========================================================= Lyhyesti: "Gattaca" on tyylikkään 60-lukulainen, milteipä klassisen kaunis scifi-pastissi. Geneettinen yläluokka hoitaa sankariduunit ja kekseliäs rupusakki pyrkii jaolle omalla tavallaan. Oiva leffa keskustelun pohjaksi, vaikka tyylipuhtaus falskaa monin paikoin, etenkin trillerinä. ========================================================= "There's no gene for faith." Jos katsot yhden scifi-leffan vuodessa, lainaa "Gattaca" (1997). K-12 leimalla levittyvä scifi-kuvaus on viehättävän erilainen juuri rauhallisuudessaan, vaikka välillä lihaa mässätäänkin (eikä yhdessäkään leffassa kusta niin paljon kuin tässä!). Trilleriksi se on jopa yllättävä keskittyessään siihen mikä sovittaa draamallisesti eikä äkkitoiminnoin ihmisten välit. En edes muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen trillerin/scifi-filkan loppuratkaisuun - ja yhtä kiusaantunut kertojaäänestä, joka rankasti pilaa ensimmäiset kymmenen minuuttia kestäneen, visuaalisesti herkän ja Nymanin musiikkilla johdatelleen tunnelman. Jokin tunnelmassa myös kestää, ja kun avaruuteen, tarkemmin ottaen Saturnuksen kuuhun ovat katseet suunnatut, niin jokainen harras hetki on aiheellinen klassisen scifin ystävälle. "Gattaca" onkin nipinnapin toimiva yhdistelmä virkamies-dystopiaa ja "pakoon planeetalta" -utopiaa. Kuvittele miltä Godardin "Alphaville" (1965) näyttäisi väreissä amerikkalaisen liukuhihnatuotannon läpi tultuaan, niin olet jo lähellä "Gattacaa" (jonka nimi tulee siis DNA-koodituksen aakkosista eli nukleotideista ATCG). "Gattaca" ei koskaan tullut teatterilevitykseen, mikä on sääli sinänsä, että paljon tylsempää sf-leffaa kierrätetään isoilla kankailla (esim. "Lost in space"). Videoltakin nähtynä "Gattaca" on viehättävä nähdä, sillä se käsittelee läheltä kehon ja sosiaalisten tilojen arkkitehtuuria: sinertävät kehoteknologian sävyt hehkuvat hienosti tv-ruudullakin. Leffa on kiitettävän uskollinen funkkis-scifin steriilille arkkitehtuurille ja muurahaismaisille työyhteisöille; jälkimmäisestä ällistyttävin esimerkki on avaruuslentoa koodaava (?) pitkä salillinen konekirjoittajia. Jep, hiiri ja graafinen liittymä kuuluvat aivan toisenlaiseen, koneen ja ihmisen intimiteettiä kunnioittavaan scifi-utopiaan. "Gattaca" on elokuva maailmasta, jossa kyberpunk on pelkkä käymätön sivujuonne historiaa, ja teknologian korkein saavutus on täydellinen ihminen, ei täydellinen käyttöliittymä. Juuri siksi "Gattaca" on kuin lasi raikasta vettä, kuin näkisi scifi-leffan eka kertaa eläessä, tai Stanley Kubrick ohjaisi vasemmalla aivopuoliskolla assistenttiensa viimeistelemän elokuvan. Teatteriversion näkemättömyyttä ei kannata surkutella, koska "Gattacassa" ei ole kuitenkaan _klassikon_ aineksia. Gernsback-kontinuumin jatkeena "Gattaca" olisi kaivannut myös sitä oikeaa ohjaavaa aivopuoliskoa, joka olisi jäsentänyt 'differentioituneen' materiaalin ihan yhtenäiseksi elokuvaksi. Välillä "Gattaca" näyttää siltä kuin tekijöiltä olisi uskon sijaan loppunut kesken krediitti, ja tehty halvalla seuraava kohtaus aamuöisessä liikennetunnelissa. Enimmäkseen leffan "halpismaisuus" kyllä pysyy näkymättömissä, paitsi sen kiintotähdessä, Ethan Hawkessa, johon lie uponnut keskeinen osa tuotantodollareista, samoin kuin Uma Thurmaniin. Leffan geenivalikoituun maailmaan Hawke sopii yhtä kehnosti rotupuhtaaksi naamioituna kuin astronautiksi pyrkivänä geenipumminakin; Thurman sitä vastoin on sopivan arjalainen ilmestys lentomatkaa koodaavaksi kollegaksi. Muut näyttelijäsuoritukset ovat kuin animaatiosta repäistyjä ja vaatetettuja äärimmäisyyksiä, paitsi Jude Lawn roolityö: hänellä on leffan ainoa hienovireinen rooli. Se tuo vaivatta mieleen Jeremy Ironsin hienon suorituksen "Erottamattomat"-filkassa, johon "Gattacan" kuvastoa ja tunnelmia voisi verrata laajemminkin. Jos leffan solidaarisuutta ja altruismia koskevat pohdinnat koskettavat, kandee varmaan vilkaista Dawkinsin "Geenin itsekkyys" -teosta, ja todeta, että fiktiohan pistää ihmisen sosiaalisenkin arkkitehtuurin paremmaksi kuin luonto itse. En minä etkä sinä mutta _me_ olemme enemmän kuin mitä kuvittelemme olevamme. -- M.G. Soikkeli 5.1.1999 Helsingissä Soikkelin elokuva-arkisto