======================================================== Lyhyesti: "Negotiator" on hyvä yritys kääntää die hard konsepti nurin, jopa psykologisoida sitä. Yritys venyy ja vanuu, toiminta katkoo draaman silpuksi, eivätkä ykkösnäyttelijät (Jackson ja Spacey) säteile toistensa avulla, vaan toisistaan riippumatta. Fiksuja kyttiä tollossa korruptiojuonessa; neuvottele tai kuole. ======================================================== Puhumalla itsensä kiperistä tilanteista selvittävät veijarit ovat tulleet amerikkalaisten kyttäleffojen valtavirtaan viimeistään Eddie Murphyn myötä. Ironisten repliikkien pudottelijoina leffasankarit ovat tietysti aina olleet omaa luokkaansa verrattuna rikoskirjallisuudessa esiintyviin kollegoihinsa, mutta toisaalta turbosuulaan leffakytän tausta on vahvasti kiinni dekkareissa. Elokuvassa one-linerin merkitys _kuvaan_ sopimattomana, hetken kirjallisen merkityksen paljastavana tokaisuna korostuu; useimmiten väkinäisesti, kun kyse on "kioski- leffasta" (opin tämän uudissanan eilen ja se maistuu heti hyvältä tänä videokulutuksen aikakautena). Erikoisiakin hahmoja näissä sanasäilän käyttäjissä on näkynyt, milloin puheliaan pyssysankarin hahmo on esitetty suorastaan kuolemaa halveksuvana röyhkeänä lörpöttelijänä, joka vakavasti esitetyssä toimintakohtauksessa edelleen jatkaa puhettaan. Ainakin Bruce Willisin tähdittämä "Viimeinen partiopoika" oli tästä yllättävän sujuva esimerkkitapaus, poikkeuksellinen sovellutus Willisille tyypillisestä, pahisten kanssa vitseillä ja tappotöillä keskustelevasta sankarihahmosta. Tämän syksyn die hard -uutuus "Negotiator" (1998) yrittää puolestaan yhdistää samaan leffaan sekä musta- että valkoihoisen jutustelijan, ja tehdä puheliaasta sankarista jopa uskottavamman kuin aikoihin on nähty. Kiinnostava yritys, onneton toteutus. Runsaassa vartissa "Negotiator" on buustannut läpi keskivertaisen epäuskottavan korruptiojuonen. Leffan draamallinen idea on siinä, että korruptiotilanteesta eteenpäin katsoja on valmis kannustamaan (mielessään) poliisihyvistä toimimaan rosvopahiksen tavoin, jotta oikeus voittaisi. "Negotiator" rakentaa kaapattuun tornitaloon tiheämmän tunnelman kuin tällaiset "sankari siirtyy lain ulkopuolelle pelastaakseen oikeudenmukaisuuden" konseptit ovat yleensä rohjenneet. Kun kaappauksen kohteena on nyt oikeustalo itse, niin anarkian alkeitahan tässä ollaan oppimassa! Vallankumous Chigagossa! Tai ei sittenkään. Vaikka Samuel Jacksonin tähdittämä sankari on vihaisempi ja katkerampi kuin yksinäiset kytät näissä "petetty"-konsepteissa yleensä, niin leffa on enimmäkseen ihan tavallinen hiivitään & ammuskellaan tarina. "Negotiatorin" sankarit kyllä kommentoivat, tavallaan, die hard konseptin toimivuutta, ovathan he kaappaustilanteiden asiantuntijoita. Elokuva myös luottaa normaalia die hard leffaa pidemmälle katsojansa oivalluksiin, eikä aivan kaikkia valintoja selitellä. Toisaalta "Negotiatorin" maailma on niin läpensä korruptoitunut, että sankareiden edustamalle moraalille ei ole kiinnekohtaa ajassa eikä paikassa. Miten katsoja voisi tuntea edes kutkuttavia ennakkoaavistuksia sankareiden puolesta, kun nämä ovat yhtäältä erottamaton osa kyttien valtahierarkiaa ja kaverihenkeä, ja toisaalta mukamas aivan poikkeuksia pyssymaanikkojen joukossa? "Negotiator" on kuin väline- ja rakennuskeskeiseksi tuotettu film noir leffa, joka epäröi esittää maailman aivan niin synkkänä kuin leffan lähtökohta: joutua omiensa pettämäksi. Itse menin katsomaan tätä leffaa nähdäkseni, vieläkö Kevin Spacey on yhtä karismaattisen sähäkkä kuin aiemmissa leffoissaan (erit. "Epäillyt" ja "L.A.Confidential". Olipa kyllä, kuin kulkisi katsojan aavistusten tahdissa. Myös Jacksonin hahmo, kaikkien ihailema neuvottelija joka muuttuu kaikkien halveksimaksi pesänlikaajaksi, erottui niissä kohtauksissa, joita pitkitettiin tylsällä havaintopsykologialla tai lajityypin vesittävällä "noviisi mestarin pallilla" huumorilla. Tuntuu siltä, että loppujännityksen väkinäinen rutistaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus hyvälaatuisissakin action-elokuvissa, jopa niissä, jotka ovat kehitelleet tarinaa rauhallisesti eteenpäin. Ehkä se liittyy jotenkin tähtikulttiin: kuinka pitkään roistoa esittävien tähtinäyttelijöiden pitää pysyä hengissä leffan kokonaiskestosta? "Negotiator" arvuuttelee pitkään katsojan kanssa, kuka oikeastaan onkaan hyvis ja kuka pahis, mutta leffan pituuden venyessä voi jo alkaa tehdä liian osuvia päätelmiä. Vaikka kaksi hyvää näyttelijää on laitettu samaan filkkaan, niin se on pienin syy, miksi tätä leffaa voisi kuvitellakaan suosittelevansa. Mitä lähemmäksi Jackson ja Kevin Spacey tulevat toisiaan, sitä epävarmemmaksi käy juoni. Ehkäpä he ovat yhdessä liian tehokas pari osoittamaan, miten tolloja Chigagon tai ylipäänsä toimintaleffojen pollarit ovat? Se vaikutelma saa ohjaajankin säikkymään? Liekö kaappaaminen, rakennuksen tai laivan tai K-junan, viimeinen juonikuvio, jolla "tavalliset" ihmiset saadaan sotkettua sankareiden ylevään arkeen. Siltä ainakin näyttää, ja tässä on yksi selitys lisää miksi "Negotiator" ei rohkeasta yrityksestään huolimatta toimi: sen ihmisistä kukaan ei elä kiinnostavaa arkea, eivätkä sen ihmiset ole suhteessa toisiinsa niin kiinnostavia, että heidän uhanalaisuutensa herättäisi myötäkokemusta. Suosittelen leffaa vain niille, joidenka elimiä sykähdyttävät lippalakkiset hothot-miehet; heille tämä leffa on kuin päivä kaupunkisissinä. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 1.10.1998 Soikkelin elokuva-arkisto