====================================================================== Lyhyesti: "Naisen muotokuva" on kuivakas pukudraama, jonka tekijät eivät ole ajatelleet katsojia vaan näyttävyyttä. Viktoriaaniselle kosiojuonelle uskollinen romaanifilmatisointi on tuskallisen kirjallinen, suoranainen floppi ohjaaja Campionilta. Tervantahmeaa dramatiikkaa, en suosittele pahimmalle vihanaisellekaan. ====================================================================== "Rakastan vallihautoja" "Naisen muotokuvassa" rakastetaan pitkään ja tunteellisesti milloin mitäkin. Ylisensuelli tunnelma on varmasti Henry Jamesin kirjan mukainen ajankuva, mutta kuvaan komennetut henkilöt eivät ala elää edes liioitellun romanttisina hahmoina - saati myötäelettävinä edes niille, jotka ovat selvinneet täysinoppineina Jane Austen -boomista. "Naisen muotokuva" on yksi tylsimmistä elokuvakokemuksista. Ensimmäisen tunnin ajan onnistuin nukahtelemaan, toisen tunnin aikana aloin miettiä työhuoneeni uutta sisustusta ja tuli hirvittävän ikävä James Ivoryn tai Peter Greenawayn historiallisia elokuvia, jotka mahdollistavat hitaimmillaankin lumoutumisen kadonneesta aikakaudesta. "Naisen muotokuva" on niin sofistikoitunut ja kiiltokuvamainen sovellutus kiinalaisesta kidutuksesta, että vasta kolmannen tunnin aikana alkaa tosissaan vihaamaan elokuvan tekijöitä: kuinka on mahdollista että he eivät ole itse nähneet elokuvansa hengettömyyttä? keiden he luulevat viehättyvän tällaisesta 1800-lukua koruilevasta filmistä - vai yrittävätkö he suorittaa kulttuurihistorian approbaturia elokuvan muodossa? "Naisen muotokuva" ei ole enää katsomis- vaan jonotuskokemus odotellessa muutamia timanttisia skenaarioita, joissa kaikki on taideteoksen lailla kohdallaan ja liikkumatta. Mutta se ei riitä elokuvaksi! Kaikki tähänastiset Jane Campionin elokuvat ovat olleet koskettavia elämyksiä, joskin tyyli on muuttunut ulkokultaisemmaksi ja konventionaalisemmaksi (vars. "Pianossa") filmi filmiltä. "Naisen muotokuva" on tämän "kehityksen" lopputulos, elokuva, jolla Campion pyrkii lunastamaan paikkansa suurten ohjaajien joukossa. "Naisen muotokuva" on tarkasti tehtyä elokuvaa, jossa mikään ei elä; se on lähtökohdistaan oscar-lujasti kiinnipitävää kuvataidetta, jonka dialogi on valmiiksi kuollutta, paperin makuista. Henkilöhahmot kyllä puhuvat paljon siitä miten älykkäinä tai hienostuneina he pitävät toisiaan, mutta mikään heidän toiminnassaan ei herätä eloon dialogin heittämiä ajatuksia. Päähenkilöä esittävälle Nicole Kidmanille leffa on arvattavasti samanlainen mahdollisuus päästä "oikeiden" ja isojen luonnenäyttelijöiden kastiin kuin Campionin koetus kilpailla Martin Scorsesen "Viattomuuden ajan" (1993) kanssa. Kovin kalpeaksi jäävät molemmat koetukset. Kidman sopii paremmin viktoriaanisen ajan kalpeaksi seurapiirineidoksi kuin Michelle Pfeiffer "Viattomuuden ajassa", mutta hahmo on ohuempi kuin edes pienimmälle sivuosalle suotu jossain James Ivoryn historiallisessa elokuvassa. Kidman on ollut viime vuosina hyvin työllistetty näyttelijä ja hänen edellinen luonneroolinsa Gus van Santin "To die for"-leffassa oli niin herkullinen, että tämän Campionin leffan odotti toimivan vähintäänkin näyttelijän varassa - vaan päinvastoin käy, paljoa mitään mitättömämpää ei voi odottaa myöskään Kidmanin seuraavalta suurelta roolilta Kubrickin tulevassa "Eyes wide shut" -leffassa (jossa hän pääsee jälleen keikistelemään Tom Cruisen kanssa). John Malkovich ja Barbara Hershey Campionin leffan ilkimyksinä ovat tuhdimpaa näyttelijätyötä, mutta hekin joutuvat esiintymään jotenkin varovaisessa rekisterissä, ei näyttämöllisessä tilassa vaan dialogin onttoa tunnetta kiertävissä sanoissa. "Naisen muotokuvaa" tulee väistämättä verranneeksi etenkin Ivoryn "Hotelli Firenzessä"-elokuvaan, koska tässäkin monet kohtauksista sijoittuvat viime vuosisadan lopun Firenzeen ja keskeisellä sijalla on hitaasti ratkeava romanssi. Ivoryn elokuvaan verrattuna Campionin toteutus on kuin kiertokäynti taidemuseossa kuurosokean esteetikon opastamana: sinun täytyy vain uskoa ulkoa opitun koreuteen! Campionin aiemmista elokuvista tuttu, kuvakulmilla velmuileva ja rehevillä näyttelijävalinnoilla iloitteleva kerronta on kokonaan poissa, ja jäljellä on muutama surrealistinen viite siitä, millaisen leffan 10 vuoden takainen Campion olisi voinut ohjata. Kaikkiaan "Naisen muotokuva" on niin eloton elokuva, että sen jälkeen tulee juuri niin vihaiseksi kuin tästäkin vuodatuksesta voinee päätellä. Ainoa ilo tällaisesta leffakuluttajan huijauksesta on se, että tulee katsoneeksi kriittisemmin myös tässä joulun tienoilla tulevia Campionin aiempia elokuvia. Kunpa Campionkin näkisi ne ja muistaisi mitä osaa. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto