==================================================================== Lyhyesti: "Jouluoratorio" on nimestään huolimatta syksyisen pateettinen elokuva isästä ja pojasta, jotka sairastuvat yksinäisyyteen. Filmistä puuttuu se ymmärrys ja kuvallinen eleganssi, joka on kirkastanut muutamia viime vuosien ruotsalaisia elokuvia. Hyvän tarinan falski toteutus, mutta kaunis musiikki. ==================================================================== Kuka voi verrata keskenään kärsimyksiä? Tähän kysymykseen tiivistyy "Jouluoratorion" tarina perheestä, joka kadottaa elämänsä ilon ja tarkoituksen, kun heidän keskeltään katoaa aurinkoa ja laulua huokuva äiti. Perheen tyttärestä ei ainakaan elokuvaversio (perustuu Göran Turnströmin romaaniin) vaivaudu kertomaan mitään, vaan tutkiskelee miten yhtäällä isä ja toisaalla poika selviävät surusta. Molemmat ovat jääneet kiinni äidin muistoon niin tiukasti, että mieli järkkyy. Kestääkö ihminen surunsa lävitse ja minkä verran ympäristö on velvollinen kestämään tällaisesta surusta toipuvan miehen lapsellisuutta ja vastuuttomuutta - näitäkin aiheita "Jouluoratorion" tarina käsitteee. Isä ja poika ovat alusta alkaen jotenkin keskenkasvuisia, ytimettömiä ja häilyviä miehiä, joita vahvat naiset muokkaavat toiveidensa mukaan; näistä kiinnostavimpana Selma Lagerlöfin hahmo. Kjell-Åke Anderssonin ohjaama "Jouluoratorio" vaan ei tunnista miehiensä psyykkistä pendolinoa niin hyvin, että osaisi kuvittaa kirjan henkilöt eläviksi ja perusteluiksi hahmoiksi. Joissakin kohtaa leffan ansio on juuri se, että nämä persoonaltaan erikoiset isä ja poika tulevat ympäristön kanssa toimeen omalla, läsnäolovammaisen logiikalla. Ruotsalainen pikkukaupunki on elokuvan mukaan ilmapiiriltään täydellisen vapaa, omaperäisillä tavoilla ymmärtäväinen ympäristö. Ihmisen persoona on vapaa muuttamaan lähtökohtaansa, muttei perusrakennettaan; se on kuin oktaavista toiseen vapaasti vaihtuva melodia. Parasta elokuvassa on sen alkupuoli, erikoisten ihmissuhteiden kautta kääntyilevä juoni. Viime perjantain NYT-liitteessä (12.9.-97) Mikael Fränti ylisti elokuvan bachmaisin sävyin kuudennen taiteen taivaaseen. Roskapuhetta. "Vaikea aihe ja todet elämänkohtalot ryöppyävät aidosti valkokankaalla", väittää Fränti, mutta ilmeisesti hänen silmänsä ovat sumentuneet näyttelijätär Lena Endrestä, joka on Fräntille "inhmillisyyden vertauskuva ja naiseuden peili". Joopajoo, sukupuolisuuden uuspeili on Lena Endren esittämässä äidissä yhtä häilyvää kuin mieshahmoissa, mutta lisäksi kyseessä on enkelimäinen, hoivaava balladihahmo, jota miehen on helpointa rakastaa haaveena, olipa tämä elävä tai kuollut. Sen lisäksi että jotkut "Jouluoratorion" loppukohtauksista ovat käsittämättömän falskeja - 'ei ole enää kyse makuasioista', kuten jossain netin artikkelissa äskettäin todettiin - on elokuvan tarina niin äitelän haikea, että "elämänkohtaloiden aidosta ryöpystä" voi olla vahvasti toista mieltä. Etenkään kun mikään leffassa ei ryöppyä, vaan monet melankolisista kohtauksista ovat harvinaisen jäykkiä maalauksellisuudessaan: seisoskellaan ikkunassa aavalle päin, kun halutaan sanoa jotain varmasti henkilökohtaista, seisoskellaan uudestaan ja uudestaan, aina vaan hitaammin. Siirtymä Ruotsista Uuteen-Seelantiin on lisäksi leffan kömpelöin siirtymä. Johan Widerberg, jonka tulevaisuutena on ilmeisesti esittää väriseviä teinirakastajia tätihahmojen syleilyssä, näyttelee kuin ohjausta vaille jäänyt harrastelija. Muut näyttelijät ovat järestään vahvoja, mutta tarinaa he eivät saa keskenään aikaiseksi. Kun "Jouluoratoriota" vertaa vaikkapa viimevuotiseen "Jerusalem"-elokuvaan (1996), niin jälkimmäinen on monenkirjavasta romanttisuudestaan huolimatta psykologisesti täsmällisempi kaukokaipuun kuvaus tämän ja mahdollisen maailman suhteesta. Ainoa lohtu: suomalaiset eivät osaisi tehdä näin herkkää sairauden kuvausta ilman yhteiskuntakriittisiä kommentteja ja patologisoivia luokitteluja. "Jouluoratorio" on elokuva, jolla Helsingin teatteri Diana palaa kilpailuun katsojista. Paluun ajoittuminen samannimisen monarkin kuolemaan on loistava sattuma - tai vieläkin filmaattisempi osallisuus salaliitossa - mutta eipä aloittavaa leffaakaan voi suositella juuri muille kuin niille, joille julkkiksen kuolema on vuoden emotionaalinen huipennus. Samaa, esikasteltua hurmoksellista haikeutta. -- ##################### "Minä tanssin köydellä kuilun puolivälissä. Jos minä M.G. Soikkeli nyt alan pelätä, minä pysähdyn ja köysi alkaa vaappua. csmaso@uta.fi Minulla on vain yksi mahdollisuus: mennä yli yhtä ##################### kyytiä, sillä siellä, mistä minä tulen, maailma palaa" Soikkelin elokuva-arkisto