============================================================ Lyhyesti: "Kivenpyörittäjän kylä" on kompuroiva sovitus Heikki Turusen samannimisestä romaanista. Ohjaaja Markku Pölösellä on tyylitajua enemmän kuin Kaurismäen veljeksillä yhteensä, mutta tv-sarjan kaltaisista mainoskauniista episodeista ei mikään sido yhtenäistä kokoillan elokuvaa. Muutama kohteensa näköinen näyttelijä, tarkkoja deja vu - rekonstruktioita 70-luvun maaseudusta ja kerronnallista empatiaa elämän monimuotoisuudelle, muttei mitään yhtenäistä rakennetta. "Kivenpyörittäjän kylä on niin lähellä suoma- laista kesäteatterihömppää, että siitä sietää VAROITTAA. ============================================================ Heikki Turusen "Kivenpyörittäjän kylä" (1976) tulee aina olemaan modernin maaseutuproosan keskeisin teos, eikä se suotta saanut valtion kirjallisuuspalkintoa. Se on myös ainoa teos, jossa Turunen on pystynyt ylittämään ideologiset ja verisiteiset lähtökohtansa ja kirjoittamaan yhtenäisen vision katoavasta maailmasta. Yhtenäisen elokuvan tekeminen sen moneliaalle polveilevasta kerronnasta on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin yhden henkilön ympärille sidotusta "Simpauttajasta". Ohjaaja Markku Pölönen, saman nostalgian samalta Pielisen kotiseudulta imeneitä kuin Turunen, oli oikein ihminen yrittämään - huonoin tuloksin, kuten sai nähdä. Ensi-illasta tullessa oli lähinnä surullinen mieli, kunnes se vaihtui silkaksi vitutukseksi lukiessa samana iltana (17.02.) Mikael Fräntin arvostelun elokuvasta. Fränti tahkosi elokuvalle kunniaa niin olan takaa ja ympäri, että hän tuli (IMHO) puhuneeksi paljon europellonkin särpimeksi kelpaavaa; mm.: "Elämän Jerusalemissa sydän huokaa ja rinta huutaa, mutta ehtymätön huumori ei ole vielä kuollut." Varmaan jotain samankaltaista helinää kirjoitettiin USA:n leffakritiikeissä "Forrest Gumpista": toiveita, että tämän elokuvan kuvasto vakiintuisi nostalgian yhteiseksi kansalliseksi ikonistoksi. Molemmissa elokuvissa on kyse kansakunnan kuvasta, jonka keskellä idiootti (F. Gump tai kiveä pyöritävä kylähullu Tuomo) vyöryttää tapahtumia. En ole juuri lainkaan samaa mieltä Mikael Fräntin kanssa tästä elokuvasta, ja koska kyseessä on filmi joka _voisi_ tuoda tietyn suuren ikäluokan katsojat "takaisin" teattereihin (miltei kuin takaisin maaseudulle?), tuntuu Fräntin ylistys lähinnä Finnkinon ja MEK:n yhteisesti maksamalta mainokselta. Niin kehnoja kuin kaksi Molbergin edellistä elokuvaa olivatkin, on kerrassaan järjetöntä että Hesari määrätietoisesti mollaa Mollen ja antaa sitten sumeilematta ylistystä tällaiselle harmittomalle (=vaarattomalle) nostalgialle. Haluaako Hesari lunastaa Kehä-kolmosen ulkopuolella elävien sydämet edes jollain osastollaan, eli sillä sellaisella osastolla jossa sanailu saakiin yltyä paatokseen, jota ei tarvitse perustella? Meneekö kulttuuritoimituksen pomo Fräntin luokse ja sanoo: kuule Mikael, saat kerrankin kirjoittaa neljän liuskan jutun elokuvasta. Ja Mikael innostuu: "Kyllä tämä on ohjaamisen synnynnäistä paloa, eeppisen kerronnan järisyttävää taitoa. Kyllä tämä on henkilöohjauksen pienintäkin hallintaa." Kyllä tämä on kanankakat. Pölösen elokuva keräilee kylältä aiheita, mutta siinä puolen tunnin kohdalla, kun aineksista pitäisi alkaa rytmittämään jotain yhtenäistä, käsikirjoitus joko hyppii uusiin aiheisiin, toistaa jo selviksi käyneitä vastakkainasetelmia väsyttävyyteen asti, tai kerjää yleisön suosiota helpoilla viinapieruvittuvitseillä. Pölönen on yrittänyt seurata Turusen romaanin laajaa, mutta kirjassa harkitusti keskenään viitoitettua henkilögalleriaa liian pitkälle. Turunen oli romaanissaan tarkkana kenen kautta tarina milloinkin nähdään ja antoi tätä kautta suurelle tarinalleen hengittävän tyylien tasapainon: persoonien kautta suodattuvaa realismia ja haikeutta. Pölönen siirtelee näkökulmaa milloin minnekin - pyrkii kameran demokratiaan, joka ei kuitenkaan lähde spontaaniin lentoon näin huolitellulla, maskeeratulla kuvakielellä. On mahdotonta yhdistää mainosmaista maaseudun kuvaharmoniaa ja monipuolista näkökulmatekniikkaa. Joten Pölönen - tai elokuvan leikkauspöytä - vaihtaa tunnelmien rytmin realismi-haikeus -parista vakava-hauska -vaihteluksi. Ei Pölönen aiemmissa, lyhyemissä elokuvissaan joutunut kosiskelemaan yleisöään. Vasta ensimmäisessä kokoillan leffassa, näytön paikalla hän pelaa varman päälle. Kukapa ei. "Kivenpyörittäjän kylässä" on muutamia hienoja näyttelijäsuorituksia, joissa näkyy miten luonteikkaasti suomalainen löytää itsestään juuriensa maalaisikonit, miten yhteisten perimaalaisten tunnelmien viritys onnistyy helposti ammattinäyttelijöiden ja statistien ristivedosta huolimatta. Itselleni piirtyivät mieleen keskushenkilöiden, hääparin esittäjien työt, Jari Pehkosen ja Tuula Väänäsen. Pertti Koivulan hanurijätkärooli on tarkoitettu elokuvan huumorivetovoimaksi, mutta lopputulos on lähinnä tyyliteltyä pirkkapekkapeteliusta. Tykännee kuka tykännee. Varsinaisissa päärooleissa Martti Suosalo ja Henrika Andersson käyvät täydellisesti kuvioon ulkoisilta olemuksiltaan, vaan sisäinen puoli jää ohjaajan leikkaamiksi siivuiksi. Suosaloa ei missään vaiheessa päästetä elämään rooliaan vauhtiin - ylipäänsä filmi kärsii siitä miten kohtaukset on leikattu liian lyhyiksi, ja se osaltaan tekee kuvakerronnasta junttaavan yksitoikkoista. Kolmatta keskushahmoa, kylän tarinaniskijää luulin Lasse Pöystiksi, mutta krediitit vakuuttavat hänet Matti Varjoksi. Aivan väärä valinta rooliin joka tapauksessa; Varjo ei ole karjalaisäijää nähnytkään. Siellä täällä häiritsi ylipäänsäkin etelän näyttelijöiden tuontitavarana tehty murre; harjoitellun kuuloisena... On sääli, että Turusen romaani sai näin helppohintaisen toteutuksen, sitten kun se viimein päätyi EuroSuomen nostalgia-albumiksi. Tuskin enää löytyy toista ohjaajaa, jolla on sama herkkyys kadotetun maaseudun kuvastoon kuin Markku Pölösellä. Kiinnostaisi tietysti nähdä millaisen tv- sarjan Pölönen saisi irti Turusen Korvenraivaaja-saagasta, mutta miltei lyön henkselini vetoa, että seuraava filmiehdokas Turusen tuotannosta on viimesyksyinen "taitelijaromaani" "Maalainen". Se on Turusen myönnytys ryhtyä katsomaan kotiseutuaan kaupunkikulttuurin näkökulmasta, _asiallisen_ nostalgian siivilällä eli antropologisella kertojaotteella. Sellaiseen näkökulmaan on kenen tahansa turvallista sijoittaa markkinarahaa. Vain siinä olen samaa mieltä Fräntin kanssa, että Esko Nikkarin roolihahmon keskustelu kuoleman kanssa on yksi suomalaisen elokuvan huikeimpia hetkiä. Väitän silti, että Nikkarikin ällistyy lukiessaan eilisen Hesarista miten "hän antaa nyt itsensä ihmiskuvauksen alttarille". Uh. -- ##################### "Antaa olla, minun pitää varmaan editoida M.G. Soikkeli tämä muutenkin - ei ole lainkaan sopivaa, csmaso@uta.fi että minut nähtäisiin nuo helvetin perhoset ##################### hiuksissani." -*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*- Soikkelin elokuva-arkisto