================================================================ Lyhyesti: "Game" on hyvin tavanomainen salaliittojännäri, jossa on vain uusi liikkeellelähtö ja harvinaista tollompi loppukiri. Idioottivarmat näyttelijävalinnat (M.Douglas, S.Penn) takaavat harvinaisen epäkiinnostavan elokuvakokemuksen. K-12 -leikkiä. ================================================================ "Millainen on säädyllisyytesi koirien kanssa?" Kun salaliitot yksilösankaria vastaan on käytetty loppuun ja paranoian viimeinenkin pisara rutistettu FBI:sta ja CIA:sta, ei jäljellä ole enää kuin metafiktiota salaliittojen salaliitosta, paranoian paranoiasta. Tästä nähtiin jo yksi ilmeisen keskinkertainen yritys, "Salaliittoteoria", ja nyt perässä on tullut "Seitsemän"-elokuvalla maineensa lunastaneen David Fincherin "Game" (1997), joka osoittautuu aivan löperöksi metaelokuvaksi, siis tavallaan elokuvaksi salaliittoelokuvan mahdollisuuksista. Tarinan lähtökohta on se, että rikas ja tylsistynyt pankkiiri myy sielunsa pelille, jonka laatua hän ei tunne. Kun kaikki koettelemukset ovat pahimmillaankin "vain peliä" on kaikki tunnelmaltaan myös "vain elokuvaa". Tästä metafiktion mahdollisuudesta leffa ei osaa ottaa yhtään mitään irti. "Game" on kyllä toteutettu siististi ja sen käsikirjoittajat ovat tunteneet hyvin jännärileffojen yleisön: miten pienet kohtaamiset, pienet toimimattomat laitteet tai tilanteet ovat niin tuttuja rakenneosia tällaisissa elokuvissa, ettei niitä tarvitse selitellä. Tällainen katsojan tietämykseen luottava leffakerronta tekee elokuvasta sujuvan ja nopeasti etenevän, eikä edes affekteja tarvitse paisutella; vain polaroidimaisina välähdyksinä näemme aavistuksen pornosta ja väkivallasta, joka huokuu jossain kulissien takana, verenmustassa maailmassa, jolle elokuvan päähenkilö, jäykkäniska pankkiiri on kääntänyt selkänsä. Ehkä amerikkalaiselle katsojalle pankkiirin höykyttäminen on rattoisampaa kuin suomalaiselle, jolle tällaiset rikkaudesta ryysyihin -ajatusleikit ovat heppoista fantasiaa. Elokuva etenee niin sutjakkaasti ja odotusten mukaisesti, että jossain puolivälissä siitä lakkaa odottamasta enää yhtään mitään kafkamaista koukkua, joka paljastaisi edellisten kulissien takaa uusia, edellisen pelin sisältä uuden pelin. Käsikirjoittajat ovat epäilemättä pelanneet sarjan kiinnostavia tietokoneseikkailuja, ja sen jälkeen olleet valmiita sijoittamaan samat kuviot elokuvaan: näillä esineillä ja näillä valmiuksilla pääset etenemään, kunhan tiedät mitä tarviketta pitää milloinkin kaivella esiin inventaariosta. On jollain tavoin leppoisaa mennä katsomaan jännäriä, joka on luokiteltu K-12, koska tietää, ettei näköpiiriin yllättäen rojauteta turvonneita ruumiita tai verisiä poninpuolikkaita. Toisaalta _tämän_ leffan aikana alkaa väistämättä toivomaan, että intensiiviset kohtaukset johtaisivat johonkin vieläkin hurjempaan tunnelmaan - vaan ei, tämä leffa on niin siisti ja säädyllinen (myös luokkayhteiskuntaa rauhoittavassa mielessä), että elokuvan tunnelmat hulahtavat pois niin pian kuin valot syttyvät teatterissa (viisi katsojaa lisäkseni -> tieto tämän elokuvan surkeudesta lie levinnyt jo nopeasti). Ja sellainen leffa on rahanhaaskausta. Miespääosan Michael Douglas on kammottava valinta rooliin, jonka edestä katsojan pitäisi tuntea edes alkeellisinta empatiaa. Sean Penn hänen veljenään on yhtä dynaaminen kaksikko kuin Batman ja Peräsmies. Naispääosassa toljailee Deborah Unger, jonka valitettavasti muistanemme "Crash"- leffan (1996) viileästi pellitettynä Ballardinattarena. Olipa "Game" Fincherin välityö tai ei, hänen ohjaajanimensä ei enää toimi takeena tyylikkäästä jännitysleffasta. Eikä tätä leffaa - painotettakoon - sovi suositella edes pelimaakareille. -- M.G. Soikkeli 24.4. 1998 Soikkelin elokuva-arkisto