====================================================== Lyhyesti: "Dark city" muuttuu gotiikkidekkarista scifi- fantasiaksi ilman ongelmia. Ei supersankareita, ei ihmeaseita, ei raskasta metallia edes musiikkina, eikä myöskään traagista rakkautta synkän ajattomissa modernin Metropoliksen kulisseissa - ja juuri siksi hieman keskitasoa parempi leffa täynnä tyylilainoja. ====================================================== "I'm not Anna" "You will be, yes." Onko runsaanpuoleinen ufo asettunut Helsingin ylle, kun hämärä jatkuu päivästä toiseen, ja tuntuu jatkuneen ikuisesti? On tietysti toinenkin mahdollisuus: aurinko on yhtä keinotekoinen kuin taivaskin. Elokuva "Truman show" (1998) viittaili tällaiseen mahdollisuuteen, mutta "Dark city" (1998) vihjaa jo alkumetreillään, että totuus on vieläkin kauheampi. Marras- ja joulukuu ovat oikeaa kaamosaikaa käydä katsomassa "Truman show" ja "Dark city". Ilmeeltään ne ovat täydellisesti toistensa vastakohtia: edellinen on amerikkalainen valoisa idylli, kun jälkimmäiseen on koottu studioiden synkin lavastus ja vaatetus. Ja siinä missä "Truman show" oli yhden idean keskinkertainen ihme, on "Dark city" suoranainen ideoiden rihkamapuoti. Yllättävää kyllä, jälkimmäinen toimi omassa katsannossani paremmin ja antoi kokonaisemman leffaelämyksen vaihtoehtoiseen todellisuuteen. "Dark city" näyttää siltä kuin Tim Burton olisi LSD- tripillä suunnitellut lavastuksen ja hahmot "Dick Tracy" - filkkaa varten. "Dark cityn" juoni kuulostaa alusta alkaen siltä kuin Star Trekin borg-aiheesta olisi tehty halpa kopio (ilman hi tech -proteeseja, siis), siirretty siis epämääräisen ajattomaan ja paikattomaan kaupunkiin salaperäinen kaljujen humanoidien järjestö, joka säätelee kaupungin elämää. Sitten filkka alkaa muistuttaa yhä enemmän jotain "Batmanin" ja "Seitsemän" -elokuvien sekoitusta, kunnes se puolivälin jälkeen kiihdyttää lujaa scifin suuntaan. Yllättävän hyvin sen kuvastoon sopii kuitenkin dekkarinkin kalusto, ja välillä tulee mieleen, että "Gabriel Knight" -tietokonepelin konseptista olisi voinut saada tällaisenkin leffan. Monesta muustakin. Kun sitten kaiken lisäksi filkan "virittäjät" (nimestään huolimatta ei mikään äidinkielenopettajien harrasteryhmä, vaikka touhu onkin yhtä maanista) ovat pitkissä takeissaan leijuvia, ksenobiitin oloisia käskyläisiä, tajuaa sen _miten_ omituisiin painajaisiin mainstream- leffakin on menossa. Ehkäpä ranskalainen fantasia (esim. "Kadonneiden lasten kaupunki"!) näyttää suuntaa kolkompiin ja unenomaisempiin sävyihin? Toivoa on, vaikka leffa sitten päätyisikin niin pliisusti kuin tämä leffa, lähemmin darkasteltuna. "The Crow" (1994) oli kuin 10-vuotiaille tehty rockvideo verrattuna "Dark cityn" kompleksiseen maailmaan - jonka taustoja ja "virittäjien" pyrintöjä kyllä sitten selitelläänkin kädestä pitäen. Leffan alkuun lisätty kertojaääni saa jo pelkäämään pahaa. Lisäksi elokuvassa on "Crown" tavoin keskitytty enemmän kuvastoon kuin kohtausten rytmittämiseen tasaisesti henkilönsä ja aiheensa paljastavaksi elokuvaksi. Levottomasti loikkivan alkuosan jälkeen on vielä muutama kamalan kömpelö siirtymä kohtauksesta toiseen, kunnes päästään selvittämään kadonneiden muistojen arvoitusta. Se joka hallitsee muistoja, hallitsee identiteettejä. Kuten olemme aina tienneet, alienit ovat halukkaita kommunikoimaan kanssamme juuri niillä kliseillä, joita Hollywood-elokuva heille välittää. Niinpä "Dark cityn" "ajaton" sisältö on käytännössä aiempien leffojen muistomarkkinoita. Katsojan vireillä pitäminenkin riippuu viime kädessä siitä, mihin lajityyppiin hänen muistonsa suunnataan seuraavaksi. Kerrankin William Hurt on mies paikallaan esittäessään kaupungin ainoaa järkevää kyttää, jota katsellessa tuumii nouseekohan tuo tuosta keskeisemmäksi hahmoksi, kun se kerran on stara. Siinäpä ihmettelemistä leffan loppuun asti. "Crown" ohjaaja Alex Proyas on myös synkkäcityn taustalla häärinyt piru: hän on tuottanut ja ohjannut omaan tarinaansa pohjaavan kauhuvision. Luultavasti vain siksi leffa pitää niinkin hyvin kasassa moneliaat aineksensa. Pääosassa muistinsa kadottanutta kaupunkilaista esittää britti Rufus Sewell, aivan Ray Liottan näköispainos, muuten. "Virittäjien" uhrina ja edellisen vaimona häälyy Jennifer Connellyn hahmo; yhtä olmeja ovat molemmat näin tuimissa lavasteissa. Kiefer Sutherland hömppänä tiedemiehenä puolestaan on hahmo, jonka uskoisi näkevänsä vain lastenleffassa; "virittäjien" esittäjillä on leffan henki sisäistettynä paljon paremmin kuin kellään tähtinäyttelijöistä. Kaikkiaan "Dark city" näyttää typistetyltä aiheensa kirjavuuteen nähden; ja olisihan niissä muistoissa jahdattavaa pidemmäksikin aikaa. Ehkä director's cut - versio selvittää muutaman puuttuvan väkivaltakohtauksen merkityksen juonelle? Niiden sijaan affektipaloina on rituaaliveitsellä viimeisteltyä pehmopornoa, ehdottomasti se hölmöin pala kauhuleffan konseptia mitä tähän leffaan on ympätty. Mitä tulee tyylisuuntia yhdistävään ideaan yksilön vapaudesta suhteessa sosiaaliseen rooliin, "Dark city" on mitä tyypillisintä jenkkiviihdettä, joka ei lopulta itsekään tiedä mille perustaisi (amerikkalaisen) individualismin ihailun. Kaamosdepressioon tämä fantasia on kuitenkin toimivan hyvää ja aiheensa myötä kasvavaa rohtoa. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 17.12. 1998 Soikkelin elokuva-arkisto