Markku Soikkeli

MIESTAPAISET JA NAISSUKUISET


Soile Veijola ja Eeva Jokinen: Voiko naista rakastaa? Avion ja 
eron karuselli. WSOY: Helsinki 2001. 270 s.

Koska rakastaminen ei ole transitiivista, kohteelle 
omistautunutta tekemistä vaan tapa esiintyä, kysymys "voiko 
naista rakastaa" tarkoittaa "voiko naiselle antaa julkisuudessa 
rakkauteen sopivia merkityksiä". 

Rakkauden julkisivua tutkijakaksikko Soile Veijola ja Eeva 
Jokinen lähtee hakemaan sieltä missä se on yleisimmin 
nähtävillä, mediasta, ja erityisesti parisuhteille omistautuneesta 
mediasta. Tutkimuksen lähtökohtana on filosofi Luce Irigaraylta 
siteerattu ihanne sukupuolieron kunnioituksesta. Ihanteen 
puolittaiseen toteutumiseen tutkimus vastaa jo otsikollaan.

Näkökulmansa vuoksi tutkijat rajaavat "rakkauden" 
aviorakkaudeksi, mikä rakkauden aatehistoriassa onkin ollut 
semanttisesti vakiintunein merkitysten alue. Materiaalinvalintaa 
voisi perustella puolestaan sillä, että julkkisten lemmenpuuhat 
ovat niitä romansseja, joista yleisimmin puhumme, kun 
rakkaudesta puhumme. 

Tämanlaista perustelua tutkijapari ei kuitenkaan ääneen totea. 
Lukijan oletetaan ottavan rajauksen ja materiaalinvalinnat 
itsestäänselvyytenä. Kaunokirjallisuudesta valittu esimerkki, 
Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmä, edustaa itsestäänselvästi 
korkeinta tietoisuutta aviorakkauden esityksestä.

Voiko naista rakastaa? on siis oikeastaan tutkimus siitä, miten 
julkkikset esiintyvät perheenjäseninä. Rooli-ihanteet, joilla 
julkkiksia punnitaan toisiinsa nähden, ovat aviorakkauden 
mukaisia. Sosiologit Veijola ja Jokinen ovat analysoineet, kehen 
nähden julkkikset esiintyvät rakastuneina ja miten media reagoi 
julkkisten esiintymiseen. 

Jo kirjan ensimmäinen luku hyökkää kiinni materiaaliin, jonka 
valinta perustellaan vasta matkan varrella ja löytöjen 
perusteella. Tutkimuksen saama varautunut vastaanotto ja 
(mies)kolumnistien kärkevät vastareaktiot perustunevat siihen, 
että median edustajat ovat juuttuneet johdantoa seuraavaan 
analyysiin kiekkoilija- ja formulaperheiden rakenteesta. 
Veijolan ja Jokisen analyysi tuo tässä vaiheessa esille sen, mikä 
on lehtiotsikoiden arkipäivää. Urheilutähden perhe matkustaa 
miehen mukana ja miehen henkilökohtaisimmat tunteet 
suuntautuvat parhaimmillaankin perheeseen kokonaisuutena, 
ideana, ei elävään aviovaimoon.

Vasta analyysin jälkeen, todistettuaan miten muuttumattoman 
konservatiivinen yhteiskunta on perherooleissaan, tutkijat 
esittelevät heitä sytyttäneen teorian. Seuraa kartoitus 
sosiologian klassikoista ja naistutkimuksesta: millaisin käsittein 
voimme tällä hetkellä puhua yhteiskunnasta patriarkaattina. 
Veijola ja Jokinen katsovat käytännölliseksi puhua 
"miestapaisesta" yhteiskunnasta, joka ylläpitää miehen 
elämäntavalle käteviä naisrooleja, "hymynukkeja", 
"varikkotyttöjä", "hellapoliiseja".

Irigarayn avulla tutkijat asettavat miestapaisuuden vastineeksi 
"naissukuisuuden", mahdollisuuden välittää ja toteuttaa naisten 
keskinäisestä vuorovaikutuksesta syntyviä identiteettejä, 
esimerkiksi sukutarinoita naisten elämästä. Vasta 
miestapaisuuden ja naissukuisuuden välille voisi syntyä jotain, 
mitä voisi pitää "eettisenä sukupuolierona", erilaisuutena joka 
herättää osapuolissa ihmetystä ja uteliaisuutta. 

Irigarayta edelleen soveltaen tutkijat ehdottavat, että 
suomalaisissa kodeissa olisi varattu huone pelkästään parina 
elämiselle, sellaiselle vierekkäisyydelle, jossa ei tarvitse tehdä 
mitään lasten tai perheen vuoksi, vaan pelkästään olla ja 
leikitellä toisen läsnäollessa. Ydinperheenä asuminen oletetaan 
tässä edelleenkin rakkauden synonyymiksi.


Avioerojen samuudesta

Teorian jälkeen tutkijapari palaa jälleen median esittämän 
julkisivun eteen ja käy pohtimaan onnistuneen avioeron 
esittämistä. Avioerot esitetään yksilöllisinä valintoina irrallaan 
taloudellisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta, vaikka eroaminen 
yhtä lailla kuin liittoutuminenkin on mitä henkilökohtaisin 
sosiaalinen valinta.

Materiaalina ovat edelleen naisten- ja terveyslehdet. 
Mielenkiintoisin kohta tässä analyysissä on Riitta Jallinojaan 
kohdistettu kysymys: miksi Jallinoja puhuu avioerosta pelkkänä 
tapahtumana ja prosessina vailla sukupuolisia toimijoita? 

Veijola & Jokisen kysymys on kiinnostava siksi, että juuri 
Jallinojan avulla he olisivat voineet selittää omaa 
materiaalinvalintaansa, julkkiksia koskevaa mediaa. Kirjassaan 
Moderni säädyllisyys (1996) Jallinoja pohtii juuri sitä 
esiintymispintaa, yleisimmin tunnettua avioliiton julkisivua, jota 
Veijola ja Jokinen käsittelevät itsestäänselvänä yhteiskunnan 
peilinä. 

Vaikka Jallinoja ei tosiaankaan erottele naisen ja miehen 
ratkaisevasti erilaisia rooleja avion ja eron karusellissa, hänen 
mukaansa "säädyllisenä" esiintymisessä olennaista on se, miten 
yksityinen muuttuu julkiseksi esitykseksi. Yksityiselämän 
medioituminen ja julkisuuden täyttyminen privaattiin liittyvillä 
paljastuksilla johtaa yksityiselämän markkinoihin, joilla 
moderni säädyllisyys tulee naurunalaiseksi. Mikäli tulkitsen 
oikein Jallinojaa, tulee tunnepohjainen reagointi täten 
perustellummaksi kuin järkiperäinen valinta, etenkin avioerojen 
kohdalla.

Veijolan ja Jokisen kannalta moista eroa esiintymisessä ei ole. 
He eivät ota kantaa siihen, onko mediakertomusten 
(avio)eroissa eroa ja miten lukutaitoisia julkkismedian kuluttajat 
ovat niitä huomaamaan.

Tunnepohjaisen ja järkiperäisen esiintymisen eroja 
analysoimalla voisi kenties osoittaa halkeamia sellaisessa 
väistämättömäksi naamioidussa elämäntavassa, jota suuren 
ikäpolven miesjulkkikset edustavat patologisella tarkkuudella. 
Miksi ydinperhe ylipäänsä kelpaa edustamaan rakkautta, ja 
millaista rakkautta? Eikö ydinperheenä esiintyminen ole 
instituutio, jolla on yhteiset juuret viikkolehtimedian kanssa?

Jallinojan tutkimukseen Veijola ja Jokinen lisäävät oman 
löytönsä, että Suomessa avioeroaminen esitetään 
sukupuolettomana toimintana. Pohjoismainen illuusio tasa-
arvoisuudesta tukee käsitystä "sukupuolettomasta 
säädyllisyydestä", jossa ei ole tilaa sille, miltä ero tuntuu 
naisena tai miehenä.


Naisen rooli asiantuntijapuheessa

Voiko naista rakastaa? ei tietenkään pysähdy asiantuntijoiden 
piirtämiin vanhoihin joukkuekuvioihin, ei varsinkaan toiveeseen 
siitä, että avioliiton avulla voitaisiin keskustella sukupuolten 
tasa-arvosta. Mitä pidemmälle miestapaisen yhteiskunnan 
analyysi etenee, sitä tarkempia haasteita se heittää naisille ja 
miehille. 

Asiantuntijapuheesta käy ilmi, että perheen rasitteeksi esitetään 
postmodernin maailman individualismia, mutta vaihtoehdot 
nostalgisoivat sukupuolien paluuta perinteisiin ympäristöihinsä. 
Naisen harrastukset eivät kuulu sosiaalisiin toimintoihin, esittää 
asiantuntijadiskurssi, eikä perheiden yhteistä kauppamatkaa 
pidetä sitäkään yhdistävänä tekijänä, shoppailu kun pakottaa 
sukupuolet toimimaan erillisinä yksilöinä. Parisuhde näyttäytyy 
nollasummapelinä, jossa naisen subjektius väistämättä velottaa 
jotain miehelle katsotusta elämänalueesta.

Kirjan viimeisessä osastossa tutkijat käyvät sitten pimeyden 
ytimeen ja kysyvät, mitä mies oikein esittää rakastavansa, jos ei 
naista? Tutkijat viittaavat J.F. MacCannellin määritelmään 
nykyisestä patriarkaatista veljien valtakuntana. Suomalaisessa 
julkisuudessa veljesten valtaa esittää tyypillisimmillään 
joukkueurheilu, mutta myös työpaikat ovat mieskunnian 
viimeisiä enklaaveja. Kun miehet puhuvat ihmissuhteistaan he 
ennemmin puhuvat edustamastaan mieskollektiivista, etenkin 
työpaikasta, kuin parisuhteesta tai perheestä. "Kun me 
rakastamme meitä, tulee heteroseksuaalinen mieheys varjelluksi 
sekä hetero- että homoseksuaalisuudelta, sillä siinä ei ole sijaa 
minä rakastan sinua -suhteen kahdenkeskisyydelle."

Se, miten rakkaus ja avioliitto voidaan rinnastaa toisiinsa 
aukottomasti, olisi varmasti kaivannut perusteluja, joiden kautta 
aikakauslehdistä olisi alkanut löytyä nuorempia ja rooleiltaan 
monitulkintaisempia hahmoja. Tutkimuksen luomasta 
joukkokuvasta puuttuu muutenkin tuttuja hahmoja, etenkin 
naispuolisia, mutta tutkimus kyllä esittää sen mitä tilaa: 
kollaasin niistä, joilla olisi mahdollisuus rakastaa naista 
julkisesti yleisimmällä ja esiintyvimmällä tavalla. 

Voiko naista rakastaa? ei ehkä kerro parisuhteista mitään uutta, 
mutta se kokoaa naiset ja miehet joukkokuvaan, jollaista en 
muista aiemmin nähneeni: tässä ovat julkkikset siten kuin he 
esiintyvät parhaiten tunnettuina naisina ja miehinä, tässä eroavat 
pariskunnat tilanteen neutrittamina, tässä keskiössä miesporukat 
ja kentän laidalla heidän naisensa. 

Joukkokuvan analyysi perustuu enemmän sosiologian meta-
analyysiin, sosiologian julkisivuun, kuin sen tämänhetkiseen 
teoriaan. Sukupuoliroolit ovat sosiologian "parhaiten kaupaksi 
käynyt anti arkikeskusteluihin".

Veijola ja Jokinen eivät tarvitse analyysiinsä edes "diskurssin" 
kaltaista käsitettä ja sen esittely onkin enää johdannon 
loppuviitteeseen kuuluva muodollisuus. Kirja on tutkimustapaa 
popularisoiva tutkimus, mutta vieläkin tärkeämpi sukupolvensa 
tutkimustilan summauksena. Veijola ja Jokinen eivät säästele 
itseäänkään miettiessään, millaista oli heidän naistapaisuutensa 
tutkijoina 1980-luvulla ja mitä siitä on jäljellä tänään. Kuinkapa 
muuten voisi syntyäkään Irigarayn toivomaa uutta ajattelua 
sukupuolierosta.

Entä mikä on mahdollistanut näin helposti lähestyttävän, teoriaa 
säästeliäästi käyttelevän esitystavan? Ehkäpä se, että 
kirjoittajapari voi esiintyä "meinä", kirjoittajatahona, joka 
kykenee katsomaan maailmaa stereoskooppisesti: näkemään 
sekä yksityisen että yhteisen. Teoksen ainoat ongelmat ovat 
ulkoisia, elämäntapaopasta muistuttava lay-out ja kepeimmästä 
aiheesta aloittava ryhmittely. Toisaalta ei voi kuin iloita, jos 
tällaista aikalaisanalyysiä saadaan kaupaksi missä tahansa 
valepuvussa.

Kirjan epäortodoksisuuteen nähden olikin hämmästyttävää, kun 
tutkimuksen syöttäjäosapuoli, Soile Veijola, nuhteli HS-
kritiikissään toista ajankohtaista tutkimusta (Taina Kinnusen 
Pyhät Bodarit) sen epätieteellisestä rakenteesta.


--
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo