================================================================ Lyhyesti: "Ladybird Ladybird" on säikyttävän surullinen elokuva naispuolisesta sosiopaatista, jolle brittiyhteiskunta ei salli mahdollisuutta korjata virheitään. Se on tiskirätti-irrealismia: todellisuus näyttää kiusallisesti rumemmalta kuin haluamme nähdä. Ohjaaja Ken Loach rokottaa kaikkia ja aina aiheesta. ================================================================ Jos seksi on köyhän teatteria, niin lapset ovat kyllä panttivangin asemassa siinä draamassa, mikä elämän väistämättömään yltäkylläisyyteen kuuluu. Lopulta ei ole paljoakaan eroa ottavatko panttivankeja hallintaansa siviilipukuiset sossut vaiko nyrkki edellä käyttäytyvät vanhemmat. Jos nai vaikeuksia ja on lapsesta alkaen valmiiksi piesty rauhallisten ihmissuhteiden ulkopuolelle, sitä tiukemmin maailman maggiet (ja martyt ja miket ja muut) yrittävät tarrata elämän pieneenkin loistoon. "Ladybird Ladybird" - filmissä tätä kuvaa osuvasti Maggien satunnainen ura karaoketähtenä: mitä ihmeitä maailmasta laulatkin, ovat ne muiden kirjoittamia ja valmiiksi taustoittamia unelmia; toisaalta tätä karaoke-aihetta on monessa muussakin elokuvassa käytetty vähäisimmän mahdollisen sankaruuden merkkinä. On elokuvia, joita katsoessa ihmiset itkevät, koska tietyt elämää suuremmat kohtaukset haluaisi nähdä tottakin todempina. Ja on elokuvia, joissa ihmiset surevat, koska nähdyt kohtaukset ovat enemmän totta kuin tutusta maailmastaan haluaisi tajuta. "Ladybird Ladybird" on näitä jälkimmäisiä. Tällaisen leffan yhteiskuntakritiikin jäljiltä ei ole enää pointtia kysyä missä minkäkin syy, vaan miksi ihmeessä vien itseni katsomaan yhteiskunnan syrjää näin läheltä. "Ladybird Ladybird" on sellaista realismia, joka olisi kohdattava kollektiivisesti, koska häpeä jonka se jättää ihmisen osasta, ei pysty enää koskettamaan yhtä ihmistä. On varsin helppoa tulkita tarinan pahikseksi sosiaalihuolto ja brittiläinen patrismi, pakkohoivaava yhteiskunta. Mutta entäs sitten kun lauantai-iltana kuulee jostain pattereiden kautta sitä samaa möykkää, jolla tämän elokuvan hyvät, pahat ja rumat mittailevat toisiaan? En usko, että kukaan tämän leffan näkevä eurooppalainen voisi sysätä perhehelvetin laatua pelkästään brittiläiseen kontekstiin. "Ladybird Ladybird" on kammottava elokuva tasan siksi, että siinä tunnistaa ne lähiökapakoiden puhkiväsyneet pakkoluuserit, jotka eivät kirjoittele internettiin ja odota joulusta hi-tec-juhlaa. Onkin vaikea punnita tällaisen realismin arvoa täydessä mitassaan. Varmaankaan mikään muu media ei pystyisi tuomaan niin tuntuvasti ja todesti esille perhehelvetin kaikkia vivahteita kuin elokuva, ja Ken Loach näyttäisi olevan lajityypissä niin maailmanmestari kuin olla voi; puhumattakaan tämän elokuvan uskomattomasta päänäyttelijästä, Crissy Rockista; IMD:n mukaan "Ladybird" on hänen ainoa leffansa. Miltei lohduttavalta tuntui nähdä, tai olla ainakin näkevinään, edes pieniä utopistisia painotuksia Loachin tositarinasta tekemässä tulkinnassa. Tapa, jolla Loach osoittaa paraguaylaisen miehen paremmuuden brittiläisiin perusäijiin verrattuna ("Taisin tavata julio iglesiaksen", toteaa Maggie), näyttää hivenen provosoivalta ja tietoiselta miesmyytin nyrjäyttämiseltä. Romanssin kautta tämä tarina saa ensin kehyskertomuksen ja nostaa sitten katsojan uskomaan ja epäilemään omaa uskoaan viimeisenkään toivon mahdollisuudesta. "Ladybird Ladybird" on niitä elokuvia, joissa päähenkilön hymyillessä voi arvata, että kohta romahtaa maailma kahta lujemmin niskaan. Opettavaista? Hmm, vieläköhän Loachin "Hidden agenda" (1990) ja "Raining stones" (1993) saapuisivat Tampereen leveysasteelle? Elokuva hakee hanakammin realismin rajoja kuin kirjallisuus; jopa "Schindlerin listan" näkisin yrityksenä ottaa uudelleen käsittelyn alle ahdistavia aiheita, joiden realistinen kuvaus tuntuu jo muuttuneen rutiinimaiseksi. Elokuvan realismia on varmaankin edistänyt se miten tarkan "ylirealistisesti" voidaan efekteillä kuvata ihmisen fyysisyyttä. Arkielämää kuvaava realismi on joutunut reagoimaan erityisesti poeettiseen väkivaltaan a la Tarantino, tai hakemaan uutta gloriaa rock-henkisesti, kuten halvasti kosiskelevat leffat a la "Kerran sotureita". Vain suomalainen elokuva on suhteettoman hiljaa ympäröivästä, luokkarajoiltaan kiristyvästä yhteiskunnasta. Eikä ihme, kun yleisö haluaa ennemmin nähdä maaseutunostalgiaa ("Kivenpyörittäjän kylä") kuin Iiro Viinasen organisoimaa patetiaa. Missä viipyy Suomen kenloach? Ehkä hän istuu paraillaan kasimillinen kädessä jonkin hervantalaisen lähiökapan katolla ja odottaa aiheen hoipertelevan ulos. Olisi kiinnostavaa nähdä ja kuulla miten sosiaalialan ihmiset itse reagoivat tähän filmiin. Omasta mielestäni Loach _ei_ anna liioitellun kamalaa kuva brittiyhteiskunnasta ja sen nilkeistä. Loachille yhteiskunta vain sattuu olemaan mahdoton umpisolmu, jossa mahdollisuus tulkita yhteiskuntaa/yksilöä virheellisesti toteutuu varmemmin kuin totuuden tavoittaminen. Elokuvan asetelman kiteytymäksi näkisin kohtauksen, jossa onneton aviopari on päässyt hetkeksi tapaamaan lastaan ja nurkassa istuu virkansa puolesta tarkkailemassa nuori sossu. Hän vilkaisee välillä pariskuntaa ja jatkaa sitten tenttikirjan lukemista: "Fundamentals of Psychology". Kun on elänyt vuoden sosiaalityöntekijän kanssa ja joutunut kuulemaan sen työjuttuja - halusi tai ei - niin "Ladybird Ladybird" realismi tuntuu kaksinverroin hurjemmalta, murphymaisten lakien dramatisoidulta johdonmukaisuudelta. Jos yhteiskunnan ja yksilön suhde voi mennä pieleen, niin se menee, ja vielä sittenkin kun yksilö olisi valmis uskomaan parempaa kanssatovereistaan. "Love is a fuckin' fairytale" kuittaa Maggie, mutta on oitis valmis uskomaan onnen pienimpään mahdollisuuteen. Joo, Loachan on lopultakin ihan optimisti ja leffan alaotsikko "a true love story" pitää kerrankin paikkansa. -- ################### "For to know nothing is nothing, not to want ######### # M.G. Soikkeli # know nothing likewise, but to be beyond # o o # # csmaso@uta.fi # knowing nothing, that is when the peace # -v- # ################### enters in, to the soul of curious seeker" ######### Soikkelin elokuva-arkisto