Markku SoikkeliSoikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo
MIESTAPAISET JA NAISSUKUISET
Soile Veijola ja Eeva Jokinen: Voiko naista rakastaa? Avion ja eron karuselli. WSOY: Helsinki 2001. 270 s. Koska rakastaminen ei ole transitiivista, kohteelle omistautunutta tekemistä vaan tapa esiintyä, kysymys "voiko naista rakastaa" tarkoittaa "voiko naiselle antaa julkisuudessa rakkauteen sopivia merkityksiä". Rakkauden julkisivua tutkijakaksikko Soile Veijola ja Eeva Jokinen lähtee hakemaan sieltä missä se on yleisimmin nähtävillä, mediasta, ja erityisesti parisuhteille omistautuneesta mediasta. Tutkimuksen lähtökohtana on filosofi Luce Irigaraylta siteerattu ihanne sukupuolieron kunnioituksesta. Ihanteen puolittaiseen toteutumiseen tutkimus vastaa jo otsikollaan. Näkökulmansa vuoksi tutkijat rajaavat "rakkauden" aviorakkaudeksi, mikä rakkauden aatehistoriassa onkin ollut semanttisesti vakiintunein merkitysten alue. Materiaalinvalintaa voisi perustella puolestaan sillä, että julkkisten lemmenpuuhat ovat niitä romansseja, joista yleisimmin puhumme, kun rakkaudesta puhumme. Tämanlaista perustelua tutkijapari ei kuitenkaan ääneen totea. Lukijan oletetaan ottavan rajauksen ja materiaalinvalinnat itsestäänselvyytenä. Kaunokirjallisuudesta valittu esimerkki, Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmä, edustaa itsestäänselvästi korkeinta tietoisuutta aviorakkauden esityksestä. Voiko naista rakastaa? on siis oikeastaan tutkimus siitä, miten julkkikset esiintyvät perheenjäseninä. Rooli-ihanteet, joilla julkkiksia punnitaan toisiinsa nähden, ovat aviorakkauden mukaisia. Sosiologit Veijola ja Jokinen ovat analysoineet, kehen nähden julkkikset esiintyvät rakastuneina ja miten media reagoi julkkisten esiintymiseen. Jo kirjan ensimmäinen luku hyökkää kiinni materiaaliin, jonka valinta perustellaan vasta matkan varrella ja löytöjen perusteella. Tutkimuksen saama varautunut vastaanotto ja (mies)kolumnistien kärkevät vastareaktiot perustunevat siihen, että median edustajat ovat juuttuneet johdantoa seuraavaan analyysiin kiekkoilija- ja formulaperheiden rakenteesta. Veijolan ja Jokisen analyysi tuo tässä vaiheessa esille sen, mikä on lehtiotsikoiden arkipäivää. Urheilutähden perhe matkustaa miehen mukana ja miehen henkilökohtaisimmat tunteet suuntautuvat parhaimmillaankin perheeseen kokonaisuutena, ideana, ei elävään aviovaimoon. Vasta analyysin jälkeen, todistettuaan miten muuttumattoman konservatiivinen yhteiskunta on perherooleissaan, tutkijat esittelevät heitä sytyttäneen teorian. Seuraa kartoitus sosiologian klassikoista ja naistutkimuksesta: millaisin käsittein voimme tällä hetkellä puhua yhteiskunnasta patriarkaattina. Veijola ja Jokinen katsovat käytännölliseksi puhua "miestapaisesta" yhteiskunnasta, joka ylläpitää miehen elämäntavalle käteviä naisrooleja, "hymynukkeja", "varikkotyttöjä", "hellapoliiseja". Irigarayn avulla tutkijat asettavat miestapaisuuden vastineeksi "naissukuisuuden", mahdollisuuden välittää ja toteuttaa naisten keskinäisestä vuorovaikutuksesta syntyviä identiteettejä, esimerkiksi sukutarinoita naisten elämästä. Vasta miestapaisuuden ja naissukuisuuden välille voisi syntyä jotain, mitä voisi pitää "eettisenä sukupuolierona", erilaisuutena joka herättää osapuolissa ihmetystä ja uteliaisuutta. Irigarayta edelleen soveltaen tutkijat ehdottavat, että suomalaisissa kodeissa olisi varattu huone pelkästään parina elämiselle, sellaiselle vierekkäisyydelle, jossa ei tarvitse tehdä mitään lasten tai perheen vuoksi, vaan pelkästään olla ja leikitellä toisen läsnäollessa. Ydinperheenä asuminen oletetaan tässä edelleenkin rakkauden synonyymiksi. Avioerojen samuudesta Teorian jälkeen tutkijapari palaa jälleen median esittämän julkisivun eteen ja käy pohtimaan onnistuneen avioeron esittämistä. Avioerot esitetään yksilöllisinä valintoina irrallaan taloudellisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta, vaikka eroaminen yhtä lailla kuin liittoutuminenkin on mitä henkilökohtaisin sosiaalinen valinta. Materiaalina ovat edelleen naisten- ja terveyslehdet. Mielenkiintoisin kohta tässä analyysissä on Riitta Jallinojaan kohdistettu kysymys: miksi Jallinoja puhuu avioerosta pelkkänä tapahtumana ja prosessina vailla sukupuolisia toimijoita? Veijola & Jokisen kysymys on kiinnostava siksi, että juuri Jallinojan avulla he olisivat voineet selittää omaa materiaalinvalintaansa, julkkiksia koskevaa mediaa. Kirjassaan Moderni säädyllisyys (1996) Jallinoja pohtii juuri sitä esiintymispintaa, yleisimmin tunnettua avioliiton julkisivua, jota Veijola ja Jokinen käsittelevät itsestäänselvänä yhteiskunnan peilinä. Vaikka Jallinoja ei tosiaankaan erottele naisen ja miehen ratkaisevasti erilaisia rooleja avion ja eron karusellissa, hänen mukaansa "säädyllisenä" esiintymisessä olennaista on se, miten yksityinen muuttuu julkiseksi esitykseksi. Yksityiselämän medioituminen ja julkisuuden täyttyminen privaattiin liittyvillä paljastuksilla johtaa yksityiselämän markkinoihin, joilla moderni säädyllisyys tulee naurunalaiseksi. Mikäli tulkitsen oikein Jallinojaa, tulee tunnepohjainen reagointi täten perustellummaksi kuin järkiperäinen valinta, etenkin avioerojen kohdalla. Veijolan ja Jokisen kannalta moista eroa esiintymisessä ei ole. He eivät ota kantaa siihen, onko mediakertomusten (avio)eroissa eroa ja miten lukutaitoisia julkkismedian kuluttajat ovat niitä huomaamaan. Tunnepohjaisen ja järkiperäisen esiintymisen eroja analysoimalla voisi kenties osoittaa halkeamia sellaisessa väistämättömäksi naamioidussa elämäntavassa, jota suuren ikäpolven miesjulkkikset edustavat patologisella tarkkuudella. Miksi ydinperhe ylipäänsä kelpaa edustamaan rakkautta, ja millaista rakkautta? Eikö ydinperheenä esiintyminen ole instituutio, jolla on yhteiset juuret viikkolehtimedian kanssa? Jallinojan tutkimukseen Veijola ja Jokinen lisäävät oman löytönsä, että Suomessa avioeroaminen esitetään sukupuolettomana toimintana. Pohjoismainen illuusio tasa- arvoisuudesta tukee käsitystä "sukupuolettomasta säädyllisyydestä", jossa ei ole tilaa sille, miltä ero tuntuu naisena tai miehenä. Naisen rooli asiantuntijapuheessa Voiko naista rakastaa? ei tietenkään pysähdy asiantuntijoiden piirtämiin vanhoihin joukkuekuvioihin, ei varsinkaan toiveeseen siitä, että avioliiton avulla voitaisiin keskustella sukupuolten tasa-arvosta. Mitä pidemmälle miestapaisen yhteiskunnan analyysi etenee, sitä tarkempia haasteita se heittää naisille ja miehille. Asiantuntijapuheesta käy ilmi, että perheen rasitteeksi esitetään postmodernin maailman individualismia, mutta vaihtoehdot nostalgisoivat sukupuolien paluuta perinteisiin ympäristöihinsä. Naisen harrastukset eivät kuulu sosiaalisiin toimintoihin, esittää asiantuntijadiskurssi, eikä perheiden yhteistä kauppamatkaa pidetä sitäkään yhdistävänä tekijänä, shoppailu kun pakottaa sukupuolet toimimaan erillisinä yksilöinä. Parisuhde näyttäytyy nollasummapelinä, jossa naisen subjektius väistämättä velottaa jotain miehelle katsotusta elämänalueesta. Kirjan viimeisessä osastossa tutkijat käyvät sitten pimeyden ytimeen ja kysyvät, mitä mies oikein esittää rakastavansa, jos ei naista? Tutkijat viittaavat J.F. MacCannellin määritelmään nykyisestä patriarkaatista veljien valtakuntana. Suomalaisessa julkisuudessa veljesten valtaa esittää tyypillisimmillään joukkueurheilu, mutta myös työpaikat ovat mieskunnian viimeisiä enklaaveja. Kun miehet puhuvat ihmissuhteistaan he ennemmin puhuvat edustamastaan mieskollektiivista, etenkin työpaikasta, kuin parisuhteesta tai perheestä. "Kun me rakastamme meitä, tulee heteroseksuaalinen mieheys varjelluksi sekä hetero- että homoseksuaalisuudelta, sillä siinä ei ole sijaa minä rakastan sinua -suhteen kahdenkeskisyydelle." Se, miten rakkaus ja avioliitto voidaan rinnastaa toisiinsa aukottomasti, olisi varmasti kaivannut perusteluja, joiden kautta aikakauslehdistä olisi alkanut löytyä nuorempia ja rooleiltaan monitulkintaisempia hahmoja. Tutkimuksen luomasta joukkokuvasta puuttuu muutenkin tuttuja hahmoja, etenkin naispuolisia, mutta tutkimus kyllä esittää sen mitä tilaa: kollaasin niistä, joilla olisi mahdollisuus rakastaa naista julkisesti yleisimmällä ja esiintyvimmällä tavalla. Voiko naista rakastaa? ei ehkä kerro parisuhteista mitään uutta, mutta se kokoaa naiset ja miehet joukkokuvaan, jollaista en muista aiemmin nähneeni: tässä ovat julkkikset siten kuin he esiintyvät parhaiten tunnettuina naisina ja miehinä, tässä eroavat pariskunnat tilanteen neutrittamina, tässä keskiössä miesporukat ja kentän laidalla heidän naisensa. Joukkokuvan analyysi perustuu enemmän sosiologian meta- analyysiin, sosiologian julkisivuun, kuin sen tämänhetkiseen teoriaan. Sukupuoliroolit ovat sosiologian "parhaiten kaupaksi käynyt anti arkikeskusteluihin". Veijola ja Jokinen eivät tarvitse analyysiinsä edes "diskurssin" kaltaista käsitettä ja sen esittely onkin enää johdannon loppuviitteeseen kuuluva muodollisuus. Kirja on tutkimustapaa popularisoiva tutkimus, mutta vieläkin tärkeämpi sukupolvensa tutkimustilan summauksena. Veijola ja Jokinen eivät säästele itseäänkään miettiessään, millaista oli heidän naistapaisuutensa tutkijoina 1980-luvulla ja mitä siitä on jäljellä tänään. Kuinkapa muuten voisi syntyäkään Irigarayn toivomaa uutta ajattelua sukupuolierosta. Entä mikä on mahdollistanut näin helposti lähestyttävän, teoriaa säästeliäästi käyttelevän esitystavan? Ehkäpä se, että kirjoittajapari voi esiintyä "meinä", kirjoittajatahona, joka kykenee katsomaan maailmaa stereoskooppisesti: näkemään sekä yksityisen että yhteisen. Teoksen ainoat ongelmat ovat ulkoisia, elämäntapaopasta muistuttava lay-out ja kepeimmästä aiheesta aloittava ryhmittely. Toisaalta ei voi kuin iloita, jos tällaista aikalaisanalyysiä saadaan kaupaksi missä tahansa valepuvussa. Kirjan epäortodoksisuuteen nähden olikin hämmästyttävää, kun tutkimuksen syöttäjäosapuoli, Soile Veijola, nuhteli HS- kritiikissään toista ajankohtaista tutkimusta (Taina Kinnusen Pyhät Bodarit) sen epätieteellisestä rakenteesta.--