========================================================================== Lyhyesti: "Hymy" on kuin "Mansikkapaikka" ranskalaisittain, kuolevan vanhuksen ja elämänilon viimeinen kohtaaminen ihon eli maailman rajalla. "Hymy" on omalaatuinen, paikoin väkinäinen yhdistelmä kuumaa ja kylmää erotiikkaa, ja melko erilainen kuin Claude Millerin aiemmat ohjaukset. Keskus- eli vartaloroolissa Emmanuelle Seignerin karismaattinen orvaskesi. ========================================================================== Ranskalaisilla on hämmästyttävä sorminäppäryys saada Milo Manara -tyyppinen porno näyttämään surumieliseltä erotiikalta. Hyvä ranskalainen erotiikka, mukaanlukien Emmanuelle Seignerin tähtirooli "Katkerassa kuussa" (1992), ei tirkistele, vaan erotiikka on osa tarinaa ja henkilöhahmot suhtautuvat siihen asianmukaisella viriliteetillä; vaikkakin erotiikan hyve voi merkitä joillekin hahmoille viimeistä, kammottavaa merkkiä elämän yltäkylläisyydestä. Näin myös "Hymyssä". Claude Miller lataa eroottisen kaksoisvirityksen johdattamalla iloittelevan kuuman kesätunnelman katsomaan kylmää kohdetta. Halun merkit paljastetaan sisäisesti ristiriitaisiksi: niillä ei ole paikkaa suhteessa toisiinsa, niin kuin myös ihmisten haluamisen tavat - ja tavat puheellistaa halu - menevät monesti toistensa ohitse. Erotiikan kylmyys on Richard Bohringerin haikeissa klowninkasvoissa strippareiden tanssiessa hänen käskyläisinään, se on mielisairaan kaunottaren nymfomania syksyisen kylmässä lammessa, se on aistillisuuden ihmelapsi Emmanuelle Seigner jokaisen vastaantulevan miehen katseen tappamana. Sitävastoin erotiikan jazzhenkinen, rento ja nuoruutta ylistävä iloisuus on naurua ihmisen seksuaalisuudelle, banaalien yksityiskohtien hupsuutta, lähikuvia Seignerin tennishameesta ja palloja ampuvan koneen erektiosta. Erotiikan lämpö ja kylmyys, tivoli kesätoiminnassa ja sammuneena syksyksi. Erektiokin on hymy elämälle, suhteuttaa "Hymy" mieshahmoja, tai takapuolen kotoisa seksikkyys, suhteuttaa "Hymy" naishahmoja. Elokuvan bravuuri ja nerokas esteettinen huipennus on ottaa kylmää ja lämmintä erotiikkaa yhdistäväksi vertauskuvaksi Chagallin maalaus ja elävöittää se draamallisesti unikohtauksena. "Hymy" toimii täysin Emmanuelle Seignerin eroottisen karisman varassa: hän haltioi kohtaukset. Claude Miller pakottaa katsojan uskomaan yhä enemmän leffan johdonmukaisuuden puitteissa, että kiiman runollisuus on tämän tarinan määräävä motiivi. Seignerin alastomuus alkaa näyttää sitä puetummalta ja pateettisemmalta. Lopulta pakkomielteinen paljastaminen huipentuu yllättävällä tavalla, ja katsoja näkee kerralla kaiken erotiikan ja suloisen lihan lävitse - kuulee elämän ja kuoleman nauravan toisilleen. Leffa itse esittelee vertailukohdakseen Bergmanin "Suden hetken", luultavasti korostaakseen miten erilainen voi olla mentaliteetti kuoleman ja seksuaalisuuden risteyskohdassa. "Hymy" on sitäpaitsi selkeästi kolmio- draama: kuoleva mielisairaalan johtaja ja stripparien manageri kilpailevat eri syistä samasta naisesta. Odilen rooli on Emmanuelle Seignerin 7. elokuvaesiintyminen; aiem- mista ovat ainakin "Frantic" ja "Katkera kuu" roihunneet katsojan mieleen. Seignerin näköisen naistähden onkin luultavasti vaikea löytää "tavallisia" rooleja esittääkseen. Siihen nähden on mainio valinta viedä omalla eroottisella viehätysvoimalla pelaaminen näin pitkälle, äärimmäisyyteen, jossa erotiikan arvot vielä voidaan osoittaa keinotekoisiksi jopa ranskalaisessa kontekstissa. Lisäksi elokuva on juuri sopivan lyhyt ja tiivis, ei yhtään enempää kuin aiheensa mittainen. Leffaa olisi voinut sujuvasti kasvattaa lisäämällä dokumentoivaa ainesta, mutta kenties "Hymy" olisi silloin alkanut näyttää enemmänkin elokuvalliselta pamfletilta. -- ##################### "Mä tarkotan... se oli kyll ihan nastaa, M.G. Soikkeli enkä mä kadu mitään... mutt se oli vaan csmaso@uta.fi jotenkin... vähän niinku ois tiskannu ##################### astioita..." Soikkelin elokuva-arkisto