=============================================================== Lyhyesti: Kieslowskin trilogiassa "Punainen" miltei peittelee "Valkoisen" jättämän pettymyksen ja nousee yhtä upeaksi kuvasinfoniaksi kuin oli "Sininen", vaikkakin juonekkaammalla ja monimutkaisemmalla rakenteella. Samaa patetiaa kuin Dekalogissa, samaa kauneuden tutkiskelua kuin "Veronikan kaksoiselämässä", ja määrätietoisesti Kieslowskin testamentti elokuvataiteelle. =============================================================== "Punainen" täydentää kevyesti trilogian kaksi edellistä elokuvaa. Se on täysin itsenäinen leffa, jonka viittaukset aiempaan ovat yhtä hyvin humoristisia (elokuvan yllättävä loppuhuipennus) kuin traagisen syvyyden avaavia. Esimerkiksi pullomummo ja särkyvän lasin kuvamotiivi käytetään tällä kertaa täydemmin kuin aiemmissa jaksoissa ja symboliikka saa vasta nyt jonkin perustellumman sisällön: muistojen ohuus tai ihmisen ulkokuoren ohuus suhteessa siihen mitä emme halua katsoa oman/toisen elämän sisällöksi; katsomme ulos elämään muiden särkemästä ikkunasta. "Punainen" on sisällöltään elokuva paralleeleista elämistä, historian toistumisesta ja siitä miten _hyvin_ me osaamme tuntea toisen ihmisen, nähdä vieraassakin ihmisessä selvästi sellaisia asioita joita he eivät mielellään itsestään kerro. Ihmisten elämät ovat vaatimattoman samanlaisia, mistä "Veronikan kaksoiselämä" oli henkeäsalpaava todistus: vaikka minun elämäni loppuisi johonkin olemuksessani piilevään heikkouteen, joku muu, minun kaltaiseni voi voittaa tämän heikkouden ja tulla onnellisemmaksi. Elokuvien värisymboliikka on kyllä koko lailla levällään, pikemminkin tunnelmien luoja kuin yksittäisiin teemoihin liittyvä, joten täytyisi pitää silmällä mitä kohtauksia Kieslowski itse korostaa, milloin värien korostus on todellista ja liittyy sisällöltään samanlaisiin kohtauksiin. Esimerkiksi "Punaisessa" käytetään "Sinisen" häikäisymotiivia hyvin kauniilla, uudella tavalla, kun päähenkilölle alkaa paljastua elämästä sellainen ydin jota hän on aiemmin vain aavistellut. Haastattelukirjassa "Kieslowski on Kieslowski" ohjaaja tuumii, että punainen väri on muistojen merkkinä. Vaan kun elokuva käsittelee sitä miten voimme ymmärtää muiden elämää eteenpäin ja taaksepäin, niin muistot ovat yhtä hyvin enteitä: pahin muistokuva on se johon elokuva tulee loppumaan, ja lopettamaan Kieslowskin uran. Kieslowski auteurina tulee esiin enemmän kuin aiemmin, itse näin hänet (mutta esimerkiksi seuralaiseni ei lainkaan) hyvin selkeästi eläkkeelle jääneen tuomarin roolissa, etenkin kohtauksissa joissa kamera lähtee yllättäen noudattamaan tuomarin monologia siitä mitä on tapahtunut sillä välin kun päähenkilö ei ole ollut paikalla. Toimintansa viimeisessä LaStrada-numerossa (hassua kuinka moni asia tekee loppua samaan aikaan?) 3-4/94 oli Matti Apusen artikkeli Tarkovskin ja Kieslowskin kaltaisuudesta. Apunen asettaa Tarkovskin elokuvat Peili, Stalker, Nostalgia ja Uhri samanlaiseksi sarjaksi kuin Kieslowskin trlogia, pyrkimyksenä puhtaampaan elokuvaan. Vertailusta käsin kuvalliset motiivit tuntuisivat saavan yhä vähemmän symbolista painolastia kuin aiemmissa, koska Kieslowski pyrkii yhä keveämmin saavuttamaan jonkin intuitiivisen kosketuksen elämän keskeisiin oivalluksiin, hetkiin. Kieslowskin trilogiaan sopisikin hyvin se mitä Tarkovski sanoo elokuvastaan "Peili" (Apusen artikkelista): "Tätä elokuvaa on katsottava yksinkertaisesti, samoin kuin katsoisi tähtiä, merta tai ihailisi maisemaa. Siinä ei ole mitään matemaattista logiikkaa, eikä se selitä ihmisen olemusta tai elämän tarkoitusta." Toiseksi "Punainen" on paljolti elokuva anteeksiannosta ja oikeuden toteutumisen ehdottomuudesta. Tähän trilogian aiemmatkin jaksot ovat viittailleet ja oikeussalien ja juristien osuus trilogiassa saa uuden painoarvon. Trikolorin kolme aihetta (vapaus, veljeys, tasa-arvo) ovat ehkä saaneet aiemmissa katsomisissa niin helpolta näyttävän instituution muotoisen merkin, että koko trilogia on nähtävä vielä uudestaan. Haastattelukirjassa herra ohjaaja arvelee että "Punaisen" rakenne on niin monimutkainen, ettei hän oikein tiedä onnistuivatko he toteuttamaan sitä käsikirjoituksesta elokuvaksi. Ja totta kyllä leffassa on kohtauksia, joista jää ymmälleen kokonaisuuteen nähden, kohtauksia jotka jäävät ikäänkuin paralleelien elämien väliin. Mutta joo, sellaistahan elämäkin on ettei siitä kaikki narratiiviksi liity; kaikki "Punaisessa" kuitenkin tukee meidän ymmärrystämme päähenkilöön ja hänen vastapoolinsa "kaksoiselämään", nuoreen ja vanhaan juristiin. Merkkiopin perimmäisimpiä premissejä on, että merkitysten antaminen on eroavuuksien osoittamista. Miten sitten antaa merkitys elämälle, missä voi nähdä sen eroavuus muista elämistä - kuinka sanoa "juuri tämä on minun elämäni", kun eroavuuksien syntyminen elämään on kaoottista ja väistämätöntä, eikä järjestynyttä ja tietoista; kaikkien elämät ovat _pakosta_ omia elämiä, jolloin kuka tahansa elää kenen tahansa elämää. Paitsi jos pystyn näkemään miten minun elämäni voisi olla jotain muutakin elämää: näen elämää joka on omaa elämääni muttei kuitenkaan ole juuri _minun_ elämääni, minun kokemuuksessani kristalloituvaa. Tosielämässä tällainen terve skitsous on mahdotonta (?), mutta "Veronikan kaksoiselämän" lailla "Punainen" rakentaa tällaisen illuusion. Illuusio tosin särjetään aivan lopuksi, osoitetaan että elokuva on vain elokuvaa, jota vanha tuomari katselee monitorilta. Sittenkin tällaisten illuusioiden luomiseen elokuva on parhain kommunikoinnin muoto ja on vallan fantastista, että elokuvataide juhlii sadannetta vuotta tällaisten elokuvien muodossa. -- M G ! "Opin elämään, niin sanoakseni, sen ajatuksen kanssa etten Soikkeli ! koskaan löytäisi rauhaa enkä onnea. Mutta niin kauan kuin tiedän csmaso ! että on melko hyvä mahdollisuus saada kiinni jompikumpi uta.fi ! silloin tällöin, teen parhaani näiden suurten hetkien välillä." Soikkelin elokuva-arkisto