============================================================== Lyhyesti: "Seasick" on veltto kotimainen "die hard merellä", jossa brittiläiset ykkösnäyttelijät yrittävät innostua apokalyptian tunnelmista. Pääosassa on plutoniumia kuljettava laiva. Paljon hitaita, huonosti dramatisoituja sisäotoksia ja vieläkin kömpelömpiä kohtauksia laivan kannella. Veikko Aaltosen ohjaama floppi joutaa upota merta edemmäs. ============================================================== "Seasick - merisairas" tähdittää yllättävästi eturivin brittinäyttelijöitä ekologiseen maailmanlopun tunnelmaan. Olisi mukava kuulla millaiseksi haaksirikoksi he näkevät tämän leffan jälkikäteen, sillä ainakaan katsojalle ei "Seasick'issä" ole muuta saalista kuin hyvät näyttelijät - typerissä rooleissa, kliseisiä repliikkejä laukomassa, yrittämässä elävöittää tyhjänpäiväisiä ja tyhjästä ilmaantuvia juonen käänteitä. "Seasickin" näkyvin ongelma on, että se ei löydä lajiaan, vaikka kuinka Pitkäperjantain tunnelmiin sen ensi-ilta on osutettukin. Leffa on vähän "die hard"-jännäriä, vähän uskonnolla höyrytettyä allegoriamakkaraa ihmiskunnan arkista elämän merellä, hiven meriromanssia. Idea plutonium- laivasta, jota kukaan ei huoli satamaansa, on lähtöisin todellisuudesta, Ranskasta Japaniin ydinjätteitä kuskanneesta Akatsuki Marusta. Ideaa pidemmälle ei ole päästy. Iiro Küttnerin käsikirjoituksessa Brian Callison merisankarit kohtaavat Fassbinderin karnevalistiset meripojat ja Conradin synkkäsieluiset vaeltajat. Näiden sotkujen ohessa romanssi- juonikin hyödynnetään lähinnä raiskausmotiiviksi, kun uhrin osaan on saatu kylmän aistikas Katrin Cartlidge (tuttu "Naked"-leffasta). Surkean käsikirjoituksen on kuvittanut tyylikkäästi Olavi Tuomi. Viimeisillä minuuteilla leffa alkaa löytää viimein omaa ääntäänkin, omaa estetiikkaansa. Sanomisen sisältö ei silti selkene. Sivujuoni laivaa etsivistä reporttereista on kuin Ö-luokan kotivideolta. Bob Peck laivan kapteenina joutuu jälleen (=tuttu Pimeyden ytimestä -sarjasta) sotkuihin "viimeisen alkuaineen" eli ydinjätösten kanssa. Muut kolme lujaa miesroolia ovat John Castlen, Peter Firthin ja Matti Onnismaan. Moisella köörillä tekisi vaikka minkälaisen älykkään jännärin, mutta tällä kertaa he saavat tuskin venhoaan keinutetuksi, kun käsikirjoitus ja ohjaus pistävät heidät säntäilemään vähän mistä ja mihin sattuu. Aaltosen ohjaamassa tekijäkaartissa on paljon samoja taitajia kuin ohjaajan edeltävissä, harvinaisen hienokseltaan järkyttävissä elokuvissa "Tuhlaajapoika" ja "Isä meidän". Tällä kertaa lopputulos on niin sekava ja katsojalle viileä, ettei tason laskua voi ymmärtää kuin siitä käsin, että Villealfa Productions on yrittänyt liian varman päälle ulkomaisille markkinoille myyvää "isoa" ja "ajankohtaista" filmiä. Pressi- läpyskässä ohjaaja hourii leffan tarkoituksesta seuraavasti: "Yksilön ja ihmisyhteisön moraali sekä vastuu elämästään ja toiminnastaan on perimmäisen tarkastelun kohteena." Kyllä, tältä leffa näyttää, mutta mikäpä leffa ei näyttäisi? "Seasickin" laiva on kuin haamukuva eurooppalaisesta ihmisestä, eikä se saa sanotuksi mitään mielenkiintoista, mitään tarinan paksuista yhtään mistään aiheesta. Se ei suinkaan "tarkastele" kohdettaan, se vain tollottaa. Vastaavia dystopioita vuosituhannen lopun fasistisesta yhteiskunnasta ja sivistyksen kamppailusta järjestynyttä barbariaa vastaan tehtiin 1980-luvulla ja sen jatkeena useitakin; lajin viimeinen taisi olla meillä "Routasydän". "Seasick" on samanlainen naiivi yhteiskuntatutkielma, nyt vain purkitettuna rahtilaivaan. Viimeiset mainitut koordinaatit leffan "Pandora" -laivan (mikä elämää suurempi symboliikka...) reitiltä olivat N 3 18' ja W 11 32'. Siellä on sitten Aaltosen hauta toistaiseksi, ohjaajalupauksena. -- ##################### "Kun sinä hallitset siirtokuntaa ja minä kirjoitan M.G. Soikkeli poliittista filosofiaa, he eivät ikinä arvaa, csmaso@uta.fi että yön pimeydessä hiivimme toistemme huoneeseen ##################### pelaamaan tammea ja käymään tyynysotaa" -O.S.Card- Soikkelin elokuva-arkisto