============================================================== Lyhyesti: "Blackout" on alkoholismikuvauksena tylsä ja psykologisena julkisuuden tutkielmana vain keskeneräinen kokeilu. Pornopalat ovat nekin kuin pakkopullaa, ja hassut näyttelijävalinnat alkavat tuntua katsojien tahalliselta kiusaamiselta. Vältä tätä, vaikka pitäisit Ferraran aiemmista. ============================================================== Ensin rappion ja järjestyksen rajalla kamppailivat sheriffit, sitten poliisit, ja nyt viimein pääroolissa on itse elokuvateollisuus: missä pintaa raaputettaessa löytyy pelkkää korruptiota, missä luja pinta ottaa vastaan ja pysäyttää mielikuvien kauppaamisen. Siinä on amerikkalainen monomyytti julkisen elämän sankariroolista, ja joskus harvoin se onnistutaan käärimään oivaltavaan pakettiin elokuvan omin keinoin. Kyseisen lajityypin leffoja voisi nimittää "elokuviksi elokuvien merkityksestä". Abel Ferraran "Blackout" (1997) on yritys tämän lajityypin suuntaan, eräänlainen Abel Ferrara kohtaa John Cassavettesin kohtaa Wim Wendersin: pahan poliisin sijaan seuraamme pikkuilkeän näyttelijän kujanjuoksua huumeiden, pornon, parisuhteiden ja videokuvien paahteessa. Ferraran leffaa menee katsomaan uteliaana, koska elokuvassaan "Snake eyes" (1993) hän todentotta onnistui purkamaan tuota "elokuva pelastaa kuvilla korruptoimansa maailman" - monomyyttiä omintakeisin keinoin, särkemään uudella tavalla elokuvan luoman illuusion elämän spektaakkelisuudesta. Kun "Blackoutissa" Dennis Hopperin esittämä leffaohjaaja hokee "kaikki haluavat elokuvaan", sopisi repliikki yhtä hyvin "Snake eyes"-filkkaan. Kysymys - esteettinen ja moraalinen haaste Ferraran rähjäisen metafyysisellä tavalla - jota "Snake eyes" pyöritti taitavasti, kuuluu "mikä on kertojan osuus elokuvassa", tai: "kuka kertoo tarinaani, jossa voisin olla näyttelijä", tai: "missä määrin esiinnyn itselleni omassa elämässi ikänkuin olisin elokuvassa". Kun tunnetut näyttelijät laitetaan näyttelemään näyttelijöitä ja hahmoillaan vastaamaan tällaisiin kysymyksiin, alkavat Hollywoodin ikonit repeillä ja paljastaa tyhjyyden tyhjyyden perään, mutta myös mielikuvien tulvan, tähti- ja mielikuvien vuon. Tämä kaikki tulee mieleen "Blackoutia" katsellessa niin kuin miellyttävä deja vu -kokemus, mutta pitkälle ei muistoilla lämmitellä. "Blackout" paljastuu pelkäksi kokeiluksi entistäkin pintakiiltoisemmilla tähdillä: Matthew Modine, Beatrice Dalle, Claudia Schiffer. Se on uskomaton kolmikko, josta ei periaatteessa saisi aikaiseksi edes kiiltokuva-animaatiota, mutta Ferrara sijoittelee heidät juuri sopivasti yllättäviin rooleihin - ja kokeilee mitäs tästä syntyisi. Ei kerrassaan mitään. Dalle on ihanan romuluinen seksikkyydessään, mutta se ei ole riittävä syy tuhlata rahansa tähän filkkaan. Mutta kenties riittävä syy Cinema Mondolla tuoda näin tyhjänpäiväinen leffa Suomeen? Tarkastavatkohan ne itse ollenkaan, millaista filmijätettä ne maahan tuovat? Matthew Modine alkoholisoituneena filmitähtenä ei ole lähelläkään sitä rähjäistä karismaa, johon Dalle edessaatetaan, orgioiden ylipappina Dennis Hopper - jälkimmäinen aika heppoisessa roolissa, vaikka jo hänen läsnäolonsa luo omituista viileyttä tilanteisiin. Maailman kaunein malli Schiffer on 'naapurin tytön' hahmossa, mikä on tietysti hauska understatement, mutta tällaisilla muutamilla kuvanraiskauksilla (ei tarinan tai leffan tasolla, vaan vertauskuvallisesti) ei synny merkitysten tyhjiöitä, kysymyksiä karakteerien läpinäkyvyydestä (onko Modinen hahmo Modinen oma kääntöpuoli? Onko Dallen hahmo amerikkalainen versio Betty Bluesta) kuten "Snake eyes" - elokuvassa. Mitä pidemmälle "Blackout" etenee sitä kauheammin käy selväksi, että tämä "pihalla" (kuten "blackout" filkan alateksissä on kerran suomennettu!) on Ferraran kujanpää, jonkinlainen "Miami Punk", eikä mikään variaatio aiemmista teemoista, tai sellainen tarina, jolla Ferrara yrittäisi sanoa (kahden muun käsikirjoittajan kera, toki)jotain enemmän. Vaikka tietysti äijäpaha jatkaa leffojen tehtailua, ja paljon voinee päätellä hänen viime aikojen leffojen nimistä, missä mennään (tai ollaan pihalla): 1.New Rose Hotel (1998) 2.Subway Stories: Tales from the Underground (1997) (TV) 3.Blackout, The (1997) 4.California (1996) 5.Funeral, The (1996) 6.Addiction, The (1995) "Blackoutin" jälkeen ei ole lainkaan pahoillaan, että Ferraran moni filmi on jäänyt näkemättä Suomessa sitten "Snake eyesin". Leffateatterista sateeseen poistuessa tuntee saaneensa immuniteettia ylipäänsä leffoja kohtaan, ja parhaassa tapauksessa tulee kaukainen muistikuva, miten ällistynyt oli aikoinaan nähtyään "Driller killerin" (1979): näin veltto leffa ja sellainen maine. Miksiköhän? -- M.G. Soikkeli Turussa 6.5. 1998 Soikkelin elokuva-arkisto