==============================================================
Lyhyesti: "Blackout" on alkoholismikuvauksena tylsä ja 
psykologisena julkisuuden tutkielmana vain keskeneräinen 
kokeilu. Pornopalat ovat nekin kuin pakkopullaa, ja hassut 
näyttelijävalinnat alkavat tuntua katsojien tahalliselta 
kiusaamiselta. Vältä tätä, vaikka pitäisit Ferraran aiemmista.
==============================================================


Ensin rappion ja järjestyksen rajalla kamppailivat sheriffit, sitten 
poliisit, ja nyt viimein pääroolissa on itse elokuvateollisuus: missä
pintaa raaputettaessa löytyy pelkkää korruptiota, missä luja pinta ottaa 
vastaan ja pysäyttää mielikuvien kauppaamisen. Siinä on 
amerikkalainen monomyytti julkisen elämän sankariroolista, ja 
joskus harvoin se onnistutaan käärimään oivaltavaan pakettiin 
elokuvan omin keinoin. Kyseisen lajityypin leffoja voisi nimittää 
"elokuviksi elokuvien merkityksestä".
   Abel Ferraran "Blackout" (1997) on yritys tämän 
lajityypin suuntaan, eräänlainen Abel Ferrara kohtaa John 
Cassavettesin kohtaa Wim Wendersin: pahan poliisin sijaan seuraamme 
pikkuilkeän näyttelijän kujanjuoksua huumeiden, pornon, parisuhteiden 
ja videokuvien paahteessa.
   Ferraran leffaa menee katsomaan uteliaana, koska 
elokuvassaan "Snake eyes" (1993) hän todentotta onnistui 
purkamaan tuota "elokuva pelastaa kuvilla korruptoimansa maailman" -
monomyyttiä omintakeisin keinoin, särkemään uudella tavalla 
elokuvan luoman illuusion elämän spektaakkelisuudesta. Kun 
"Blackoutissa" Dennis Hopperin esittämä leffaohjaaja hokee 
"kaikki haluavat elokuvaan", sopisi repliikki yhtä hyvin "Snake 
eyes"-filkkaan.
   Kysymys - esteettinen ja moraalinen haaste Ferraran 
rähjäisen metafyysisellä tavalla - jota "Snake eyes" pyöritti 
taitavasti, kuuluu "mikä on kertojan osuus elokuvassa", tai: 
"kuka kertoo tarinaani, jossa voisin olla näyttelijä", tai: "missä 
määrin esiinnyn itselleni omassa elämässi ikänkuin olisin 
elokuvassa". Kun tunnetut näyttelijät laitetaan näyttelemään 
näyttelijöitä ja hahmoillaan vastaamaan tällaisiin kysymyksiin, 
alkavat Hollywoodin ikonit repeillä ja paljastaa tyhjyyden 
tyhjyyden perään, mutta myös mielikuvien tulvan, tähti- ja 
mielikuvien vuon.
   Tämä kaikki tulee mieleen "Blackoutia" katsellessa niin 
kuin miellyttävä deja vu -kokemus, mutta pitkälle ei muistoilla 
lämmitellä. "Blackout" paljastuu pelkäksi kokeiluksi entistäkin 
pintakiiltoisemmilla tähdillä: Matthew Modine, Beatrice Dalle, 
Claudia Schiffer. Se on uskomaton kolmikko, josta ei 
periaatteessa saisi aikaiseksi edes kiiltokuva-animaatiota, mutta 
Ferrara sijoittelee heidät juuri sopivasti yllättäviin rooleihin - ja 
kokeilee mitäs tästä syntyisi.
   Ei kerrassaan mitään. Dalle on ihanan romuluinen 
seksikkyydessään, mutta se ei ole riittävä syy tuhlata rahansa 
tähän filkkaan. Mutta kenties riittävä syy Cinema Mondolla 
tuoda näin tyhjänpäiväinen leffa Suomeen? Tarkastavatkohan ne 
itse ollenkaan, millaista filmijätettä ne maahan tuovat?
   Matthew Modine alkoholisoituneena filmitähtenä ei ole 
lähelläkään sitä rähjäistä karismaa, johon Dalle edessaatetaan, 
orgioiden ylipappina Dennis Hopper - jälkimmäinen aika 
heppoisessa roolissa, vaikka jo hänen läsnäolonsa luo omituista 
viileyttä tilanteisiin. Maailman kaunein malli Schiffer on 'naapurin 
tytön' hahmossa, mikä on tietysti hauska understatement, mutta 
tällaisilla muutamilla kuvanraiskauksilla (ei tarinan tai leffan 
tasolla, vaan vertauskuvallisesti) ei synny merkitysten tyhjiöitä, 
kysymyksiä karakteerien läpinäkyvyydestä (onko Modinen 
hahmo Modinen oma kääntöpuoli? Onko Dallen hahmo 
amerikkalainen versio Betty Bluesta) kuten "Snake eyes" -
elokuvassa.
   Mitä pidemmälle "Blackout" etenee sitä kauheammin 
käy selväksi, että tämä "pihalla" (kuten "blackout" filkan 
alateksissä on kerran suomennettu!) on Ferraran kujanpää,
jonkinlainen "Miami Punk", eikä mikään variaatio aiemmista 
teemoista, tai sellainen tarina, jolla Ferrara yrittäisi sanoa 
(kahden muun käsikirjoittajan kera, toki)jotain enemmän.
   Vaikka tietysti äijäpaha jatkaa leffojen tehtailua, ja paljon 
voinee päätellä hänen viime aikojen leffojen nimistä, missä mennään 
(tai ollaan pihalla):

1.New Rose Hotel (1998) 
2.Subway Stories: Tales from the Underground (1997) (TV) 
3.Blackout, The (1997) 
4.California (1996) 
5.Funeral, The (1996) 
6.Addiction, The (1995)

"Blackoutin" jälkeen ei ole lainkaan pahoillaan, että 
Ferraran moni filmi on jäänyt näkemättä Suomessa sitten "Snake 
eyesin". Leffateatterista sateeseen poistuessa tuntee saaneensa
immuniteettia ylipäänsä leffoja kohtaan, ja parhaassa tapauksessa
tulee kaukainen muistikuva, miten ällistynyt oli aikoinaan nähtyään
"Driller killerin" (1979): näin veltto leffa ja sellainen maine.
Miksiköhän?

--
M.G. Soikkeli
Turussa 6.5. 1998

Soikkelin elokuva-arkisto