========================================================== Lyhyesti: "Harry pala palalta" on terävämpää Woody Allenia kuin musikaaleiksi repeileet "Rakkauden jumalatar" tai "Kaikki sanovat I love you". Se on myös ronskimpi huumorissaan, ja kaikesta blowjob-huumorista huolimatta liikuttavakin; suosittelen erit. Elisabeth Shue -faneille. ========================================================== Jos ei aihe muuten ala sujumaan tarinaa tehdessä, voi nykypäivän käsikirjoittaja aina dekonstruoida aiheensa osa-alueiksi, joiden irrallisuus ei haittaa, kun juonikin pistetään siivuiksi, yhdeksi kehyskertomukseksi ja sisäiskertomuksiksi. Tällaista novellimuotoista kerrontaa voisi olla vaikea sopeuttaa edes nykypäivän kaupunkilaiseen "sirpaloituneeseen" elämäntapaan, jollei meillä olisi ammattiauttajia, jotka järjestelevät elämää puolestamme - tällaiseen ammattiauttajan hahmoon on hyvä käsikirjoittajan turvautua kehyskertomusta laatiessaan. En tiedä, onko psykoanalyysistä ollut enemmän haittaa vai hyötyä länsimaisen yksilön itsetarkastelulle, mutta Freudin perikunnan kuuluisi saada hyvät rahat kaikista niistä kertomuksista, joissa terapistunto toimii kehyskertomuksena. Woody Allen on yksi tunnetuimmista ja varmaankin hauskimmista tämän kehyskerrontamuodon käyttäjistä, suorastaan näyttämöllisen psykoanalyysin etabloija. Elokuva "Harry pala palalta" (1997) rakentuu paljolti terapeuttisen tunnustamisen ympärille, tekee siitä vakavaa pilaa ja huvittavaa perhetragediaa. Henkilögalleriassa on sekä terapeutti että sisäiskertomuksen terapeutti, ja melkoinen joukko toisistaan terapeuttia hakevia new yorkilaisia älykköjä. Lopulta ainoa käytännöllinen ja toimiva terapia saadaan - Allenin poikamaisen tollolla vitsailulla höystettynä - huoralta. Leffan kehyskertomuksessa päähenkilö kirjailija Harry (Allenin yksi monista itse esittämistä alter egoista) valmistelee matkaa entiseen yliopistoonsa saadakseen kunnianosoituksen kirjailijaurastaan. Harryn ex-naiset sen sijaan saapuvat herjaamaan kirjailijaa siitä, että tämä on kuvannut parisuhteitaan liian läheltä. Sisäiskertomuksissa nähdään useita Harryn alter egoja, juutalaisia ressukkamiehiä, joiden rakkauselämä on jatkuvasti retuperällä. Sisäiskertomusten ja kehyskertomuksessa tapahtuvan vaelluksen kautta Harry kehii auki omaa elämäänsä muuttaakseen sen vielä yhden kerran menestyksekkääksi kertomukseksi... "Harry pala palalta" on kehityskertomus, jossa Woody Allen siis käsittelee jälleen kerran omaa itseään, tai tarkalleen ottaen sitä hahmoa, jollaiseksi "woody allen" on muokkautunut hänen elokuviensa alter egojen ja median kautta. Dekonstruoitu kuva "woody allenista" on ilkeämpi ja härskimpi kuin koskaan; Allen toden totta kääntää kaiken saamansa kritiikin voitokseen, etenkin hillittömässä kohtauksessa, jossa Allen tekee matkan helvettiin ja vertailee paholaisen kanssa kokemuksiaan yhteisistä naisista. Woody Allenin _kirjallisissa_ novelleissa, joita on saatavilla myös suomennettuna, huumori onkin ollut aina kafkamaisempaa ja nopeammin kääntein toimivaa kuin hänen elokuvissaan. "Harry pala palalta" käsittelee samoja surumielisiä kuolemanpelkoja ja seksipakkomielteitä kuin aiemmissakin Allenin leffoissa, mutta nyt sisäiskertomukset, leffan eräänlaiset novellipalat tarjoavat myös fantasiallisempia ideoita - mistä huvittavin on tarina näyttelijästä, jonka kafkamainen sairaus on muuttua "epätarkaksi" ("out of focus"). Allenin leffat päättyvät aina kevyellä jazzilla taustoitettuun hymyilyyn elämälle, eikä "Harry pala palalta" yritäkään viedä itsekritiikkiä yhtään pidemmälle kuin Allen on valmis omilla kriteereillään tekemään: hänen moraalinsa ja elämänkäsityksensä ovat mitattavissa ainoastaan tarinoiden ja mielikuvituksen kriteereillä. Vaikka Allen siis suorastaan ylittää itsensä kuvittaessaan leffaansa pikkupornolla ja suihinotto-vitseillä, hän kummasti saa katsojan sympatiat puolelleen vastanäyttelijöidensä kasvojen ja puheiden kautta. Tunnustan tuntevani hyvin outoa värinää, kun näen Elisabeth Shuen jatkavan sitä roolihahmoa, jossa Mariel Hemingway teki itsensä kirjailijan fani-lolitaksi elokuvassa "Manhattan" (1979), ja vieläkin suurempi on yllätys, kun Billy Crystalin kaltainen, hirvittävän egomaaniseksi kasvanut näyttelijä vaikuttaa jälleen roolinsa mittaiselta - esittämässä Shuen tekemän hahmon rakastettua. Toisaalta, Allenin leffoissa jos missä rakkaus on näyttäytynyt kaikkein hupsuimmillaan, kaikkein eniten anteeksiannettavana ja kaikkein kauneimpana poikkeamana maailmassa, jota seksi ja kuolema niin totaalisesti hallitsevat. Tietysti leffassa on myös turhanpäiväisiä kiinnityksiä, ei juuri cameota kummempia roolisuorituksia (etenkin Demi Mooren) ja pahimmillaan lievästi yliampuvia komiikassaan (etenkin Kirstie Alley), mutta revyy tuntuu muutenkin olevan se tyylilaji, jota Allen suosii typerryttävän mediamaailman ja kuolemaan päätyvän (vieläkin typerryttävämmän) elämän vastapainoksi. "Harry pala palalta" tarjoaa siis tasan samaa vastalääkettä aikuistumiselle kuin moni muu Allen-leffa, mutta leffalipun veroinen hymyjen summa se on, takuuvarmasti. Helsingin Bio Cityn uusituissa, lupsakkaan kotikutoisissa tiloissa leffaa oli katsomassa vain 3 ihmistä, joten kamarileffasta tämä kävi siis monessakin mielessä. -- M.G. Soikkeli 4.8.1998 Helsinki Soikkelin elokuva-arkisto