================================================== Lyhyesti: "Kaunis elämä" on kömpelö hömppäkomedia, jonka ainoa anti on rohkeassa aiheenvalinnassa, fasismin ilmapiiriä uhmaavassa elämänriemussa. Pari kekseliästä kohtausta ja erikoinen loppu- tunnelma teatterissa, mutta kokonaisuutena ihan tavallinen puskafarssi. Videokamaa. ================================================== Voin miltei ymmärtää niitä tahoja, jotka Cannesissa katsoivat asiakseen palkita "Kauniin elämän" (1998), vaikka kuvaukseltaan se on hyvin tavanomainen ja kerronnaltaan vain satunnaisesti ideoiva. Ohjaaja- näyttelijä Roberto Benignin mittatyö tarjoaa kuitenkin niin _erilaisen_ tavan käsitellä Euroopan historian traumaattisimmaksi kanonisoitua aihetta, natsismia, että sen palkitseminen varmasti houkuttaa niitä kaikkia, jotka ovat kyllästyneet "Schindlerin listassa" (1993) kulminaationsa saaneisiin nyyhkytarinoihin: kun hyvä voittaa pahan edes hymyllä, niin sen on pakko olla tosi hyvää. Vaan kun ei ole. Alkupuoli leffaa on ihan pelkkää yhteensattumien melskettä ja jälkiäänitetyllä puheella päällystettyä pikkukaupunkikomediaa, jossa ei jäädä kehittelemään yhdenkään tilanteen tunnelmia. Vain leffan jälkimmäinen puolisko, juutalaisvainon syventyminen italialaisessa pikkukaupungissa ja lempeänkoomisen hahmon korostuminen niin synkässä ympäristössä, kirvoittavat katsojassa poikkeuksellisen ristiriitaisia tunnelmia. Päähenkilön luonne ja suhde ympäristöön ovat ainoa puoliskoja yhdistävä tekijä, ohkaisen juonenkäänteen lisäksi, tietysti. Ehkä meidät on niin fiksattu tunnustamaan itsessämme tiettyjä tunteita natsismin ja keskitysleirin arkkipahuuden aiheita sivutessa, että surumielisen komiikan ammentaminen "tehdäänkö ihmisistä nappeja ja saippuaa" teemasta järkyttää tavalla, joka voi yllättää kokeneenkin leffakatsojan. Niiden muutamien yllätysten takia leffan löperyydelle antaa melko paljon anteeksi mutta ei kyllä kaikkea. "Kauniin elämän" keskitysleirille sijoittuvat kohtaukset on lavastettukin yhtä halvasti kuin jossain suomalaisessa epookkileffassa, ja se on jo niukistelua se! Lapsinäyttelijä Giorgio Cantarini, jolla on keskeinen rooli päähenkilön poikana ja tilanteiden hymyoppanaa, on kuin hatusta hyppäävä palkintopupu, jonka pitäisi tuoda lapsenmieltä synkkiin tilanteisiin hatusta repäistynä eli ihan ilman käsiä ja luonnenäyttelemistä. Niukalla yritetään pärjätä siinäkin suhteessa. Toisaalta Roberto Benignin hyväksi voidaan sanoa, että kuinkas tyylittelet komediaa keskitysleiristä eksymättä Mel Brooksin kaltaisiin mauttomuuksin tai johonkin allegoriseen mustaan komediaan, jossa kukaan ei ole ihan oikeasti sitä miltä näyttää. Tässä leffassa ovat, niin pitkälle kuin mahdollista. Joku suomalainen leffakriitikko ehti jo julistaa Benignin uudeksi chapliniksi, niin rohkeasti koomikko on mennyt keskelle synkkää aihetta kuin esikuva "Diktaattorissa" (1940). No, lystileuka Benigni on yhtä kaukana Chaplinin täsmällisyydestä ja kepeydestä kuin mainospotpuri on elävästä leffaklassikosta; "Kaunis elämä" on silkkaa pop corn kamaa ankarasta aiheestaan huolimatta, ja vaikka leffan lopussa ihmiset poistuvat teatterista hiljaisina kuin olisivat olleet todistamassa jotain syvällistäkin filkkaa. Hmm. Joskus tuntuu kuin muilla ihmisillä tunnelihakset olisivat keskittyneet ihan eri osaan kehoa. Nicoletta Braschi sankarikoomikon rakastettuna on hänkin lapsenkasvoinen ilmeilijä, miltei kuin viite mykän kauden naishahmoihin, mutta jää vielä ehdottomammin Benignin varjoon kuin lapsinäyttelijä; mitään side kickejä tämä itsensä keksinyt italialaisnero ei näköjään huoli rinnalleen, ja menee siis koomikkona samaa turhamaisuuden kultaista tietä kuin eräs toinen turboturpa, Eddie Murphy. En osaa suositella "Kaunista elämää" muuta kuin niille, jotka suuresti pitävät "välimerellisestä" metelikomediasta tai joille keskitysleiriaiheet ovat käyneet sietämättömän koskettaviksi; heille tämä leffa voi suodakin jotain kerta kerralta kasvavia helpotuksen tunteita. Seuraavaksi he voivat sitten vähitellen harjoitella Kusturican "Undergroundin" parissa ja testata miten eri tavoin helpottava hymy ja piiskaava nauru kasvattavat. -- M.G. Soikkeli 1.1.1999 Helsingissä Soikkelin elokuva-arkisto