kuusenkäpyjä ja sanoa ettei ihmisen tarvitse tässä maailmassa tosiaankaan sosiaalistua yhtään mihinkään muuhun kuin syömäkelvottomiin kotieläinlajeihin.
♥ Toisaalta lapsen vaistomaisessa vastarinnassa on jotain niin tuttua, että se herättää mieleen kaikki ne unet, joissa löytää itsensä palautettuna koulunpenkille, edessä edelleenkin kafkamainen sarja keskeneräisiä kansalaissuorituksia.
Senkö unipolun lävitse kulkee ainoa tie sivilisoitumiseen? Ehkä. Ainakin kaupunkilaisuuteen, jolla onkin sama etymologinen juuri kuin sivilisaatiolla.

♥ Tänään siis yritämme dumpata ihmispienokaistamme viereiseen päiväkotiin. Huonosti se alkaa, mutta mitenpä muuten voisikaan. En ole koskaan oikein uskonut itsekkääseen geeniin, mutta nyt alan uskoa itseKKYYDEN geeniin. Alma on aivan samanlainen kuin isänsä suhteessa muihin ihmisiin, viihtyy kyllä sivustalla seuraamassa muiden puuhia, JA pidättää itsellään absoluuttisen oikeuden häipyä oman tuulensa tullen.
♥ Muitakin isiä käy tuomassa lastaan ensikertalaiseksi päiväkotiin, mutta kukaan muu, ei äidit eikä isät, jää lapsen seuraksi, vaikka sellaista suvaitaan ja suositellaankin - ja tämä päiväkoti hoitajineen on sentään aivan toista kuin kaikki mielikuvat kunnallisesta hoitopaikasta väittävät: erittäin rauhallinen, pienryhmiä suosiva, lapsia kuunteleva.

♥ Mutta kun katselen Almaa istumassa muiden lasten seurassa päiväkodin lounaalla, niin oma lapsemme näyttää aivan villieläimeltä.
Hän ei osaa istua suorassa, ei käyttää haarukkaa veitsen kanssa, ei odottaa vuoroaan ruokailussa, vaan kodissa tottumaansa tapaan hän haluaa heti palvelua ja oikeuden pistäytyä leikkimään milloin huvittaa.
Hän näyttää siis pikemminkin siltä spartalaisen sieppaamalta ketulta kuin joltain proto-kansalaiselta, joka etsisi paikkaansa kaltaistensa keskuudessa.
♥ Ja TÄMÄ onkin varmaan se varsinainen queer-efekti päiväkotilapsen vanhempien kannalta, ettei oikein tiedä, olenko paikalla asiakkaana, kansalaisena vai ihmisenä, kun korvaan (lapsen kannalta) oman perheroolini kasvattaja-AMMATTILAISELLA.
Nimittäin: jos voin tehdä sen kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia kerrallaan, niin mikä LAADULLINEN ero olisi dumpata lapsensa ammattilaiskasvattajalle seitsemäksi päiväksi viikossa?

Saara menee lapsen seuraksi puolestaan huomenna, torstaina kokeilemme jo jättää lapsen yksin keskitysleiriinsä.
Jos Alma selviää tämän syksyn 3 pv viikossa tahdin, niin sitten hän saakin jäädä keväällä kovennetulle leirikurille eli viettämään päiväkodin seinien sisällä 5 pv viikossa.
"Sinun omaksi parhaaksesi", me sanomme, niin kuin kaikki muutkin sapientit apinat, jotka tekevät tähän maailmaan kopioita itsestään, NÄIDEN OMAKSI PARHAAKSI.
Ja tätä sanotaan rakkaudeksi.

 

 

 

12.8. Läpensä kyllästyneenä leikkimään perhettä halusin viettää edes yhden vuorokauden yksin. Niinpä lähdin Turkuun, sillä missään ei ihminen ole niin yksin kuin Turussa, paitsi ehkä Kuussa tai Jupiterissa, mutta ne taas eivät ole yhtä kiinnostavasti traumaattisia kuin Turku.
Oikeastaan aioin mennä Tukholmaan saakka, mutta laivat oli buukattu aivan täyteen, joten jäin Turkuun kuin ulkomaille - ja kaupunkia katsellessa tulikin taas nopeasti se olo, että olen Tukholmassa tai Lyypekissä, niin eri tavoin väljempää ja MAISEMALLISEMPAA on keskellä kaupunkia Turussa verrattuna muihin suomalaisiin kaupunkeihin.
♥ Ei minulla mitään TEKEMISTÄ tietenkään ollut, mutta ei ole ollut kellään muullakaan sitten vuoden 1828 kun Turku edellisen kerran saatiin hävitettyä.
Kohtasin paljon tuttuja ja sain kustannusehdotuksen oltuani kaupungissa runsaan tunnin, mutta mielenkiintoisimmat kohtaamiset olivat parin minuutin keskusteluja tuntemattomien kanssa. Lahjoitin omasta repustani esseekirjan lämpöiskappaleen miehelle, joka myi rinkastaan pienkustannetta nuotiolle sopivista ruokaresepteistä. Enempää meillä ei ollut yhteistä, mutta sekin oli paljon. Turussa.
♥ Myös Sammakon kirjakauppa oli sympaattinen tuttuun tapaansa, siis sellaisella, jota ei kerrassaan muualla Suomessa löydä. Muttta... en silti ostanut yhtäkään heidän kirjoistaa vaan osallistuin kirjaston sisäpihalla hirmuiseen tungokseen poistokirjojen ryöväyksessä, saaliinani surrealismin opas, kirjallisuustieteen sanasto, ja fantasiaromaanien käsikirja. Eiväthän ne ihan kompensoi kustannuksia Turkuun asti tulemisesta, mutta jos ensisijaisena tavoitteena on päästä pois perheestä Tampereella, niin jo junan allergiahytti on yhtä kuin tuonpuoleinen pelastus.

♥ Kävin katsomassa kehnonpuoleisen Inception-elokuvan ja lojuin sitten tunteja joen varressa. Lähempänä keskiyötä palailin hotelliin Akateemisen kirjakaupan kautta ihan vain nähdäkseni, ettei Petri Tammisellakaan ole koskaan hauskaa. Mutta juu, sentään hän osaa olla perusteellisesti epähauska. KOSKAAN hän ei luiskahda säälittävän puolelle niin kuin Hotakainen & miljoona muuta mieskirjoittajaa. Ja kun hän siteerasi esikoiskirjansa saamaa tyrmäävää arvostelua Etelä-Suomen Sanomissa (kauan sitten), niin halusin huutaa, että siitähän se vain johtui että kirjasi olin niin suoraselkäisen VARMA estetiikassaan, tavalla jota me miljoonat muut voimme vain kadehtia ja ihailla.
♥ Yö oli lämmin ja kusenhajuinen. Silti: voi vain ihmetellä missä kaikkialla taide on yötön tänä yönä.

 

13.-15.8. Kuluneen kesän mediasymboliksi sopivat paremmin löylykisassa kuolleet kilpailijat kuin myrskyjen pirstomat talousmetsät. Edellisestä saattaa joku jotain oppiakin, jälkimmäisestä ei mitään. Vielä monena kesänä tulee media hehkuttamaan helle-ennätyksistä ja "ainutlaatuisen" ankarista myrskytuulista, ennen kuin KOETAAN luonnollisen kesäsään olevan ilmastomuutoksen myötä nyt vallan jotain muuta.
Muutostaju ei voi merkitä "ymmärryksen" kertymistä, sillä kansakunnan kokoisessa kollektiivisessa ajatusmaailmassa ei ymmärryksestä voi lainkaan puhua, etenkään suomalaisten kohdalla ("Pitäs pillarin kauhalla pirttihin tulla..." jne). Muutostaju valtaa suomalaisen vasta sitten kun jokin muutos alkaa tuntua kukkarossa. Ja kun porvarit istuvat hallituksessa, kyse on hyvin hitaasta muutostajusta ja hyvin hitaasti supistuvasta enemmistösuomalaisen sydänkukkarosta.
♥ Vielä tänä viikonloppuna helle oli liikkumaton ilmamassa kaupungin päällä, +28 astetta parhaimmillaan. Vieraitakin kävi ja meni, mutta ovi tuskin liikahti. Lapsella nousi nuhakuume, senkin syy voi olla yhtä hyvin päiväkotistressin purkautumisessa kuin jossain pöpössä, jonka hän on saanut ikäänkuin tutustumistarjouksena kunnalliseen hoitojärjestelmään.
♥ Ostin hänelle kuitenkin pyörän, koska hän on tavattoman urheasti kestänyt päiväkotiin jäämisen ja on sikäli kiivennyt yhden oksan ylemmäksi sosiaalisen sapiensin asteikolla.
Valitettavasti pikkuapinamme raajat ovat vain vielä liian lyhyet, jotta hän voisi kiivetä 12-tuumaisen Pink Cruiserin satulaan ja karauttaa isänsä PinkkiHärän perässä kohti horisontin peittävää sienipilveä.
♥ Niinpä vietämme edelleenkin enimmän ulkoiluaikamme samassa aitauksessa kotitalon kulmalla. Jo toista kuukautta kuuntelen näissä ulkohommissa mp3-soittimeltani "Mikael Hakimia", joka on osoittautunut yhtä vaikuttavaksi äänikirjana kuin "Taikavuori", joskaan en ihan heti ryhtyisi kuuntelemaan tätä Waltarin eeposta uudelleen.
Ennen kaikkea olen alkanut pitää Veikko Honkasen äänestä, joka eläytyy tarkasti kirjan sävyjä noudatellen kuhunkin henkilöhahmoon, mutta ei vie eläytymistä liiaksi näyttelijämäiseen suuntaan vaan kaikki hahmot palautuvat lukijakertojan mielenkiintoa noudattavaan lausetahtiin. Tämä on vallan toista kuin "Sinuhessa", jossa pääosaan värvätyn Honkasen rauhallinen jutustelu ei oikein sopinut Sinuhen kaltaisen älykön ääneksi. Vasta "Mikael Hakimin" kohdalla sitä alkaa tajuta, miten vähän on Suomessa panostettu niin ainutlaatuiseen taiteen lajiin kuin äänikirja, joka kuitenkin olisi todennäköisempi kirjallisuuden pelastaja kuin naurettavuuksiin asti hehkutettu e-kirja.

 

 

16.8. Ma. Ensimmäinen aamu viikkoihin, kun ikkunan avaamalla voi saada huoneen lämpötilan muuttumaan. Lapsi on tavattoman kiukkuinen, vaikka viikonlopun nuhakuume näyttäisi helpottaneen ja hänet voinee viedä huomenna taas päiväkotiin.
♥ Yliopistolla on ensimmäinen syksyä muistuttava työpäivä, kun yhä useampi hallintohenkilökin palailee campukselle. Työstän tietokirjaa tällaisena arkipäivänä klo 10-15, miinus puolen tunnin lounasaika. Silti kirja etenee tavattoman hitaasti, ja viikko viikolta hitaammin, kun tahtina olisi saada valmiiksi yksi luku per viikko. Pituuttakaan ei kirjalla ole vielä kuin 45 K sanaa, vaikka olennaisimmat lähteet on jo käytetty ja kuvittelin että alkusyksyn vain paikkailisin kokonaisuutta muudamilla mukavilla ala-alalajien esittelyillä.
On aivan pakko mennä eteenpäin seuraavaan lukuun ja jättää edellinen luku aukkoineen kesken, jotta säilyisi tunne ja motivaatio eteenpäin menemisestä.

 

17.8. Pitkästä aikaa miestutkijoiden Telakka-lounas. Ehkäpä ainoa tilanne, missä sukupuolitietoisuus on edes JOTENKIN merkityksellinen eikä vuosi vuodelta kasvava naisvihamielisyys tunnukaan sairaalta, vaan luonnolliselta reaktiolta itsetuhoaan valmistelevan patriarkaatin ja jumbojettimäisen mahalaskun tehneen feminismin välissä. Maailman muuttamista on muutettava, se on varmuus, mikä tällaisista lötköistäkin kokoontumisista jää mieleen.
On liityttävä vasemmistopuolueeseen juuri nyt kun porvarit uskottelevat, ettei poliittisia vastakkainasetelmia enää ole.
On päästettävä irti syyllisyydentunteesta, että kansalaisjärjestöistä jättäytyminen on myös vastarinnasta luopumista.
On luotava virtuaalista erilaisuutta siellä, missä sitä ei ole aiemmin nähty, ei-virtuaalisen kulttuurin sisällä.
On hävitettävä valheista suurin - internet.
Vasta sitten voimme palata vanhoihin juoksuhautoihin.

 

18.8. Ke. Ensimmäinen aamu kuukausiin, että lapsi nukkuu pidempään kuin vanhempansa. Herätyskelloa emme ole tarvinneet kolmeen vuoteen, joten lapsi on myöhästyä päiväkodista jo viidentenä aamunaan. Aluksi hän ei haluaisi muuta kuin jatkaa uniaan, suostuu sitten vähitellen ottamaan puuroa, kunhan se syötetään hänelle.
♥ Päiväkodin laulupiiristä myöhästymme viitisen minuuttia, mikä ei ole paljon, mutta piirin rauhoittavan & yhdistävän motivoinnin kannalta tietysti sekin tilannetta särkevä - etenkin kun Alman paniikki käynnistyy aina siinä vaiheessa, kun hän näkee muut lapset kokoontuneena.
Instituutiossa, jossa hän saisi olla aivan yksinään, hän viihtyisi erinomaisesti - niin kuin myös isänsä.
Ehkäpä hävitämme ihmiskunnan käsi kädessä ja kirjoitamme sitten dialektisesti täydentävän jatkoromaanin "Road II"... vaikka tavallaanhan Olli Jalonen sellaisen jo laatikin "Isäksi ja tyttäreksi" -kirjallaan.
♥ Niin, ihailenkin kyllä hänen urheuttaan jäädä päiväkotiin kyyneleitä vuodattamatta, vaikka iltaisin hän onkin sitten melkoinen riiviö, aivan kuin kantaisi mykkää kostoa vanhemmilleen.
Ihmettelen vain, missä vaiheessa ihmislapselle kehittyy siinä määrin käsitteellisen ajan tajua, että hän ymmärtää samanlaisten päivien ja viikkojen jatkuvan elämässään loputtomiin, toistuvan tuhansiin samanlaisiin pakkoerottamisiin vanhemmistaan, joille on tärkeämpää päästä tuijottamaan tietokoneen kuvaruutua kuin viettää aikaa rakkauden nimissä luomansa ihmisolennon kanssa.
Että ihmiseksi tulemisen historia on erotetuksi tulemisen historia.

♥ Kotoa pengoin vanhalta kannettavalta ne scifi-aiheiset muistiipanoni, joita olen kaipaillut osaksi tietokirjaa. Materiaalia löytyi niin helposti, että kirja on nyt jo laventunut 50 K sanaan ja lavenee edelleenkin ainakin viidenneksen, koska esimerkiksi yksittäisiä klassikoita esittelevät laatikot puuttuvat.
Kirjasta on tulossa siis jotakuinkin saman suuruinen kuin väikkärini, mikä on ihan kohtuullista kartoitukseksi yhden genren estetiikasta.

♥ Päivän scifi-luennosta vastasi professori Mark R. Cutkosky, joka neuvoi etsimään aiheestaan, "bio-inspired robots", netistä Robert Full'in hienon esitelmän demoineen (mukana ensimmäinen ihmisgekko).

 

19.8. To. Eilen saimme vaihteeksi vapaan illan. Erinomainen lapsenvahtimme sai Alman jopa nukkumaan ennen vanhempien kotiinpaluuta, mikä on melkoinen suoritus. Yhteiseen iltaamme valittu leffa, "Splice", oli kyllä scifiksi kömpelöä ja elokuvaksikin tavanomaista hirviöviihdettä, mutta sentään tietysti vaihtelua oman monsterimme seuraamiseen.
♥ Aamulla lapsi onkin aurinkoisen kiltti - siihen saakka että pitäisi taas syödä puuroa ja alkaa valmistautua päiväkotia kohti. Enää hän ei juokse puiston pieltä kohti laatikkomaista lapsiparkkia, vaan haluaisi selvästikin paeta toiseen suuntaan. Muiden lasten tullessa musiikkihuoneeseen hän säntää välittömästi syliini ja huulet painuvat alaspäin, kun siirrän häntä hoitajatädille.
Ja kuitenkaan hän ei itke, ei edes huuda mitään, kuten erinäiset isotkin lapset tekevät näinä päiväkodin ensimmäisinä viikkoina.
♥ Ehkä se ei osoita niinkään Alman mielenlujuutta, vaan silkkaa puhdasta kauhua, että jätetyksi tuleminen on väistämätöntä - ja toistaiseksi sentään AINOA väistämättömän negatiivinen asia hänen hyvin pehmustetussa luxuslapsuudessaan - ja että hän on vain liias hidas tai ujo huutaakseen niin lähellä vieraita ihmisiä.
Tämä olkoon työhypoteesi päiväkotilapsen sielunelämälle: olento joka ei pysty ratkaisemaan kumpaan murtuisi, kauhuun vai pelkoon.

 

20.8. Ensimmäinen vuosi novellipalvelua tulee täyteen, kun lähetän elokuun kolmannen novellin 24 tilaajalle. Kirjoitin novellin eilen illalla lähtien liikkeelle täysin tyhjältä arkilta. Koneella työskennellessä tyhjiössä työskentely tarkoittaa sitä, että on etukäteen pyöritellyt erilaisia otsikoita päässään pari viikkoa ja sitten koneen ääressä poimii siihen sopivia siemensanoja "IDEAT 2000-2009" -tiedostosta.
Näiden siemensanojen pohjalta aletaan rakentaa lähtötilannetta, josta vähitellen oivaltaa mikä siinä on ratkaistava ongelma ja lopulta senkin, miten ongelma ratkaistaan.
♥ 500 sanan mittaiseen lyhkänovelliin kuluu aikaa kaksi tuntia (Alman ja Saaran mentyä nukkumaan) ennen kuin edes ensimmäinen versio on valmis.
Se tuntuu toisaalta liian lyhyeltä ajalta, paljon enemmänkin saisi tilanteesta kirjoitettua jos tarinaa konkretisoisi eikä turvautuisi spefin aineettomiin ympäristöihin, ja toisaalta liian pitkältä. Yhteen ideaan keskittyviä novelleja olen kirjoituttanut oppilailla 10 minuutin harjoituksissa ja tulos on usein omaperäinen vähintäänkin huumorissaan.
♥ Ja mitä enemmän spefiä lukee - tai sen teoriaa - niin tuntuu, että huumori on ainoa avain lajin kaikkiin esteettisiin erityispiirteisiin. Mutta tämä ei johdu genren ITSENSÄ kapeudesta, vaan siitä, miten niukka on nykylukijan kyky jakaa esteettisiä kokemuksiaan, edes metakielellä.
♥ Kirjallisuuden metateoreema voisi kuuluakin näin: mitä vakavammin lajikohtainen teoria ottaa itsensä, sitä kauemmaksi se etenee lajin estetiikasta. Lyriikan sensitiivinen nonsense olisi tästä elävin esimerkki, jollei sen tutkimus olisi itsekin muuttunut lyriikaksi.
Scifin puolella samaan on pystynyt ainoastaan Delany, mutta hänen metajorinoitaan ei jaksa mErkkikään enää merkitä.

 

21.8. La. Vielä viikko sitten oli paahtavan kuuma, nyt tuntuu jo syksyltä ja lapselle laitettava sukkahousut, kun lähdemme iltapäivällä ulos. Tosiasiassa en poistuisi ulos laisinkaan, jollen lopultakin keksisi minkä vuoksi huollosta palanneen koneen nettiyhteys ei vieläkään toimi tasaisesti: kaapelia kun vähän vemputtaa niin yhteys palailee pätkittäin.
♥ Painelemme siis vaunujalkaa Giganttiin ostamaan uuden kaapelin, aivan kuin minulle ei piisaisi Saaran koneen peruspiuha - ja aivan kuin kauppa ei olisi auki huomennakin. Tuntuu vain edelleenkin, että aivokurkiaiseni on yhtä kuin tuo nettipiuha... ja että netistä EROON PÄÄSTÄKSENI minun täytyy ajatella & suorittaa se ON-LINE.
♥ Saamme kaapelin, joskin sillä hinnalla, että isän hysteerinen kauppareissu tarttuu lapsenkin tuntoihin. Rullatessamme kaupan kassalle hän sanoo niin kohteliaasti "päivää", että kassaneitiä alkaa naurattaa, mutta vaikutuksen tehtyään lapsi alkaakin taas huutaa ainoaa vessasanaansa. Eipä enää kassaa naurata. Kotimatkalla hän varmasti uusii reseptinsä.
♥ Kotimatkalla meidän on käytävä leikkipuistossa, jotta lapsi saa purkaa energiaansa leikkimällä liukumäessä. Vasta sitten isä pääsee kotiin maadoittamaan oman energiansa toimivaan nettiyhteyteen.... ja jostain syystä kone tarjoutuu siipeilemään jopa langattomassa verkossa, ensimmäistä kertaa Tampereella asumisen aikana.

 

 

22.8. Ma. Syksy on sitä aikaa, kun kirjalliset haaveet kiivaimmin kuplivat ihmisten mielessä: uutuuskirjojen listoja katsellessa itse kullekin iskee oivallus, että VÄHINTÄÄNKIN tuollaisen osaisin kyllä itsekin tehdä.
Jep, syksy on syyhy, input/output siirtyy aivoista huokosiin, ainakin pilvihipiäisillä ihmisluonteilla.
♥ Toivoisinkin nettiin ihan omaa linkkilistaansa näille ("Keille näille..") ihmispoloille, sellaista jossa joka päivä voisi tarkistaa todellisuuden. Viikon voisi aloittaa vaikkapa genrekustantajan arkea kartoittavalla blogikatsauksella:
"Mainittakoon, että tässä rytäkässä Ellen Kushnerin Thomas Riiminiekka siirtyi niiden liian vähäisten Vaskikirjojen käännöskirjojen joukkoon, jotka ovat myyneet omilleen. Se on tuottanut Vaskikirjoille jo hulppeat 50 euroa. Ilman Kushnerin taannoista Finncon-vierailua näin tuskin kuitenkaan olisi ikinä tapahtunut."
Näin siis ystävämme Erkka Vaskikirjat-kustantamon uutissivulla.
♥ Ja silti pelkästään viime vuonna rekisteröitiin Suomessa yli sata UUTTA pienkustantamoa. Se on kuin toinen maailma verrattuna kirjakauppojen todellisuuteen. Kun Saara etsi viime viikolla ystävämme Miinan tuoretta uutuusteosta, siitä löytyi Akateemisen kaltaisesta kaupasta pari kappaletta kaunoproosan lootaan sullottuna, vaikka kirja on sentään maan isoimmalta kustantamolta.

 

23.8. Ensimmäinen oikea sadepäivä 64 vuorokauteen. Melkoinen kesä.
Juuri tälle päivälle osuu Alman päiväkodin avoimien ovien tilaisuus, jossa talon vastuuopettaja kertoo päiväkodin "kasvatuksellisista tavoitteista."
Siis siltä varalta, että epäilisimme päiväkodin pyrkivän jollain pohjoiskorealaisella metodilla muuhunkin kuin tekemään kakaroista sisäsiistejä.
♥ Eipä juuri absurdimpaa kohtaamista voisi viranomainen järjestää, vaikka sinänsä onkin kunniakasta, että joku yrittää aidosti selittää lapsiparkin tehtävän osana sivilisaatiota - tai "yhteisöllisyyttä", kuten vastuuopettajan toimenkuvaan kuuluu sanoa. Hitto, niin kuuluisi varmaan MINUNKIN osata sanoa omien oppilaideni vanhemmille, jotka sentään käyttävät veromarkoistaan ISOMMAN osan 20-vuotiaiden parkkeeraamiseen pois työkkärin tilastoista - kuin siihen, että vaipansolmuistaan ponnistelevat muksut oppivat käyttämään haarukkaa.

♥ Tänään eivät kirjailija-wannabeet muuta tarvitsekaan kuin aukaista Hesarin kulttuurisivut. Siellä on pätevästi havainnolistava vertailu kustantamojen tuottavuudesta. Listan alkupää on täynnä yllätyksiä, siis nimen omaan siinä miten HYVIN jotkut bulkkikustantamot (Myllylahti, Read.me, Karisto) voivat tuottaa.

 

24.8. Lainasimme Alman tililtä 400 euroa hänen huoneensa sisustamiseen. Illalla tuunasimme sängyn puoleista seinää muumitapetilla, joka näyttää minun silmiini lähinnä hysteeriseltä, mutta mikä tahansa on tietysti edistystä jos lapsen saisi mukautumaan omaan huoneeseensa ja omaan sänkyynsä, sen sijaan että hän suhtautuu kaikkeen kotona löytämäänsä yhtenä suurena teemapuistona - eikä suostu nukkumaan yhtäkään kokonaista yötä edes tilavalla vierassängyllä vaan kömpii jossain vaiheessa aina vanhempien sänkyyn potkiskellen näitä kasvoihin ja kuorsaten kuin pieni porsas.
♥ Muuta en sitten illalla jaksa enkä ehdi tapetoinnin jälkeen, vaikka koko tuunausprojektin pitäisi olla Saaran oma harrastus. Onneksi Portti-novellit, tämän vuodenajan turhauttavin ponnistus, ovat jo printattuina ja täytyy vain pudottaa kirjekuoriin sellaisena hetkenä kun kaikki sanataide tuntuu taas tapetoinnilta.

♥ Postissa saapui syksyn ensimmäinen arvostelukappale, Riikka Pulkkisen "odotettu" toinen romaani. Mutta juuri siksi, että se saapuu printtinä, se tuntuu samalla tavoin haastavalta kuin elokuvien pressinäytökset - etuoikeudelta päästä muodostamaan teoksesta OMIMMAN mielipiteensä ennen kuin kritiikeistä ja lukupiireistä leviää sammaloiva konsensus.

 

25.8. Vielä ei Alma päässyt nukkumaan tapetoituun huoneeseensa, mutta aamulla hän on poikkeuksellisen hyväntuulinen ja reipas. Hän kävelee yhtään houkuttelematta lyhyen matkamme päiväkotiin, selittää kävellessä mitä näemme ja että "taitaa sade tulla", mikä on hänen synkkäsäisen isänsä lempilausahdus.
Myös sisällä päiväkodissa hän käyttäytyy kuin olisi asunut siellä jo kuukausia eikä vain vieraillut 9 päivää varovaisena kuin hovipitojen ainoa jalo barbaari.
Kertaakaan hän ei enää tarraudu isäänsä, vilkaisee vain kerran hymyillen painautuessaan lähemmäksi päiväkodin opettajaa.
Ja, kyllä, se hymy on todella erikoinen, paljastaa ehkä enemmän Alman kehityksestä kuin päiväkodista tarttuneet uudet sanat tai leikkien muuttuminen aikuiselämän simulaatioiksi.
♥ Meidän onneksemme Alman päiväkodin kaikki työntekijät ovat keskimääräistä tarhatyöntekijää iäkkäämpää väkeä (= > 50 v) ja Alma on aina osoittanut suosiotaan vanhoille ihmisille (= isälleen). Ainoa mitä Almalta puuttuu ovat kaverit, mutta niitähän hän ei ehdi kaivatakaan jos hän oppii ajoissa lukemaan.

 

PAJULAHTI 27.-30.8.2010

Kesä alkoi myöhään ja loppui nopeasti. Vietimme Pajulahdella sen kylmimmät jaksot alku- ja loppupäästä, vaikka mitään poikkeuksellista säissä ei ollut muutoin kuin tämän kesän yleiseen muistoon nähden. Vuorokauden ympäri mittari näytti 8-9 lämpöastetta, tosin maanantaina eli juuri ennen lähtöä ilma alkoi taas kirkastumaan ja edellisenä jo hieman leutonemaan.

En kirjoittanut kuin yhden novellipalvelunovellin, uuden julkaisukauden avaukseksi. Luettavaa oli mukana "Holy Machine" -romaanin jälkipuolisko, joka osoittautui juuri sillä tavoin kehnoksi kuin kirjailijoilla, jotka eivät ole koskaan lukeneet scifiä mutta intoutuvat lajityypin vertauskuvista. Työluettavaa oli mukana myös Cadiganin, Pulkkisen ja Branderin teokset, mutta muutamassa sivussa ne alkoivat tuntua pakkopullallta, joka on syytä jättää junamatkoihin ja kotilukemiseen.
Sen sijaan luin professori L:n hyllystä proosataiteen klassikkoja ja varsin erikoisen päiväkirjateoksen Pavel Kohoutilta. Aiemmin olin lukenut Kohoutilta vain "Hirttäjätär"-romaanin, joten tämä hänen poliittinen puolensa, ja etenkin sen raivoisa itsekriittisyys (ei sinänsä harvinaista 60-lukulaisille) oli yllätys.
Kohoutin kirja jos mikä osoittaa sen, että Itä-Euroopan poliittisissa katastrofeissa 1956 ja 1968 puoluepoliittinen mielipide saattoi PERUSTELLUSTI vaihtua yhden kostean illallisen aikana. Takinkääntäjät ja tuuliviirit ovat sitten asia erikseen - eikä suomen kielessä ole oikein sanaa sovinnolle, joka on vähemmän kuin konsensus mutta antaa aikaa valmistautua ison naapurin seuraaviin ekspansioihin.
Verkosta löydetty sitaatti kuvaa hyvin Kohoutin asennetta POLIITTISENA TAITEILIJANA:

When one ordinary Czech citizen asked Pavel Kohout in 1968 what the reformists were going to do if the Russians invaded, Kohout answered cheekily: "I don´t know. Maybe we should ignore the invasion."

 

 

31.8. Ti. Jos maalla oli sinivalkoisen viileää, niin kotona on suorastaan Siperiaa: talon kaukolämpöä ei ole käynnistetty, joten huoneissa on parhaimmillaankin vain +15.
Aamulla Alma kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä, kunnes äitinsä pakottaa hänet potalle ja minä syötän loput puurosta taas videon avulla. Päiväkotiin hän suostuu kyllä jäämään, mutta opettajan mukaan hän ei ole kertaakaan vielä sanonut sanaakaan. En siis lainkaan ihmettelisi, jos lapsi hautoisi pakosuunnitelmia näistä siperialaisista oloistaan.

♥ Yliopistolla lievä kiire tuppaa sähköpostien kautta, mutta vielä siitä ei näy eikä kuulu merkkejä käytävillä, pikemminkin on hiljentynyt odotus viime viikkoon verrattuna. Viime viikolla saimme tietää, että yliopisto on pyyhkinyt pois kaikki ne suunnitelmat joita on tehty laitosten yhdistämiseksi osoittamalla sellaiset "schoolit", jotka vetävät tiukan rajan esimerkiksi taideaineiden ja historian välille. Satoja työtunteja suunnittelutyötä, jonka hallinto itse on pakottanut syntymään, on jälleen kerran hävitetty täysin piittaamatta seurauksista.
♥ Kysymys jonka yliopiston yhteistyökumppanit voisivat JÄLLEEN KERRAN esittää: miten nykypäivänä yliopistoilla on VARAA tällaiseen jne jne, kun maan korkeimmin koulutettujen ihmisten menetetyt työtunnit jne jne merkitsevät käytännössä miljoonien eurojen menetyksiä jne jne ?
Yliopistossa itsessään ei tällaisia kysymyksiä voi esittää, sillä kukaan ei jaksaisi niihin vastata - muuta kuin että "tämä on Kekkoslovakian perintöä" tms tms.

 

 

SYYSKUU

 

1.9. Syksy alkaa, nukuimme pommiin. Lapsi nukkuu miltei kellon ympäri yhdeksästä yhdeksään, viileähän sen tekee ja päiväkodin stressaavuus. Ehdimme hädin tuskin sulloa jokurttia lapsen suuhun ja pukea haalarivormuunsa. Kaikeksi onneksi tämänpäiväinen varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelu päiväkodin kanssa on peruuntunut, joten lasta ei sentään tarvitse hakea niin aikaisin, että työpäivä taas keskeytyisi eli iltapäivän kahvihetken pysähtyneisyys yliopistolla jäisi kokematta. Tekstityötä olisi niin pirusti, ettei siitä ota enää selvää kuin kirja kerrallaan, koneeseen kertyvät keskeneräiset fileet on parasta siirtää virtuaaliseen avaruuteen...

♥ Kesän päätöksestä eli hölmöimmästä uutisotsikosta vastaa jälleen Suomen Yleisradio:
"Karhujen keskustavierailuihin varauduttava jatkossakin" (1.9.2010)

♥ Ensinnäkin otsikko on lattealla tavalla muka-hauska, aivan kuin villieläimen "keskustavierailu" riittäisi artopaasilinna-tasoiseksi komiikaksi missä yhteydessä tahansa.
Toisekseen uutinen on sijoittelunsa (Ylen verkkosivuilla) puolesta merkitty tärkeäksi, joten viranomaisten asiantuntijamielipidettä yhteen ajatukseen tiivistäessään sen pitäisi pystyä välittämään jotain UUTTA tietämystä - mutta nyt tulos on sama kuin todettaisiin maan virallisen uutislähteen hengettömyyttä noudattaen "Auringon paistamiseen varauduttava jatkossakin".
♥ Kolmanneksi uutisotsikko on hölmö myös vaarallisessa asenteellisuudessaan: siinä käytetään samaa termistöä ihmiselle vaarattoman eläimen liikkumisesta kuin mitä käytettäisiin hirmumyrskyn, ydinonnettomuuden tai kepulaisen korruptiokoplauksen uutisoinnissa: "varauduttava jatkossakin". Sanamuoto "jatkossaKIN" viittaa siihen, että kyse olisi jostakin erityisen MODERNISTA ja yllättävästä ilmiöstä Suomen maaperällä... jossa sentään nallet ovat asustelleet hieman kauemmin kuin kitykieltä kääntävät kännykkäastujat...

♥ NOIN MUUTEN aurinko näyttäytyi tänään kannustaen siihen uuteen terveempään elämään, jota kirjallisuus ei tunne eikä media käsitteistä; kangerrellen, tietysti, muutehan se ei olisi uutta.
1. Yliopiston ruokalassa kasvisruokavalioon palaaminen merkitsee sitä, että kaksi tuntia lounaan jälkeen on jo helvetillinen nälkä.
2. Liikuntasetelien tilaaminen onnistuu kyllä nettiavusteisesti, siis virtuaalinen startti terveempään elämään.
3. Mutta puolueeseen liittyminen onkin - jos mahdollista - vielä hankalampaa virtuaalisesti kuin todellisessa maailmassa.
Ensiksi en pääse millään ylitse siitä, että minun pitäisi valita PIIRIJÄRJESTÖ johon kuulua. Toisella kierroksella homma stoppaa tällä kohtaa:
"Jäsenhakemuksesi etenee, kun maksu näkyy Vasemmistoliiton tilillä."

Tjaa..... tätäkö tarkoittanee "Rikkautta jolla on arvoa"?

 

2.9. Tänään se sitten alkaa, käytävälläkin käyvän liikehdinnän rytmittävä lukukausi. Yliopiston avajaisiin ei meistä kukaan vaivaudu, ei edes suruprotestimielessä kuten sähköpostirummussa suositeltiin. Laitoksen avajaiset tuntuvat nekin aavemaisen tyhjiltä, kun en ole sellaisiin täällä osallistunut viimeiseen 15 vuoteen... ja väki on hieman vaihtunut sen jälkeen...
♥ Uudet opiskelijat sentään ovat niin tavattoman reippaita ja eteen päin suuntautuneita, että voisivat saman tien siirtyä nykyisten viranhaltijoiden paikoille. Yliopiston nykyisessä saneluhallinnossa se olisi ihan mahdollistakin: ylhäältä kerrotaan puolivuosittain mitä hankesuunnitelmia laitoksella pitää suorittaa seuraavan lukukauden ajan - tutkimus & opetus ovat joka tapauksessa täysin toissijaisia keskushallinnon kannalta.

♥ Samaan aikaan viidakossa eli virtuaalisen maailman kuplassa: kriitikoiden postilistalla paranoideimmat arvostelijat huutelevat Kritiikkiporttia aukenemaan laveammaksi, koska siellä ei näy kaikkia HEIDÄN kirjoittamiaan arvosteluja - ja esittävät 9/11-tasoisia teorioita siitä miksi järjestön hallitus tai lehtien toimitus tai tekninen tuki suodattaa juuri heidän tekstinsä.
♥ Siis sen sijaan, että kävisivät keskustelua taidehallinnon poliittisesta taka-askeleesta 1930-luvulle tai vaikkapa taidekritiikin merkityksen hälyttävästä vähenemisestä, niin VIHAISIMMAT kriitikot käyvätkin varjonyrkkeilyä keksimäänsä vihollista vastaan, siis aivan kuten kiivaimmat kansalaisaktivistit.
Eikö jo TÄLLAINEN ILMIÖ olisi riittävä syy hermeettisiä mediakuplia itseensä puhaltavan internetin hävittämiseen, ainakin nykyisessä muodossaan?

♥ Olen toisinaan unen partaalla ideoinut Täydellistä Kerrostaloa, jossa asuisivat vain Sopuisat Ihmiset: lapsettomat varvasastujat joilla ei ole koiria eikä sähköisiä instrumentteja eikä ylipäänsä sähköistä äänentoistoa laitteissaan. Tällaisten ihmisten oma kerrostalo jää aina unelmaksi, mutta ehkä meille voisi perustaa oman internetin, eh?

 

3.9. Pe. Säätilakin on peräti virtuaalinen, hyppäys kesästä suoraan marraskuun myrskyihin. Eilisen illan puhalsi pohjoisen puolelta niin kylmästi, että koivun lehdet muuttuivat kellertäviksi ja kivitalon seinät hyytyivät. Eikä meillä ole vieläkään talossa lämmitystä. Ulkona plus seitsemän ja sadetta.
♥ Yliopistolla hypätään puolestaan muutama vuosi eteenpäin kuvitteelliseen nykypäivään, jossa opiskelijat ovat ensisijaisesti kiireisiä asiakkaita. Orientoivien opintojen ekassa kokoontumisessa unohdan kokonaan mainita, että tarkoitus on orientoitua TIETEESEEN. Sen sijaan puhumme vain mahdollisista ja haastavista työmarkkinoista.

♥ Päivän katkaisee bunkkerituokio oppiaineen väitöksessä, jossa kuuluisa käkikellomotiivin tutkija Mikko Turunen tekee paluun tieteen estraadille tappavan tarkalla käsitteenmäärittelyllään. Opponentti Vesa Haapala pudottaa aseensa jo kättelyssä ja ilmoittaa, että väitöskirjassa olisi riittänyt kyllä vähempikin todistelu.
Taitaa olla ensimmäinen kerta meidän alallamme, kun tutkijalle myönnetään täysi suvereniteetti jo väitöstilaisuudessa - yleensähän se tapahtuu vasta professorina eläköityessä.
♥ Kokonaan toinen juttu on se, liekö Turusen väitöskirjasta mitään järjellistä hyötyä kellekään muulle kuin Turuselle itselleen. Mutta tällaista humanistinen tiede on luonnoltaan: somasti itseensä suljettua kuin vuodenajasta riippumaton muovikukinto.

 

4.-5.9. Joukko remonttimiehiä oli käynyt perjantaina ilmaamassa patterit ja avaamassa kaukolämpölinjat. Sisällä lämpö nousi asteen päivässä, samalla kun se ulkona myrskyn mentyä nousi 4 astetta päivässä.
Lauantaina uskaltauduimme kävelemään Kaupissa, sunnuntaina uimaan ja uittamaan lasta. Uimasta tultua idylli on erityisen raukea, kunnes lapsi alkaa taas tohottaa. Mutta sentään hän osoitti taas lapsimaista tekoälyä: imitoituaan isänsä selittävän lauseen "Robotti haluaa tanssia", hän itse lisäsi siihen perään tulkinnan: "Robottii haluaa unikaverin".
Astounding.

♥ Ei tällaisellakaan tahdilla kirjoja synny, mutta muutamia elokuvia sentään sai taas katsotuksi, ikään kuin edes klassikoiden kela-ajat kuuluisivat ihmisiän odotteisiin.
Turkkarissa olikin tuoreeltaan arvosteluni kuolinuutiskirjasta.

 

 

6.9. Jo kaksi viikkoa on siitä, kun Guardianissa julkaistiin (21.8.) pitkä arvostelu Sofi Oksasen Puhdistuksesta - mutta vieläkään suomalainen lehdistö ei ole intoillut tästä uusimmasta menestyksestä, vaikka esimerkiksi Eesti Päevaleht näkyy tehneen erillisen jutun myös Guardian-arvostelusta.
Ja minkäköhän vuoksi?
Varmaankin siksi, että Guardianin arvostelija ei löytänyt kirjasta mitään kehuttavaa, ei ylipäänsäkään mitään sellaista, mistä voisi kirjallisuusarvostelussa käyttää esteettistä erityismainintaa.
♥ Guardianin pitkä arvostelu koostuu pelkästään juonikuvauksesta, sillä Eestissä harjoitetun neuvostoterrorin kuvaaminen on ITSESSÄÄN se mediajuttu, jonka takia hypetys Oksasen ympärillä on saanut jatkua niin meillä kuin ulkomailla.
Oksasesta kirjailijana ei arvostelijalla ole muuta sanottavaa kuin "brave enough". Siis sama outo esteettinen kategoria, jolla mediassa pääsee lävitse kentällä kuin kentällä.

 

7.9. Ti. Syksyn spefistisin uutinen Suomesta on ensimmäiselle naispiispalle lahjoitettu vihreä haltiaviitta. Sen suojissa hän voinee paremmin tutkiskella Vantaan ja muiden mordorisoituneiden (ent. balkanisoituminen) alueiden pakanallista menoa.
Haltiaviittahan suojaa piispaa vapaa-ajattelijoiden tikareilta - ja ehkä se on kätevä myös teologisessa kenttätyössä tutkiskellessa lunastajan vuodattamien eritteiden laatua ja lukua.
Nyt kun kirkkoja vaaditaan luopumaan miljoonaomaisuudestaan köyhien hyväksi, voisi lutterilainenkin kirkko kaivaa esiin kaikki pyhäinjäännöksensä ja muuttaa ne käyväksi valuutaksi eBayssä.
Siinä riittänee työmaata niin paaville kuin piispoille, kun miettivät miten monella P. Pisuaarilla lunastaja ennätti käydä kaupunkireissuillaan. Tai kuinka moneen maakuoppaan haudata eräeväästä suodattuneet papanansa.

 

8.9. Kun lueksii lautapelaajien verkkosivustoa ja sen tarjoamaa kuluttajasuojaa peliharrastajille, tulee monestikin mieleen miksei vastaavaa ole olemassa kirjallisuudessa edes genrejen piirissä, missä sentään ollaan sekä maku- että hintatietoisia.
Tietoa genren keskeisistä klassikoita on kyllä olemassa - ja uusien genreteosten arvioita voi lukea esimerkiksi ulkomaisten sivustojen tehokkaasti toimitetuista verkkolehdistä - mutta kuluttajalle olennaista tietoa ei ole missään kerätty niin tarkasti kuin pelien osalta.
Vasta oman oppaan tueksi tehtyjä googlauksia lueksiessa huomaa miten valtavasti genretaustatietoa OLISI saatavilla suomeksikin. Mutta jos tieto ei ole hyllyssä, sen olemassaolokin uhkaa unohtua. Niin vain guttenbergiläisessä kulttuurissa kasvanut mieli toimii.
♥ Esimerkiksi scifin kohdalla kaiken sen estetiikan voisi selittää yksistään jo avaruusooperan avulla, mutta tietämys alalajin vanhemmista edustajista alkaa olla pahasti hapantunutta eli Uuden Avaruusoopperan menestyksen alleen musertamaa.
Niinpä Hinkkasen Juhanin artikkelin löytäminen Aikakoneen arkistoista tuntui pelastukselta: tarjolla on edes joku suomalainen & lukijaläheinen perspektiivi niin maailmalliseen ja megakaupalliseen alalajiin.
Ja oikeastaan yksi ainoa sitaatti Poul Andersonin novellista riittää kiteyttämään olennaisen (JH:n suomennos):
"Suuri laivasto! Miljoona taistelulaivaa apualuksineen odotti himmeän punaisen auringon alla (...) Niiden mustat panssaroidut kyljet kiilsivät liekkien lailla vasten tähtien valkoista hehkua ja ikisyvyyksien pimeyttä. Ruotu ruodun, rivi rivin perään titaanisia haikaloja, jotka uivat läpi avaruuden murskaamaan planeettoja ja tuhoamaan sivilisaatioita tykein, torpedoin, pommein ja miesvoimin. Näky oli liian valtaisa, mielikuvitus ei riittänyt sen visualisoimiseen, ja mieleen jäi vain häikäistynyt visio jostain käsittämättömän mahtavasta."

Tätä scifi on: lapsekkaan hengästynyt huudahdus pakahduttavan ihmetyksen jälkeen.

 

9.9. Tänään vietettiin suomalaisen kirjallisuuskritiikin muistopäivää SKS:n tiloissa. Seminaarissa istui tutkijoita ja kriitikoita, joille mikään esitelmöidyssä ei liene ollut uutta, mutta kyllähän se juhlaseminaarista käy, että tuttujakin asioita nivotaan yhteen.
Eniten makupaloja odotimme varmaankin "tähtikriitikko" Pekka Tarkan esitelmältä, mutta hyvin yleisesti ja kaikki osapuolet muistaen hän kertoili kirjallisuuskritiikin varhaisvaiheista. Ainoa seminaarin KRIITTINEN esiintyjä oli Jarkko Tuusvuori, joka ehkä turhankin oppineesti esitelmöi kulttuurilehtien historiasta ja niiden asemasta nykyisessä Suomessa.
♥ Kiinnostavinta Tarkan esityksessä oli muistuttaa siitä, miten kirjallisuuskritiikki ja kulttuuriosastot nostivat lehtien profiilia ensin Uudessa Suomessa ja maakuntalehdissä (Alex Matson Aamulehdessä, Jouko Tyyri Savon Sanomissa) ja vasta sitten Hesarikin, 1960-luvun lopulla, hoksasi tulla mukaan kulttuuriuutisten laadulla kilpailemiseen.
Vain parikymmentä vuotta myöhemmin ei sitten muuta enää nähtykään kuin Hesari ja nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, on Aamulehti lopettanut kulttuuriosastonsa ja muut maakuntalehdet kierrättävät yhä lyhyemmäksi käyviä kritiikkejä toisiltansa.

 

Helsingissä on aina yllättävästi kylmempi tai kuumempi kuin mitä on sisämaasta lähtiessä olettanut.
Kriitikoiden seminaarissa ilmapiiri oli ehkä yllätyksettömän haalea, mutta ulkona aurinko lämmitti niin, että voisi kulkea vielä shortseissa ja t-paidassa. Koko Helsinki muistuttaa yhtä suurta työmaata, vain sen laidoilla elämä kukoistaa aito- tai perussuomalaiseen malliin.

 

11.9. La. Vietän mukavaa lauantaita vaimon ja lapsen lähdettyä Helsinkiin. Katson videolta elokuvia eilisen jämiä natuskellessa, mukavan yllätyksetöntä gorekauhua "Midnight Meat Train" ja mukavan luotettavasti toteutettua historiadraamaa "The Lost Prince".
Siitä on jo kaksi vuotta kun tilasin Poliakoffin boxin, mutta tämä oli vasta toinen elokuva mitä siitä katsoin. Varsinainen aarrearkku: näkemättömiä takuuhyviä elokuvia on maailmassa hyvin rajoitettu määrä.
♥ Tätäkin vähää vapautta etukäteen ajatellessa kuvittelin ottavani käsikirjoituksen reppuun ja istuvani monta pitkää olutta jossain mukavassa tamperelaisessa kapakassa boheemikirjailijaa näytellen, mutta mukavuudenhalu vei tietysti tästäkin vähästä voiton. Sittenkin on minun luonnolleni ominaisempaa nauttia kiireestä, naputella arvostelu Pulkkisen romaanista juuri ennen kuin päivällinen mukavalla hinnalla tofua tarjoavassa halpakiinalaisessa on pakko lähteä suorittamaan ehtiäkseen vielä varhaisillan mukavaan kokoperheen fantasiaelokuvaan.
♥ "Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut" on vieläkin mukavampi kuin kuvittelin sen olevan eli varsin tyhjänpäiväinen niin elokuvana kuin fantasianakin. Se on samanlainen epäyllätyksetön B-budjetin filmi kuin "Splice", jollaisia ei enää muistaisi olevankaan tänä Pottereiden & muiden megapläjäysten aikakaudella, jollei vakaa kyllästyminen efektisälään ajaisi näkemään jotain muutakin.
"Adèle"-elokuva on niin ikään niitä fantastisuudessaan pienimuotoisia filmejä, jotka voi hyvin jättää pizzakupongilla lunastetun DVD-bonuksen asemaan. Luc Besson ei ole antanut tähän projektiin muuta omaperäistä kuin nimensä ohjaajan krediittiin. No, ainoana vaihtoehtona olisi ollut katsoa "The Last Airbender", joka kuulostaa Hollywoodin viimeiseltä pieruvitsiltä.

 

12.9. Helsingistä palatessaan lapsi on entistä vilkkaampi, puheliaampi ja sosiaalisempi. Siis sekä kiltimpi että häijympi itsellisyydessään.
Ensimmäistä kertaa hän kiipeää pyjama päällä syliin ja ilmoittaa lukevansa myyrälle iltasadun. Leikkiessä hän väsyttää itsensä entistä nopeammin ja totaalisemmin, mutta huomiokyky ei ole virkeimmilläänkään entistä keskittyneempi vaan intensiivisempi. Pitkästä aikaa hän itse taas vaatii päästä potalle ja tekee sen ajoissa.

♥ Opinko itse mitään yhtenäkään sunnuntaina elämäni aikana?
Tuskinpa sain tänäänkään muuta AJATELTAVAA kuin radiostani kuulemani Markku Pölösen toteamuksen, että elokuvan dialogi pitää olla sellaista, että yksistään sen pohjalta lukija EI voi tajuta elokuvan tarinaa. Tämän kertoi opettavansa lefffakässärin kursseilla "Yksi lensi yli käenpesän" -filmin avulla.
Ajatus on niin intuition vastainen, että sen täytyy olla totta.
♥ Tosin Pölösen omia elokuvia katsoessa ei voi kuin ihmetellä, olisiko niissä SITTENKÄÄN ollut mitään mieltä, vaikka niissä olisi ollut kiinnostavaa dialogia. Tuskinpa.
♥ Mutta Pölönen itse on jumalaisen taitava jutustelija. Jos kaikki elokuvaohjaajat olisivat sellaisia ei mitään teattereita tarvittaisikaan.

 

 

13.9. Kun maanantaista selviää niin tuntee selvinneensä viikosta. Kymmentuntisia päiviä on toisaalta luvassa vain alku- ja loppusyksystä, kun pieneksi piiriksi supistunut proseminaari on vilkkaimmillaan.
Taaksepäin katsoessa eli perjantaisin saapuvan sanomalehden noteeratessa tuntuu syksy kuluvan hurjaa vauhtia - mutta eteenpäin maanantaisin katsoessa ei lukukausi tunnu edes kunnolla startanneen.

♥ Illalla sataa kaatamalla ja vanhemmat tulevat kyläilemään, mikä osaltaan lisää talven tuntua. Alma saa lahjaksi sisäteltan, jota voisi käyttää myös koirien kouluttamiseen.
Vapise, olohuonesapiens.

 

15.9. Sataa ja myrskyää niin, että syksy tuntuu ylivoimaiselta kuin luonnollinen kuolema ikään. Yliopiston tämänhetkinen vastarintaliike onkin esittänyt toivomuksen mustaan työasuun pukeutumisesta - niin kauan kunnes yliopiston hallinto suostuu kuuntelemaan työntekijöitä ja opiskelijoita muutospäätöksiä tehdessään.
♥ Suruun sopeutuneen työpuku ei kuitenkaan itsestäni tunnu mielekkäältä strategialta, etenkin kun akateemiset ihmiset muutenkin ovat keskimääräiseltä ilmiasultaan kuin hautaustoimiston tapetti.
Toisaalta jätän tänään osallistumatta myös yliopiston strategiaa käsitelleeseen "keskustelutilaisuuteen" - nykyisen hallinnon kyky ja halukkuus keskusteluun kun on ihan samaa luokkaa kuin se oli Turun yliopistossa suurten rakennemuutosten kaudella.

♥ Kaikkia pakkodiskursointeja ei voi kuitenkaan paeta. Tänään joudun istumaan lapsen VARHAISKASVATUSSUUNNITELMAKESKUSTELUUN, joka on juuri niin aikuista ihmistä nöyryyttävää kuin mitä kasvatushallinnon ammattilaiset voivat keksiä. Keskustelun rungoksi on annettu kaksisivuinen paperi, johon on PAKKO täyttää vähintäänkin ne kohdat, missä vanhemmat ja kasvatusyksikkö (=päiväkoti) sopivat YHTEISISTÄ TAVOITTEISTA tietyn lapsen kasvattamiseksi.
Käytännössä paperiin voi raapustaa ihan mitä tahansa psykobabblea sattuu radiosta kuulemaan, kaikki menee täydestä, mutta olennaista näissä tällaisissa kasvatushallinnon rituaaleissa onkin se miten aikuisten ihmisten on pakko suhtautua täysin kaavamaiseen psykolöpinään kuin sillä olisi jokin ERITYINEN MERKITYS juuri heidän lapsensa kohdalla.

Disclaimer: Päiväkoti sinänsä voi olla varsinainen lintukoto ja kylämäinen olohuone lapsen kannalta, niin kuin meilläkin on ollut onnea saada naapuriimme. Mutta psykopuhe tuottaa kasvatushallinnon avustuksella vieläkin suurempaa tuhoa kuin median kautta. Tuloksena on ihmistietämyksen asuun pukeutunutta puhdasta byrokratiaa, jota "kasvatustieteeksi" naamioitu automaatti siunaa ja suojelee kuin vipuvatikaani symbolisarjojaan. Puhdas byrokratia on niin ohutta ilmaa, että se tunkeutuu aivan mihin tahansa lintukotoonkin ja hapattaa ihmisten väliset asiat, miten kylämäisen pienimutoista se onkin.

 

16.9. Vanhemmat viipyivät NELJÄ PÄIVÄÄ kylässä. Yhtä ylentävää kuin kutsuisi mitkä tahansa kuulapäiset rasistit vieraikseen.
Jossain lukion ja yliopiston välissä pitäisi olla ihmistuntemuksen yleisopinnot, joissa neuvottaisiin, miten monella tapaa hienotunteisesti itsenäisen ihmisen tulee katkaista siteensä sukuun ja perheeseen. Muutoin ei ihmisarvoista elämää voi kuvitellakaan viettävänsä samalla planeetalla kuin nuo evoluution porraskäytävässä jonottavat nimenhaltijat.

♥ AINOA motivoiva puoli (jääkaapin täyttymisen lisäksi) vanhempien vierailussa on se, että kotoa häipyy entistäkin vilkkaammin työpaikalle.
Eilen oli siis oikein tuplamotivaatio työskennellä viidennen kolonnan miehenä yhteiskunnan takarintamassa, naputella loppuun kymmensivuinen muistio James&Mendlesohnin scifi-oppaasta. Ja Cadiganin romaanista arvostelua tehdessä joka toinen kappale siirtyi sekin osaksi muistiota: miksi tuhlata arvokkaita aivoituksiaan (kyberpunkista) sanomalehteen, kun ne voi ikuistaa kirjaan, jossa ne saavat aivan toisenlaisen arvon?
Tätä kysymystä ovat tietokirjojen ammattilaiset varmaankin naureskelleet partaansa jo monta vuosisataa.

 

17.9. Pe. Vasta tänään huomasin, että minulla ei ole toimivaa kirjastokorttia yliopiston kirjastoon. Kaikki akateemiset tutkimukset, joita olen viimeisen kolmen vuoden aikana tarvinnut, olen joko tilannut netistä tai lukenut e-kirjoina yliopiston tarjoamasta, loputtoman laajasta kokoelmasta.
♥ Muutenhan tämä kirjasyksy on osoittautunut aivan yhtä perinteiseksi kuin kaikki edellisetkin, vaikka viime keväänä kustantamot kohkasivat sähköisen kirjan syksyjulkaisuista sellaisella innolla, että Kokoomus olisi voinut vaatia vielä yhtä ylimääräistä ydinvoimalaa niiden kaikkien kirjojen (tai lukijoiden) pyörittämiseksi.

♥ Kaipa lyriikkaa voisi käyttää tässäkin tapauksessa kirjallisen ilmapiirin undulaattina: jos runous näyttää tukehtuvan ilman nettipiuhaa, niin aikakausi on varmasti oikeasti muuttumassa.
Mutta siltähän ei alkuunkaan näytä. Päinvastoin, pisti silmääni NVL:n runokilpailun ilmoitus, jossa vaaditaan että joulukuun loppuun mennessä "[r]unojen tulee olla koneella kirjoitettuja".
Ja mistähän ne kaikki Remingtonit ja Olivetit oikein kaivetaan esille, ja montako litraa korjauslakkaa tarvitaan Suomeen täydennyksiä, jotta kaikki kaksisormijärjestelmään tottuneet bloggaajat saavat KONEKIRJOITETTUA "parasta ennen" -säkeensä luettavaan asuun Mäntän tehtaan sosiorullalle?

♥ Noin muuten uskon kyllä netin tarjoavan kohtuullisia mahdollisuuksia runouden LÖYTÄMISEEN. Esimerkiksi tällainen putkahti postilaatikkooni tällä viikolla - ja mielestäni se kyllä hakkaa Eino Santasenkin tuoreen kubistisen kokoelman kauniissa vinksahtaneisuudessaan:

Täydentää päivän sinua, anteeksi jos olen sekaantua tietosuojaasi, nimeni on Miss Fatima Mamadou, ikä 24, yhden, olen ainoa tytär myöhään tohtori Seydou Mamadou, Norsunluurannikon Länsi-Afrikassa, isäni oli henkilökohtainen neuvonantaja yhteyttä entiseen (valtionpäämies). Huomasin et tärkeä asema ennen kuin tein mieleni ottaa sinuun yhteyttä.

 

18.-19.9. Saimme viikonloppuvieraaksi herra Tapolan, pienen mustan kanin. Erityistä iloa tämä vaatimaton, hiljainen ja valpas vieraamme tuotti Almalle, joka alkoi nimittää sitä samantien "mun kaniksi".
Vaikka Alma on muutenkin suhteellisen hyväluontoinen lapsi, hänen aamuihinsa ja heräämisiinsä tuli erityistä muistamisen riemua siitä, että pupu löytyi aina tutulta paikalta vierashuoneen lattialta. Vähitellen kani teki kyllä tutkimus- ja juoksuretkiä pitkin asuntoa, mutta enimmäkseen se kökötti vierashuoneen matolla kuin vieraan älyn jättämä antennikorvainen monoliitti.

♥ Muuten viikonloppu olikin vain sadetta ja sadetaukoina suoritettuja ulkoilutuksia. Lauantaina ja sunnuntaina ei kuitenkaan tarvinnut kuin pari tuntia per päivä saadakseen loput "isommat" muistiinpanot editoitua osaksi tietokirjaa.
Sen sijaan aukkopaikkoja tietokirjassa on kymmeniä. Kerran viikossa teen niistä listauksen paperille, jotta kävisin niitä yksityiskohtaisesti lävitse. Sitten paperi katoaa turvallisesti johonkin hämärään...

 

 

20.9. Vaikka tämä olisikin vain välivuotinen notkahdus kirjamarkkinoilla niin jotain niiden syyskautinen laihuus kertoo koko suomalaisen kirjallisuuselämän hiljenemisestä.
Aivan kuin kirjailijat olisivat vetäneet parhaat käsikirjoituksensa takaisin pöytälaatikkoihinsa ja jääneet odottamaan rauhallisempia aikoja. Hehän tietävät, että edes markkinavoimat eivät myllää kirjaa niin ohueksi kuin se, että media ei ole kiinnostunut teoksesta.
♥ Aivan toinen maailmansa on tietysti se poseeraukselle perustuva kirjallinen julkisuus, jota television ja muudamien kirjallisuuslehtien haastattelut edustavat, mutta sekin on kovin vaatimatonta: aivan kuin Sofi Oksasen "saavutukset" maailmalla jättäisivät kotimaiset kirjoittajat nappulaliigan asemaan.
♥ Ja ehkä kirjasadossa ei ole montakaan teosta, jotka oikeasti olisivat kiinnostavia tuoreeltaan - paitsi pitkään hautoneiden kirjailijoiden teokset, niin kuin näkyi Joensuun rikosromaanin saamasta äimistyttävästä huomiosta.
♥ Itse odotin kovasti Markus Nummen uutta romaania, koska jo nimensä perusteella sen kuvitteli edustavan jotain mullistavan uutta Nummen tuotannossa. No, räväkän uuttahan se kyllä edustaa, mutta edes elokuvana se ei olisi järin kiinnostava - ja tuotannossa halvaantunut leffakässärihän se mitä ilmeisimmin on, vaikka romaaniksi naamioituna.

♥ On kotimaisille kirjailijoille onneksi, että kirjamessut ovat vasta lokakuussa, kun joulun läheisyys saa jo unohtamaan miten paljon KIRJALLISIA TAPAUKSIA olisi pitänyt vuoden aikana ilmestyä, mikäli suomalainen kirjallisusu olisi oikeasti elinvoimaista eikä vain valovoimaista. Ehkä se omituinen rauha jota kaltaiseni - kotimaista kirjallisuutta harrastava mutta ulkomaisesta elävä - kulttuuriloinen saa kirjamessuilta onkin se katakombimainen tunnelma, että pian nämä tuhannet ja tuhannet teokset ovat nekin vain edellisvuotista hyllyjen täytettä...

 

21.9. Toisinaan on pakko elää todellisuudenkin ehdoilla, sanoi scifisti.
Mutta jossain tuolla suuressa maailmassa on myös sellainen poeettisen oikeudentajun hallitsema todellisuus, jossa kirjat saavat kustannussopimuksen ensimmäisen virkkeen perusteella:
"As always, before the warmind and I shoot each other, I try to make small talk."
Liekö legenda vai myyntihuhu, ensimmäisen virkkeen merkitys kokee scifissäkin pian inflaation, jos koko teoksen tyylilaji ei ole yhtä kovaksi keitetty kuin aloitus. John Cluten kolumnikehujen ja Guardianin arvostelun perusteella tuo edellä siteerattu Hannu Rajaniemen kvanttivaras-kirja on kyllä täyttä tavaraa... mutta toinen juttu meidän suomalaisten scifistien kannalta onkin se, miten hallitusti postmodernin kvanttivarkaan virtuaalipersoonan saa suomennettua.
♥ Jotain esimakua ongelmaan antavat Hal Duncanin romaanien suomennokset, jotka tyylillisestä tarkkuudestaan huolimatta jättävät poeettisen sijaan paranoidin olon: entä jos tämä sittenkin olisi ymmärrettävämpää alkukielellä?
Toisinaanhan kotimaistakin spefiä lukiessa alkaa miettiä, josko tarina on outo vain siksi, että se on kustannusvaiheessa "käännetty" liiaksi koivuklapiproosaperinteemme ehdoilla.

 

22.9. Yliopistossa on niin tottunut loputtomiin ja tarkoituksettomiin virkaprosesseihin, että tämän päivän uutiset tiedekuntaneuvostosta tuntuvat nekin kuin spefiltä: vuoden verran pähkäiltyään ja tehtäväänsä väisteltyään on tiedekuntaneuvosto saanut aikaiseksi päätöksen Suomen kirjallisuuden professorin viran täyttämisestä ehdottaen siihen yksimielisesti Maria.

Tämä on akateemisen hallintotavan paradoksi: Sen kerran kun hallinto osoittaa pätevyyttä pystyessään arvioimaan yksilöiden pätevyyttä, se tulee osoittaneeksi yleisen epäpätevyytensä suoriutua yhtään mistään arvoihin liittyvistä asioista.

 

"

KIRJAILIJA KILPAILEE SOSIAALIPÄIVYSTÄJÄNÄ

Markus Nummi: Karkkipäivä
Otava 2010

Markus Nummi on julkaissut harvaan ja harkitusti. Esikoisteos vuonna 1994 oli virkamiessatiiri, jota seurasi lähetystarina Kiinasta. Näiden perään hän julkaisi runokertomuksen ja lastenkirjan.

Nummen uusin romaani Karkkipäivä on jälleen uusi lajinvaltaus, tällä kertaa kirpeän lähiökuvauksen puolelle: alkoholismin, perheväkivallan ja patologisen pätkäelämän arkipäivään.

Karkkipäivässä Nummi kuvaa sosiaalityön ammattilaisia. Tarinan keskipisteessä on todellisten ja kuviteltujen kauhujen keskellä elävä pieni poika. Hänen tarinaansa kertoo projekteihinsa turhautunut kirjailijahahmo, Ari.

Kirjailija Ari on sijoitettu samaan eettisen toiminnan eturintamaan kuin varsinaiset sosiaalipäivystäjät. Aikuiset osoitetaan yhtä avuttomiksi kuin lapset, joten lapset päätyvät turvautumaan aikuisten päiväkuvitelmiin.

Tällaisessa urbaanin pahoinvoinnin kuvauksessa ei ole yllätys, että pahin konna on kiireinen naiskonsultti. Konsultti on eristänyt itsensä äidin roolista lääkkeillä: hänelle jokainen päivä on "karkkipäivä".

Laimennettua lähiörealismia

Karkkipäivä kelpaisi sellaisenaan elokuvan käsikirjoitukseksi. Dialogiensa runsaudessa se on tolkuttoman pitkä ja junnaava, vaikka Nummi onkin yksi taitavimpia ikä- ja ammattikielen jäljittelijöitä.

Karkkipäivässä kahden ammattikielellä havaitsevan ihmisen maailma törmää lapsen kieleen ja havaintoihin.

Parodisen kirjailijahahmon avulla raaka lähiörealismi esitetään maanläheisempänä verrattuna siihen tarinaan, jonka oletusarvoinen kaunokirjailija aiheesta somistaisi.

Moinen metatason käyttö osoittaa kyllä enemmänkin kirjailijan laiskuutta ja varovaisuutta kuin kiinnostusta tulkintamahdollisuuksien moninaistamiseen.

Aivan kuin aikuisten avuttomuuden ja lasten turvattomuuden kuvaamisessa olisi sinänsä jotain niin naiivia, että kirjailijan tarvitsisi puolustautua fiktion taakse?

Markku Soikkeli

"

 

23.9. To. Kävin eilen etsiskelemässä Duncanin Vellumia kirjakaupoista, mutta teos oli lähes kadonnut hyllyistä. Teoksen ilmestymisestä ei ole vielä vuottakaan, mutta genrekirjallisuutena siihen suhtaudutaan kuin edellisvuotiseen sienipurnukkaan kellarin perukoilla.
Eipä silti, kirjastolainan lisäksi en ollut itsekään teokseen uudelleen koskenut, odottanut vain, että sen sekopäiset tarinalinjat saisivat jonkinlaisen koodiavaimen diptyykin kakkososassa.
Nyt kakkososaa arvostelua varten lukiessa ei voi kuin ihmetellä, josko tällaisten kirjojen suomentajat olisivat niitä, joilla on paras koodiavain kokonaisuuden tulkitsemiseen. Sekä Vellumin että Musteen suomennos on poikkeuksellisen hyvää siihen nähden, mitä scifi-käännökset keskimäärin ovat, eivätkä ne mitenkään muuten voisikaan herättää kustantajan kiinnostusta. Niinpä kääntäjällä täytynee olla jokin sellainen kosketus kirjoittajakohtaisen kielen salaisuuteen, joka pitää näitä harsoisia järkäleitä kasassa.

♥ Suomalainen keskisuuri kustantaja kysyi kerran, minkähän vuoksi Heinleinin Stranger in a Strange Land on jäänyt suomentamatta, vaikka sitä pidetään yhtenä scifin tärkeimmistä teoksista - ja kirjan ilmestymisestäkin on sentään jo puoli vuosisataa. Pidin silloin kysymystä mielettömänä: kuka hullu jaksaisi lukea Heinleinin hippisekoiluja nykypäivänä?
Mutta Duncanin romaaneja lukiessa tulee mieleen, että ihan tuoreelta saattaisi Heinleinkin nykyään tuntua.
♥ Näiden teosten GENREarvo onkin sitten toinen juttu. Duncanin teokset ovat epäilemättä samanlaisia TAPAUKSIA kuin Byattin Riivaus oli romanssigenren kannalta: genreharrastajat lukevat niitä genre-elementtien yllättävästä outoutumisesta riivatusti nautiskellen. Mutta kuinka selittää "tapaus" kirjan sisältä käsin???
♥ Ja koska Duncanin "tapaus" ei ole yhtä tiukasti rajattavissa kuin Byattin akateeminen täsmäromaani, niin kirjan tulkitsemisen tekee vain vaikeammaksi se, että Duncan on erittäin innokas puhumaan kirjastaan - ilman että kirja kuitenkaan muuttuu yhtään ymmärrettävämmäksi.
♥ Jotakuinkin täydellinen postmoderni lukutuote voisikin olla tässä tapauksessa äänitiedosto, jossa kirjailija selittää kuusi viskinhuuruista tuntia jättiteostaan, jota kenenkään ei tarvitse välttämättä lukea.
Joskus sisäistetty maailma olisi niin paljon kiinnostavampi kuin sen pakottaminen kansien väliin.
Joskus kirja kannattaa lukea vain jos kirjailija on oikeasti cool. Duncan on, Neil Gaiman ei.

♥ Varhaisneron Duncanin romaanit - erotuksena Byattista - ovat niitä, jotka saavat kriitikot vilkuilemaan sivuilleen mitä hittoa muut mahtavat tästä ajatella: onko tässä sekasotkussa jokin yhdistävä tarkoitusperä, joka liittyy myös kirjallisuuteen?
Vaatii kriitikolta päästä edes niin pitkälle kuin mitä Thomas Wagner (SF Reviews.net) toteaa: "Duncan settles for being impressed with his own book's coolness, displayed with all the glossy superficiality of a Vertigo graphic novel."

 

♥ Suomalaisen kirjailijakentän scifistisin varhaisnero on Paavo Haavikko. Kustantamo Otavan verkkosivujen mukaan "Haavikon esikoisrunoteos Tiet etäisyyksiin ilmestyi ylioppilasvuonna 1931", mistä päätellen Paavo on debytoinut valkovaippoineen alle vuoden ikäisenä!

 

24.9. Hyväksyntäkirje puolueeseen tuli kaksi viikkoa sitten, mutten vieläkään tiedä, mikä MERKITYS asialla oikein on - muuta kuin että olen tullut tukeneeksi Vasemmistoliittoa 90 eurolla.
Kirjeen mukana tuli kaikenlaista krääsää, mutta esimerkiksi Kansan uutiset pitäisi erikseen tilata seuratakseen... jos ei nyt puoluetta itseään niin maailmantilaa enemmän vasemmalta kuin Erkko-mafian paperinippu antaa myöten.
♥ Sikäli puolueeseen liittyminen on yhtä tyhjä ele kuin että Pride-iskun jälkeen ihmiset liittyivät Setaan tai että paljon työkseen lentelevät ihmiset ja poliitikot maksavat vapaaehtoisen lentoveron Maan ystävien tilille.
♥ Hitto, Suomen Glorantha-seuran jäsenmaksu olisi ollut vain 10 euroa ja sieltä olisi saanut sentään koko maailman väsäiltäväksi uusien kavereiden kanssa. Vasemmistoliiton jäsenyys ei, siihen verrattuna, muuta tuo kuin että saa istua sateenkaari-badge rinnassa odottamassa vappukulkuetta. Enää n. 220 aamua.

 

25.9. Lauantaista tuli niin lämmin, että olisi voinut istua t-paidassa pihalla, mutta Saaran & Alman lähdettyä kyläilemään istuinkin vain sisällä editoimassa tietokirjaa.
♥ Katselin välipalaksi kirjastosta lainatuista Star Trek -bokseista vanhoja jaksoja, siinä määrin kuin niistä mitään hupia enää irtoaa. Ensimmäiset viisi minuuttia ongelmatilanteen rakentaminen on tiivistä ja tarjoaa aina jonkin uuden selittämättömän elementin, sitten seuraa viisi minuuttia suhteellisen nopeaa draamallista puuhastelua, jonka jälkeen voikin hypätä 20 minuuttia tyhjänpäiväistä dialogia ja lavasteissa hiiviskelyä ylitse.
♥ Ainoa kiinnostava löytö oli jakso "Turnabout Intruder", sarjan viimeinen episodi (jonka kriittinen (ja spoilaava) esittely löytyy YouTubesta), jossa Shatnerin näyttelijätyyppi pääsee kerrankin oikeuksiinsa: hän esittää erityisellä intensiteetillä machokapteenia, jonka ruumiiseen on siirtynyt raivoisa naisnero. Ajankohdan scifiin nähden pelkkä idean kokeilukin tuntuu hämmästyttävän queerilta: viimeinkin tilaisuus Kirkin ja Spockin ensimmäiselle hellälle kohtaukselle, miljoonan pienen slash-kirjoittajan orastavalle sense-of-gender -elämykselle.
♥ Lisäksi tuossa linkin takaa löytyvässä esittelyssä heitetään kaksi kiinnostavaa ajatusta.
Ensinnäkin tv-jakso oli 25 vuotta edellä aikaansa kuvaillessaan naispuolista avaruuslaivan kapteenia. Ja, toiseksi, radikaaleinta onkin se, että Kirk jakson perusteella voisi vaihtaa sukupuolta ihan vain päättämällä niin.
Tämähän selittäisi miksi Starfleetissä ei ole naiskapteeneja: he ovat jo muuttuneet miehiksi!

 

26.9. Lämmintä päivää seurasi pakkasyö. Aamulla mittari näytti viisi astetta, pohjoistuuli heilutteli työhuoneen kaihtimia.
Ei huvittanut lähteä lapsen kanssa metsään, vaikka olisi ollut kuinka kirkas nuuskamuikutlähtevät-sää.
Kokeilin vieläkö Almaa jaksaa kuljetella kantorinkassa, siltä varalta, että jokin reippaampi viikonloppu tulisi eteen. Kävelimme Annikille saakka, mutta kortteli oli taas kovin tyhjillään. Sen perusteellinen remontti alkaa ensi keväällä ja tapahtumia ym voi seurata, tietysti, netistä.
Okei, ensi kerralla menemme vain Kotipizzaan asti ja palaamme kotiin netin ääreen, kun etsimme kylää kaupungista.

 

 

27.9. Viikonloppuina ei yleensä tarvitse sähköpostista välittää, mutta tällä kertaa sinne tulvahti sellainen määrä vihameilauksia, jo torstaista lähtien kylläkin, että piti ottaa kaksi askelta taaemmaksi koneesta. Omaa tyhmyyttäni sen toki aiheutin, kirjoittamalla tässä blogissa aiheesta piip sellaisella tavalla, jossa useampikin herrasmies koki arvoaan loukatun.
Niinpä kiireesti sensuroin viime torstain merkinnöistä merkitsevät pari riviä ja lupasin piip'in johtajalle, etten enää vastaisuudessa puhu mitään aiheesta piip.
Yleensä kukaan samaisista herroista ei tietenkään tuhlaisi aikaansa tänne blogosfäärin hoitamattomaan nurkkaukseen, mutta tällä kertaa joku virkeä nettipoliisi onnistui mobilisoimaan kaikki mahdolliset tahot, joiden saattoi kuvitella nauttivan näpäyttämisestä.
♥ Toisaalta sain ihan ansaitun muistutuksen siitä, miten laitosmainen työ kaventaa näkemään salaliittomaista tiedepolitiikkaa sielläkin, missä tutkijat oikeasti pyrkivät neutraaliin arvioon. Toisaalta huomasin olevani aivan yhtä konservatiivinen käsityksissäni oppiaineesta itseisarvona kuin ne, joiden taantumuksellista tiedehallintoa kommentoin.
Eikä tällaisia ominaisuuksia itsessään tarvitsisi nähdä, jos tyytyisi siihen, että piip'in sisäinen rauha on kuitenkin aina tekemällä tehty rauha ja oma asema on siinä yleismies janhusen, joka vain hoitaa tehtävänsä ja "omalla ajallaan" lausuu sitten mielipiteensäkin.

 

28.9. Ti. Ainoa tapa saada tekstityö etenemään on antaa sille deadline-paikkoja kuin hylkeelle hengitysavantoja, joissa projekti joutuu kosketuksiin todellisuuden kanssa. Scifi-käsikirjan dedikset ovat tietysti menneet ja tulleet viimeisen 4 vuoden aikana jo useaan kertaan, mutta silti uusia tarvitaan - en ole esimerkiksi uskaltanut printata vielä yhtäkään versiota, jotta kokonaisuuden mahdolliset heikkoudet eivät alkaisi masentaa.
♥ Tänään sitten esittelen miltei-valmista-projektia jk-sempassa. Paikalla on vain 5 ihmistä, mutta tärkeintähän on tosiaankin se tekstin ja todellisuuden kohtaaminen, vähän kuin kutsuisi jääkarhut ainokaisen avantonsa reunalle, niin kauan kuin jääkarhuja tai joutilaita metaforia tässä maailmassa vielä piisaa.

♥ Edelleenkin olen myös vakuuttunut, että näinkin esoteerisista aiheista kuin scifistä kirjoittaminen on se syy, miksi olen hukannut päästäni palasia viime kuukausina, unohtanut henkilötunnukseni niin yliopiston kuin pankinkin osalta, kun aiemmin juuri numerot olivat niitä asioita, jotka pinttyivät mieleen kuin tatuoinnit.
Tänä iltana kotiin tullessa hukkaan taas palasen lisää: pellille jääneitä kovia ranskanperunoita pureksiessa raksahtaa kokonainen hammas irti. Kyseessä on sama retkihammas, josta irtosi pala viime kesänä mökkireissulla. Mutta ei voi syyttää Siilinjärven hammaslääkärin valujälkeä: kaikki mitä hampaasta jää kraateriksi on se muovivalu.
Jos TÄMÄ ei ole erinomaisen kiusallinen symboli scifistä niin mikä sitten?!

Koska hampaan irtoaminen on unien peruskamaa, muuttuu varsinainen uni sitten erityisen todentuntuiseksi painajaiseksi. Musikaalilavastetta muistuttavalla kadulla sivulleni kävelee kaksi musikaalin tavoin erottuvasti pukeutunutta tummaa miestä, molemmilla keltaruskeat samettitakit ja kirkkaan valkoiset paidat. Unimieleen tulevat lähes helpottuneena kaikki rasistiset oletukset ulkomaalaisista Suomessa. Alan huutaa apua, samalla kun tanssin tavoin yritän väistellä molempien miesten veitsiä, käytän KÄSIKIRJOITUSNIPPUA kilpenäni. Näen että läheisestä kahvilasta ryntää ulos sen hoitaja harjanvarsi aseenansa, näky on pelkkä varjokuva aivan kuin jossain animaatiossa. Joudun väistelemään enää toista hyökkääjistä, itseäni kymmenisen vuotta vanhempaa ja täysin hollywood-gangsterin näköistä miestä. Ja siihen uni katkeaakin, koska se edelleen on liian ahdistava, kaikesta oudosta teatraalisuudestaan huolimatta.

 

29.9. Tampereen hammashuollolla on kehno maine, mutta vaihteeksi onni potkii tai sitten kunnallinen hoito on muuttunut kunnialliseksi. Pääsen läpi minuutissa ajanvaraukseen ja saan ajan huomiseksi aivan työpaikan viereen. Rohkaistuneena menestyksestä päätän varata saman tien ajan myös vasektomiaan. Mitäpä ei mies tekisi vähentääkseen tuskaa maailmasta?

♥ Illalla harvinainen lautapelisessio, saamme sekä Nixun että Jaakon vieraaksemme. Ruokana kalakeittoa ja punaviiniä, mikä ei ole pelkästään hyvä idea, jos seuraavalle aamulle on varattu kaksi lääkärivastaanottoa.
Unessa sekoittuvat taas monet viikon tapahtumat. Ensin osallistumme suvun yhteiselle kirpputorille, johon on tyhjennetty jokin kuolinpesä, saamme pari muovikassillista tavaroita. Mutta kun istumme kahvilan nurkkauksessa, joku viiksekäs rokkitähden näköinen mies tulee ja ottaa kassit itselleen. Avunhuudot saavat kahvilan ulkopuolelta isosta telttatilasta ihmiset pysäyttämään varkaan, raahaan kasseja takaisin poimien kaikenlaisia maahan pudonneita vanhoja vaatteita, osin nolona, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tunnu olevan.

 

30.9. Työterveyslääkäri ei ole uskoa korviaan, kun sanon hakevani lähetettä vasektomiaan. Hämäläisen hätäilemättömään tapaan hän alkaa googlailla, mitä hittoa hänen velvollisuutensa on tehdä.
Mietin, pitäisikö minun sanoa, että sterilisaatio ei suinkaan liity työtehtäviini, jottei hän ottaisi hohtimia esille ja sanoisi että hoidetaanpas ongelma sitten saman tien ja minä sanoisin että jaa jaa päiväkirurgiaksiko sitä nykyään kutsutaankin.
Mutta ei. Istun hiljaa niin kauan, että hän saa yksisormijärjestelmällään vierailtua ties millä Lääkärit ilman raajoja -sivustolla. Sitten hän löytää pakolliset kysymykset, jotka hänen täytyy tehdä ja harteitaan vertauskuvallisesti kohauttaen sanoo asian siirtyvän erityishuoltoon jne.

Tuntia myöhemmin käyn sitten hammaslääkärillä, joka on kuin toiselta planeetalta työterveyslääkäriin verrattuna: joviaali, järkevä, ja tehokas. Hän kiskoisi kehnon hampaan jämät pois leuasta jos suinkin ehtisi, mutta arvelee mukavammaksi vaihtoehdoksi hoitaa juurten hävitys kaikessa rauhassa jollain myöhemmällä vastaanottoajalla. Myönnyn oitis. Dostojevskilainen kellaribuddhismi kannattaa aina siirtää siihen hämärään tulevaisuuteen, missä hampaanpoistotkin suoritetaan jollain huomispäivän scifistisellä ihmeaseella. Kehity, kehitys, kehity.

 

1.10. Pe. Tänä vuonna Turun messuille järjestettyä runokritiikin seminaaria oli kuuntelemassa vain kourallinen (21 kpl) ihmisiä verrattuna viime vuoden menestykseen, mutta sisällöltään seminaari oli jopa antoisampi ja asiassa pysyvämpi.
En tykönäni usko, että nykyrunoudella on muuta tehtävää kuin toimia analyysinä siitä, mitä nykyrunous voisi olla, mutta tuo itseensä sulkeutunut seurakunta nykyrunouden tutkijoita ja kirjoittajia ja kriitikoita harjoittaa tehtäväänsä sellaisella järkkymättömällä terävyydellä ja itsekritiikillä, että tuloksena ei olekaan samanlaista narsistista nöyhtää kuin suomalaisessa kuvataiteessa vaan ihan oikeasti jännittävä tekstipyörre joka ei osoita hiipumisen merkkejä, kiitos nettiajan tuottaman historiattomuuden.
♥ Nykyrunouden ystävissä on myös sellaista vilpitöntä uskoa kirjallisuuteen, mitä ei muualla näekään - kuin ehkä eläkeläisten lukupiireissä.
Kun kirjallisuusjaoksemme pj Virpi totesi täysin hyvässä semppahengessä, että "suuret kustantajat eivät pysty julkaisemaan niin paljon lyriikkaa kuin olisi tilausta", niin ajattelin jo SEURAAVAA sukupolvea nykyrunouden harrastajia, jotka eivät edes tunne mitään muuta tapaa puhua runoudesta kuin anonyymi trollaaminen tai kasvokirjassa koohottaminen.
Millainen tilaus SEURAAVALLA lukijasukupolvella on runoudelle, kun he astuvat turkulaisen jatsibaarin pietarilaiseen hämärään?
"Iso kinnunen ahtojäillä, kiitos."?

♥ Illalla kävin hotellimme läheisessä jatsibaarissa kuuntelemassa tuota ESITETTÄVÄÄ nykyrunoutta, joka on vielä astetta VAIKEAMPAA kuin julkaisukelpoinen nykyrunous. Paikalla oli saman verran ja samaa väkeä kuin päivällä seminaarissa, kaikki tunsivat toisensa ja naurahtelivat kannustavasti toistensa esityksille.
Mahtavaa heille.
Minä lähdin sarjakuvakuppilaan lukemaan Mustanaamion kirjepalstaa. Olin virittynyt vastaamaan suuriin arvoituksiin, vaikka samalla hetkellä näin silmäkulmastani Hal Duncanin kävelevän sisään baariin kuin kosmisen kohtalon piirtämä huutomerkki.

Q: "Tietääkö Mustanaamio kuka surmasi JFK:n?".
A: "Hyvä nimimerkki Epätietoinen. Tietysti Mustanaamiolla on vastaus näihin ihmismielen suuriin arvoituksiin. Mutta edes Mustis ei voi olla varma siitä, mihin hittoon nykyrunoutta oikein tarvitaan. Mustanaamio on hyvä hyville ja anhavalainen korkeamodernismi paha pahoille (Vanha viidakon sanonta)."2

 

2.10. Alma on ollut koko viikon poikkeuksellisen väsynyt, mutta ilmeisesti hänkin nukkuu erityisen hyvin hotellin hiljaisuudessa. Niinpä hän on kotimatkan Tampereelle aivan erilainen kuin koskaan aiemmin junassa. Joudumme istumaan kahdestaan tavalisen pikajunan tuoliparilla, mutta hän katselee kiltisti maisemia ja jutustelee siitä mitä näkee ja mitä on eilen äitinsä kanssa nähnyt Turun kukkuloilla minun häröillessäni kirjamessuilla ja -baareissa.
Kotiin tultua hän syö kiltisti ja nukahtaa jälleen pitkille rauhallisille päiväunille.
Totisesti kirjamessuilla on sivistävä vaikutus.

♥ Varsinainen messukirjasaalis on tänä vuonna vaatimaton, koska mitään erityisen kiinnostavaa ei kotimaisilla markkinoilla ole luvassa - ainakaan kaunokirjallisella puolella. Snellmanin Parvekejumalat, Verrosen Kirkkaan selkeää ja Kähkösen 30-lukukirja ovat sellaisia, joista voin kuvitella vielä kirjoittavani kritiikkikolumnin. Faroksesta saan de Bergeracin "Matka kuuhun", jota en ollut edes huomannut suomennetun, vaikka kyseessä on yksi proto-scifin tärkeimmistä teoksista. Sattuipa siis onnekkaasti. Alasalmen "Koirapäinen pyöveli" on puolestaan juuri tullut arvostelukappaleena ja Järvelän "Zombieta" unohdan pyytää, vaikka nämä kaksi ovat niitä kirjoja, jotka voivat yllättää takavasemmalta niin kuin täydellisen jokaisen kirjan aina pitäisi.

 

6.10. On edelleenkin mysteeri, miten helposti ja nopeasti Alma kotiutui päiväkotiin. Kun häntä menee hakemaan iltapäivällä, hän näyttää niin riemastuneelta ja helpottuneelta kuin elinkautisvanki jolle yllättäen muistutetaan, että hän onkin edustuskansalainen ja pääsee suoraan tämän maailman lähtöruutuun kulkematta hankalimman kautta.
Koska lapsiparalla ei ole mitään käsitystä edes päivien rytmittämistä viikoista, hän saattaa kuvitella milloin tahansa kesken lauantain, että huomenna mennään taas päiväkotiin eikä hän silti murehdi sitä. Toisaalta taas yksittäisinä aamuraivarin hetkinä hän voi ilmoittaa ensitöikseen "ei mennä päiväkotiin", mutta viisi minuuttia myöhemmin muistaa riemastuneena olevansa menossa juuri sinne.

♥ Aikuisen ihmisen suhde viikkoaikaan taas on läpensä kieroutunut ja ahdistava. Tiistaina tuntuu kuin viikko ei millään ottaisi alkaakseen, mutta keskiviikkona viikko on jo hälyttävästi menossa ohitse, ilman, että riittävästi tekstityötä on saanut aikaiseksi yhä hämärämmiksi muuttuviin deadline-rajoihin saakka.
Tuuminkin, että ottaisin ehdottomaksi aikarajaksi nyt 27. lokakuuta, jolloin Alma & Saara lähtevät pitkälle syysretkelle Ruotsiin. Itse voisin mennä muutamaksi päiväksi Tukholmaan KÄSIKIRJOITUKSEN kanssa, keskittyä editoimaan siten, että mukana on myös vielä yksi runsaasti hyödynnettävä lähde. Kun esimerkiksi tähän mennessä Lockhurstin sf-historiikki on auttanut korjaamaan käsityksiä uuden aallon scifin, feministisen scifin, ja kyberpunkin merkityksestä, niin vielä en ole paljoakaan katsonut, mitä Adam Robertsin vastaavan tuoreehko (2005) historiikki sanoo samoista aiheista - juuri sillä perustein että Roberts piti Lockhurstin kirjaa parempana kuin omaansa.

♥ Ja miksikö juuri Tukholmaan? Koska se on kuin toinen planeetta verrattuna Suomeen, SIITÄKIN huolimatta, että samanlaiset äärioikeistolaiset oireet vaivaavat Ruotsia kuin Suomea - ja samalla Tukholma on tutun tylsä, vailla minkäänlaisia turistihoukutteita.
Ja sitten taas... jos hiilijalanjäljen suuruuden hetkeksi unohtaa ja KUVITTELEE matkailunsa olevan osa duunia (professorikin palasi juuri Kanadasta saakka...) niin voisinhan viettää muutaman päivän editiomatkan yhtä hyvin vaikkapa Prahassa...

♥ TÄMÄN päivän scifi-matka: tänään on +13 astetta lähimmän tähden valossa, poljen vastatuuleen kaupungin ulkopuolelle ja aina IKEAlle saakka, totta!, hyvin aikomuksin ostaa lapselle kylppärijakkara, jotta hän voisi omatoimisemmin pestä kätensä ja kasvonsa jne. Tosiasiallinen syy pyöräilyyn on tarve päästä edes pariksi tunniksi pois keskustan ja duunin äärestä, OLLA AJATTELEMATTA AIKAA juuri siinä hypermodernin maailman tyhjiössä jonka vain matka IKEAn esinegalaksiin voi aiheuttaa.

 

7.10. Vielä aamu-uutisissa sanotaan, että Unkarin alumiinitehtaan myrkkyvuoto ei voi mitenkään yltään Tonavaan saakka, koska sinne on vuotopaikalta 70 kilometriä. Vain muutama tunti myöhemmin uutisissa kerrotaan Tonavan varressa tehdyistä mittauksista: myrkkyä on välitynyt jo sinne saakka.
Ei ole montakaan vuotta siitä, kun unkarilaiset riehaatuivat Romanian puolelta Tonavaan virranneesta saasteesta, mutta nyt tuo maatalouden mahtimaa saa kärsiä nahoissaan jokaisesta teollisuudelle ja modernisaatiolle tekemästään myönnytyksestä, kaupunkilaistumisesta, joka osaltaan on syypää siihen, että Unkari toimii myös uuden eurooppalaisen äärioikeiston näyttämönä.
Unkari näyttää tervapöpöltä... mutta niin näyttävät kaikki muutkin valtiot, vaikka pesevät käsiään EU:n virkamiespisuaarissa sen minkä jaloiltaan ehtivät.
♥ Viime vuosien Unkarin matkoilla on tuntunut lähes koomisen hämmentävältä se, miten noloja kelpo ihmiset ovat maansa luisumisesta oikeistolaiseen politisointiin ja vormufasismiin - mutta nyt kun TÄKÄLÄISET eli soinilaiset mustapaidat ovat kannatuslukemissaan saaneet kotimaiset kolumnistitkin nostamaan silmänsä puoluekarsinoiden ylitse niin yhtään MITÄÄN ILMIÖTÄ ei voi pitää enää "NIIDEN" tapaisena ongelmana ja jäänteenä tietyn järjestelmän ajoista.
Ei ole enää mitään "niitä", ei lännen itää, ei idän länttä.
On vain tervettä diversiteettiä ja sitä uhkaavia puhtauden vaatimuksia, jotka vähät välittävät siitä miten heidän puhtaaksi vaatimansa maaperä on kotimaisen teollisuuden poispilaamaa.
Joka ainoa puhtauden vaatimus joka Euroopassa nostaa nuppuaan "kelpoihmisten" keskeltä tapahtuu saman tien ja aivan samoista rakenteellisista syistä koko maailmassa.
Koko planeetta on kuin "paikka paikan päällä", enemmän parsittuja saumoja kuin kudosta, joka kestäisi saumojaan kauemmin.

♥ Tänään suoritettua: tehty yksi arvostelu, memotettu loput Luckhurstista ja yksi artikkeli koneelle ( Lance Olsenin tyylipuhdas dekonstruktio Gibsonin romaaneista), ohjattu yhtä esitelmää ja keskusteltu taustoja yhdelle kokoukselle.
Mutta mihin ihmeeseen kaikki VARSINAINEN TYÖAIKA on mennyt?
Käytin intialaisessa vajaat puoli tuntia puhvettilounaan syömiseen, mutta tuntuu kuin päivästä ei olisi mitään muuta jäänyt jäljelle kuin ähkytäysi vatsa, monitorin väsyttämät silmät ja maksimissaan kaksi omaperäistä ajatusta, joita ei saa mahdutettua edes mihinkään kolumniin saati asiantuntijuutensa todisteisiin.
Ja sehän se kuitenkin, aina ja edelleen, perustelee miksi meille kannattaa maksaa näistä oudosti tyhjenevistä tunneista, jotka vietämme sitkeästi yhdeksästä neljään työhuoneissamme: ASIANTUNTIJUUDEN KARTUTTAMINEN...

♥ Päivän spefi-uutinen: "Jeanette Winterson will pen a horror novel for the film company Hammer as it moves into the world of publishing. --
It is adapting The Woman in Black with Daniel Radcliffe, and will release its first film in 30 years next month: Let Me In, starring Chloe Moretz."
(Guardian)

 

9.-10.10. Talvi alkoi sunnuntaista, pohjoistuuli riipi taloamme suojelevien jättiläiskoivujen kultahaarniskat.
Vielä lauantaina kävimme lapsitaakkoinemme kaukana Kaupin metsän uumenissa, mutta sunnuntaina lapsi ei suostu enää tekemään mitään leikkikentällä, jonka hiekkalaatikko on umpiroudassa ja telineet kuin teräsjäätä. Käymme uimahallissa, mikä viekin tavallaan kulttuurisesti kauemmaksi kotoa kuin metsäretki. Miesten puolella näkee enemmän miehiä lapsineen kuin missään muutoin suomalaisessa julkisuudessa, aivan kuin olisi yhtäkkiä siirtynyt aivan erilaiseen maahan, jossa isät ihan oikeasti huolehtivat lapsistaan - tosin mieleen iskee vahva epäilys, että nuo miehet ovatkin vain ("vain"?) puolihuoltajia eli viikonloppuvuorollaan avioerolasta kaitsevia hyvinvointikarkulaisia.
♥ Epäilyissäni SAATTAA olla mukana lievä pelko siitä, että muut ikäisenikin miehet osoittautuvat isätehtävässään tunnollisemmiksi. Itsehän en suostu ottamaan lasta lainkaan mukaani pukukoppien puolelle, koska tiedän millainen riiviö hän osaa olla julkisella paikalla - ja äidiltäänkin hän tietysti pääsee yhtä helposti pakoon, niin kuin tällä kertaa pinkaistessaan alasti karkuun uimahallin eteiseen.

 

"

ARKKIENKELIT RÄJÄHTELEVÄT, GAY-OSASTOT KERTOVAT

Hal Duncan: Muste. Kaikkeuden kirja II
Suom. Einari Aaltonen ja Nina Saikkonen
Like 2010
649 sivua.

Hal Duncanin monenkirjavaa teosparia Vellum ja Muste ei voi pelkistää sen paremmin tarinan kuin tyylinkään perusteella. Mielikuvituksensa vimmassa Duncanin eepokset muistuttavat Raamatun risteyttämistä 1980-luvun teknoromantiikan ja supersankarisarjakuvan kliseisiin.

Teosparin rakenneidea on niin toisiaan täydentävä, ettei jatko-osaa voi lukea itsenäisenä. Vellum ja Muste ovat yhtä kuin maailmankaikkeuden materia ja henki.

Vuosi sitten suomennettu Vellum (alunp. 2005) kertoi maailmanhistorian sellaisessa viistovalaistuksessa, jossa tunnettuja mytologioita oli muunneltu Duncanin omilla sankarihahmoilla. Tänä syksynä ilmestyvä Muste (alunp. 2007) selittää jossain määrin hahmojen taustoja.

Kirjallisista esikuvista Vellum & Muste tuo päällimmäisenä mieleen Michael Moorcockin synkät antisankarit sekä Philip K. Dickin paranoidiset tieteiskuvitelmat.

Duncanille fiktion ja historian viholliskuvat ovat samanarvoista materiaalia. Hän soveltaa materiaalia siitä näkökulmasta, miten miesryhmät ovat mystifioineet itsensä valmistuessaan kamppailuun toisiaan vastaan. Ei Spartan armeijakaan koostunut kolmesta sadasta yksilöstä, vaan sadasta viidestäkymmenestä parista rakastavaisia.

Tieteisfiktiota romaanit ovat sikäli, että pääosassa on ihminen lajina. Kaikki ihmisen luoma on pohjimmiltaan henkistä ja ihmisyyskin vain osa historiankirjoitusta. Romaaniparissa ei ole muuta juonta kuin säilyttää enkelten selkänahkoihin raapustettu kertomus kaikesta siitä, mitä olisi voinut tapahtua: "Olemme murskatuista sieluista ajan ihon alla valmistettua hiiltä, öljyä. Olemme muste."

Molemmissa kirjoissa tarinajaksot vaihtuvat vuosituhansien harppauksilla. Sankaruus kuitenkin ratkaistaan maailmansotien juoksuhaudoissa.

Militanttihomojen kostoryhmä

Teospari päättyy aidosti somaan paimenidylliin. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jää kuitenkin palavien kaupunkien ja kidutuksen uhkalla hekumoiva sotafantasia. Klassisen mytologian ja populaarikulttuurin häijyimmät hahmot on värvätty apokalyptiseen taisteluun.

Arkkienkeleiden gay-osasto, kirjan sankarit, muistuttaa itseään peilailevaa glam rock -bändiä, vaikka sen henkilöt juttelevatkin kuin militanttihomojen kostoryhmä, joka paljastaa valtakulttuurin yöpuolen.

Duncan rinnastaa homojen kokeman väkivallan ja marginalisoinnin marttyyrilegendoihin, mukaan lukien maailmansotien uhrit. Rakkautensa tähden kuolevat miehet eivät todella kuole, vaan jatkavat entistä voimakkaampina uusissa tarinoissa:

"Jack Flash, joka kävi täällä -69 ja kantoi kortensa seksuaalisen vallankumouksen kekoon virittämällä orgonipommeja hyvä veli -verkoston avainjäsenten hännän alle. Jees. Me voitettiin se erä, tuumaan, singottiin ne suoraan takaisin hupaisaan nuoruuteen, sisäoppilaitokseen mätänemään."

Paksusti viipaloiduin kulttuurisitaatein ja hyppyleikkauksin etenevä eepos on ollut melkoinen haaste myös suomentajalle.

Teosparin jälkimmäiseen osaan on Nina Saikkonen saanut avuksi Einari Aaltosen. Heidän vivahdeherkän käännöksensä ansiosta Duncanin eepos säilyttää luettavuutensa ensyklopediamaisena suorituksena.

Markku Soikkeli

 

 

 

TOISTENSA ESINEIKSI PURISTUVAT IHMISET

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora
Tammi 2010

Maailmassa, jota Riitta Jalonen romaaneissaan kuvaa, ihmiset vihjailevat elämänsä olevan enemmän tai vähemmän kuin miltä se näyttää.

Jalosen kirjojen päähenkilöt, minäkuvassaan ja -kerronnassaan säästeliäät keski-ikäiset naiset, pyrkivät olemaan täsmällisempiä kuin ympäristönsä. He ovat muistinsa ja menneisyytensä pinttyneitä tarkastelijoita.

Uusiman romaanissa ydinhahmo Noora muuttaa nimestään pois yhden o-kirjaimen, jotta se vastaisi tarkemmin sitä ihmistä, jollainen hänestä on tullut, 39-vuotias vanhapiika ja kuvaamataidon opettaja.

Jalosen kirjat ovatkin taideromaaneja mitä patologisimmassa mielessä. Ne ovat tarinoita ihmisistä, joiden identiteetti on jonkin taiteen lajin varassa.

Myös Jalosen kirjojen nimet ovat olleet niin itseironisen taiteellisia, kuin otsikkoja gallerian luettelosta, että ne ovat voineet karkottaa lukijoita.

Uusin teos, pitkän novellin mittainen Hyvää yötä Irma Noora, on kuitenkin edeltäjiensä tavoin täysin maanläheinen tarina. Tosin muuta juonta ei tässäkään romaanissa ole kuin identiteetin koossa pitäminen.

Jalonen pohtii esineisiin sitoutuneiden muistojen merkitystä. Esineiden kautta itseään peilaavat ihmiset uhkaavat muuttua itsekin muiden tarvikkeiksi: "Kun mies tulee taakseni, pienenen ja puristun kovaksi esineeksi."

Vaahteranlehden putoamiseen tai soittorasian avaamiseen tiivistyvät identiteettikriisit näyttävät tragikoomisilta, koska Jalonen ei turvaudu yleisiin psykologisiin selityksiin ahdistavasta kasvuympäristöstä tai lapsuustraumasta. Susimainenkin ihminen on pahimmillaan pelkkä muisto muiden esineiden joukossa.

Myöhästyneiden kasvukipujen ja kalmanhajuisen nostalgian kuvaajana Jalosen kirjat ovat lähempänä kummitustarinoita kuin psykologista proosaa. Noorakin yrittää jatkaa tätinsä meediotyötä.

Se, että Jalonen päättäväisesti torjuu ajatuksen jonkinlaisesta identiteetin ytimestä, tekee hänen henkilökuvauksestaan esoteerisiä symboliluetteloita kipsienkeleineen ja mallinukkeineen kaikkineen.

Toisaalta henkilökuvaus on se, mistä kirjat ylipäänsäkin parhaiten muistetaan - tai jäävät mukavasti mieleen kummittelemaan kuten Jalosen teokset.

Markku Soikkeli

"

 

 

11.10. Ma. Viikonloppuna en tehnyt kerrassaan mitään kunnollista. Uimahallireissusta sain polvenkin käsittämättömän kipeäksi; ilmeisesti rintauinnissa tulee potkineeksi säären irti reidestä niin rennosti, että polvi niksahtelee rytmikkäästi irti kiinnikkeistään.
Luin sentään Tuula-Liina Variksen päiväkirjajupinoita, jotka hän on nokkelasti sijoittanut novellikokoelmansa päätteeksi - nokkelasti sinänsä, että tyyliltään ja vetävyydeltään teksti on paljon parempaa kuin itse novellit, ja kaiken lisäksi Varis kertaa muistojaan "toisesta aviomiehestä" eli Saarikoskesta, jonka tavoin olen nyt varannut itselleni kirjoitusaikaa Prahasta.
♥ Mutta tämän pidemmälle eivät yhteensattumat kanna eikä kanna, sen puoleen, Variksen proosakaan, joka etäisesti muistuttaa 68-vuotiaan järjestöjohtajan pakottunutta blogipuhetta: jotainhan on julkaistava, jotta järjestö muistaisi johtajansa olevan muutakin kuin muotokuva auktoriteetistaan.
Varis kirjoittaa kyllä tiiviimmin ja sujuvammin kuin tusina vastaavan pönötyksen läpikäynyttä suomalaista prosaistia, mutta mitään kiinnostavan epäsovinnaista (= kirjallista) hänen "pienestä mummosarjastaan" ei pysty löytämään.
Aivan kuin 70 ikävuoden lähestyessä suomalaiset kadottaisivat KAIKEN omaperäisen ajattelunsa, jopa kirjailijat.
Miten se on mahdollista? Johtuuko se juomaveden kalkista? Vai apuraha-autoamaatista, joka on taannut mukavan taantumisen erilleen todellisuudesta?

 

12.10. Ti. Sunnuntaina puhjennut pohjoinen kaatui lopulta vennon Skandian ylitse, myrsky riehui viime yönä ensin sateena ja sitten tuulena. Asuntomme on Kalevan korkeimmalla paikalla niin kuin laivan keula, joten kattopellit pitivät sellaista ryminää kuin olisimme avomerellä kohtalon pieksettävänä. Vain Alma nukkui meteliä huomaamatta.
♥ Puoli kuudelta nousin, en jaksanut edes lukea, joten katselin devarilta Predatorsia, sehän on tavattoman opettavainen elokuva siitä millaista on elämä akateemisessa viidakossa. Ei tarvitse olla hyvä ihminen, riittää kun on nopea, - todetaan filmin viimeisenä neuvona.
Scifinä Predators on juonetonta hoopoilua ja kaavamaisinta pöpöpakoilua mitä toimintafilmien tarpeisiin tuotetussa sf-häröilyssä on nähty, mutta puhkiväsyneessä mielentilassa en jaksaisi katsoa mitään monimutkaisempaa.
♥ Almakin heräsi viimein seitsemältä ja onneksi HÄNELLÄ oli taas vaihteeksi erityisen enkelimäinen aamu, jutteli naureskellen ennen kuin oli saanut edes ensimmäistä maitomuikillistaan, mikä on todella harvinaista.

♥ Yhdeksältä lapsi päivikseen (tamp. daagis) ja laitokselle. Omaan tekstiin on turha odottaakaan jaksavansa syventyä, mutta sentään muiden, oppilaiden mallikkaisiin genrekritiikkeihin ja illalla käsiteltävään jk-paperiin.
Sähköpostissa on ensimmäinen SAKSANkielinen spämmi mitä olen eläessäni saanut. Pitäisiköhän tuntea itsensä imarrelluksi?
♥ Lounaalla onnistun sipaisemaan tabascoa silmääni. Luulin, että sellaista tapahtuu vain sarjakuvissa, mutta tiistait ovat melkoisia sarjakuvapäiviä hajanaisuudessaan, etenkin jos väsynyt ja näkee asiat vain avaruudessa työstettävinä irrallisina kappaleina.

 

13.10. Ke. Kun nielunsa saa syyskipeäksi, sitä ei voi pelastaa enää millään valkosipuli- tai huivikuurilla. Aamu aamulta nielu vain on kipeämpi ja täytyy odotella sen muuttumista nuhatulvaksi. Nukumme koko perhe 8:aan, vaikka tuhina ja korina lienee melkoinen yhdessä huoneessa, ja vakioasukkaamme Anna olohuoneen lattialla kuulostaa venäläisen romaanin taiteilijalta.
♥ Onneksi lapsi on jälleen poikkeuksellisen yhteistyömyönteinen ja hyväntuulinen. Päiväkodissa hän tepastelee omalle paikalleen laulupiiriin kuin olisi muuttunut sadan metrin aamukävelyllä aivan eri lajin olennoksi, juuri sellaiseksi jollaisilla näkee lastenkirjoissa mairiteltavan aikuisten käsityksiä FUNKTIONAALISISTA LUOMULAPSISTA, kurahaalareillaan tämän maailman paskasta ja tuskasta eristetyiksi ihmeolioiksi.
♥ Päiväkodin erikoisen rauhoittava ilmapiiri on tietysti täyttä totta, sen vaikutuksen voi todistaa joka aamu, mutta missä vaiheessa lastenkirjojen kaltainen propagandavyöry on päästetty syntymään, sitä tutkimaan pitäisi perustaa aivan oma totuuskomissionsa. Kaurapuurosta.

♥ Kuukauden paras spefi-uutinen: Vaskikirjat-kustantamo jatkaa sittenkin toimintaansa, koska hyvämaineiselle brändille on tarjoutunut useitakin ostajia.

 

14.10. To. Kun luvattiin lunta iltapäiväksi ja yöksi, niin sitä sitten myös saatiin. Näytteeksi.
Mutta PYSYVÄÄ on vain pohjoistuuli tai värjöttely suurissa vetoisissa saleissa... tänään kirjakirpparilla yliopiston pääaulassa, voittoa kerrassaan 7 euroa. Devareita sen sijaan menisi kaupaksi vaikka kuinka helposti.
♥ Työstän jo valmiiksi luentoa kahden viikon päähän, jotta ainakaan mikään yksittäinen työtehtävä ei katkaise normaalikiirettä eikä häiritse "harrastusta" eli sf-tietokirjaa tai siihen liittyviä projekteja.
Pariisin konferenssin esitelmääkin olisi jo oltava puolet valmiina, koska ne pitäisi ensin kirjoittaa englanniksi ja sitten lähettää vielä käännätettäväksi ranskaksi kuun loppuun mennessä.

♥ Illalla lasta nukuttaessa (yhteensä 2 tuntia) kuulen nappiradiossa jonkun kertovan jonkin hämmästyttävän uutisen koirista, mutta se unohtuu saman tien, pää on niin väsynyt ja täynnä kaikkea muuta informaatiota.
Ja mitä informatiivisen TÄRKEÄÄ koirista nyt voisikaan sanoa, jos kyseessä on otus, jonka ainoa tehtävä on sopeutuminen haisemaan ja noutamaan?
Okei, samaa voisi ehkä sanoa suomalaisesta miehestä, mutta sen suhteen ei kukaan enää yritäkään novellisaatiota vaan ainoastaan monumentaatiota.

 

15.10. Pe. Vielä tänäkin aamuna käy remonttimiehiä tuunaamassa asuntoomme tehtyjen remonttitöiden jälkiä. Tällä kertaa he mittaavat laitteillaan uuden TUULETUSJÄRJESTELMÄN tehoa.
Ehkä seuraavassa vaiheessa tuuletusikkunat liimataan kiinni, kuten yliopistorakennuksista, jotta asukkaat eivät häiritsisi kotiensa funktionaalisuutta?!?

♥ Lunta pyryttää välillä kuin kokeeksi ja nielu on niin kipeä, ettei sitä pehmitä kuin vahva kahvi tai sormenmitta palinkaa. Sitten taas paistaa aurinko ja luennon tekeminen tuntuu mukavalta, koska siihen voi sentään ympätä tyylikästä kuvitusta. Puuttuu vain kertojaraita.

Päivän paras spekulatiivinen uutinen: Kahdessa päivässä on pimeältä keskiajalta saatu nostetuksi yli 4500 suomalaista.

Mahtavaa! Mutta milloin päästään rankaisemaan niitä kalliohautoja palvovia hiippa-aivoja, jotka olivat heidät sinne sulkeneet?

 

16.10. Kerran kahdessa kuukaudessa pääsemme ulos kahdestaan niin kuin komeropervot ikään. Tällä kertaa lapsi on mummonsa vahdittavana, joten vietämme iltaa pitkällä kaavalla: ensin katsomaan teinifilmiä ("Money Never Sleeps", muistaa Oliver Stone kasaribuumin nähtyään), sitten syömme etnisiä yksityiskohtia (japanilaisia), ja sitten kaljalle lähipubiin (Salhojankadun).
Ei tämä nyt ihan vastaa viikonloppua Pariisissa, mutta huonomminkin asiat voisivat olla.
Tai älyllisemmin.

 

17.10. Ensimmäinen pakkasyö Pirkanmaalla. Hannella on vielä kesärenkaat, mutta ajelemme varovasti Kangasalan näkötornille, josko sinne siintäisi jo kevät, ja miltei siltä näyttääkin, männyissä hohtelee sulava kuura ja kaukaisuudessa topeliaaniset vedet siintelevät kuin Tampere ei olisi ehtinyt lorotella sinne saasteitansa jo puolisentoista vuosisataa...
Kotimatkalla saamme kierrätyskalusteeksi oikean vahvarin olohuoneen mediapatterin taakse, joten tähän tämä vihreämpi elämä taas tyssää.
Lapsen siirtyminen vaipattomaan elämäntapaan taitaakin olla vuoden ainoa kevennys hiilijalanjäljessämme eikä sekään koidu meidän karmaamme vaan lapsen, joka on ekokarmamme karmein taakka planeetalle jne.

♥ Illalla raapustelen KYNÄLLÄ novellipalvelun tekstiä. Palvelulla on enää kymmenen tilaajaa, mikä tuntuu antavan vieläkin ENEMMÄN vapauksia harjoittaa spefiä mielikuvituksensa jokaista oikkua seuraten: "Princetonissa oli tapana, että jonkun professorin menestyessä muut lahjoittivat hänelle peniksensä..."

 

 

19.10. Ti. Eilen iltapäivällä Saara soitti, että Almalla on noussut kuume sitkeän yskän myötä. Päätin saman tien jääväni kotiin hoitamaan lasta ja kotimatkalla kävin hakemassa viikonlopun Guardianin sekä litran lakritsijäätelöä, jotta voisin viettää olohuoneeseen suljettua tiistaita tyylikkäästi pienen toipilaan kanssa.
Mutta toisin kävi. Tänään olenkin itse kipeämpi ja kuumeisempi kuin Alma, joka juoksee ja tanssii kuin ei olisi valvonut edellisenä yönä tuntikausia kamalan rykimisensä myötä. Kurkkukaan ei taida olla hänellä kipeä, sillä hän pystyy imitoimaan täydellisesti päiväkodissa kuulemaansa jännittävintä repliikkiä: "Vauvat syövät vaunuista ruohoa ja koirankakkaa".

♥ Vasta myöhään illalla avaan sähköpostin. Onneksi on opetusperiodien välinen viikko ja tieto tämän päivän praktikumin peruuntumisesta on toivottavasti ehtinyt tavoittaa kurssilaiset. Mitään järkevää ei jaksa ajatella ja Guardian on kuin toiselta planeetalta. Aivan täysipäiset eturivin kirjailijat saadaan pohdiskelemaan mitä tahansa aihetta analyyttisesti.
♥ Suomessa se olisi moninkertaisesti mahdotonta. Suomessa lyyrikot kirjoittavat lyyrikoille, esseistit esseisteille ja genrefanit genrefaneille. Näiden leirien välissä on suuri harmaa vyöhyke, jonka keskellä hesalaiset taiteilijat poseeraavat Stockmannin herkkutiskille. Niinpä kysymys kirjallisuudesta TAITEENA herättäisi vain säntäilyä ja pälyilyä: missä hitossa sellaista taidekirjallisuutta oikein harjoitetaan ja pitäisikö siitä olla tietoinen?

 

20.10. Jokailtainen kamppailu lapsen hampaidenpesun kanssa saa viimeistäänkin miettimään, miten kaikki maailmankatsomukseen liittyvät asiat palautuvat lopulta hampaisiin.
Esimerkiksi anarkistinen tai primitivistinen yhteiskunta olisi ihan kiva yllätys, mutta kukas niissä huolehtii hammaslääkäreiden koulutuksesta? Ja seesteinen vanheneminen on varmaan oikein tyylikästä, mutta kuinka monta hammasta täytyy menettää vähemmän seesteisesti ennen kuin se tyylikäs vaihe alkaa?
♥ Kirjoitin aiheesta kokonaisen artikkelin 2000-luvun myytit -teokseen, mutta yhtään HENKISTYNEEMMÄKSI ei ole aihe (enkä minäkään) muuttunut.
Tänään minulla oli onneksi pohjana flunssan kokovartalopuudutus, kun menin otattamaan pois hammasta, joka oli lääkärin sanoin "aika hurjan näköinen" - itse asiassa sama ilmaisu mitä Alma käyttäisi. Hammas oli juurihoidettu, mutta ilmeisesti siitä huolimatta / JUURI SIKSI alkanut "pehmetä" (mädäntyä?). Tosin pehmenneeltä se ei tuntunut, pikemminkin lujasti liittoutuneelta leukaluun kanssa, siinä vaiheessa kun lekuri kiskoi sitä irti.

♥ Maailmankatsomuksista lupaan kuitenkin valita juuri sen, joka mahdollistaa niin tarkan ja kivuttoman hammashoidon kuin mitä tällainen kunnallinen hoito voi olla. Muutamassa minuutissa suoritettu hampaanpoisto on lopultakin kuin sotilaallinen täsmäisku, juuri sellainen kuin sitä osaa zen-käännynnäinen hartaasti toivoa odotushuoneessa.
♥ Samassa uskossa unohdin seuraukset, orastavan kivun, ja sen että kahteen tuntiin ei saisi edes puhua hoidetulla suupielellä.
Nyt uskon, puoli naamaa on puuduksissa kuin Batmanin arkkivihollisilla. Vastaanoton graduohjaukseen on varauduttava viittomilla ja viestilapuilla.

 

22.10. Aito pakkasaamu, -4 näyttää mittari. Puistossa kaikki on jähmettynyt elottomaksi, koska kuurakerros on silmää pettävän ohut, maisemoiva.
Eilinen meni kotona potiessa, tänään tultava laitokselle sopimaan harjoituskurssien sisäänotot, jotta jonolain antaessa myöten (pari paikkaa per kurssi) voidaan tarkistaa monentyyppisten opiskelijoiden pääsy kursseille. Sivuaineenaan kirjallisuustiedettä suorittavilla ei ole juuri toivoa, vaikka juuri praktikumit ovat niitä paikkoja, joissa tieteenalan ANALYYSI pitäisi käydä mielekkääksi: "Tänään preparoimme Bashon sammakkoa..."

♥ Tarkoitus oli myös piipahtaa Väinö Linna -seminaarissa, mutta se olikin ollut jo eilen. Flunssahoureissa päivät karkaavat ja työviikot pelkistyvät kaoottisiksi pöytälaatikoiksi.
Kaiken lisäksi flunssa on nyt siirtymässä myös Saaralle, samalla kun Alma muuttuu päivä päivältä virkeämmäksi ja vaativammaksi. Viime tiistaina hän esitti ensimmäistä kertaa uhmaikään kuuluvan uhkavaatimuksen: "unikaveri tänne - JA ÄKKIÄ!".
Flunssaiset vanhemmat eivät pysty pitämään häntä muuten rauhallisena kuin katsomalla yhdessä Star Trek -jaksoja eli "tarikkia" kuten Alma ne tuntee. Etenkin TOS-jaksoja hän pystyy seuraamaan vaivatta. Jo intro-kohtauksen aikana hän muistuttaa toistuvasti mistä sarjassa on kysymys: "NE ETSII TYTTÖÄ!".

 

23.10. La. Jotain elämäntavastamme kertoo se, että bileiden jälkeen on siistimpää kuin niiden edellä. Vieraammekin ovat tietysti niin kilttiä väkeä, ettei seuraavana aamuna tarvitse kuin tiskata ja asunto olisi miltei myyntiesittelyyn kelpaavassa kunnossa.
Eiliset tuparit olivat kuitenkin jo kolmannet neljän vuoden sisällä. Joten kaipa me täällä Kalevan majakkapaikalla pysyttelemme vähän pidempään kuin edellisissä Tampereen asunnoissa - ja alamme taas pyörittää pienimuotoista kulttuurisalonkia, Outojen Elokuvien esityksiä ja koticoneja.

♥ Vielä tänä viikonloppuna flunssalima hidastaa synapsien toimintaa. Mitään tuoreempaa elämäntapaa ei jaksaisi ajatellakaan kuin vanhojen olohuonetapojen toistoa.
Virkani puolesta menen tentinvalvontaan, sehän onkin niin täysipäistä puuhaa paperi&bittipitoiseen päiväduuniini verrattuna, että sitä voisi tehdä vaikka joka viikonloppu. Ehkä se on sitten minun sisäisen kotinatsini löytämistä, sillä minun henkinen kotini on ollut 26 vuotta yliopisto, ja tulee olemaan vaikka millaiseksi rahamaatiksi sen muuttaisivat.

 

24.10. Vasta tänään sataa ensimmäisen yön yli kestävän lumen. Sen perään sataa vettäkin, Kalevan puistossa esittyvät kaikki värit harmaan keltaisen ja kuolevan vihreän väliltä.
Almalla on yskä pahentunut niin, että viime yönä hän oksensi puhdasta limaa, jota unissaan rykii nielun puolelle. Päivällä hän on kuitenkin virkeämpi kuin vanhempansa, ja levoton koska ei pääse pihalle.
♥ Levottomia olemme me vanhemmatkin. Myös meidän elämänpiiriämme uhkaa yllättävä kutistuminen: maanantaina alkava lentomekaanikkojen lakko meinaa sitä, ettei meistä kumpikaan pääsisi lomalle ensi keskiviikkona.
Näin aina. Suomalaiseen ay-toveriin voi luottaa, että se vetää tai vedättää kotiin päin silloinkin kun sen ei tarvitsisi olla NÄIN konkreettista. Raivostuttavinta tässä ideologisessa käänteessä on se, että ITSELLE olisi tullut viimein lopulta haastatteluduuneja tarjolle kirjamessuille, mutta jouduin kieltäytymään, koska Prahan lennot ja hotelli oli jo varattu. Ja nyt taas...

♥ Mikähän mahtaisi olla uutta agendaa etsivien kristillisdemokraattien vastaus Finnairin toistuviin työtaisteluihin?
Rukoillaan taivaallista väliintuloa?
♥ Kokonaan toisenluokan riskitekijä Suomen puolustususkottavuudelle on se, että kirkosta on nyt eronnut runsaan viikon sisällä 36 000 jäsentä.
Miten siis Suomen käy jos lentokentältä ei pääse pakoon ja maahan hyökkää idästä ylivoimainen vihollinen? Mistä löydetään riittävästi esirukouksia talvisodan ihmeen toistamiseen?
Ehkä kristillisdemokraatit voisivat nostaa profiiliansa tekemällä tästä välikysymyksen hallitukselle.

 

 

25.10. Pari astetta lämmintä ja lumen riepaleet tietysti kadonneet. Kaikki syksyisen flunssan kertaalleen saaneet kertovat, että tämä tauti on yhtä sitkeässä kuin talven uhka taivaalla. Mutta pakko tulla työpaikalle, pakko uskoa, että Finski ja Blöö1 saavat vielä keskiviikkona laitteensa lentämään, vaikka ne tarkistettaisiin jossain bulgarialaisessa kalahangaarissa ja sitten tuotaisiin Suomeen laatutaatusti testattuina.
Jeh, usko on ihmisessä lujassa, vaikka kirkkoa ja pappeja siihen tarvitaan avuksi yhtä vähän kuin verotarkkailijaa Vatikaaniin.

♥ Koko päivän editoin lisäpaloja illan luentoon. Materiaalin runsaus ei ole avuksi, jos kuitenkin on leikattava kolmesta kokonaisuudesta sellainen erityisaihe, josta ei ole aiemmin puhunut: scifi JA utopia JA nykykirjallisuus.
"Madonna"-spekseillä varustettu mikrofoni onneksi helpottaa flunssaista ja puuttuvan hampaan kohdalta vislaavaa puheääntä.
Lopuksi muistan mainostaa Totuusradion tämäniltaista lähetystä Baconin utopiaklassikosta. Mutta mainitsematta jätän kaikkein tuoreimman kotimaisen utopiaklassikon, Mikko Lahtisen Kirjastojen maan. Sen utooppista merkitystä kun en osaisi oikein selittää...

 

26.10. Tämä on se aika vuodesta jolloin kansat lähtevät vaeltamaan kohti aurikoisempia seutuja. Viimeistäänkin. Minä pistäydyn kotona saattamassa Alman ja Saaran junalle, ja jos tuuri eli ay-liike sallii niin näemme vielä huomenna lentokentällä ennen koneidemme irtoamista kohti etelää.

Päivän spekulatiivinen toteemihenkilö: "Jäämies Ötzi ei ehkä kuollutkaan pakomatkalla Alpeilla, kuten tähän asti on oletettu."

ÖTZI ELÄÄ!?!

 

PRAHA 27.10.-1.11.

Ajatus lähteä Prahaan editoimaan käsikirjoitusta, erilleen muista töistä, oli periaatteessa tyylikäs ja poeettinen. Mutta käytännössä moinen metodi sopii vain runoilijoille. Suurkaupunki ympäristönä kuluttaa jalkoja ja huomiokykyä, jollei ole todella omistautunut omalle tekstilleen ja käytä hyväkseen kohisevaa metropolia vain eristäytyäkseen omimman kielensä sisälle.
Sentään sain erinomaista valohoitoa, sillä jokainen päivä oli huikean aurinkoinen, ja lämmintäkin piisasi kuin Suomen elokuussa, jolloin yöt saattavat olla jäätäviä vaikka päivällä aurinko vielä kuumottaisikin tyynillä paikoilla.
♥ Sf-käsikirjoitukseni särpimiksi luin kaksi kohtuullisen hyvää sf-romaania, Baxterin "Moonseed" ja Steve Amsterdamin taitavasti novelleista rakentaman apokalyptiaromaanin. Ainoa keskusteluseura koko viiden päivänä aikana oli lounaalla treffaamani assistentti Lenka, jonka ansiosta sain päivityksen siitä, mitä Prahassa, Tsekissä ja sikäläisissä yliopistoissa tapahtuu... siis aika lailla samaa kuin Suomessakin, etenkin yliopiston osalta.

♥ Hotellini oli Vaclavin aukiolla (yllä valokuvassa), joten turisteja yritin pikemminkin väistellä.
Ainoa turistiansa johon pistäydyin oli taidemuseon Dekadenssi nyt -näyttely. Sekin osoittautui yhtä ronskisti ja vähin resurssein kootuksi kuin kaupungin Kafka-museo, jossa kävimme viime vuonna. Ihan samanlaista pikkutuhmuuksilla kaupistelua näkee Prahassa niin teattereiden kuin rihkamapuotien tarjonnassa.
Tähän elegantin rahvastelun ilmapiiriin nähden olikin yllättävää löytää tsekkiläisen videomarketin hyllystä suomalainen "Kielletty hedelmä" -elokuva.
Hmm, tietävätköhän Suomen kristilliset piirit millaiseksi genretavaraksi heidän rahoittamansa filmi on tainnut päätyä?

♥ Kaikkiaan viikonloppu täytti tietysti tehtävänsä, sain sekä editoitua käsikirjoitusta että raapusteltua proosaideoita, niin novellipalvelua kuin nanowrimoa varten. Mutta sitten tuli Al-Qaida väliin. Perjantaina transatlanttisia suhteita järkyttänyt "global cargo scare" sai ilmeisesti aikaan sen, että vielä maanantainakin lentoliikenne oli Euroopassa sekaisin. Niin Prahan kuin Helsinginkin ilmatilan ilmoitettiin olevan "ruuhkainen", ja tällä perustein Finnairin kone lähti Tsekistä yli puoli tuntia myöhässä, ja vielä Helsingin päässä joutui odottelemaan taivaalla ennen kuin sai luvan laskeutua.
♥ Venyväksi olin kyllä aikatauluni tarkoittanutkin, mutta en sentään repaleiseksi. Ja kolmen vartin myöhästyminen lennolla ei olisi sekään estänyt tavoittamasta Tikkurilasta lähtevää 15:46-junaa, jollei sille kulkeva paikallisbussi olisi puolestaan ollut 3 minuuttia myöhässä. Se 3 minuuttia riitti pangalaktisen aikatauluni tuhoamiseen! Juuri kun saavuin Tikkurilan juna-asemalle laiturille nro 1, niin Pendolino starttasi raiteelta nro 2.
EI OLE TOTTA! huusi Soikkeli siinä vaiheessa.
♥ Ilman kännykkää oli ainoa ratkaisuni rientää Tikkurilan kirjastoon, jossa pääsin onnekkaasti nettikoneelle ja varoittamaan Sampolan kurssilaisia, että illan tapaaminen jouduttaisiin perumaan.

 

 

MARRASKUU

 

2.11. Ti. Väsyneen uni on täynnä omituisia yksityiskohtia ja keskenjääneitä töitä. Herätessä tiedän kuitenkin välittömästi olevani kotona eikä missään matkan varrella Keski-Euroopassa. Niin myös koko Prahassa vietetty aika tuntuu välittömästi kadonneen kokemuksista, muuttuneen vuosien takaisiksi muistoiksi.
♥ Päivän alkajaisiksi tulen laitokselle vetämään analyysikurssia. Hämmästyttävää kyllä, runokurssin vetäminen on itselle mielenkiintoisempaa kuin proosakurssit, joita ehdin tietysti pitääkin rutiiniksi asti Turun aikana.
Kurssin edellä ehtii vain putsata pöytää töistä, jotka jääneet kesken ennen lähtöä Prahaan, enimmäkseen siis vastaamattomia sähköposteja. Kurssin jälkeen taas on palattava pikaiseen Pariisin esitelmän tekemiseen, sen deadline olisi ollut viime sunnuntaina... mutta Ranskassahan on muutenkin kaikki myllerryksessä?
Ei tätä uskoisi jollei kokisi, mutta ajatus retkestä Pariisiin tuntuu pelkästään raskaalta, aivan kuin tämä iltapäivästä pitäen syvenevä pimeys tekisi täysin mahdottomaksi tuntea valoa ja iloa missään muuallakaan.

♥ Eilisen lentomatkan kaikissa taukopaikoissa raapustelin seitsemän liuskaa nanowrimoa. Viime yönä kirjoitin siitä puhtaaksi kaksi liuskaa eli 1110 sanaa.
Se on nyt virallisena lukemana kaikkien aikojen hitain matkaanlähtöni marraskuisessa romaanimaratonissa. Omissa papereissani olen tietysti jo kaksi päivää edellä velvoitetta, mutta sanalaskuri on marraskuussa ihmissielun ainoa taksimittari.

 

6.-7.11. Pikainen viikonloppureissu Kuopioon kahdestaan Alman kanssa. Lapsella on kellorytmi aivan sekaisin vielä Ruotsin matkan jäljiltä, mutta lupaus Suonenjoen aseman isosta mansikasta ja mummon tapaamisesta pitävät hänet uteliaana, ja matkoillaan hän on oppinut taas uutta tarkkuutta sosiaaliseen käytökseensä, vaikka pyrkii edelleen karkailemaan pahimmissa paikoissa kuten juna-asemilla ja parkkipaikoilla.
♥ Kuopiossa pyryttää lunta molempina päivinä, joten Alma saa lahjaksi uudet talvikengät ja liukurin, niin hyvä hanki ehtii kertyä Retkeilijäntien pihamaalle.
Itse olen niin väsynyt, että en jaksa edes naputella nanowrimoa kuin puolikkaita päivämatkoista. Koko viikolta on koossa sentään n. 11000 sanaa, siis mitenkuten oletetussa tahdissa. Tosin SEURAAVAKSI näköpiirissä ei ole kuin yksi Helsingin reissu, ensi tiistaina, jolloin on kyseenalaisen tyhjää aikaa antaa proosan virrata kuin jatsin kelanauhurista - ennen kuin koittaa Pariisin matka, jonne on otettava mukaan loput tietokirjan käsikirjoituksesta.

♥ Lauantaiaamuna Savoon päin vievä juna oli lähes tyhjä, mutta sunnuntai-iltana kaikki junat etelään ovat joulumaisen täysiä ja lapset hysteerisiä.
20 minuuttia ylipitkäksi venyvällä junavuorolla Alma on sentään poikkeuksellisen kiltti ja rauhallinen.
Tampereella tuntee olevansa entistä enemmän pimeän ignorantin maailman keskellä kuin susirajan takana Savossa. Teksti-tv:ssä lukee Ylen uutisotsikkona "Supo tutkii USA:n toimia" ja voi vain ihmetellä kuka pitää ketä idioottina: Yleisradio uutistensa skuuppivarmuuteen luottavia lukijoita vai suojelupoliisi veronmaksajia? Vaiko molemmat?
Puuttuu enäää otsikko

"KULUTTAJASUOJALAUTAKUNTA TUTKII JOULUPUKIN TOIMIA"

 

8.11. Ensimmäinen AITO talvipäivä. Tuskin kukaan muu tällaisista vuodenajan arvioinneista on kiinnostunut, mutta keulapaikaltamme yli puiston avautuu ikään kuin komposoitu maisema, jossa talven tulemista voisi mitata jopa yksittäisten värisävyjen katoamisena.
♥ Tänään oppiaine saa viimeinkin luvan juhlistaa uutta professoria: rehtorin virastosta tulee tieto, että nimityskirja Marille on lopultakin valmis, vain puolentoista vuoden prosessin jälkeen.
Juomme työpäivän päätteeksi viinilasilliset Telakalla, kukin laseista on erilainen, juuri niin kuin tällaiseen merkkipäivään sopii.

♥ Illalla valvon koneen äärellä, mutta nanowrimon suhteen olen sittenkin jäämässä kauaksi maratonin tavoitteista. Wordin sanamittari paljasti, että tiedostot liitettynäkin sanoja on vasta 9364. Diipaduupa. Silti ei muu auta kuin jatkaa vain siinä tahdissa mikä on mahdollinen muun työ- ja perhe-elämän ohessa... ja vaikka en millään saa unta ja valvon lueksin kaikkea mahdollista, niin ei lainkaan huvita avata konetta. Motivaatio nanottamiseen on matalalla.
Onneksi maailma menee sentään reippaasti absurdin spefin suuntaan:

"USA kieltää mustekasetit lennoilla"

Ja mitä seuraavaksi?
USA kieltää teippirullat paikallisliikenteestä?
USA kieltää grillimakkaroiden yksittäispakkaukset hisseistä?
USA kieltää painovoiman kirkollisesta suoramainonnasta?

USA, tuo Matti Apusen vapauden valtakunta...

 

9.11. Lumi tulee Tampereelle vasta myöhään illalla, mutta ensimmäinen talvimyrsky riittää muistuttamaan, millaista kolopesijän elämää Suomi merkitsee. Olen Helsingissä SARVin kokouksessa myrskyn huljahtaessa yli eteläisen Suomen, siellä lumi tulee apokalyptisenä vesisateena, jokin oikeus maailmassa pitää juu, että ne kaikki synkät kadut ja koppuraiset ihmiset eivät saa edes somistetta myrskyn merkeistä.
♥ Kokous kestää vain 3 tuntia, mikä on aikamoinen ennätys siihen nähden, miten isoja asioita siinä käsitellään: ensi vuoden budjettisuunnitelma, seuraavan hallituksen muodostaminen, uuden päätoimittajan ja uuden järjestösihteerin palkkaaminen, ja että pitäisikö glögiä olla saatavilla heti seuraavan kokouksen alussa vai vasta sen puolivälissä?
Tällaisten aitourbaanien kysymysten edessä pieni pirkanmaalainen järjestöihminen tuntee itsensä nöyräksi...

♥ Juna takaisin Tampereelle lähtee yli puoli tuntia myöhässä. Mutta perille tullessa saa olla kiitollinen, kun junat ylipäänsä pystyvät liikkumaan. Lunta pyryttää sellaisella voimalla, että Sammon kadulla ei liiku kuin muutama hullu hölkkääjä, autot jumittuvat kinoksiin ja pätevä fillaristi on käytävien kuningas.
Onni on kaukolämpökoti, jossa lapsi on juuri saatu nukkumaan ja ihminen voi käpertyä vaimon ja hyvän kirjan väliin.

 

10.11. Jo useampana aamuna Alma on ilmoittanut, että hän EI tykkää päiväkodista, mutta tänään hän ensimmäistä kertaa tekee protestistaan totta heittäytymällä istualleen päiväkodin kuraeteiseen: "EI!".
Portaisiin nostettuna hän sitten sentään suostuu kiipeämään ne ja hymyilee kiltisti päiväkodin hoitajille. Mutta selvästikin tästä aamuisesta saattorutiinista saattaa muodostua pidempiaikaisten protestien sarja.
Ehkä ihmiskunnan evoluutiossa on jäänyt jokin lasten nöyrtymiseen kuuluva vaihe vajaalle kehitykselle?

♥ Satelee vettä, eilinen lumi on alkanut jo sulaa. Pitkästä aikaa voi paneutua taas käsikirjoitukseen. Kahden utopiakokoelman ja paleofiktiota käsittelevän kokoelman memottaminen on edelleenkin täysin kesken, mutta merkinnät joita Prahassa raapustin kässäriin eivät kylläkään edellyttäisi yhtään lisää YLEISIÄ spefin määritelmiä vaan paljon lisää konkretisoivia esimerkkejä.

 

11.11. Finlandia-palkinnon ainoa hyvä puoli on se, että nähdäänpähän jotain mikä ei kirjallisessa maailmassa muutu miksikään, vaan säilyttää merkityksettömyytensä, absoluuttisen tyhjänpäiväisyytensä vuosikymmenestä toiseen. Se on kuin rengas muotoilemansa tyhjyyden ympärillä.
♥ Tänäkin syksynä Finlandia-ehdokkaat on valittu rohkeasti sen perusteella, mitä Hesarin C1-sivulta ja naistenlehtien kansikuvista on löydetty. Ainoa yllättävä puute on Juha Itkonen, mutta kai hän olisi jo liian ilmeinen tässä puudelien pitkävedossa:
Joel Haahtela, Markus Nummi, Riikka Pulkkinen, Mikko Rimminen, ja Alexandra Salmela.
♥ Nämä viisi yli-ikäistä teiniä muodostavat yhdessä niin HARMITTOMAN kokonaiskuvan suomalaisesta proosasta, että luulisi jokaisen kotimaisen kirjallisuusihmisen kutistuvan häpeästä millaisessa kulttuuri-ilmastossa joutuvat tätä hesalaisten toisilleen imelöittämää konvehtikamaa haukkomaan.
Rippikuvan täydellistää kuudes ehdokas Erik Wahlström, tuo 65-vuotias kapinallinen ja kaikkien kirjallisuuskilpailujen kiintiöruotsalainen.
♥ Ei tietenkään ole MEDIAN vika, jos sen välittämä käsitys sanataiteesta on yhtä kuin kilpaa poseeraaminen.
Vaan se on MEIDÄN portinvartijoiden häpeä, jotka olemme luopuneet kilpailusta kiiltokuvan voittokululle.

♥ Ainoa YLLÄTYS F-kisassa olisi se, että joku muu kuin Alexandra Salmela voittaisi sen.
Vaihtoehto F-kisan lainalaisuuksia noudattaen olisi ollut, että Tommy Tabermann olisi saanut palkinnon postuumisti.
Julkaistuilla kirjoillahan ei kisassa mitään merkitystä ole, joten mikä tahansa romaania MUISTUTTAVA kirjallinen ele kelpaisi ehdokkaaksi - yhtä hyvin kuin voittajan nimeämiseksi kelpaa mikä tahansa poeettista oikeudentajua MUISTUTTAVA päätös.

 

12.11. Pe. Tänään osallistun historiantutkijoiden seminaariin. Motiivi tieteenrajojen ylitse kurkisteluun ei ole sisäsyntyinen eikä tiedon intresseihin kauniistikaan palautuva, vaan puhtaaksi aterialistinen: juhlaseminaari on omistettu naapurilaitoksen lehtorille, Markku Hyrkkäselle, joka sattumoisin istuu piip'pimme kanssa ruokalassa lounaalle useana päivänä viikosta. Ja kun piip'in proffat ovat maailmalla ja muu henkilökunta monissa askareissaan kiireinen, jää miellyttäväksi velvollisuudekseni osallistua juhlaseminaariin (viineineen).
♥ Historiantutkimuksesta saa tuollaisessa seminaarissa niin tiiviin katsauksen, että pää kiertyy sijoiltaan, vaikka kuinka kuvittelisi hahmottaneensa mitä kaikkea historiantutkimus nykypäivänä voi olla.
Jopa kontrafaktuaalisesta historiasta, jonka olen kuvitellut olleen täysin kirosana "varsinaisille" historiantutkijoille, on oma esitelmänsä. Sen jälkeen ymmärrän nopeasti, että esimerkiksi mediaposeerajana muutenkin tunnetun Mirkka Lappalaisen väite tämän illan tv-dokumentissa on aivan puutaheinää logiikaltaan:
" - Jos olisi käynyt toisin, jos itse asiassa todennäköisin vaihtoehto olisi toteutunut tämän epätodennäköisimmän vaihtoehdon tilalle mikä nyt tapahtui, niin meidän koko Pohjolan historia olisi näyttänyt ihan toisenlaiselta, väittää [Mirkka] Lappalainen." (Ylen verkkosivuilla 12.11.2010)

 

13.11. Eläimellisen vilkas päivä ja sivistynyt lautapeli-ilta.
Päivällä olin lupautunut menemään Tampereen miespäivien paneeliin puhumaan isyydestä. Hyvin tietäen millaisia apina-ajatuksia joudun kuuntelemaan ("Mieskeskustelussa pitäisi olla enemmän munaa", totesi siellä eräskin päälliköksi itsensä esitellyt yleisöpuheevuoro) kerroin heti alkajaisiksi, että mielestäni isyys instituutiona pitäisi lopettaa ja isänpäivä lopettaa. Vastaanotto oli äreä.
Jopa paneelissa istunut pappi totesi esittämäni kysymyksen "miksi kukaan HALUAA tehdä lapsia" olevan absurdi, vaikka jumalista höpisevien poppamiesten luulisi olevan aivan hiljaa siitä, mitkä kysymykset ovat absurdeja ja mitkä tästä maailmasta.
Niinpä jätin pehmennetyksi loppukaneetiksi ehdotukseni miesten keskinäisestä rohkaisusta sterilisaatioon. Tosin paikalla olleista änkyröistä useimpien kohdalla se oli totaalisen myöhäistä - sterilointi olisi pitänyt suorittaa jo EDELTÄVÄLLE sukupolvelle.

♥ Onneksi tätä apinatapaamista seurasi sivistynyt illanvietto hyvässä seurassa. Tursaan Turjakkeet vaimoineen kokoontuivat pelaamaan Modern Art ja Menolippu -pelejä sekä juomaan erinäisen määrän hurmaavia aineita.

 

14.11. Vietämme isänpäivää kävelemällä tunnin puistossa, lapsi juoksee edellä ja me tallustelemme jäljessä. Illalla saapuu taas vieraita, mutta tänään juhlan aiheena ovat Saaran synttärit. Päivänsankari itse viettää juhlaa keittiötyön merkeissä eli kokkaamalla kaikille vieraille ison japanilaisen illallisen.
Alma on riemuissaan, kun saa jo toista iltaa perätyksin valvoa miten myöhään haluaa ja hiipiä viskaamaan esineitä auki unohdetuista tuuletusikkunoista.

♥ Vasta klo 22:30 pääsen kirjoittamaan viikonlopun nanowrimo-osuutta. Onneksi kannettavassani ei ole yhtäkään kelvollista editoria, joten ei tarvitse tuskailla sanamäärien kanssa.

 

 

16.11. Ti. Lapsi kieltäytyi edellisinä päivinä laittamasta rukkasia käteensä ja viime yönä sitten nousi taas kuume. Yskä meillä on jatkunut jo yli kuukauden, joten ei ihme jos kylmetys ja pöpöt iskevät helposti.
♥ On käsittämätöntä miten työssä käyvät vanhemmat selviävät kahdesta tai kolmesta lapsesta, kun yhdenkin kipeytyminen riittää sekoittamaan täydellisesti arkirutiinit. Se, että Alma on tarkoitus laittaa ensi keväänä JOKAISEKSI arkipäiväksi laitoshoitoon, ei yhtään helpota tilannetta, vaan voi tehdä arjestamme entistäkin kriisiytyvämmän: mitä enemmän muualla tapahtuvaan hoitovastuuseen luottaa, sitä enemmän tulee tottuneeksi arjen vapautumiseen aikuisten omiin menoihin.
♥ Mutta juuri tänään allekirjoitan kuitenkin työsopimuksen ensi vuoden assarisijaisuudelle - ja ensi kevään proffan sijaisuudelle.
Eihän se ihan uutta ole, mutta vähintäänkin 'haastavaa' ottaen huomioon, että sulaudumme osaksi suurta laitosta ja joudumme suunnittelemaan aivan uusia tutkintoja. Mitään aivan omaa ei voi kuvitellakaan jättävänsä tehtäväksi ensi keväälle, jos ohjattavana on kolme seminaaria viikossa...

Ja huomenna odottaa lento kohti Pariisia.

 

 

PARIISISSA
seminaarissa
17.-22.11. 2010

 

 

 

 

24.11. Ke. Alma oli ollut viime viikon kuumeessa ja toipunut vasta viikonloppuna. Tosin lääkärissä hänestä ei ollut löytynyt merkkejä mistään vakavasta, mutta kuten tämän aamun Hesarissa joku 1700-luvun medisiinihistorian tutkija totesi, nykypäivän yleislääkärit tekevät yhtä silmämääräisiä arvioita potilaista kuin muinaiset puoskarit ennen modernien laboratoriotutkimusten aikakautta - siksi että OIKEA LÄÄKETIEDE on NIIN KALLISTA, ettei labrakokeisiin kannata käyttää julkista rahaa.
Halvin eli nykyisen porvarihallituksen logiikan kannalta viisain ratkaisu olisikin kouluttaa työttömät näyttelijät terveyskeskuslääkäreiksi, jotka osaavat esiintyä ja rauhoitella asiakkaita sen verran kuin nykyinen placebohoitojärjestelmä edellyttää.

♥ Eilen Alma meni jo päiväkotiin - eli "kouluun" kuten hän haluaa sitä kutsuttavan - ja tänään oli niin reipas, että alkoi protestoida hoitoon viemistä vielä päiväkodin portaikossa.
Mutta jokin laumageeni on onneksi ihmisessä niin vahva, että uhmaikäisen lapsen raivokin talttuu hetkessä, kun hän näkee edessään muut laumansa jäsenet ja sen leikkipiirirituaalit odottamassa itseään.

♥ Ja ehkäpä tämä yliopistokin tolkuttoman nopeine muutoksineen on sekin hämmästyttävän rauhoittava ympäristö juuri siksi, että senkin rutiinit ovat hyvin huolella keskitettyjä leikkipiirirituaaleja? Lounaalla Matti & Kirsti kertoivat kaikista rehtoreiden käyttämistä metaforista yliopiston sosiaaliselle yhteisölle, mutta niissä (hautausmaa, kelometsä,...) ei kyllä jostain syystä esiintynyt mitään leikin kaltaista. Hmm.
Ensi keväänä minun leikkipiirini näyttävät tällä hetkellä siltä, että maanantaista torstaille olen joka päivä vastuussa jonkin piirin pyörittämisestä:

Maanantaisin spefi-ryhmä opistolla
Tiistaisin lisensiaattiseminaari
Keskiviikkoisin graduseminaari
Torstaisin gradupiiri

 

♥ Talvikauden tiivistävin määritelmä spefi-kirjoittamiselle - ja ehkä selitys sillekin miksi nanowrimoni lopahti matkan aikana:
"I'm caught like Buridan's ass, starving to death between allegory and realism, fact and fable, creative and nonfiction. I see exactly how these people are and where they came from. But I can't quite make out what I'm to do with them."
Richard Powers: Generosity (2009)
Mutta ennen kuin riennän tilaamaan Powersin romaania spefi-oppaakseni, huomaan Guardianin arvostelussa varoituksen: "Generosity mostly comes across as a William Gibson novel in which the thriller plot has been replaced by wooden debate."
Vakavampaa varoitusta ei nykyisen metaspefin lukijalle voisi antaa.

 

25.11. Viikon spefistin uutinen ei ole suinkaan Koreoiden rajalla kipinöivä ydintalvisota, vaan se että paavi on julistanut kondomien käytön olevan sittenkin ihan jees "JOISSAKIN TAPAUKSISSA".
Se, että paavi on organisaationsa mukaisesti täydellisen erehtymätön, tekee "joistakin tapauksista" paitsi teologiikaltaan myös hygieenisesti haastavia. Paavi kun ei ole antanut ohjeita siitä, miten ja missä varmuuskumeja pitäisi käyttää. Esimerkiksi Koreoiden rajalla ne kelpaisivat suojaamaan ihmisiä ydinlaskeumalta (kts. oheinen kuva) ja tykinputkia kosteudelta.
Mutta entä Vatikaanin pikkujouluissa? Tai Dan Brownin romaanihenkilöt? Vaikeita rajatapauksia on enemmän kuin paavilla kromosomeja.

 

 

 

 

26.-27.11. Kirjallisuustieteiden metodiseminaari TaY:ssa

Paikalla oli kolmattakymmentä ihmistä perjantaina, lauantainakin vielä puolet porukasta. Kaikki kiittelivät seminaarin onnistumista, haastavaan aiheeseen saatiin järkeä ja jyväskyläläiset olivat vielä rempseämpää porukkaa kuin tamperelaiset.

 

28.11. Pakkasta jo 14 astetta, aurinko tulee matalalta muutamiin Kalevan puiston kohoumiin, joilta lapset laskevat hihkuen mäkeä tietämättä mitään korkeammista elämänmuodoista. Illalla lapsi pitäisi tietysti ulkoilemaan vielä uudestaan, jotta hän nukahtaisi ihmisten aikoihin ja päästäisi vanhempana pelaamaan jotain muutakin kuin "Carcassone Linnaa". Mutta yhdessäkin kerrassa on riittävästi hommaa kahdelle ihmiselle, jotta vapautta hetkeksi nauttineen lapsen saa raahattua vielä takaisin sisälle.

 

30.11. Viikon kestänyt kireä pakkanen antoi tänään periksi, kun hyytävä koillinen tuuli lakkasi puhaltamasta. Viiden asteen lämpeneminen mittarissa oli käytännössä ainakin kymmenen asteen lämmönnousu hihoissa ja lahkeissa.
Kärräsin Alman taas suoraan päiväkodista laitokselle, missä kertaalleen juhlittiin sekä Marin professuuria että uusinta julkaisuaan historiallisesta romaanista. Alma katseli kiltisti myyrävideoita ja kävi välillä jakamassa aikuisille muovilusikoita.
♥ Illalla jatkoimme unikouluharjoituksia eli lapsen opettamista nukkumaan ilman aikuisen läsnäoloa. Tämä ei johdu siitä, että olisimme äkkiä tajunneet miten KYPSÄ lapsemme pitäisi jo olla, vaan siitä, että Saarun synttärilahjaksi saama Star Trek -leffojen boxi sai meidät tajuamaan kuinka paljon miellyttävää TAANTUMISTA meiltä jää kokematta.

♥ Helpoin ratkaisu boxien ja X-boxien taannuttavuutta tarvitseville ihmisille olisi tietysti olla hankkimatta lapsia, mutta toisaalta lapselle hankitut digilelut siirtävät ekologisen ym itsekritiikin omilta harteilta seuraavan sukupolven murheiksi: "Nyt menette kyllä ulos pelastamaan tän planeetan tai pelastatte ja itkette! Ja se wii-kapula vaarille ja heti!"

 

 

JOULUKUU

1.12. Ke. Pakkasta on enää 7 astetta. Joulukuun alkaminen tuntuu ylipäänsä vapauttavan tai sulkevan jotain prosesseja aivoista, siis sulkevan oletettujen keskeneräisten töiden dead-line -merkintöjä.
Kaksi viikkoa suljettuna olleet Tampereen kirjastot avasivat tänään jälleen ovensa, mikä sekin muistuttaa ilmaisten joululahjojen jakamista kaupunkilaisille.
♥ Ihmeistä suurin on se, että uusittu verkkoportaali lainajärjestelmään toimi sekin välittömästi, ja ongelmitta.
Tosin... entinen järjestelmä oli kyllä selkeämpi ja informaatioltaan ihan riittävä, joten uuden järjestelmän raskaus ja näyttävyys koitunee kirjastoille lopultakin taakaksi.
Kirjoja rakastavat ihmiset EIVÄt rakenna virtuaalikirjahyllyjään kunnallisten kirjastojen julkisuudelle, vaan joko genretietoisille tai maailmallisemmille saiteille.

♥ Työpöydälle saapui kiertopostissa mm. vanhoja Parnassoja, siis tämän syksyn lehtiä, jotka tuntuvat kuitenkin vuosikymmeniä vanhoilta. Niin vähän lehdessä on mitään nykyhetken kirjallisuuden kannalta kiinnostavaa, paitsi ehkä runokritiikeissä, joita tosin ei luetakaan lyriikan nyky"tilaan" nähden vaan saadakseen jonkin hahmon kullekin kirjailijakohtaiselle poetiikalle.
Lyriikkaa ympäröivä instituutio ei sinänsä paljon poikkea jostain BB-taloa ympäröivästä imagopelistä. Paitsi että runoilijoiden jännittävimmät elkeet tapahtuvat paperilla.
Eikä proosa taida päästä helpommalla, ainakaan Parnassossa: suurimman osan lehden keskusteluosastosta täyttää kriitikkokohtainen haistattelu Thomas Mannin suuhun sopivista riettauksista.
Sikatotta.

 

2.12. To. Alman päiväkotiaamut ovat zombiemaisen hitaita ja vaikeita. Tänään hän vähitellen virkistyi, kun oli saanut adventtikalenterista suklaaata ja lupauksen päästä kampaajalle.
Vasta 10 minuuttia myöhemmin (kun matka kahden talon välillä tehdään Alman aamutahtiin) selvisi miksi hän oli niin kiltti pukiessa ja lähtiessä: hän kuvitteli pääsevänsä jo minun matkassani kampaajalle.
Totuus selvisi hänelle vasta kun käännyimme päiväkodin pihaan...
Vielä sisällä tossuja vaihtaessa Alma murjotti sellaisella tavalla jota harvoin hänessä näkee, ei kiukkuisena vaan katkerasti petettynä.

♥ Mutta tämä pieni aamushow on tietysti vain pikainen gägi verrattuna siihen tragikoomiseen sirkukseen, jota edellisenä iltana kävimme lävitse, kun lapsi ei suostunut enää lainkaan unikoulutukseensa. Yli kaksi tuntia kestäneen kieltäymyksen (ei enää potalle, ei enää vettä, ei enää äidin syliin, ei enää ulos makuuhuoneesta) jälkeen hän lopulta nukahti itkuunsa.
♥ Netin keskustelupalstoilla mielipiteet unikoulun inhimillisyydestä vaihtelevat yhtä kärkevästi kuin imettämisestä. Kyse ei ole vain siitä, minkä verran suostutaan uskomaan psykomafian asiantuntijoihin, vaan laajalti ottaen siitä, mitä on lapselle tarkoitettu elämä osana perhettä.
Ei tarvita välttämättä kuin yksi sukupolvi lisää kaupunkilaista individualismia ja suomalaisetkin syöttävät pienokaisilleen ennemmin täsmäunilääkkeitä kuin tuhlaavat arvokasta televisioaikaansa lastensa laumakorvikkeina.

♥ Syksyn Finlandia-palkinto näkyy menneen Mikko Rimmiselle, vaikka olin tautisen varma sen päätyvän Alexandra Salmelalle.
Mutta palkintotuomarina toimineelta Minna "Runotyttö" Joenniemeltä TÄMÄKÄÄN valinta ei ole yllätys, sillä VIELÄKIN lähemmäksi lyriikan anti-kommunikaatiota Rimminen tulee kuin Alexandra Salmelan postmoderni kertojacocktail.
Lisäksi valinta täyttää sen suomalaisittain tärkeän kriteerin, että kulttuuritukiaiset täytyy keskittää yhteen kohteeseen kerrallaan. Nyt Rimmisellä oli jo puoltorahana 5-vuotinen valtion tukiainen.
♥ Havainnollistavin todistus siitä, miten Finlandia-palkintoa tarvitaan kirjamarkkinoiden TASAPÄISYYDEN todisteeksi, on seuraavan aamun Hesarissa Antti Majanderin haastattelu Rimmisestä. Se menee jotakuinkin näin:

Majander: "Hitto sinä olet hauska mies, Rimminen."
Rimminen: "Äläkulorähmänen tuutelimurskain."
Majander: "Hah hah, olipas vekkulisti sanottu. Tulee ihan hyvä tahto."
Rimminen: "Pernahaapa raitto lepomakkara."
Majander: "Huh huh, huikeaa verbaaliakroballistiikkaa, Rimminen."
Rimminen: "Populaarikummotus kehimöi etnovirkkeeni."
Majander: "Ohhoh, sinultahan suoriutuu hypermoderni teoriapläjäyskin! Mikä mies! Mikä näkemys!"
Jne. Tätä on suomalainen romaanitaiteen katselmus vuonna 2010.

 

3.12. Pe. Alma pääsi ensimmäistä kertaa omalla naamallaan osaksi kasvojulkisuutta eli koulukuvaan kavereidensa kanssa. Päiväkodissa lasten keskinäinen solidaarisuus onkin niin uskomattoman intensiviisitä - vaikka ne välillä hakkaavatkin toisiaan - että se kävisi parhaasta joulutodistuksesta sille, miten hyväntahtoinen laumaeläin ihminen pohjimmiltaan on.
♥ Viralliset ryhmäkuvat taas ovat se tekijä, joka vähitellen ULKOISTAA luonnollisen solidaarisuuden ja antaa sille instituution kehykset: nuo ihmiset ovat/olivat päiväkotikumppaneita eikä muuta yhdistävää tekijää ole kuin se, MISSÄ RYHMÄKUVASSA meidät nähdään seuraavan kerran.

 

4.-6.12. Pitkä luminen viikonloppu. Joka päivä vien lapsen pulkkailemaan tunniksi takapihallemme, se kun sattuu olemaan kaupungin isoin yhtenäinen nurmialue ja lumentulon aikaan (ennen järvien jäätymistä) isoin yhtenäinen lumikenttä. Mäet ovat vaatimattomia, mutta Almalle riittäviä seikkailuun, eikä häntä saa takaisin sisälle, ilman, että hän huutaa ja laittaa kampoihin jos otetaan askelkin kotia kohti.
♥ Lauantaina pääsimme pitkästä aikaa perhesaunaan. Kymmenellä eurolla kuussa moinen ylellisyys - keskiluokkaistuminen on tätä, aina vain helpompiin maailmasta sulkeutumisiin ihastumista.
♥ Muuta merkittävää en pitkänä viikonloppuna saa aikaiseksi kuin lueksia paleofiktion historiaa. Mitään aikataulua memojen tekemiseksi ja editoimiseksi osaksi omaa tietokirjaa en uskalla enää kuvitellakaan. Kun jouluvalot on ripustettu parvekkeelle ja kirjahyllyyn, voi ihminen hyvällä omatunnolla keskittyä kaamospäivien kestämiseen yksi hämärämyssy kerrallaan. Matkalta tuotu Calvados helmeilee lasissa kuin elokultaa.
♥ Alman osalta merkittävin muutos on unikoulun edistyminen. Se on niin ällistyttävää, etten ota uskoakseni pystyväni samaan kuin Saara: hän vain lukee iltasadun ja peittelee lapsen ja lapsi hyväksyy roolinsa kuin mikäkin shirleytemple-enkeli.
Mutta ilta toisensa jälkeen sama temppu onnistuu yhtä täydellisesti, ja kun peittelen Alman tiistaina niin hän KOMMENTOI OMAA ITSEÄNSÄ kuin olisi täysikasvuinen ja -tajuinen olento: "Alma ei enää itke", hän kuiskaa (millä viittaa unikoulun ensimmäisiin iltoihin viime viikolla).

Ja käsitykseni ihmislasten kehityksestä siirtyy jälleen valovuoden kauemmaksi tämän planeetan perkeleellisestä pimeydestä eli psykologeista.

 

7.-8.12. Yliopisto alkaa jo hiljentyä jouluun. Analyysikurssin viimeiseen kokoontumiseen tulee enää puolet väkeä, mistä kurssilaisia voisi (..saisi/pitäisi...) sakottaa, sillä nämä kurssit ovat muutenkin niin lyhyitä. Mutta yleinen motivaatio joulunajan ja viimeisen tenttiputken lähestyessä on niukilla; illan jk-sempassakin meitä on alustajan lisäksi enää 4 hengen yleisö.

Seminaarit ovat itselleni ainoa aktiivinen kosketus siihen, mitä kirjallisuudentutkimuksessa tapahtuu juuri nyt. Paljonkaan ei ole ehtinyt muuttua niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin täysin poissa akateemisesta verkostosta. Niin hidasta ja hajanaista on oppialan kehitys ja kyky käydä sisäistä keskustelua. JA NÄIN ON AINA OLLUT, joten mitään skandaalimaista ei ole tutkijaverkoston jähmettyneisyydessä jonnekin 20 vuoden takaisiin diskurssikartelleihin.
Lukemalla Avaimen numerot kerran vuodessa ja seuraamalla oman alan monografioiden saaman palautteen (tai jopa lukemalla niitä) pysyy riittävän hyvin kärryillä kaikesta mitä viimeisen 10-20 vuoden aikana kirjallisuudentutkimuksessa on tapahtunut. EIKÄ tämä muutostahti liene harvinaista muissakaan humanistisissa aineissa. Mutta juuri siksi seminaarit ovat ainoa tutkimusperinteen ja kulttuurin nykytilan kytkevä tilaisuus, missä tutkijuus on paljon enemmän kuin vain ammatti.
♥ Edes gendertutkimus ei tarjoa sellaista lupausta puhua nykypäivän asioista kuin miltä se tuntui aktiivisempina tutkijavuosina. Katriina Järvisen debattipuheenvuoro Hesarissa (ja tänään mielipideosastossa) on ollut varmasti raikkainta mitä vuosiin on nähty suomalaisessa keskustelussa sukupuolierosta. Genderpositiot ovat muuttuneet niin syviksi genderpoteroiksi, että edes "luonnollinen" sukupuolisota ei herättele kommentteja akateemisissa bunkkereissa. Miesaktivismin suoranaisesta vahingollisuudesta on hyvä artikkeli Megafonissa, ja sekin olisi mennyt huomaamatta ellei Aksu olisi lähettänyt linkkiä:
http://www.megafoni.org/miesliike-nyt/
♥ Erityisen hienoa tuossa Katariina Mäkisen artikkelissa on se, miten siinä huomioidaan vihreän miesliikkeen toimivan yhtä aivottomasti kuin Laasasen & Hännikäisen kaltaiset miesasiaänkyrät:

"Vihreä miesliike näyttää pyrkivän sekä ottamaan haltuun että samalla sementoimaan käsityksen tasa-arvosta historiattomana ja tilanteisena tasapainoiluna."

 

9.12. To. Viikon ajan kylmyys on ollut siedettävän jouluista, mittari pysytellyt -4:n kohdalla vuorokauden ympäri. Vasta tänä iltana pohjoinen jälleen aukeaa, pyryjaksoa on seuraamassa taas jäinen jakso, joka muistuttaa enemmän helmi- kuin joulukuuta.
Tänään otan Alman mukaani Jaakon luokse, missä lapsi käyttäytyy sentään lähes kunniallisesti. Kotimatkan hän hoilaa bussissa tuikituikitähtöstä niin lujaa, että muistuttaa kärryissään puolisammunutta pikkujoulujuhlijaa.
Yöllä pakkanen putoaa odottaviin lukemiin -9 tienoille. Finnairin lentoemot alkavat kaivata äkkiä takaisin etelään, joten heidän on pakko keskeyttää lakkonsa. Ilmastomuutoksen torjujat lensivät jo edeltä Meksikoon pakkasia pakoon.
Vain me kaukolämmön pehmittämät raukat jäämme tänne sushirajoille kalisuttelemaan syömäsauvojamme.

 

10.-12.12. Tylsä viikonloppu lapsen kanssa kotona, ja huipentuukin vain kurjalla tavalla lapsen sairastuessa taas kerran nopeasti ja yllättävästi, kuume nousee parissa tunnissa kuin se olisi pikemminkin tapaturma kuin virustartunta.
♥ Pohjoismaiden ihka ensimmäinen terrori-isku ei herätä kummoisiakaan tunteita tällaisen viikonlopun keskellä. Tuntuu kuin eläisi jossain laitoksesssa, missä ei ole edes vierailuaikoja, vaan ainoastaan keskustelevisiosta anniskeltua animaatioviihdettä.
♥ Eikä Suomellakaan ole varmaan mitään hätää, sillä Suomihan ei käy Afganistanissa islam-fundiksia ärsyttävää sotaa, vaan sinne lähetetyt RAUHANturvaajat ovat vain "SODANOMAISISSA OLOSUHTEISSA", kuten viikonlopun Hesarissa joku rivikypärä osasi siteerata saamiaan ohjeita.
♥ Niinpä kun ensimmäinen pomminomainen vastaisku tapahtuu ensimmäistä kertaa Suomessa, voinee presidentti vastaavassa hengessä pahoitella vainajien omaisille, että kyseessä olivat terrorinomaiset olosuhteet jotka saattoivat uhrit kuolemanomaiseen tilaan.

♥ Hieman myöhässä tästä retorisesta käänteestä ovat nyt ne demaripoliitikot, jotka ovat yrittäneet puhdistaa SDP:n profiilista kaiken poliittisen ilmoittamalla että puolue oli syypää kansalaissotaan ja että nyt he katuvat sitä kovasti.
No, hukkaan meni hienot tunnustukset, jotka saavat tuhannet ja tuhannet demariveteraanit kääntymään haudoissaan.
Eihän Jungner & kumppaneiden olisi tarvinnut puhua mistään "helvetinmoisesta virheestä", vaan todeta vallanpitäjien retoriikkaa jatkaen, että sodanomaisissa olosuhteissa tullaan tehneeksi hätiköityjä demarinomaisia päätöksiä kuten köyhän luokan kusettaminen vallankumouspuheilla.

 

 

13.12. Ma. Pakkanen kiristyi viikonloppuna, tänään -16 astetta.
Valvoimme yötä vuorotuurein, onneksi lapsenkin lämpö alkoi laskea.
Yliopisto on niin hiljainen kuin se olisi pelkkää hylättyä kirjastotilaa. Ja tekstitehdastahan tämä monesti muistuttaa, kun katsoo pöydälle kertynyttä pinoa tenttikuoria ja luentopäiväkirjoja.
Päivän proseminaari tuplatöineen on niihin verrattuna kuin viivähdys oliivilehtoon.

♥ Aamun lehdessä on lopultakin ihmeen vähän juttua Tukholman terrori-iskusta. Aivan kuin uhrien puuttuminen tekisi iskusta jotenkin teatterimaisemman, epätodellisemman.
Puuttuu vain viranomaisten loppukevennys, että "rasistista motiivia ei voida vielä kokonaan poissulkea teon taustoista".

 

18.-19.12. Kaksi päivää Tallinnassa.
Kuin toinen maailma, vaikka sinne keinuu kahdessa tunnissa suomalaisten turistien keskellä. Lauantaina pyryttää lunta, kaupunki tuntuu miltei tyhjältä, ja kun kiipeämme illalla Toompealle ei siellä tosiaankaan liiku mitään muuta kuin epätoivoinen lumiaura. Tuuli käy kylmänä puhurina mereltä, istumme iltaa Clayhills-gastropubissa, jossa sielläkään ei ole kuin muutama asiakas, vaikka se sijaitsee miltei Vanhan Kaupungin keskellä.
♥ Sunnuntaina sää kirkastuu, pakkanen on niin pureva kuin avonaisen meren äärellä pohjoistuulen aikaan voi olla. Mitään emme etsi, mitään emme tee, mihinkään emme yritä päätyä, vain pysytellä lämpiminä. Kylmyys on miltei koomista, koska joulu on niin lähellä ja kaikki pakkasen puremakin pitäisi olla söpöä, mutta maailman uutisista lumen saartamia kaupunkeja katsellessa ei tule mieleen kuin Tallinnan kaltaisen kaupungin tasapainoton esteettisyys, koko se takapihakurjuus, joka levittäytyy Vanhan Kaupungin ja sataman väliin, ja nuo stalkerin irvikuvat, mustiin topatut suomalaiset viinakärryineen.

Ja kuinka, millä tavoin etuoikeutettuja me kaksi oikein olemmekaan, kun saamme olla tässä satukaupungissa kahdestaan ilman lapsikelloa ja kalendaarisia velvollisuuksia.

♥ Kotimatka iltalaivalla on keikkuva, mutta niin vain olemme vartin viiveellä takaisin Helsingissä. Terminaalin edustalla on JUURI SAMANLAINEN kaaos kuin mitä olemme nähneet tv-uutisissa: autot ponnistelevat pyryn keskellä ja ihmiset jonottavat satamääräisenä jonona bussipysäkille.
Harpomme omapäisesti metrolle, tapaamme viimeiset hesalaiset kaljan ääressä, ja MEIDÄN junamme lähtee hämmästyttävästi aikataulussa kohti Tamperetta.

 

 

20.-22.12. Alma oli maanantaiaamuna niin vihainen ja katkera kuin vain lauseissaan vajaa lapsi voi olla, siitä, että olimme jättäneet hänet viikonlopuksi mummon hoivaan.
Tiistaina hän oli jo oma oudon lempeä itsensä, ja kun näimme päiväkodissa otetut enkelimäiset valokuvat hänestä, niin AINOA selitys Alman käsittämättömän nopealle sivilisoitumiselle korpikarjalaisesta kakkahirviöstä pirkanmaalaiseksi porvarislapseksi on se, että hänet on noiduttu päiväkodissa.

♥ Joulun magiaan sopii sekin, että yliopistolla on edelleen luurankomiehitys, yksi kerrallaan sekin hupenee, ensin harjoittelija, sitten amanuenssi, ja lopulta täällä ovat jäljellä enää kanslisti ja minä, me yleisjanhuset. Tutkijat ovat kadonneet jo marraskuussa, professorit viime viikolla.
♥ Joulun ja vuodenvaihteen välissä täällä valvoo enää atk-tuki, vaikka yliopistorakennusten sadoissa tarkkaan säädellyissä ansarihuoneissa vallitsee aavemainen 20 asteen lämpötila. Ja tätä sanotaan ekokampukseksi... vaikka enemmän tämä muistuttaa ihan samanlaista teollisuuskolossia kuin nuo teräslaatikot naapuritonteilla... puuttuu vain että kadunpuoleinen naapuri lähettäisi yliopistoväelle joulukortteja "RAUHALLISTA JOULUA TOIVOVAT PATRIAN TYKIT".
Hengitä syvään, humanisti, hengitä syvään.

 

 

 

 

Disclaimer: Viidakkokirjassa esitetyt mielipiteet ovat omiani eivätkä vastaa työnantajani, puolueeni eikä edustamieni järjestöjen
käsitystä maailmantilasta tai energiataloudesta.

 

 

 

 


TULEVIA PAIKKOJA & TAPAHTUMIA

2010
1.1.-31.12. Suomen kirjallisuuden yliassarina (TaY)
24.12. Joulu Tampereella
28.-30.12. Kuopiossa

2011

1.1.-31.5. Suomen kirjallisuuden proffan sijaisena (TaY)
28.1. Hgissä Kportin kokous
29.1. Yhdenvertaisuus-seminaarissa Tampereella
12.2. Elävän Kirjallisuuden Festivaali Tampereella
SYKSYLLÄ 2010 KIINNOSTAVAT KIRJAT:


ULKOMAISET
Cadigan Pat: Mielen peli AVAIN
Doyle Arthur C: Sherlock Holmes - kootut kertomukset TEOS
Duncan Hal: Muste 10/2010 LIKE
Gluhovski Dmitri: Metro 2033 LIKE
Reynolds Alastair: Aurinkojen huone 10/2010  LIKE
Rothfuss, Patrick: Tuulen nimi KIRJAVA

KOTIMAISET
Alasalmi Päivi: Koirapäinen pyöveli GUMMERUS
Itkonen Juha: Seitsemäntoista OTAVA
Jalonen Olli: Poikakirja OTAVA 
Jalonen Riitta: Hyvää yötä Irma Noora TAMMI 08/2010
Kuusi, Janne Vapaus LIKE
Mukka Timo: Näin hetki sitten ketun WSOY
Nummi Markus: Karkkipäivä OTAVA
Pulkkinen Rikka: Totta OTAVA
Reivilä Heikki: Minän paino TEOS
Salmela Alexandra: 27 eli kuolema tekee taiteilijan TEOS
Taivassalo Hannele Mikaela: Oi, tule katsomaan TEOS
Tamminen Petri: Muita hyviä ominaisuuksia OTAVA
Turunen Markku: Juuston pimeä puoli GUMMERUS
Tuuri Antti: Rata OTAVA

 

Soikkelin Bittein saaret