===================================================== Lyhyesti: "Jackie Brown" on kiintoisinta jenkkileffaa aikoihin, vaikka sen tarina on hutera dekkari, sanoma yhdentekevä ja näyttelijävalinnat omituisia. Quentin Tarantinon leffaksi se on edellisetkin ohjaukset nähtyä yllättävä, täydellinen elokuva, jossa musiikki luo kerronnalle uuden rytmin. Ei gorevaaraa. ===================================================== Kuuntelin jossain kapakassa, miten kaksi teini-ikäistä kiihotti toisiaan katsomaan "Jackie Brownia", koska siinä on "se sama neekerikin, ku "Pulp fictionissa"". Tuumin siinä vaiheessa, että itse en osaa odottaa "Jackie Brownista" (1997) kerrassaan mitään. Mutta leffan nähtyäni ajattelinkin säälien niitä "Reservoir Dogsin" ja "Pulp fictionin" ystäviä, jotka nukahtaisivat pitkiin dialogeihin ja Robert de Niron löysään alaleukaan. Ei verta ja kidutusta, ei pikkutakkeihin ahdettua homofobiaa, ei sarjakuvamaisesti jaksoitettua kerrontaa alamaailman hoopoista, vaan kokonainen tarina, joka noudattaa ihmissuhde-elokuvan nopeusrajoituksia niin dialogissa kuin näkökulman vaihdoksissa. Vasta leffan nähtyäni tajusin senkin, että pohjana tässä on mahdollisimman tavallisen kimurantti dekkari -Elmore Leonardin - jossa ei ole taatusti ajateltu loppuun asti kuinka ovela tai epäluuloinen kukin hahmoista todella on. Ei ole tarvinnut, sillä moderni dekkari toimii lujuudessaan, jos on toimiakseen. Itse kuitenkin vältän tällaisia dekkareita, normaalisti, sekä kirjoina että elokuvina - tosin film noirin klassikoissa voi tunnelma viedä mielen, eikä juonen tai hahmojen uskottavuudella ole niin väliä. Myös "Jackie Brown" on sikäli valmista klassikkokamaa, että leffa olisi mielenkiintoista nähdä uudestaan milloin tahansa, viikon tai vuoden päästä. Se luo oman tunnelmansa, jossa jokainen terävä tunnelman vaihdos tuntuu edelleenkin perustellulta: film noir -valojen ja -varjojen sijaan Tarantino luo syvennyksiä elokuvaansa musiikilla. Onkohan soul soinut _koskaan_ dekkarin taustalla? Ei ainakaan tällä tavalla, voimalla ja tyylitajulla, joka yhdistää 90-luvun kovakalloiset rosvot sulavasti 70-lukulaiseen kuvaäänimaailmaan. Onneksi Tarantino ei käy liioittelemaan näitä aikakausien eroavuuksia, vaan käyttää Los Angelesin ympäristöjä, joissa merkkien aikakonteksti on mittari vieraantuneisuudeen voittamisesta: mustaihoisen asediilerin valkoinen "surfer girl" on status-symboli siinä kuin 90-luvun designvaatteet, ja tytön tv- harrastuksen kautta hänellä on nostalginen side 70- luvun tv-rosvoromantiikkaan. Jotenkin kaikki täsmää tässä Tarantinon leffassa kollaasina, joka on silkkaa kirjavaa pintaa, mutta ... täyttä, täydellistä isompana kokonaisuutena kuin "Pulp fictionissa", täydellistä myös eräänlaisena "täydellisen rikoksen" kokeena. 1990-luvun rosvoparia edustavat näyttelijöinä Samuel L. Jackson ja Bridget Fonda, musta ja valkoinen, ja 1970-lukua Robert Forster ja Pam Gier, valkoinen ja musta. Edellisten suhde perustuu molemminpuoliselle hyödylle ja suorasukaiselle epäluottamukselle, jälkimmäisten suhde itsekkäälle selviämistarpeelle ja tunnustelevalle luottamukselle. Näiden parien väliin osuvat muut ihmiset kuin mittaamaan erikoisen suhteen laatua. Hollywoodin mittapuulla musta&valkoinen on edelleenkin liikettä ja puhetta tuottava epävakaa yhdistelmä. Kaikki muukin toimii tässä elokuvassa pareittain, ja dialogin taitajanahan Tarantino on saanut visuimmin tunnustusta; tosin ei Tarantino mikään välkky dramatisoijana ole, sillä kahta useampi keskustelija tuottaa hänelle jo vaikeuksia. Tarantino epäilemättä nautiskelee sijoittaessaan erilaisia parikombinaatioita dialoginsa varaan, ja täydentäessään dualismeja sivuhahmoilla: valkoinen esiintyy mustalle tai musta valkoiselle, valkoinen avustaa mustaa tai musta valkoista. "Jackie Brownin" maailman voisi tiivistää vaikkapa siten, että onnettomuudet kulkevat pareittain, mutta onni koputtaa yksin. Vaikka "Jackie Brown" pitää kiinnostuksen yllä alusta loppuun ja sen muutamissa kohtauksissa on musiikin tukemaa taikaa, on helppoa osoittaa myös sen heikkouksia: miksi Tarantinon pitää kiinnittää de Niron ja Fondan kaltaisia tähtiä rooleihin, joihin hän tarvitsee mahdollisimman vähäilmeisiä näyttelijöitä? Koska on ohjaajajan ja näyttelijöiden eduksi, että molemmat tuovat nimeä toistensa karriääriin. Entä miksi elokuva kehittelee tarinaansa niin hitaasti? Jotta jokaiselle katsojalle olisi tarjolla jotakin, ja edes trailereihin sellaisia kohtauksia, jotka tuovat mieleen edellisten Tarantino- leffojen kahjot rikolliset. Hidas aloitus perustelee asediilerin keskeisyyden elokuvassa, mutta loppupuoli filkkaa on siinä tapauksessa liiaksikin Jackien tarinaa. Jollekin leffakerholle on luvassa lähivuosina hyvä teemailta, kun näitä 70-luvun nostalgialle perustuvia uutuusleffoja kerätään yhteen. Mitähän saavat jatkokseen "Jäämyrsky", "Boogie nights" ja "Jackie Brown"? Kierrätetäänkö tv-tuttuja lajeja myös scifin ja romantiikan osastolla? Tai: onko kotimaisella elokuvalla enää mitään millä vastata tähän retroiluintoon? -- M.G. Soikkeli 7.4.1998 Soikkelin elokuva-arkisto