"You do look like you fucked your brains out" Myönnän, menin katsomaan tätä "Sliver"-leffaa Sharon Stonen tähden, ja koska Philip Noyce ohjaajanimenä lupaili vähintään "siedettävä raita"-kokemusta. Eikä minua kiinnostanut kuinka paljon (=vähän) Stone tällä kertaa vilauttaa tai kuinka rohkeasti tällä kertaa venytetään Hollywood-leffojen parittelukoodistoa, vaan se väriseekö valkokangas Stonen eroottista sähköä yhtä luontevasti kuin "Basic Instinct"-filkassa. No ei. "Sliver" ei ole oikein mitään - paitsi onnettomuus leffaelementtien yhteenosuttamisessa; harva asia pelaa siinä yhteen, eikä ohjaaja anna katsojalle paljoakaan mahdollisuuksia orientoitua minkään lajityypin mukaan. Leffasadismin perverssein laji? Kiitos ei, kyllä tämä leffa on yksinkertaisesti kömmähdys monen tekijän osalta, vahinko niin näyttelijöille kuin ohjaajalle. Näyttelijät ovat helkkarin hyviä, mutta eivät sovi toistensa kanssa yhteen, ei alkuunkaan. Sen huomaa erityisesti joukkotilanteissa joissa filkan kolme "suurta" _yrittävät_ näytellä yhteen. William Baldwin on kyllä stailisti sopiva Stonen kylkeen (ja taakse, ja eteen, ja alle, ja päälle..), mutta Tom Berenger on täysin väärässä filkassa. Kaiken kumman lisäksi filkan ääniraita on jotenkin omituisesti miksattu, dialogi kuulostaa toisinaan jälkikäteiseltä äänitykseltä... Ja silti leffassa on hetkensä. Noyce leikittelee edelleen "linssin psykologialla" kuten mestarillisessa (IMHO) "Patriot games"-leffassa, ja tekee tiettäväksi yhden sivu- henkilönsä kautta miten tietoisesti hän on linjansa valinnut. Mikä ei välttämättä ole hyvä asia; "Hei, mennääs katsomaan millä _kikoilla_ Noyce tällä kertaa dekonstruoi katseen". "Taivaansilpojan" freudilainen asetelma on tietysti rutiinia, heppoinen, ja ohjaaja tietää sen vallan hyvin ja polkee siltä osin terveellisesti käsikirjoituksen jalkoihinsa, ja antaa etusijan katsomisen ja katsotuksi tulemisen ideoille. Tätä ilosofointia filkassa on käytetty vähän, mutta kannattaa venttailla filkan loppuosaan jossa se alkaa toimia erittäin mukaansatempaavasti, ja kiskaisee katsojan mukaansa kohti filkan loppuhuipennusta, joka minun mielestäni on (kerrankin!) 10 pisteen isku vasten katsojan kuumennettua katsetta. Lääh. Totta kyllä tällainen katseen lietsominen ja sitten katseen kieltäminen -motiivi on käytetty jo n kertaa aiemmin, etenkin de Palman leffoissa, joille Noyce voi olla enemmän velkaa kuin näkyy; ja tietty sitä ennen hra Hitch-cock alan maestrona. Mielestäni Noyce saa yhä hyödynnettyä aihetta täydemmin, vai sanotaanko kiihottavasti sairaammin: superkatsoja löytää superobjektinsa, supertarkkailija löytää ruusun kuvasta kaikkien ruusujen kuvat siinä missä ruusun nimestä kertautuu vain "ruusu". Katsomisen ja katsotun välissä on siis vain sana, kirjailija Jack (Berenger) jolla ei stondaa, ja kuvan avulla voi sanasta kertoa enemmän kuin toisinpäin. Tämän kiehtovan asetelman Noyce saa rakennettua käsikirjoituksen ja alkuperäisromaanin tarinan _päälle_ ja kyllä sitä suoritusta sietää ihailla (kirja näkyy löytyvän suomeksikin leffan nimisenä). Sharon Stonelle tämä leffa tekee niukasti oikeutusta - mikäli sitten "Basic Instinctin" eroottinen IVO ei ollut onnekkaiden sattumusten summa. Se glamour, etenkin eroottinen, mitä leffa voi parhaimmillaan näyttelijän kasvoista ja vartalosta ja lii- kehdinnästä rakentaa, toimii enemmän William Baldwinin, tarinan playboyn osalta; _hän_ on tämän leffan eroottinen primus motor. Myös "Basic Instinctin" tumma kaunotar (Jeanne tripplehorn) näkyy saaneen trilleritöitä jatkossa, muikistelee koristekasvina syksyllä ensi-iltaan tulevassa "Firma"-filkassa. Varmasti hänellä on pienemmät paineet edellisen suorituksen jäljiltä kuin Stonella, joka oli "BI":n aktiivein osapuoli. Eniten "Sliveria" (kertoisiko joku mitä assosiaatioita tuon nimen pitäisi herättää? "slit-er"?) on mainostettu entistäkin rajumpana "basic instinct"-filkkana. No jaa. Tehokkaiksi tarkoitetut lataukset ja ylitse velloviksi viritetyt panokohtaukset eivät kyllä minua sytyttäneet, eivät edes viehättäneet. Tähän filkkaan verrattuna "Basic Instinct" on yllättäen luontevampi ja jopa _vähemmän_ vastenmielinen sovinistisuudessaan. "BI" oli reilusti (a)moralistinen, tanakan auvoisa panoleffa, jossa pehmoporno sai terästä ympärilleen kakistelematta. "Taivaansilpojassa" se ei onnaa. Jännityselementitkään eivät osu yksiin erotiikan kanssa. Kaipa "BI" oli niin pienistä asioista koostuvaa seksiä, että suurilla linjoilla yrittävä "Sliver" on "vain" laihaa erotiikkaa. Jos Philip Noycesta etsisi ominta, katsojan kannalta kivointa laatuaan niin hän tuntuu olevan parhaimmillaan pahisten ohjaajana. Billy Zane "Rasvatyynessä" (mihin muuten "Sliverissa" vilahtava "Flesh and Blood"-kirja kansikuvallaan viittaa!) on suosikkipsykopaattejani, ja "Näkymätön vihollinen"-leffan irkut olivat jännitysleffoissa poikkeuksellista pahisjengiä. Ja nyt William Baldwin, kerubikasvoinen rikas paskiainen, joka varastaa leffasta enemmän itselleen kuin Stonelle on tilaa tarkoitettu. Sekin omituisuus näissä Noycen trillereissä tuntuu olevan, että nimien suomennokset maistuvat kaurapuurolta verrattuna orig. nimen teräkseen: "Dead calm", "Patriot games", "Sliver". ... spoiler eessä päin ... Siinä missä Bond-leffat ovat aina alkaneet katsojan katseen kieltämisellä, silmään ampumisella, siinä "Sliver" sulkee jonkin ympyrän tiiviimmin kuin moni muu "katso kun levitän reiteni, mutta hyi sinua kun katsot" -filkka. "Get a life" juuri Sharon Stonen katsojalle sanomana on tyylikäs vastaveto huohotukselle minkä "Basic Instinctin" yksi ainoa häpyvilautus antoi medialle. Ei murhaajalla sittenkään väliä, ethän sinä katsoja, tätä sen juonen vuoksi katsonutkaan, vaan itsensä katsomisen tähden. Ja visiot umpeen... -- mg "sisko ei päässyt pyrotekniikalle töihin" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto