================================================================== Lyhyesti: "Copycat" on tiheätunnelmainen sarjamurhaaja-trilleri, joka muistuttaa sekä tunnelmaltaan että juoneltaan "Uhrilampaita". Hölmön ja itsetarkoituksellisen raaka, mutta eräänlaisena meta- elokuvana hyvin ideoitu. Hunter ja Weaver vahvoissa rooleissa. ================================================================== Sekä rakkauden että raakuuksien tarinoissa käy aasinsiltana juonen korvaamiseksi (tai vähintäänkin tukemiseksi) tapahtumien jaksoitus numerojonon kaltaiseksi sarjaksi. Sarjamurhaaja etenee uhri uhrilta ja käsikirjoittaja ynnä ohjaaja voivat keskittyä näyttävien raakuuksien laatimiseen, ovelien yksityiskohtien löytymiseen murhapaikalta ja toinen toistaan mystisempien syiden keksimiseen murhaketjun taustalle; mitään arkijärkeen tai arkipsykologiaan sopivaa perustelua ei tarvita sen paremmin rikollisen, uhrin kuin dekkarinkaan toiminnan taustalle. Naiset kirkuvat ja poseeraavat irvokkaissa todistekuvissa, miehet silpovat toisiaan veitsillä. Jääkö mitään sellaista jäljelle, joka kiehtoisi katsomaan leffaa uudestaan? Parhaimmillaan jää, kuten kävi "Uhrilampaissa" (1991) ja sittemmin "Seitsemän"-elokuvassa (1996). Myös "Copycat" on siinä rajalla, että sen jaksaisi katsoa uudestaan ja kiinnostua kertaalleen niistä ajatuksista, joita elokuva herättää rinnastaessaan yli- ja aliseksuaalisen heteroaddiktion muodot: parasta uhriaan kiimaisesti katseleva impotentti murhaaja ja ihastuksensa kohdetta ujosti vilkaiseva psykiatri. Varmaa on se, että "Copycat" olisi vaisu kokemus ilman Sigourney Weaveria, joka esittää agorafobista psykiatria tarmokkaasti, ja on niitä harvoja naispuolisia näyttelijöitä, jotka kauhun keskipisteessä eivät muutu pelkäksi saaliiksi katsojan mielikuvissa. Varmasti tähän seuraamiseen vaikuttaa sekin, millaisia mielikuvia Weaverin hahmoon liittyy toisen ja draamallisemman kauhuelokuvan, "Yö ei tunne armoa" kautta; siinähän Weaver kääntää uhrin ja hyökkääjän roolit nurin ja juuri kauhun kostamisen summittaisuus herättää uuden kauhun. Muitakin vahvoja näyttelijöitä kopiokollilta löytyy, tosin Holly Hunter San Franciscon kovaotteisena komisariona on jo ylinäytelty hahmo. Holler ei tunnu huomaavan miten vähän tämä elokuva edellyttäisi luonteen kohosteisuutta, hahmon draamallisuutta. Murhaajan suhteen leffa ei edes halua antaa riittävästi taustoittavia piirteitä; ehkä Hollywood pelkää edelleenkin esittää sarjamurhaajan ihan tavallisena 20-35 -vuotiaana naapurin heppuna - vaikka leffan aloittava luento juuri sellaista pelkoa herätteleekin. Jos "Copycatissa" ei olisi täsmälleen kahta kohtaa, jossa juonen lanka lipsahtaa ohjaajan käsistä, ja jos se loppuhuipennuksessaan olisi päätynyt johonkin sellaiseen ratkaisuun, joka olisi perusteltua päähenkilöiden osalta tragediasta kasvamisen laitaan tai toiseen - niin "Copycatista" olisi voinut tulla "Uhrilampaiden" kaltainen klassikko. Nyt se on lähinnä kiinnostava kopio monesta muusta viiltotrilleristä, mukaanlukien Hitchcockin psykologisesti yksiviivaiset mutta symboliikaltaan kirjavat elokuvat. -- ===== K i v o j a k o t i s i v u j a v i e r a i l t a v a k s i: ===== http://www.uta.fi/~csmaso >>> kotisivu täynnä hyvää luettavaa http://www.utu.fi/~mataso >>> sarjakuvaa, linkityksiä, perhekuvia http://www.uta.fi/laitokset/taide >>> TAY:n taideaineiden kotisivu http://www.utu.fi/hum/kkirjallisuus >>> TY:n kotimainen kirjallisuus http://org.utu.fi/tyyala/muusa >>> Muusa ry: kotim.kirj. ainejärjestö Soikkelin elokuva-arkisto