========================================================= Lyhyesti: "Seitsemän" on tyylikkäin, kokonaisin ja pelottavin trilleri sitten "Uhrilampaiden". Tyyli on tavassa yhdistää huoliten korkeakulttuuri ja smäidällä mässäily, repiä jännitysjuonen yllätyksin moraaliuskon hatara verkko. Toki tarinassa on saarnan ja selittelyn makua, jotta katsoja ymmärtäisi uskonnollisen kontekstin, mutta myös komeaa hyvän ja huonon uskon kamppailua, mysteerion mustaa hehkua. ========================================================= Kun "Uhrilampaille" ei sitten koskaan ilmaantunut jatko-osaa, mistä (S)Lothille kiitos, oli samantyyppiselle, älykkötyylikkäälle kauhuelokuvalle vahva sosiaalinen tilaus. Ohjaaja David Fincher ei tuntuisi ensimmäiseltä ehdokkaalta täyttämään toiveet, kun hän "Alien3:ssa" osoitti lähinnä kömpelyytensä jatkaa ja kehittää lajityyppien ominaisuuksia. Mutta "Seitsemässä" hän kyllä lunastaa kaikki odotukset ja kumoaa kaikki epäilyt, joita voitaisiin esittää rockvideo- ohjaajan kyvyistä tehdä eeppisesti sävyisä ja komea mysteerielokuva. "Seitsemässä" on Adrian Lyne -tyyppistä cityhelvetin visualisointia; lämpimät värit on riisuttu pois, kamera ei herkuttele vaan toteaa groteskit näyt kidutetuista ihmisistä ja jättää keskeisimmät affektin aiheet kuvan ulkopuolelle, niin että katsoja voisi miltei vannoa nähneensä miten paha toimii. Mutta toiminnassa näemme vain hyvän edustajat. Sitä toivottomammalta heidän työnsä näyttää, elämää oudompien sotkujen nuuskimiselta. "Seitsemän" on niitä harvoja jenkkielokuvia, jotka uskaltavat vielä toimia henkilöidensä varassa, ja niitä erittäin harvoja jännäreitä, jotka pysyttelevät tiukasti ongelmaa ratkovien hyvisten kantapäillä. Pyssyaktio ja pakollinen takaa-ajojakso näytetään kuvien rajulla leikkauksella hirvittäviksi poikkeustilanteiksi ihmisten, myös poliisien elämässä. Vasta ne rikkovat intimiteetin ja julkisen rajan, pakottavat toimimaan suhteessa pahaan. Rikospaikalta poliisit palaavat asemalleen kuin kirkkoon, jonka aula on iso kivinen holvi ja jonka virkahuoneet ovat hämyvalaistuja, siistejä ja hiljaisia koppeja. Ollakseen aidosti henkilöidensä sieluun käyvä jeremiaadi tämän leffan tarinan olisi pitänyt kyllä mennä vielä pidemmälle etsivien yksityiselämään, asettaa jyrkemmin rinnakkain heidän yksityinen elämänuskonsa ja karu todellisuus, pistää heidät vapisemaan sen edessä, että ratkaistavana on tosiaan seitsemän kuolemansynnin mittainen rikos. Film noir -elokuvissa maailma on yksi ja yhtäläinen, maailma on korruptoitunut pienimmästä suurimpaan ja viattomuus tuhoutuu väistämättä, jos kuinkakin kauniisti välkähtäen. Poliisijännäreissä maailma on periaatteessa kahtia jakautunut. Yhtäällä on turvattu yksityiselämä, jossa käydään latautumassa emotionaalisesti ja moraalisesti naisen sylissä ja perheen parissa, tai sitten käydään nautiskelemassa sinkkuelämän moraalivapaudesta. Toisaalla on turvaton julkisen maailma, jossa poliisit ja etsivät selvittävät rikoksia. Vahvin jännitys syntyy kerta toisensa jälkeen siitä, että jälkimmäisen pahuus alkaa tahrata ja uhata edellistä elämänaluetta. Harvoin lain edustajat kuitenkaan joutuvat punnitsemaan työnsä mielekkyyttä siihen nähden, että jo alusta alkaen yksityisen ja julkisen alueet ovat samaa maailmaa ja jo poliisin työhön ryhtyminen on moraalinen väittämä maailman pelastettavuudesta. "Seitsemän"-elokuvassa tämä kysymys on keskeinen, eikä sitä liitetä edes kysymyksiin päähenkilöiden paikasta moraalisessa tai identifikaation marginaalissa, kuten poliisijännäreissä "Basic Instinct" tai "Uhrilampaat". "Seitsemässä" maailma on jaettu kahtia päähenkilöiden kohdalta, mutta ei pelkästään sillä tavoin kuin useimmissa uusissa poliisileffoissa, että on nuori märkäkorvatulokas ja vanha kokenut kyttä, jotka vähitellen oppivat ymmärtämään toisiaan; eikä myöskään siten, että toinen poliisi on mukava perhemies ja toinen hulivili poikamies. "Seitsemässä" jako on moraalinen, jopa teologinen. Nuori etsivä edustaa toimintaa ja halua uskoa pahan kukistamiseen, maailman siivoamiseen, kunhan jossain on myös merkkejä hyvästä, erillään pahan kentästä. Hänelle näin _täytyy_ olla, koska muuten olemassaolossa ei ole mitään mieltä. Vanhalle etsivälle kamppailu pahaa vastaan on jo etukäteen hävitty, koska pahaa ja hyvää ei voi pitää erillään toisistaan, mutta olemassaolossa on silti mieltä niin kauan kuin kamppailua jatketaan. Tilanne, jossa he tajuavat tapahtuneiden ja tulevien rikosten väistämättömyyden, on käsitelty älykkään johdonmukaisesti molempien osalta. Nuorempi poliisi haluaa syöksyä oitis taisteluun, vaikkapa itseään pääperkelettä vastaan. Vanhempi haluaa heti vetäytyä tehtävästä, koska rikoksen julmuus ja pahuuden määrätietoisuus ovat yksinkertaisesti enemmän kuin mitä kukaan voi ottaa selvitettäväkseen - ja selvittäminen merkitsee välttämättä henkilökohtaista paneutumista ongelmaan. He molemmat ovat tosiaan "etsiviä", tämän elokuvan tarinassa he etsivät totuutta toistensa avulla. Eniten pidin tässä leffassa siitä, että tarina kerrotaan vanhemman poliisin näkökulmasta, jolloin nuorempi poliisi näyttäytyy ikäänkuin hänen vaihtoehtoisena elämänään; se mitä hän on jättänyt valitsematta. Koko rikosvyyhti on oikeastaan uskonnollinen kiirastuli, jossa hän kohtaa maailman molemmilla mahdollisilla elämillään ja hänen on osoittauduttava oikeamieliseksi molemmilla tavoilla. Kunnia ja ylistys siis kultivoituneelle ja lajityypin ihokkaan pukeneelle käsikirjoittajalle, Andrew Kevin Walkerille. Morgan Freemanissa on apostolin rauhallisuutta ja elämässään moraalista itsevarmuutta saaneen voimaa. Juuri hänen näyttelijätyönsä kautta leffa tuo mieleen muita onnistuneita jännärin ja uskonnollisen mysteerin yhdistelmiä, kuten "Jaakobin painajainen" tai "Noiduttu sydän". Brad Pitt nuorempana poliisina on yllättävän sopiva valinta, levoton ja hieman tuskainen, epävarma paikastaan ja tehtävästään maailman synkimmässä metropolissa. Me ollaan pahiksia kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan pahiksia elämän, ihan jokainen. Mutta mihin olisit valmis todistaaksesi, että vielä uskot hyvään ihmisessä ja kieltäydyt toimimasta oman itsesi tähden? "Seitsemän" paranee koko ajan loppua kohden, koska se hitaasti siirtää moraalisen kannanoton vastuun katsojalle. Toivoa vaan sopii, että "Seitsemän" ei saa jäljittelijöitä, joissa entistä kiivaammin yritettäisiin osoittaa helvetin maanpäällinen sijainti, ideoida aina vaan nokkelampia kidutuksen yksityiskohtia ja aina vaan tuskaisempia sankareita; "Seitsemänkin" onnistuu sekalaisen materiaalinsa kanssa vain täpärästi ja onnekseen se luottaa käsikirjoituksen keventäviin osuuksiin, edes hienoiseen ironiaan lajityyppiään kohtaan: "Jodie Foster made me do it", irvailee poliisi cityhullujen motiiveista. "People who go to this movie will walk out stunned, numb and eager to discuss this film", sanoo tuottaja. Well, on elokuvissa terävämpiäkin moraalisia dilemmoja käsitelty kuin tässä filmissä, mutta tämän leffan jäljiltä katsojat ovat niin affektien heikentämiä, että heillä hyvinkin voi olla tarve mittailla miten mustavalkoisia muut ympäristössä ovat. Onko asuminen kaupungissa jo myönnytys moraalittomuudelle, onko Tampere tai Helsinki saman helvetin esiaste kuin New York? -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto