================================================================== Lyhyesti: "Postman" on elokuvana kehno, mutta ilmiönä kiinnostava sekoitus apokalyptiaa, westerniä ja pateettisinta patriotismia mitä USA:n tuotemerkkinä exportataan; pahimpana K. Costner-kojootti. Plussana kauniita maisemia ja kolme tuntia polveilevaa tarinaa. ================================================================== Vaikka "message" ja "messias" kuulostavat sanoilta, joilla olisi yhteinen alkuperä, ei niillä sitä ainakaan englannissa ole. Joka tapauksessa messiaat ovat olleet nimenomaan sanantuojia, profetoijia, yhtä kauan kuin on ollut tarinoita, joissa viestintuojat tekevät sankarillisia tekoja; mukaanlukien jumalten sanansaattajat. Viestintuoja on kertomuksen se elementti, jossa käy ilmi yhteiskunnan sisäinen yhtenäisyys ja ulkoinen integraatio muuhun sivilisaatioon. Näin internetin kaudella sellaisia kertomuksia on opettavaista muistella. Maailma ilman viestintuojia on maailma ilman infrastruktuuria: apokalyptian maailma, johon maailmanlopun ratsastajat ovat aukaisseet viimeisten viestien viimeiset sinetit. Niinpä scifistinen elokuva apokalyptiaa seuraavasta yhteiskunnasta ja sen verkostoitumisesta heppaetanapostin avulla on loistava idea, ja sitä mielikuvituksekkaammaksi visiot käyvät, kun postpostmoderni viestiverkosto vertautuu esimoderniin: "Postman - tulevaisuuden sanansaattaja" -elokuvan (1997) tapauksessa Villin Lännen ylittäneeseen Pony Express -verkostoon (1860-61). En ole lukenut David Brinin romaania, johon "Postman" pohjautuu, mutta westernin ja Shakespearen kuningasdraamojen ja postimiessankaruuden villi yhdistelmä kuulostaa rohkealt erilaisten mytologioiden yhdistelmältä. Elokuvaan päästessä loppuu niin villiys kuin mielikuvituskin - ja kyvykkyys yhdistellä erilaisia aineksia. "Postman" on elokuvana niin keskinkertainen kuin ammattitaitoa ja dollareita tuhlaava scifi-leffa voi olla: latteaa dialogia, keskeneräisiä päähenkilöitä ja mukana raahautuva sivuhenkilöiden kaarti, kuvien ja musiikin paisuttelua, sekä hymisteleviä Valitut Palat -kohtauksia pienen ihmisen sankaruudesta suuremman idean asialla. Pelastajaa odottava "kunnon väki" pukeutuu tyylikkääseen uusköyhä-lookiin ja ilkimysten armeija kouluttaa ratsastajiaan designhölkässä. Strangers in a strange world? Kirsikkana lätsähtäneen kakun huipulla on yhteen sivuosaan värvätty virnistelevä rockmuusikko, Tom Petty. Tämän latteudesta alkavan ja tolkuttomuuteen yltävän sankarieepoksen on ohjannut ja itsellään pääosittanut Kevin Costner, joka olisi valmis maksamaan mitä tahansa tehdäkseen tähtilipusta oman brandinsa. Vaikka "Postman" sisältää paikoin hyvääkin ironiaa sankaruudesta, se on monissa kohtauksissa niin tanakkaa tähtilippupropagandaa, että leffa tuskin pyörii syvän Etelän osavaltioissa; myös jotkut "Postmanin" joukkokohtaukset ovat yllättävän rohkeita analogioita sisällissodan rintamiin. Kuitenkaan leffaa ei voi suositella sotaelokuvien - komeista joukkokohtauksista huolimatta - tai toimintaelokuvien ystäville, sillä varsinaista aseellista toimintaa leffassa on niukasti, ja kyseiset kohtaukset on harsittu kollektiivin kokemuksista. "Postmanin" useimmissa kohtauksissa on nimittäin runsaasti väkeä, mutta Costner istuu siihen joukkoon vain harvoin; loppujen lopuksi K. Costner ei ole juurikaan rennompi esiintyjä tai luonteikkaampi replikoija kuin vaikkapa S. Stallone. "Postman" on perinteinen western sikäli, että se on pikkukaupunkien sankaritarina. Kukaan ei viljele maata, sillä vuoden 2013 maailmassa fasistisen järjestelmän on luonut punaniska, jonka nimissä sitten ex-kopiokonemyyjä levittää omaa sotilaskomentoaan sisämaan laaksoihin. Ja kyllähän sellainen yhteiskunta hirveältä näyttää, jossa Asterix-latinan sitaatteja pudotteleva myyntimies pakottaa uskomaan sarasvuolaiseen maailmajärjestykseen - mutta kovin korkeita ei voi ajatella myöskään niistä pikkukaupungeista, joiden pressaksi kelpaa rumpali ja pelastajaksi salaperäinen Postimies. Ydintalvesta näyttävät selviävän parhaiten ne taajamat, jotka säilyttävät tunnelmavalaistuksen, hyvät kitarat, ja sperman laadusta kiinnostuneet työläisnaiset. Vallankumouksellista? No, päivänpaisteessa kimaltelevat konetuliaseet ja ratsujoukot täyttävät kyllä jotain revolutsioonin estetiikkaa, mutta kertomus ei koskaan yllä yhtä korkealle kuin jotkut kuvakulmat. "Postmanin" kunniaksi on sanottava, että se soveltaa madmax-konseptia yhtä pitkälle kuin Costnerin edellinen scifi- vetoinen elokuva, "Waterworld" (1996). Kamera liikkuu jälleen laajoissa, koskemattoman näköisissä maisemissa, ja tarinassa riittää käänteitä kokoillan istuntoon. Muuten ei olekaan mitään syytä katsoa tätä postitoimistojuttua teatterissa, vaan videon ääressä voi vaikka lyödä kaveriporukassa vetoa kuinka typerään loppuhuipennukseen tämä elokuva päättyy. Voin pistää oman hattuni vetoa, että leffan finaali vie voiton kaikista arvauksista - niin käsittämättömän lattea se on, että leffan krediiteistä voi selata kytkentöjä Jehovan Todistajien julkaisutoimintaan. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto