=============================================== Lyhyesti: "12 apinaa" on kolkko ja sirkusmainen tutkielma siitä miten muisti määrittää yksilön suhteessa yhteisölliseen, normalin suhteessa hulluuteen. Terry Gilliamin ohjaus käyttelee jälleen scifikuvastoa ihanan rienaavasti ja kokonaisuus on jotakuinkin täyteläisin kokeilu aikamatkustamisen ongelmista. Ei sisäsiisteille. =============================================== Samalla tavoin kuin yksilö myös kulttuuri joutuu pakosta unohtamaan osan menneisyydestään, vanhoista uskomuksista ja käsitejärjestelmistä, pystyäkseen kehittymään. Toisaalta jotkut kohdat historiaa katoavat näkyvistä, vaikka kuinka toivomme löytävämme todisteita kulttuurin tai oman elämämme historiasta, todisteita että elämä on ollut entisinä aikoina mitä toivommekin. Todisteketjujen sijaan joudumme uskomaan päättelyketjuihin. Esimerkiksi evoluution suhteen meille täytyy joiltakin osin riittää todennäköisin totuus. Yksilö ei kuitenkaan pysty vapaasti muodostamaan identiteettiään kuvitellun menneisyytensä perustalle, jos hänelle ulkoa päin annetaan malleja siitä millainen hänen menneisyytensä on täytynyt olla. Juuri tätä ongelmaa "12 apinaa" käsittelee tarinassaan loisteliaan monipuolisesti. Juoni on scifitarinan mukainen, mutta käsikirjoitus pitää pilkkanaan leffoja kuten "Terminator" tai "Timecop", joissa menneisyyteen lähetetty sankari yrittää pelastaa tulevaisuuden nykyisyyden virheiltä. Filmistä on karsittu pois kaikki spektaakkelimainen, koska keskipisteessä on muistin ongelma: kenen kuvitelmaa tässä käsitellään, siirtääkö romanssi päähenkilön muistikuvat mahdollisesta tulevaisuudesta myös hänen rakkaansa taakaksi, niin että ajatukset maailmanlopusta ovatkin vain kollektiivista painajaista? Myös "Brazil'issa" (1985) Gilliam tasapainotteli kuvitellun ja tapahtuvan kytkennöillä. Pieni virhe todellisuuden rekisteröinnissä muistiin johti väärän miehen pidättämiseen. Ongelmaa selvittämään lähetetty virkamies muuttui itse ongelmaksi. Tästä löytyy edelleen yhteys Gilliamin elokuvaan "Fisher King" (1991). Laajempi arkkityyppinen tausta hänen ohjaamilleen sankaritarinoille on sankarissa, joka lähtee kohtaamaan hirviön ja muuttuu itse hirviöksi löytäessään hirviössä itsensä. Gilliamilla yksilön muisti on ristiriidassa kollektiivisen muistin kanssa. Ristiriidasta syntyy niiden kärsimys, jotka muistavat tarkemmin kuin yhteiskunta edellyttäisi tai niiden, jotka muistavat asioita joita yhteiskunta haluaisi unohtaa. "12 apinaa" tarkastelee tätä kärsimystä hullunkurisemmin ja monitulkintaisemmin kuin aiemmissa elokuvissa. Mielisairaala on kuin apinatalo on kuin ihmiskunta 1990-luvulla. Kärsivä ihminen on se joka muistaa liian hyvin pahimman mahdollisen tulevaisuuden, hänet on siitetty tulevaisuuden tiedolla aivan yhtä raskaasti kuin hänet on hedelmöitetty menneisyydestä lajinsa geeneillä; kärsivä ihminen on vanhus ja vastasyntynyt yhdessä, hän muistaa kaiken menneestä ja tulevasta mutta ei voi liikahtaa mihinkään, koska häneltä puuttuu kuvittelun vapaus. Kärsivä lunastuu Gilliamin tarinoissa rakkaudella, yhteisellä kuvittelulla, kunnes yhteisen idyllin hybris johdattaa pelastetun väistämättä äärimmäiseen ratkaisuun. "12 apinaa" -elokuvalla on muitakin yhteyksiä "Braziliin": musiikki muistojen virittäjänä ja elokuva kollektiivisena muistin käsittelijänä, terrorismin leikkisyys ja lasten leikin terrori, arjen ja juhlan sekoittuminen kun yksilön muisti ei kylliksi erotu kollektiivisesta. Gilliamilla sankari ei toimi sankarillisesti oman tahtonsa vuoksi, vaan hän noudattaa valmista populaariviihteen tarinaa; "Brazilissa" ja "12 apinassa" tähän viittaillaan kohtauksilla joissa käy ilmi yhteys aiempiin sankari- tarinoihin. Kaltaisuus "Fisher Kingiin" näkyy sekin mytologian noudattamisessa ja uuden tarinan rakentamisessa mytologiaa soveltaen. Molemmissa elokuvissa esikuvallisena hahmona on hullu, travestinen kristus, joka tuo ihmisille enemmän tietämystä kuin nämä pystyvät käsittelemään. 12 apinaa ovat sitten ne typerät opetuslapset, jotka lähtevät toteuttamaan vapahtajan ajatuksia ymmärrettyään ne alusta alkaen aivan väärin ja liioitellusti. Eräässä viime aikojen hitissä pohdiskellaan että entäs jos jumala olisi "one of us". Ajatusleikkiä voi jatkaa loputtomiin: jos jumala olisi lihapulla niin millä hänet maustaisit? Entä jos Jeesus olisi hullu - mihin hänet sulkisit, vaikka hän kuinka olisi jumalan ainoa poika? Gilliam ei leikittele tällaisilla ajatuksilla missä tahansa tarinayhteydessä, vaan hän hakee vertauskohtia niin shamaanin vaelluksesta (alun kohtaus karhun ja leijonan kanssa) kuin syntymän symboliikasta (aikamatkalle lähetys siittämisen kaltaisena prosessina) kuin tehden suoria viittauksia raamatun mytologiaan. Gilliamin elokuvissa eläimet, lapset ja hullut näkevät maailman todellisen luonteen: skitsouden. He haluavat että todellisuus on "nyt". Gilliamin ohjaamassa "Time Bandits"-elokuvassa (1980) lapsi ja kääpiöt hyppivät ajassa mielensä mukaan. Gilliamin sankarilliset hullut eivät osaa tai halua uneksia ja toivoa (tai käyttää muistoja) johdonmukaisella ja hyödyllisellä tavalla; he elävät siinä missä ovat. Gilliam ei käsittele tätä sisäisenä tilana, koska elokuva antaa sellaiseen vähän keinoja, etenkin länsimainen leffaestetiikka, mutta mainstream-elokuvan keinoilla hän ottaa nykyhetkeä haluavasta ihmisestä kaiken irti, sijoittaa hänet romanssiin jossa "nyt" on ainoa merkityksellinen tila, ja sijoittaa hänet tilaan jossa ihminen pyrkii irti maan pinnasta: lapsesta alkaen lentämään, vapauttamaan sitä mikä on kahlittua luonnon- ja yhteiskunnan lakeihin. "12 apinan" näyttelijävalinnat olisivat voineet olla osuvammat. Ensimmäisen puoli tuntia katsoin tätä leffaa pettyneenä. Olin odottanut huikeita tulevaisuudenvisioita tai jännittävää juonta maailman täpärästä pelastamisesta, mutta leffa haahuilee köyhissä lavasteissa ja kehnosti perustellussa dystopiassa, kunnes ensimmäisen kelan lopulla huipentuu jonkinlaiseksi musikaaliksi hullujen- huoneeseen. Sitten leffan omaan kuvastoon alkaa sopeutua, ja jopa näyttelijöihin. Okei, Bruce Willis näyttää puuttuvalta linkiltä ihmisen ja apinan välissä, hän on ihan oikea välittäjähahmo - samalla tavoin kuin Jeesus oli ihmisen ja jumalan ristisiitos, lisääntymiskyvytön luonnonoikku. Madeleine Stowe on tällä kertaa vähäverinen kaunotar, eikä hän pääse muodostamaan selvästi rajautuvaa hahmoa kuin vasta naamiouduttuaan blondiksi, hmm - mutta hänessä on tiettyä katu-uskottavuutta, jota olisi suonut käytettävän enemmän. Brad Pitt planeetan hulluimpana homo sapiensina, joka on sekä Pietari että Juudas että Tuomas (tässä järjestyksessä kohtauksittain), on hänkin lopultakin tyydyttävä valinta. Sitten _kun_ valintoihin tottuu, kuten leffan hurvittelevaan kuvastoon, jossa Gilliam kokeilee taas jotain hieman erilaista kuin aiemmin. Gilliamin elokuvat ovat rakastettavia siinä, että ne a) eivät selittele liikoja, b) tarina on jonkun henkilön maailmankuvan näköinen eikä neutraali, c) tarina ei milloinkaan hukkaa leikkisää sävyään. Kokonaisuutena "12 apinaa" on tarina 1900-luvun ihmiskunnan muistista yhden ihmisen kokemana ja kärsimänä. Se ei herätä suuria elämyksiä, mutta se laittaa odottamaan yhä enemmän niin elokuvalta kuin eritoten scifiltä, ja miksei itseltäkin noiden taiteenlajien tulkitsijana. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto