Piti sitten mennä katsomaan Sininen vielä toisen kerran josko sille tekisi oikeutta kuviin keskittyminen. Teki, tarina jäi taustemmalle, mutta toisaalta leffa tuntui entistäkin ohuemmalta ja ... keinotekoi- semmalta. Ajattelen sitä sinisenä lasina, jossa kuviot vaihtelivat ja värilogiikka toimi täsmällisesti kuin ohjelmoidussa unessa. Enää se ei tuntunut niin "tutkielmalta Binochen kasvoista", vaan se oli liikkuvin kuva mitä voi lasimaalaus olla, katsottuna kaiken aikaa läpi molemmilta suunnilta: alussa lapsi auton takaikkunassa tulevaisuuteen (toistuvasti) liitettyjä keltaisia valoja katsoen, lopussa isoäiti kuolee tuijottaen eteensä samaan pehmeään keltaiseen. Eikä kuka tahansa mummo, vaan näyttelijänä Emmanuele Riva, tuo mahdottoman rakkauden ruumiillistuma elokuvasta "Hiroshima - rakastettuni". Kas. "Sininen" on leffa, jonka varmasti jaksaa katsoa yhä uudelleen, mutta vain hyvän äänentoiston keralla, sillä musikki nousee uusilla katselukerroilla enemmän etualalle. Se on myös hyvä johdatus "Punaiseen", kun taas "Valkoisen" voi mainiosti jättää välistäkin. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto