================================================================== Lyhyesti: "Pret-a-Porter" on hillitty, ylipitkä eepos muodin maailmasta, samassa ilkeilevässä hengessä kuin muutkin Robert Altmanin ohjaamat ikonien pöllytykset. Se on eräänlainen "Short cuts" ranskalaisittain:laaja henkilögalleria, runsaasti sivujuonia ja metafiktiota, dokumentin ja draaman cocktail. Leffa on kaik- kea muuta kuin syvällinen, mutta monin paikoin väsyttävä, liian hurmioitunut harmittomuudestaan. Ei saappaissa viihtyville. ================================================================== Robert Altman särkee elokuvillaan valtakulttuurin ikoneita, kiskoo ne osaksi arkista maailmaa. Murtotyössään Altman käyttää dokumentaarista kuvaamistapaa - kameran takana ja leikkauspöydän ääressä - fiktion välittämiseen. Tähän liittyy Altmanin taipumus ohjata elokuvaan muutamia äärimmäisyksiin tyypiteltyjä hahmoja, joita hieman realistisemmat hahmot joutuvat sietämään. Kenties myös hänen elokuviensa näyttelijävalinnat tekevät osuutensa fiktion ja lajityypin rajojen hämärtymiseen, kun mainstreamin tähdet eivät koskaan ole totutulla paikallaan ja kun käsivaralla haahuileva kamera poimii yleiskuvana heidän olemuksensa puoleksi sekunniksi, eikä tarkennu ja lujitu kymmenen sekunnin lähikuviin. Esimerkiksi "M*A*S*H" oli sekoitus sotadokumenttia ja sairaalamelodraamaa, jossa Altman suorasukaisella tavallaan yhdisti kahden erilaisen miljöön mustan huumorin. Altmanin versio "Pitkistä jäähyväisistä" oli vitsailua sille kovaksikeitetylle, eräänlaisen myyttisen realismin huumorille mitä lukijakunta oli tietämättään oppinut palvomaan Chandlerin kirjoissa ja niiden filmatisoinneissa. Altmanin dekkari teki näkyväksi ne ikoniset merkit, jotka olivat häilyneet Philip Marlowen myyttisen hahmon ympärillä: mielipuolisen armoton ja jäykkä moraalitaju, sukupuolinen kylmyys yhdistyneenä romanttiseen maailmankatsomukseen, drop-out'in täydellinen piittaamattomuus väkivallasta ja fyysisestä ja järjestyksestä. Kun Altman "Pret-a-Porter" -elokuvassa käy kiinni muotimaailmaan, on hänen välttämätöntä penkoa nurin kaikki vaatteihin perustuvan erottelun myytit. "Pret-a-Porter" levittäytyy lopulta laveaksi tutkimukseksi siitä kaikesta mitä merkitsemisen tapoja vaatteiden käyttöön liittyy: ristiinpukeutuminen, valepukeutuminen, univormun käyttö tai vaatteiden tunnusmerkit rikoksessa, vaatteiden vaihtaminen identiteetin muuttamiseksi, transvetismi, ja jopa strip-tease. 70-vuotiaan Altmanin ohjauksessa strippauksesta huolehtii 61-vuotias Sophia Loren, jossa on yhä enemmän seksuaalista karismaa kuin 28-vuotiaassa Julia Robertsissa. Edellinen esittää elokuvassa arvokkaan arkisen rakkausdraaman Marcello Mastroiannin kanssa, jälkimmäinen peuhaa koko filmin ajan ilman vaatteita Tim Robbinsin kanssa. Edellisten sivujuoni on Altmanin kevythenkistä tulkintaa italialaiselokuvista, eritoten Fellinin "Naisten kaupungista" (sillä muodin vyöryn aikaan Pariisi näyttäytyy naisille omistautuneena kaupunkina) ja de Sican "Eilen, tänään, huomenna"-elokuvasta, josta tuo strippaus- kohtaus on kuulemma uusinta: Marcello ja Sophia 31 vuotta myöhemmin. Myös Altmanin toissaedellisessä elokuvassa, "Player'issa", vertailukohtaa haettiin de Sicalta ("Polkupyörävarkaasta"). Että Julia Roberts pistetään rooliin, jossa hän muotimaailman omassa elokuvassa joutuu olemaan enimmän aikaa ilman vaatteita - mutta ei, vieläkään hän ei paljasta itseään nännikarvan vertaa, vaan on peitetty lakanaan milloin ei kylpytakkiin - on Altmanin vitsailua Robertsin tähti-imagolle. "Pretty womanista" alkaen Robertsin rooli on ollut vetää katsomoon naisia, joita kiinnostaa kuinka monta vaatekertaa Roberts tällä kertaa käy lävitse. "Pret-a-Porter" sisältää muitakin samanlaisia intertekstuaalisia, vai pitäsikö sanoa intertekstiilisiä vitsejä näyttelijöiden ja julkisuuden taakse. Jotkut näistä vitseistä ovat käsittämättömän tylsiä, etenkin kun Kim Basingerin kaltainen tahallinen bimborooli on elokuvan keskeinen sisäiskertojahahmo. Myös Forest Whitaker homodesignerina on halpa leikkaus "Crying game'n" suuntaan. Jotkut näyttelijävalinnoista ovat yksinkertaisesti kehnoja yrityksiä rikkoa katsojan odotuksia, esimerkiksi Danny Aiellon hahmo. Kyllä se alkaa rasittaa elokuvan draamallisuutta, että pienissäkin rooleissa on mukana sellaisia tähtiä kuten Lauren Bacall, koska erityisen tutun näyttelijän kohdalla draamaa väistämättä tulkitsee myös tähden imagosta käsin. Mutta tällaiseen katsojan rasittamiseen Altman on määrätietoisesti pyrkinyt viimeisillä filmeillään, ja ehkä tulos on enimmäkseen hyvä: katsoja pakotetaan palaamaan sille katsomisen tasolle jossa kertova elokuva sittenkin on oma suljettu fiktiomaailmansa. Näen "Pret-a-Porterin" (suom. valmisvaate) myös Altmanin määrätietoisimmaksi yksityisen ja julkisen rajaa käsitteleväksi elokuvaksi, jossa huomio on koko ajan vain ja ainoastaan sillä äärimmäisen ohuella rajalla missä ihmisen habitus kulkee: kaikki tulkintamme toisista ihmisistä lähtevät liikkeelle kankaan paksuisista merkeistä. Vaikkei muodista ja Voguesta piittaisi tuon taivaallista, niin kyllä aihe alkaa kiinnostamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisenä yönä on yökerhon ovelta käännytetty "kun tuolla viimeisellä herralla ei ole oikein asianmukaiset vaatteet". Revi siinä sitten tulkintahoususi. Tuskin Altman mitään Bourdieu'tä on lähtenyt lukemaan - vaikkei sekään yllättäisi. Mutta Altman käsittelee huolellisesti erikseen habitukseen liittyvät tuotteet (vaatteet), käytänteet (kaikki vaatteiden produktioon ja reproduktioon ja käyttöön liittyvät toimet) ja arvostelut, joilla tuotteet ja käytänteet muutetaan toisiaan erottaviksi merkeiksi (vaatteet muotina). Distinktioteoriassaan Pierre Bourdieu on selittänyt, että puhuttaessa jonkin yhteiskuntaryhmän habituksesta tuodaan samalla esille se perimmäinen periaate, jolla heihin liitettävät ominaisuudet ja arvostelmat syntyvät. Tätä perimmäistä periaatetta, yksityisestä yleiseen tapahtuvaa tulkintatapaa, Altman etsi "Player"-elokuvassa Hollwoodin tähtitarhasta, ja nyt Pariisin muotikeskuksesta. Bourdieun mukaan habitus ei ole mitään stabiilia symbolista ainesta, vaan suhde kahden kulttuurisen kyvyn välillä: kyvyn tuottaa luokiteltavia käytänteitä ja tuotteita, ja kyvyn erottaa ja arvostaa näitä käytänteitä ja tuotteita. Kuvatessaan muotimaailman keskusta Altman toistuvasti kiinnittää huomion siihen miten eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilainen kyky tuottaa ja toisilla erilainen kyky arvostaa näitä habitukseen liittyviä vaatteiden merkkejä. Altmanin moraali on sen puolella, jolla on kyky näihin molempiin ja joka siten labyrinttimaisten koodausten keskellä edustaa "luonnollista" suhdetta habitukseen. "Pret-a-Porter"-elokuvassa tällaista hahmoa saa edustaa muotisuunnittelija, jolle vaatteet itsessään ovat tärkeitä - vaikka Altman ei mitenkään selitä mikä tämän ihmisen sisäisessä maailmassa tekee hänestä niin "luonnollisen". "Player"-elokuvassa oli vastaava esikuvallinen hahmo, siinäkin nainen, jonka kautta paljastui aidon ja spontaanin ero keinotekoisesta ja laskelmoidusta. Onneksi Altman vie määrätietoisesti pohjan kaikelta saarnaavuudelta ja antaa julistavien osuuksien jälkeen tilaa aina huumorille ja uusille ikoneille. Elokuvan loppuhuipennus on niin kaunis, että paljon antaa antaaksi aiemmalle laahaukselle ja tyhmälle tapahtumakomiikalle koiranpaskoineen. Lopussa Altman osoittaa, että vaatemerkkien tekijä onkin muiden merkkijärjestelmien purkaja, de-signer! -- "perhonen yksin lentää yli pellon ja hänen varjonsa" -basho- Soikkelin elokuva-arkisto