========================================================================== Lyhyesti: "Kerran sotureita" on taitavasti tehtyä sosiaalipornoa, jota en voi suositella kuin multikulttuurisesta umpikujasta kiinnostuneille. Yli 20 kansainvälistä palkintoa saanut leffa on kamala esimerkki väkivallan estetisoinnin kasvavasta kiinnostuksesta ja eräänlaisen "maailmanelokuvan" helppoudesta. Romaanisovituksenakin filmi on keskeneräinen. ========================================================================== "Kerran sotureita" on kuvaus Uuden-Seelannin alaluokkaa edustavasta perheestä, jossa risteää useampi rotu ja kulttuuri. Leffan kuvaama helvetti on naturalistisinta perheväkivaltaa mitä muistan nähneeni, mutta myös etninen aines maorien nykypäivästä on kiinnostavasti, joskin aina liian niukasti, esillä. Kun "Kerran sotureita" alkaa, tulee fiilis, että tämä on tasan sellainen elokuva jota tulen rakastamaan: rähjäisessä maisemassa rujon kauniita ihmisiä, helteisen kiimaista ilmapiiriä näppäilevää sähkökitaraa, koko urbaanin alakulttuurin rockikoneista tuttu rappion glamour, jossa tatuoidut häiskät panevat keittiönpöydällä nyrkin- ja tuulenpieksemiä vaimojaan. Vielä jonkin matkaa leffassa jaksaa kiinnostaa sen lohduton maailmankuva ja totaalinen yhteiskunnallisen ahdingon luonnollistaminen, sulkeminen omaan tiskirätti&nyrkki- naturalismiinsa. Kiinnostaa mihin tämä leffa päätyy, vai onko se pelkkää taitavasti kuvattua sosiaalipornoa. No, ei ihan pelkkää. Leffa päättyy hienoon tarinan kokoamaan tulkintaan eletystä perhehelvetistä ja näyttää katsojalle sen mikä hänen olisi pitänyt jo tajuta: mitä on todellinen soturi, mikä on henkisen voiman ero orjien mulattijälkeläisessä Jakessa ja hänen maorivaimossaan Bethissä. "Her only chance for the future is to embrace the power from her past", kuuluu leffan mainosmotto. Sopii kuitenkin kysyä millaiselle yleisölle tämä leffa on suunnattu, ja miksi sen on täytynyt pukea tärkeä sanomansa niin svengaavaan ja kuvankauniiseen muotoon? En tarkoita, että sosiaalisen elämän lantalaa pitäisi kuvata kurjimmalla kalustolla ja vesurilla editoiden, jotta sisältö säilyttäisi "aitoutensa". Painotan vaan, että leffan kansainvälinen suosio johtuu vähintään yhtä paljon etnisesti erikoisesta materiaalista kuin urbaanin väkivallan ja heimokulttuurin stigmojen yhdistämisestä rockhenkiseksi survival-tarinaksi. "Kerran sotureita" on olevinaan osakulttuurin uskontunnustus, mutta ei se ole kummempi väkivallan muka-kriittinen maiskuttelu kuin vaikkapa "Syntyneet tappajiksi". Ei mikään yllätys, että leffan ohjaaja Lee Tamahori on kotimaassaan ehtinyt tehdä pitkän sarjan mainoksia ennen ensimmäistä kokopitkäänsä. Päärooleissa heiluvat Rena Owen ja Temuera Morrison ovat loistavia näyttelijöitä, jotka menevät niin täysillä rooleihinsa että hirvittää. Hyvällä tarkoituksella, varmasti. Mutta mille yleisölle? Alan Duffin romaani, joka on leffan pohjana, on kuulemma perusteellisempi ja perustelevampi, eikä silti häviä naturalismissaan elokuvalle. Kirja on saatavissa myös suomeksi, Likeltä. -- mg "kerran sivari" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto