=================================================== Lyhyesti: "Loisto" on sovinnainen nerotarina "voit- tojen kautta vaikeuksiin" -ihmelapsesta, joka toi- mii kuin isänsä virittämä soittopeli, omaa elämää vasta vähitellen improvisoiden. Nykypäivän Mozart herättää kysymyksiä taiteilijuudesta, joka etsii paikkaansa, mutta musa jää vähän taustatekijäksi. =================================================== Nyt kun Suomen vienti on taas alkanut vetää käteen Linda Lampeniuksen muodossa, romaanitaiteen arvo on indeksoitu 50 donaa ylöspäin ja kansan kaljaiset kerrokset pohtivat pelkästään kiekkopelin koreografiaa, on virkistävää katsoa luovuutta ja lahjakkuutta, joka pulppuaa ulospäin voimalla ja ilolla kuin elämä itse olisi löytänyt melodisen lähteensä. "Loisto" (1996) kun ei kuitenkaan ole sellaista elokuvaa, jossa musiikki olisi etualla "Glenn Gould"-, "Farinelli" tai "Amadeus" - filmatisointien tapaan, vaan tarina siitä, miten yksilön lahjakkuus etsii reittinsä purkautua näkyville auktoriteettien kanavointiyrityksistä huolimatta; etsii paikkansa loistaa niille, jotka musiikkia voivat rakastaa. David Helfgottin tosipohjainen elämätarina on muutamin paikoin rasittavan "amerikkalainen" menestyskertomus neron kohtalosta, jos kuinkakin se etenee erityisen suvaitsevaisen ympäristön merkitystä väheksymättä. Muutamat soittokohtaukset korostavat jotenkin perusteettomasti Helfgottin taituruutta, kun musiikkia itseään kuullaan niin niukasti. Toisaalta "Loisto" käsittelee sutjakkaasti kohtaukset, jotka olisivat jännityksen lietsomiseen liian sopivia: toistuvat soittokilpailut, isän väkivaltaisuus, päähenkilön seksuaalinen epävarmuus. Esimerkiksi viittaukset Helfgottin seksuaaliseen kehitykseen hoidetaan viittauksenomaisesti, niin patologisesti kuin ne liittyvätkin hänen isä-traumaansa. Pahimmilaan "Loisto" on rasittavan triviaali kertomus juutalaisen "isän laki"-ohjailun voittamisesta. Parhaimmillaan leffa taas rinnastaa hauskasti maailmaan leikkisästi suhtautuvien elämäntapojen keveyden, horoskooppien ja partituurien tulkitsemisen. Kun Helfgott neuvoo rakkaintaan "Ask the stars, Gillian, ask the stars", hän ymmärtää tätä paremmin kuin nainen arvaakaan. Jos ihminen voi luoda persoonallista musiikkia tai antaa tietylle sävellykselle persoonallisen tulkinnan, eikö musiikki voisi vastaavasti luoda ihmiselle persoonaa - etenkin sellaiselle ihmiselle, joka ei muilla elämänalueilla löydä vastakaikua tunteilleen tai on liiaksi lähtökohtiensa ohjelmoima kokeakseen muutoin kuin musiikin kautta? Koko lailla tuntemattoman Scott Hicksin ohjaama "Loisto" käsittelee synkin ja optimistisin sävyin musiikkia ei pelkkänä tunteiden tulkkina, vaan tunteiden lähtökohtana ja kykynä - jos myöskin ahdistuksena - levittäytyä ympäristöön musiikin mukaisesti. Nuotit suorastaan pärskyvät kun elämän korske riennättää, ihan sama minne. Rahmaninovin vaikeasta pianokonsertosta (?) numero 3, maailman vaikeimmaksi pianokappaleeksi (ainakin leffassa) kutsutusta, tulee soittajansa uskon- ja elämäntunnustus, johon koko hänen ohjattu elämänsä tähtää. Davidin mahdollisuudet jatkaa tästä credosta eteenpäin ja ulospäin ovat kiinni kaikista vinkeistä, joita hän on saanut uraansa pyyteettömästi suhtautuneilta ihmisiltä; vinkkejä elämän laveudesta ja rikkaudesta. "Loiston" usko lahjakkuuteen on sitä latteampi ja pöhömpi, mitä pidemmälle leffa etenee ja loppukohtausten sovitushenki on samanlainen Valitut Palat -tyylinen huipennus vammaislegendalle kuin "Minun elämäni"-filmissä (1989). Kuka tykkää, kuka ei; itselleni kiinnostavampaa oli "Kauppamatkustajan kuolema"-draaman tapainen kamppailu isäauktoriteettien kanssa. -- ############# "Tieteen suhteen elämme edelleen Neuvostoliitossa. Poliitikkojen M.G. Soikkeli ukaasein tänne perustetaan huippuyksiköitä, ja varmaan päämi- csmaso@uta.fi nisterin johtama poliittinen tiede- ja teknologianeuvosto antaa ############# ukaasin Nobelin palkinnon myöntämisestä Suomeen." * E.H. * Soikkelin elokuva-arkisto