==================================================== Lyhyesti: "Lone star" on westerniä, dekkaria, kronikkaa, romanssia, etnistä dokumenttia ja perhe- draamaa. Ehkä se on jopa liian tiivis juonten punos texasilaisen pikkukaupungin kätkemästä salaisuudesta. Hyvät näyttelijät ja sanoman vahvuus puhuttelevat. ==================================================== Bartender: I'm as liberal as the next guy. Sheriff Sam Deeds: If the next guy is a redneck. Kun yksi ja sama ihminen huolehtii käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja leikkauksesta, on kyse joko Ö-luokan marginaalileffasta tai sanottavansa tuntevan visionistin yrityksestä täydellisesti kokoonpantuun leffaan. Kaikkien indieohjaajien joukossa John Sayles on se vähiten marginaalinen, jo pitkän tien kulkenut ja töitään valitseva taiteilija, jonka leffa ei taatusti jää yritykseksi. Saylesin toissaedellinen elokuva, "Taikalampi" (1992) - seikkailufantasia "Secret of Roan Inish" (1994) ei ilmeisesti ole tullut Suomeen asti edes videolla - oli kuitenkin niin suuri pettymys, että varovaisen uteliaana menin katsomaan "Lone staria" (1996): mikä kiehtoo suomalaisyleisöä texasilaisten punaniskojen kronikassa? No, vaikea sanoa vieläkään, sillä leffassa ei ollut mitään erityisen ikimuistoista ja juonikin oli useasti nähdyn tuntuinen pikkukaupunki- vaikenee-virallisen-tutkimuksen-alla -kähmäily, jossa perhesuhteet ovat suttuisempia kuin Limingan lähiössä. Ja sittenkin elokuvassa oli jotain harvinaisen lempeää - ja harvinaisen terävää, poliittisesti. Tarina on siis niin yleisinhimillinen, että sen voisi muuttujat muuttaen siirtää vaikkapa Hämeeseen. "Lone star" käsittelee paljon rotujen välistä kahnausta, mutta dramatisoi kahnauksen kuitenkin sukupolvien väliseksi jännitteeksi; saman dramatisoivan tempun voisi toistaa Suomen oloihin siirrettynä: vaikkapa maaseudun ja kaupungin tahi heimojen välisestä ristiriidasta syntyy sukupolvien kuilu, jota vallesmannin nimismiespoika sitten selvittelee. Ja mikäs se olikaan viimevuotinen yritelmä Kyllikki Saaren murhan tiimoilta, "Vaiennut kylä"? Parasta "yksinäisen tähden" osavaltiota kuvailevassa elokuvassa ovat näyttämöllisyyttä ja menneen läsnäoloa korostavat panoroivat takaumat. 40 vuoden taakse viittaavat kohtaukset ovat juuri sopivan mittaisia tarinapaloja, eivätkä mikään harvinainen keino dekkarissa, mutta Sayles ei kikkaile takaumilla, ei yritä syventää niillä henkilöitään epävarmuuden hetkillä. "Lone star" on jotenkin romaanin oloinen elokuva, kun se välttää osoittamasta takauman etäisyyttä nykypäivään: kaikki kerrottu tapahtuu jossain määrin samana, menneisyyden murhaa selvittävänä jatkumona. Mitään poikkeuksellisen dramaattista ei tapahdu, vaan selitys menneisyydelle purkautuu auki kuin filmikela; myös tarinan hahmojen käsitysmaailmassa. Siksi kukin kolmesta keskushenkilöstä (armeijan eversti, baaria pitävä isoäiti ja toiminnallinen päähenkilö sheriffi) kuin vääjäämättä tekee suuren moraalisen päätöksen nähdessään oman menneisyytensä kokonaisuutena. Tästä vääjäämättömyydestä ja pienin vaihein - menneisyyden syviä ja surullisia tapahtumia näyttäessään - etenevästä kerronnasta syntyy se optimismin tuntu, joka jättää harvinaisen tyyntyneen olon katsojalle; ihminen kehittyy sukupolvi sukupolvelta tutkimaan edellisen virheet ja tekemään selkoa omistaan... Etnistä ympäristöä lämmittävä musiikki, hitaasti paikallihistoriaa hahmottava dekkarijuoni ja tapahtumien vähäisyys tuovat mieleen yhden dekkariklassikoista, "Erään murhan anatomian" (1959). "Lone star" ei tietenkään ole samanlainen oikeussalidraama kuin tuo jazzilla hiostettu klassikko, mutta perheiden ja avioparien keskelle senkin moraalinen dilemma keskittyy. Jos "Lone starille" ajattelee poliittista vertailukohtaa, niin sen voisi nähdä yhtä ehdottoman optimistisena saman aiheen käsittelynä kuin Jack Nicholsonin tähdittämä "Raja" (1982) oli pessimistinen. Armeijan liepeille sijoittuvia jenkkidekkareita on tietysti useitakin, mutta tällä kertaa varuskunta on lähinnä perustelu sille, millaista uraa myöten mustaihoinenkin voi päästä korkeaan johtavaan asemaan punaniskojen etelässä. Monien lempeiden ja kilttien hahmojen joukko näyttäisi yhtä laumamaiselta kuin perinteisen westernin pelästynyt pikkukaupunkiväki ellei joukossa olisi yhtä liipasinherkkää roistoa. Poikkeuksellisen örmyyn rooliin on päässyt Kris Kristoffersson ja ikimuistoisen punaniskapaskiaisen hän hahmostaan tekeekin. Mitähän tuumivat sellaisesta sheriffistä Texasin leffateattereissa? "Lone starin" loppuratkaisua ei ole vallan vaikea arvata, minkä vuoksi se tuntuu liian helpolta vastaukselta leffan pitkille etnisille kysymyksille. Onhan Sayles varsin radikaali tarinankertoja siihen nähden, miten realistisen oloiseksi hän osaa ohjata itse kirjoittamansa tarinan rotujen välisen epäluulon ylittämisestä - mutta kolmen sukupolven tarina kolmen eri rodun (valkoiset, hispaanot, mustat) kautta kerrottuna ei meinaa mahtua edes 136 minuuttiin. Muiden töidensä lisäksi Sayles on näyttelijä, joka osaa valita filmistä itselleen sopivan roolin, tai kirjoittaa itselleen sellaisen. Näyttelijä- valinnoissa hän näyttää olevan yhtä tarkka. Chris Cooper, joka esitti Saylesin "Matewanissa" (1987) mystistä ammattiliiton edustajaa, on jälleen moraalia edustava keskipiste, jonka kasvoilla epäilys, kaipaus ja onni esittyvät pienin muutoksin; hän ei ole Eastwoodin kaltainen kivikasvo sheriffinä, vaan puuta ja maata, lujaa mutta tuntevaa, kuivan maan kasvattia edustava tyyppi. Sheriffiviran pojalleen siirtävää isää näyttelee, harvinaisen coolin roolin vetäen, Matthew McConaughey, sama heppu joka imeltää valkokankaan tuoreessa "Contact"-filkassa. Kiinnostavia virityksiä tuo Sayles saa ohjatuksi... "Lone starin" jälkeen Sayles näkyy ohjanneen vielä osuuden elokuvaan "Men with Guns" (1997/II), jossa näyttelijäkrediiteistä päätellen ollaan jälleen hispaanoväritteisessä etelässä. -- ##################### "M.G. Soikkeli csmaso@uta.fi ##################### " Soikkelin elokuva-arkisto