===============================================================
Lyhyesti: Jos 1990-luvusta etsitään näköiskuvaa niin "Pulp 
fiction" on hävettävän osuva: kylmä ja leikkisä, romanttinen ja 
groteski, nokkela ja vastenmielinen, raaka ja pohdiskeleva. Se on 
sairas todiste siitä miten vähissä elokuvan uudet esteettiset 
keinot ovat , jos tarvitaan tällainen elokuva räjäyttämään 
kiinnostuskynnyksen barrikaadi. Ja kuitenkaan se ei pyri muuhun 
kuin olemaan oma kevytmielinen itsensä.
===============================================================


Jos USA on ironinen totuus Euroopasta, niin samassa suhteessa 
Quentin Tarantino on miehittämässä amerikkalaisen alitajunnan - 
tai ehkä pystyttämässä sen. Luonnonlahjakkuuden lailla ohjaava 
Tarantino on siunaus pysähtyneelle amerikkalaiselokuvalle ja 
kirous niille kaikille, jotka toivoivat arthouseväkivallan pysyvän 
pienten diggaripiirien masturbaationa. Nope, arthouseväkivalta (ja 
Bosnian sota) on tullut jäädäkseen.
	"Pulp fiction" on oikeastaan Tarantinon oma "Short cuts", 
jossa lukuisten henkilöiden tarinat risteävät epämääräisesti 
saman tematiikan alla. Tai kenties ainoa tarinanovelleista koostuva 
todistus mitä elokuva pyrkii antamaan on yhtenäinen kuva 
maailmasta ilman arvoja, mutta ei vailla kunniaa. Tarantinon 
näyttämä kaistale maailmaa on hyvin kapea, mutta se näyttää 
totaaliselta, koska Tarantinon nopeasti käyttämät ympäristöt ja 
nopeasti tutustuttamat hahmot ovat siksi tuttuja aiemmasta 
elokuvahistoriasta; tätä tukee sellaisten näyttelijöiden harkittu 
käyttäminen, jotka assosioituvat tähän elokuvaan sopivalle 
paikalle elokuvahistorian peilimaailmasta: John Travolta ja 70-luku, 
Bruce Willis ja väkivalta, Rosanna Arquette ja neuroottinen nainen, 
Christopher Walken ja neuroottinen mies, Eric Stoltz ja sukupolvi X; 
miksei myös vähemmän fiksattujen hahmojen takana viittaukset 
yksittäisten elokuvien rooleihin: Uma Thurman gangsterin heilana 
elokuvassa "Mad Dog and Glory", Harvey Keitel gangsterina 
Tarantinon edellisessä ohjauksessa "Reservoir dogs"; Samuel
Jackson yhdessä pääroolissa on poikkeus tässä mielessä, paitsi
olihan hän tarantino-maailmassa jo "True romance"-filkassa, ja
jatkaa vv-viihteen ikonina tämän vuoden Die Hardissa. Hahmot ovat 
pelkkiä ikoneita ja näyttävät samalla todemmalta kuin koskaan, 
kun hämärän rajamailla liikkuneiden hahmojen pimein puoli 
paljastuu. Hollywoodafterdark? 
	Siloitellusti ajateltuna "Pulp fiction" voitaisiin nähdä 
moraalittomien elokuvagenrejen moraalisena pastissina. Eli kuten 
Jukka Kemppinen kirjoittaa erässä artikkelissaan 
sarjakuvapastisseista: "Pastissi -- on siitä ansiokas viihteen muoto, 
että se tuo lähes automaattisesti esiin olennaisuuksia, joiden 
etsiminen ja esittäminen aivan vakavin keinoin voisi olla 
työlästä".
	Tarantino rakentaa elokuvaansa kuin romaania, jossa 
kohtausten järjestys, rytmitys ja painotus (mistä tilanteesta 
aloitetaan, miten pitkälle viedään; parhaana esimerkkinä 
oikealla hetkellä katkaistu tanssikohtaus) nostaa esiin vähemmän 
erottuvia teemoja. Keskeisempää onkin se _miten_ henkilöistä 
paljastuu heidän persoonansa kuin se _mitä_ heistä paljastuu. 
Leffan keskeinen repliikki oli jotakuinkin sellainen, että vaikka 
sinä olisit karakteeri (=hahmo, "to be a character"), sinulla ei 
välttämättä ole karakteeria (=luonnetta, "to have character").
	Mukana ollut seuralainen häipyi teatterista filmin 
loppupuolella. Hänen mielestään elokuva oli pelkkää "löpinää 
ja väkivaltaa". No, joidenkin mielestä se oli myös pääasiallisesti 
hauskaa sellaista, ironian kyytimää; tasan samaa kuin oli 
"Reservoir dogs". Mielenkiintoisinta molemmissa elokuvissa onkin 
se "löpinän" alla rehottava ajatusten runsaus, koska 
ajattelijoitahan nämä Tarantinon päähenkilöt ovat, niin mustaa 
ja ajatuksetonta kuin heidän toimintansa ja päämääränsä 
ovatkin. Enimmän aikaa he ajattelevat omaa ja muiden 
karakteeria. Hahmo (Harvey Keitelin esittämä Wolf), jossa on 
paljon karakteeria pysäyttää kaiken toiminnan ja herättää 
toimijoiden kunnioituksen - samalla kun tilannetta valvoo 
Normaalin Maailman edustajana pienessä roolisuorituksessa 
ohjaaja itse. 
	Tähän kohtaukseen sisältyy sekin vitsi, että aikaraja jossa 
viimeinen duuni pitää ehtiä hoitaa on jotakuinkin sama kuin 
elokuvan loppumisen aikaraja, Normaalien Maailmaan paluun 
aikaraja. Tämä taas osaltaan painottaa entisestään viimeisen 
kohtauksen "sanomallisuutta", profeetallisuutta Tarantinon 
vitsikkääseen henkeen, sen lisäksi että elokuvan rakenne palaa 
viimeisessä kohtauksessa ensimmäisen kohtauksen mukaansa 
sulkevaan harmoniaan (johon kenenkään ei tarvitse uskoa, 
mutta...).
	Tarantino ohjaa elokuvaa monin paikoin niin epätavallisesti 
ja silti mielekästä kokonaisuutta rakentaen, että silkat ideoilla 
hurvittelut vievät katsojan suosiolla sivuun aiheesta. Kaikki tuntuu 
sopivan pulp-fiktion kudelmaan, ja kuin huomaamatta pienikin 
takauma tai sivuhyppy uusiin groteskeihin vitseihin voi antaa 
kokonaisuudelle, muiden hahmojen luonteelle erilaista sävyä: 
kaikki ovat pahoja, mutta keissä on luonnetta? Jos Tarantino ei 
muuta hyvää teekään elokuvamedian jatkumossa, niin omalla 
kipeällä tavallaan hän palauttaa jotain suhteellisuudentajua 
hyvisten ja pahisten vastakkainasetteluun, rakentaa skaalaa sinne 
missä aiemmin on ollut lähinnä mustaa ja valkoista. Vaikka me 
emme Tarantinon väkivaltaviihdettä tarvitsisikaan 
kaamoksemme piristeeksi, niin elokuva ja Hollywood kyllä.
	Kun Rosa Liksom kirjoittaa ja piirtää teoksen "Roskaa", 
kukaan ei jaksa enää nauraa tällaiselle itseironiselle vitsille 
postmodernista paikkansa tiedostamisesta; vitsi on liian helppo. Ei 
Tarantinon temppu ole välttämättä sen kummempi itsetietoinen 
vitsi, ja ehkä se nähdään tylsänä vasta kymmenen vuoden 
kuluttua, etenkin sitten kun olemme nähneet _todella_ sairaaksi 
asti Tarantinon jäljittelijöitä ja arthouseväkivallasta on tullut 
oma mainstreaminsa, jolla on omat klassikkonsa ja oma campinsa 
(esim. "El Mariachi" eräänlaisena vaillinnaisesti, naiivisti 
ymmärrettynä arthouseväkivalan kierrätyksenä).
	Mutta: mikä tykittää seuraavaksi?
--
#####################   	"I mean, how great can you get
    M.G. Soikkeli	 	       with people like me 
    csmaso@uta.fi 	 	   going through your garbage
#####################	 	       looking for a story?"

Soikkelin elokuva-arkisto