================================================================= Lyhyesti: "Kaikki sanovat I love you" on sekava yhdistelmä musikaalia, romanssia ja W. Allenin perinteistä psykopateettista komiikkaa. Tätä linjaa Allen siirtyy animaatioihin, koska leffadraamaa hän ei enää osaa tehdä. Pirtsakkaa kuin alkoholiton shamppanja tai rippikoulu Natalie Portmanin kanssa. ================================================================= "I should go to Paris and jump off of the Eiffel Tower. If I took the Concorde, I could be dead three hours earlier." Woody Allenin elokuvissa on aina ollut postikorttimaista sievistelyä, mutta yleensä tämä kitsikäs kunnia on varattu New Yorkille. Nyt osansa saavat amerikkalaisten romanttiset siirtokunnat, Venetsia ja Pariisi. Kaupunkien välillä Allenin esittämä kirjailijahahmo siirtyilee yhtä helposti ja surumielisesti kuin etsisi epävarmaa sielunrauhaa NY:n lähiöistä. Mikäli "Rakkauden jumalatar" (1995) tuntui jo kiusalliselta äijäkeskeisessä naureskelussaan huoran kasvattamiselle, niin yhtään kypsempää komediaa ei ole luvassa "Kaikki sanovat I love you" (1996) -kepeilyssä. Woody Allenin myöhäistuotanoa katsellessa on vaikea valita, onko Allen tylsempi näyttelijänä, ohjaajana vai käsikirjoittajana. Ja missä vaiheessa hän oikein menetti tuntuman kuvitelmiinsa New Yorkin kotoisasta älymmystöstä? Ehkä "Manhattan Murder Mysteryn"(1993) kohdalla? Aivan kuin elokuvalliset mysteeriot ja illuusiot olisivat alkaneet lapsettaa Allenia, ja hän ei pystyisi tekemään leffaa ilman teatteritemppuja (kuten näkyy käyneen leffalle "Deconstructing Harry", 1997). "Kaikki sanovat I love you" tarjoaa kyllä jokaiselle jotakin, mutta erityisesti näyttelijävalikoimassa. Muutamien vuodenaikakuvien kauneus, kertojaäänen ripeys, muutama yllättävä tanssikohtaus ja erikoiset näyttelijävalinnat ovat ainoa syy, miksi tämä leffa kannattaa katsoa telkasta vasemmalla silmällä. Etenkin Goldie Hawn ja Alan Alda ovat herkullinen yhdistelmä perusperheen demokraattivanhempina, vaikka he katoavat runsaaseen näyttelijäkaartiin, puhumattakaan Tim Rothista, joka selviäisi ammattirikollisen roolistaan tyylikkäästi, jollei hänen pitäisi ampua ylitse erottuakseen kymmenhenkisestä perhekohtauksesta. Naispääosiin Allen on saanut viime vuosina vähän mitä sattuu (Helena Bonham Carter, Kirstie Alley) ja Julia Roberts tämänkertaisena lemmittynä on varmasti tylsimpiä valintoja. Roberts edustaa niin jalat maassa -tyyppistä, isokasvoista ja vakaaluonteista näyttelijäfakkia, että Mia Farrowin kaltaista, terapeutille ja miehelle valuvaa hiirulaista hänestä ei saa edes Venetsian ja Pariisin puuteroiduissa maisemissa. Natalie Portmania, puolestaan, ei ehdi juuri huomatakaan kasvukipuisten aikuisten seasta. Tuskaisinta on katsella vanhan konkarin, Allenin itsensä, esittävän kerta toisensa jälkeen samat temppunsa, ja tartuttavan "I cant believe this"-vinkumisensa muihinkin näyttelijöihin. Miksi tämä aikuiseksi kasvanut ja terapeutin vuosikortin puhki kuluttanut juutalainen mikkihiiri ei suosiolla pysy kameran takana? Ja miten hän kuvittelee iskevänsä uutta rytmiä elokuviinsa laululla ja tanssilla, kun vauhdikkaaksi tarkoitetuissa skenaarioissa kamera jököttää aloillaan kuin studionurkkaan pultattuna? Jos jotain oikein hyvää haluaa Allenin myöhäistuotannosta ajatella, niin ainakin hän on myöhäiskypsällä pedofiilikaudellaan löytänyt keinot puhutella koko perhettä television ääressä. Allenin leffat, etenkin tämä "Kaikki sanovat I love you", ovat kuin istuisi katsomassa kaukaisen sukulaisen joulunviettoa videolta. Teatterissa tällaiset elokuvat lienevät samanlaista ajantappoa kuin iltapäivä tivolissa: niihin osallistuminen edellyttää hattarankevyttä asennetta niin elokuvataiteeseen kuin elämään ylipäänsä. Pöpperöisempänä tällaista perhehymistelyä on osannut tarjota vain Allenin luottonäyttelijä Alan Alda itse. Vanhoissa leffoissaan Allen osasi tehdä ihmissuhteiden kömpelyydestä huumoria valitsemalla monta vakavasti otettavaa hahmoa ja sijoittamalla näiden keskelle yhden tai pari onnetonta taiteilijasielua. Mitä vanhemmaksi Allen on käynyt, sitä enemmän hän holhoaa hahmojaan perheen ja suvun huomaan. Uusimmat leffat ovat niin tarkasti rytmitettyjä - tämän verran tilannekomiikkaa, tämän verran kuvailua aikakauden muutoksesta, tämän verran sivuhahmoja - että mitään kerronnan etualan (päähenkilöiden epävarmuus) ja taka-alan (sivuhenkilöiden määrätietoinen tolloilu syrjähypyissään) vuorottelua ei enää pääse syntymään: kaikki pyritään tuomaan yhtä kiinnostavana etualalle. Leffan loppupuolella on yksi kohtaus, joka tekee niin riemukkaasti kunniaa Marx-veljeksille - joidenka leffat ovat muutenkin tämän leffan yksi esikuva: lystiä ja vakavaa yhdessä paketissa - että se ansaitsisi päästä levitykseen vaikkapa musiikkivideona (paitsi jonkun muun ohjaamana kuin sen kameran kanssa nurkassa istuvan Allenin). -- M.G. Soikkeli Turussa 11.5.1998 Soikkelin elokuva-arkisto