======================================================== Lyhyesti: "Kuningasjätkä" on niin tarinaton ja harhaileva kuin suomalaiset leffat heikoimmillaan ovat. Tukki- jätkyyden tai 1950-luvun Suomen dokumenttinakin se on ohjaaja Pölösen heikoin suoritus. Turhapurokamaa. ======================================================== Puolisen tuntia "Kuningasjätkästä" jaksaa uskoa, että siinä kehittyisi varsinainen tarina ja henkilöiden väliset suhteet antaisivat näytelmäntapaisen jännitteen, jonka mukaan leffan jatkumolle syntyisi edes jotakin odotuksia, tunnetilan kestoa. Toisen puoli tuntia voi vielä toivoa, että leffalla olisi jokin kuningasidea jota se alkaa syventää: ehkä isän ja pojan suhde, jos ei kaupunkimiehen ja tukkilaisjengin. Viimeiset puoli tuntia leffaa voisi vielä rakastaa, jos tukinuitto olisi edes aiheena saanut asianmukaisen käsittelyn, mutta Pölösen elokuvan uitto on vähävetistä ja -veristä. Viime vuoden jätkätarinain buumi sai liruttavan lopun. Lisäksi "Kuningasjätkässä" on nähtävissä kaikki ne virheet, joista yleensäkin voi paljastua miten elokuva perustuu ideoiden palasille ja nokkelille lainoille, joille ei löydy yhteistä tekijää. Siirtymät kohtauksesta toiseen ovat muutamissa kohdin täysin perusteeettomia, ympäristöjen luonnehdinnat kuvien avulla pikemminkin peittelevät dramatiikan vähyyttä kuin että loisivat esimerkiksi koskeen uljautta, ja näkökulma siirtyilee rytmittä pikkupojasta isompiin körriäisiin. Välillä ei selviä mikä oli dramaattisinta esimerkiksi uhkaavassa kohtauksessa, vai oliko mikään, ja lempikin leimahtaa väkinäisesti. Suomalaiset leffakriitikot ovat yhtä uskollisia elokuan kotimaisuuden asteelle kuin Pölönen. Saapa nähdä meneekö yleisö yhtä halpaan. On ihan yhtä suuri rikos kuluttajasuojaa vastaan niin Markku Pölöseltä kuin Helena Yläseltä, että "Kuningasjätkään" suhtaudutaan vakavasti otettavana teatterielokuvana onnettomasta leikkauksesta ja kestämättömästä tarinasta huolimatta. Viikko sitten (8.2.) telkassa nähdylle "Onnenmaalle" voisin hyvin antaakin neljä tähteä elokuvana, mutta "Kuningasjätkästä" puuttuu _kaikki_ se tunto, että elokuvan tekijät ovat puuhanneet leffan kokonaiseksi teokseksi, tehneet töitä sen eteen alusta loppuun. "Onnenmaan" kaltainen elokuva nostaa palan kurkkuun, vaikkei olisikaan savokarjalainen maaseudun rakastaja, mutta "Kuningasjätkä" näyttyy aivan onnettomana kyhäelmänä jopa "Kivenpyörittäjän kylän" puskakomediaan verraten. Jälkikäteen olin helkkarin tyytyväinen niiden kaikkien pohjoiskarjalaisten puolesta, jotka ennemmin käyttivät viikonloppuiltansa missikisojen tai euroviisujen katsomiseen kuin tällaiseen huijaukseen; esimerkiksi Lieksassa teatteri oli viikonloppuna hädintuskin puolillaan. Voiko isolla rahalla ja aidonoloisissa maisemissa tehty leffa olla _pelkkä_ tyrsky vesilasissa? No, toki leffassa on nostalgiabonus: maaseutumystiikan ilmapiirissä voidaan kuvata hyvinkin värikkäitä hahmoja. Itse en pitänyt juurikaan kehutusta koomikkoroolista, jonka sivuosan Peter Franzén tekee turhapurotyyliin, mutta Esko Nikkari on kyllä edelleen vaikuttava; sen sijaan Pertti Koivulan näyttelijäkyvyt jäävät mitenkuten kokonaan käyttämättä, ja lapsi Simo Kontio tarkovskilaisena, hörökorvaisena todistajahahmona on lainaa väärän tyylilajin leffasta. Kaikkiaan tulee vaikutelma, ettei Pölönen ole halunnut päättää keitä hahmoistaan hän haluaisi nostaa esille. Buster Keatonin elokuvasta lainattu amerikankommelusjakso on sisäiskertomuksenakin peräti järjetön yritys keventää elokuvaa tai syventää yhden tukkijätkän tarinaperintöä. "Kuningasjätkä" on muutamin paikoin näyttelijäin juhlaa, mutta ne paikat eivät riitä yhdistämään muuten repaleiksi jäännyttä elokuvaa. Näyttelijöihin keskittymällä media kuitenkin voi edelleen hehkuttaa "Kuningasjätkän" mieskykyisyyttä. Jos luette kertaalleen esimerkiksi Yläsen arvostelun (HS 13.2.) niin huomaatte, että hän keskittyy kuvailemaan sisältöjä ja muutamia näyttelijäsuorituksia; hän ei uskalla käsitellä elokuvaa kokonaisuutena, koska joutuisi myöntämään miten roistomaisen kehno se on. Leffan naispääosaa Ylänen ei mainitse sanallakaan, niin hirvittävän yliampuva se on näyttelijävalintana ja roolisuorituksena, ja hahmon täysin keinotekoisena sidoksena miesten ja kylän välillä. Leffan kotiseutulehdessä eli Karjalaisessa oli kyllä jo (14.2.) toisenkinlainen, äänekkään kriittinen kirjoitus "Kuningasjätkän" epäonnistumisesta, mutta usko, toivo ja lukkarinrakkaus suomalaiseen leffaan on medialla niin luja, että soraäänet eivät erotu nostalgian tangonpunaisista soinnuista. Markku Pölöseltä haluaisin kysyä, kuinka hän kehtaa nimittää elokuvaksi sellaista, missä on muutama tiiviisti rajattu monologi, muutama joukkokohtaus vailla toiminnan yhtenäisyyttä luovaa koreografiaa, muutama maisemakuva, ja pari (joukkoon häviävää) näyttelijätaidolla luotua hahmoa - muttei _mitään_ näitä kaikkia aineksia yhdistävää ideaa tai rakennetta. "Kuningasjätkästä" voisi saada hyvät ainekset näytelmään, mutta elokuvana se on tyypillisen tohelo suomalaisleffa, joka sietää jättää väliin niin teatterissa kuin televisiossa. Soikkelin elokuva-arkisto