================================================================= Lyhyesti: "Verta ja suklaata" ruotii kipeitä aiheita lempeydellä, jonka tunnustaa vasta elokuvan lopulla: vammaisuutta, rakkaudet- tomuutta, ihmisten keskinäistä hyväksikäyttöä, rakkautta väki- valtana ja väkivaltaa rakkauden kieltämisenä; metafyysinen ja rujo gangsteritarina latinoympäristössä, ei heikkovatsaisille. ================================================================= Jos huora on se joka antaa kaikille jotain itsestään, mutta ei itse saa mitään, niin eikö jumala ole prostituoiduista ensimerkillisin, arkkisin tyyppi? Ajatus on Baudelairen ja ties kuinka monen kaupunkiflanöörin muotoilema, mutta postmodernissa kulttuurissa se useimmiten saa tylsiä ja affektipitoisia tulkintoja tyyliin "pyhät saastaiset" tai "alhaiset marttyyrit". "Verta ja suklaata" sen sijaan on paluu elämän perimmäisten asioiden juurelle juuri tuolla pyhän monistettavuuden alueella. Se on syksyn sävyin kuvattu häkellyttävä tutkielma saastan ja sakraalin liitosta; miten jonkin äärimmäisyyden kieltäminen johtaa riippuvaisuuteen siitä. Pasolini laati nämä samat klausuulit ehkä visuaalisemmin ja herkemmin, mutta jotain uuttakin "Verta ja suklaata" tuo myötään, jotain arthouse- väkivallasta opittua ja uuden film noir'n koulimaa. Leffan tarinakin on kiinnostava ja hahmot helppoudestaan huolimatta hauskasti sovitettuja toisiinsa nähden, mutta parasta elokuvassa ovat kuvat ja kohtaukset, jotka alkavat puhua omaa kieltään tarinaan nähden. "Verta ja suklaata" on niitä älykkäitä, katsojaystävällisiä elokuvia, joissa hurjimmat kohtaukset pohjustetaan tai pyöristetään huumorilla, ja kauniimmat visiot huokuvat banaalia häpeää tai hirvittävää surua. Vastakohtien rajuus tiiviistyy leffan keskushenkilöön, mieleltään vammautuneeseen kaunottareen. Katsoja alkaa vähitellen tajuta päähenkilön, rakkaudettoman gangsterin myötä, millaisesta madonnasta tuossa nauruttomassa, kuolaavassa, idiootin asteelle jääneessä neidossa on kyse tämän tarinan maailmankuvassa. "Verta ja suklaata" ei lopulta olekaan niin älytön nimisuomennos tälle leffalle, jossa käsitellään elämää erilaisina avuttomuuden muotoina ja muiden heikkouden tukemisen tapoina. "Verta ja suklaata" eli "La Madre Muerte" on merkki siitä, että elokuvan yksi kapea lajityyppi elää yhä: groteskin arkki- ja stereotyyppisyyden todistaminen, paljastaminen meitä ympäröivässä arjessa. Kauhuleffoista useimmat ovat kadottaneet tämän todistusvoiman kasvavassa etäännyttämiskyvyssään, ja -tarpeessaan. Lähinnä tätä samaa tyylilajia lienee joku Tarantinon "Pulp fiction", mutta ilman minkään valtakunnan tatsia ihmisen metafyysiseen puoleen; leffan hypermachojuliste sensijaan yrittänee houkutella samaa katsojakuntaa. -- ##################### "Mä tarkotan... se oli kyll ihan nastaa, M.G. Soikkeli enkä mä kadu mitään... mutt se oli vaan csmaso@uta.fi jotenkin... vähän niinku ois tiskannu ##################### astioita..." Soikkelin elokuva-arkisto