======================================================== Lyhyesti: "Rakkautta ennen aamua" on Yhden Yön tarina niille, jotka ovat jääneet X-wing-generaation ja ex- sukupolven väliin, eivätkä monista yrityksistä huolimatta kadottaneet sieluaan Inter-Rail-retkillä. Se on sinkkuja viinissä ja dialogin vahvoilla langoilla kuivuvaa erotiikkaa, eikä missään määrin opettavainen, vaan varoen hyvästelevä. Kevytromanssi kansainvälisesti. ======================================================== "Rakkautta ennen aamua" on sikäli kuluneen vuoden paras elokuvakokemus, että se ei kertaakaan pettänyt tunnelmassaan, ei flopannut yhdelläkään halvalla ratkaisulla, vaan onnistui kytkemään satunnaisenkin kohtauksen osaksi käsikirjoitustaan - tai sitten se onnistui luomaan illuusionsa juuri näyttelijöiden spontaanisuuden avulla. Ethan Hawke ja Julie Delpy eivät ole parhaat mahdolliset valinnat edustamaan hilpeän arroganttia jenkkiä ja napakan sensuellia ranskatarta, mutta he ovat niin raikkaita kuin juuri aamujunasta nousseet, että heille antaa anteeksi mitä tahansa ja vielä ihokkaan yltään. "Rakkautta ennen aamua" on rakastettava elokuva. Se on pieni tarina pienin elein ja peräti levoton leikkaukseltaan, mutta sen muistaa vuosikymmentenkin kuluttua, jep, koska siinä tunnistaa paljon sellaista mitä elämän helpoimmista vastoinkäymisistä uneksitaan. Tämänkin romanssin viehätys on tasan siinä, että se ei suinkaan kerro rakkaudesta, vaan rakkauden mahdollisuudesta. Ja harvassa leffassa on onnistuttu niin harkitusti ja kauniisti kiertämään sitä mahdollisuutta mitä sukupuolinen tasapaino voisi olla ja pysyttelemään kuitenkin ihan sen utopian tuntumassa mitä rakkaudeksi kutsutaan. Eräs parhaista elokuvaromanssien tulkinnoista on Rob Lapsleyn ja Michael Westlaken artikkeli "From Casablanca to Pretty Woman: the Politics of Romance" (Teoksessa Contemporary Film Theory, 1993.). Lapsleyn ja Westlaken mukaan Hollywood-elokuvissa vältetään suoraan käsittelemästä sukupuolista sopusointua: rakkauselokuvissa ei kuvata rakkautta vaan rakkauden mahdollisuutta. Elokuvissa on kolme strategiaa, joilla sukupuolista sopusointua ei tarvitse tuoda kertomisen ja esittämisen alueelle, vaan sopusointu voidaan jättää turvallisesti mielikuvitellun alueelle. Ensinnäkin tarina voi loppua onnellisesti tilanteeseen, joka lupaa sopusointua tulevaksi. Tällöin elokuva yleensä päättyy kuin perinteinen satu, jossa todetaan viimeiseksi "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti". "Rakkautta ennen aamua" ei tarvitse tällaista satulopetusta, koska se jättää meidät katsojat ja henkilönsä varsin hellästi sille mahdollisuuksien terälle, että nähdyllä romanssilla voi olla jatkoa. Toiseksi romansseissa on mahdollista sijoittaa sopusointu menneisyyteen, aikaan ennen elokuvan kertomaa ajanjaksoa. Tarina voi tehdä tämän viittauksen myös omaan itseensä, vihjata lopussaan, että tarinan vastaanottaja on juuri saanut nähdä jotain jossa oli kyse enemmästä kuin mitä suoranaisesti on julkituotu. Näissä ratkaisuissa "Rakkautta ennen aamua" on parhaimmillaan, jopa musiikin valinnassa ja sijoittelussa muutamiin ratkaiseviin kohtiin. Aivan viime metreilläkin leffa pystyy vetoamaan katsojan muistiin ja herättämään tässä uusia ajatuksia nähdyn romanssin syvyydestä. "Rakkautta ennen aamua" pelaa erityisesti sellaisilla Wienin ympäristöillä, joiden yhteinen nimittäjä on vanhan ja uuden, klassisen ja modernin sekoittuminen; ollaan epookkien välisellä kynnyksellä, jossa jokainen ympäristön osa on täynnä ajallisia merkityksiä, jokainen kuja johtaa kaikesta koetusta kaikkeen siihen mihin nuoret romanssiin uskovat ihmiset vielä pystyvät. Romanssien kolmas strategia on vihjata, että sopusointu oli aivan lähellä toteutumistaan, mutta jokin "jos vain"-ehto jää niukasti toteutumatta. "Rakkautta ennen aamua"-elokuvassa tämä on lähtökohta, jonka avulla tarina ja tunnelma voidaan sujuvasti aina palauttaa romanttisesta realistiseen: olemme eri mantereilta, kohtaamme vain yhden yön ja sellaisena hetkenä, joka molempien elämässä sattuu olemaan tyhjä partnereista irronnut hetki. "Rakkautta ennen aamua" ei ollut niin erilainen ja ihmeellinen romanssi kuin mitä sitä on mainostettu, mutta siinä ei myöskään ole mitään imelää ja matalaa - julistetta lukuunottamatta. Romanssin kliseitä se ei vältä eikä yritäkään, vaan hyödyntää kliseet dialogilla ja kohtauksilla, jollaisia aiempien sukupolvien elokuvatekijät eivät ole tunteneet niin hyvin kuin ohjaaja Linklater ja käsikirjoittajakaveri Kim Krizan. Tottahan Rohmerkin on suorastaan filosofi ja Kieslowski itse jumala verrattuna tämän elokuvan "syvällisyyteen", mutta Hawkelle ja Deplylle kirjoitettu dialogi on omalla terävällä tavallaan älykäs ja erittäin seurattava. Richard Linklaterin "Slacker" (1991) näkyy sekin saapuneen Suomeen tämän mainstreamleffan kylkikuohuissa... -- M G ! "Ja jälleen voidaan tuntea pelkän Logiikan voimattomuus; ymmärtä- Soikkeli ! misen lakien syvällisimmänkin tiedon riittämättömyys niiden ongel- csmaso ! mien ratkaisemisessa, jotka ovat lähellä sydäntämme, kun etenevät uta.fi ! vuodet riisuvat elämästämme kultaisen nuoruuden illuusion." *G.B.* Soikkelin elokuva-arkisto