================================================================== Lyhyesti: "Die hard - koston enkeli" on yhdistelmä trilleriä ja katastrofielokuvaa. Se on täysi vastine leffalipun hinnalle, mutta elokuvaa kokonaisena taideteoksena se muistuttaa yhtä vähän kuin kahden tunnin istunto kolikkopelin ääressä. Ohjaaja McTiernan tuhlaa aktion aiheet yhtä laveasti kuin "Last action herossa". ================================================================== John McTiernan on omituinen ohjaaja. Hän selvästikin ymmärtää kuvallisen kertomisen päälle ja eritoten toimintaelokuvan rytimittämisen. Mutta hän ei tunnu välittävän tuonhelvetillistä siitä mistä hänen ohjaamissaan elokuvissaan on kyse, mihin niiden sisältö tähtää. Nykyään ohjaaja on lähinnä taemerkki elokuvan myyvyydestä, allekirjoitus, jonka nimissä elokuvan vakuutetaan olevan lipun väärti - eikä sinänsä juonen ontuvuutta tai sisällön pirstaleisuutta voisi pistää edes hänen vastuulleen. Mutta jotain ohjaksia ohjaaja vieläkin pitelee, sen lisäksi että hän on suhdetoiminnan asiantuntija. Hän on vähintäänkin nivelkohta draaman ja leffatekniikan välissä. Mitä enemmän nykyiset toiminnalliset leffat muuttuvat koko elokuvan elävimmäksi valtavirraksi ja mitä enemmän niissä on kyse erilaisten tekniikoiden kohtaamisesta, sitä enemmän voitaisiin taas palata kysymykseen yhdestä auteur-visualistista elokuvan taustalla; eräänlaisena elokuvan käsityötaidon ylimpänä maestrona. Aktioelokuvat on muuttuneet reaktioelokuviksi. Ja jos aktioleffat ovat tällä hetkellä elokuvan elävin, vaikuttavin ja myyvin keskivirtaus, niin pommileffat tuntuvat pyrkivän aktioleffojen ykköslajiksi. Sinänsä McTiernanin kolmas osa Die hard -leffoihin on markkinoille viritettynä versiona liki nerokas yhdistelmä pommileffojen lajia ja Die hard -klooneja. McTiernanin ohjaksissa molempien lajien parhaat puolet yhdistyvät: pommileffoista hurjat efektit ja katsojan odotuksilla leikittely, die hard -klooneista tiiviiseen ympäristöön sijoitettu kontrolloitu katastrofi. Näitä lajityyppejä yhdistää se piirre mistä elokuvatutkija Sharon Willis on käyttänyt lajinimeä "kastroitujen katseiden elokuva". Määritelmä tarkoittaa tapaa ladata jännitys pitämällä hyvis ja pahis mahdollisimman kauan erillään toisistaan, reagoimassa toistensa toimiin kuin suuressa pelissä ja keskustelemassa fuck you too radiopuhelimitse. "Die hard - koston enkeli" -leffan voitokkuus on siinä, että McTiernan on rohjennut viedä ensimmäistä (1988) Die hard -ohjaustaan pidemmälle mitä tulee aktion voimaan ja vetävyyteen. Leffan anteeksiantamaton heikkous on siinä, että pidemmälle vieminen on ollut pelkästään uudenlaisen aktion virittäminen, miljöiden ja hahmojen ja ideoiden tuhlailu nopeuden nimissä. Vaikutelmaa ei lainkaan lievennä tieto siitä, että tämän leffan käsikirjoitusta ei oltu alunperin tarkoitettu die hard -trilogian päätökseksi. Päähenkilön, John McClanen hahmo katoaa melskeeseen, vaikka Bruce Willisissä näyttäisi olevan vielä karismaa raahautumaan puolikuolleena läpi hihattomia paitoja suosivien aktioskenaarioiden. Draamallisuudesta saa käydä väriviritys aisaparin, Samuel L. Jacksonin esittämän Zeuksen kanssa. Leffaa katsellessa jää fiilis, että niin kauan kuin Jacksonin esittämä hahmo saa periaatteessa olla kondiksessa ja hänellä saa olla yhtä virkettä pidempiä repliikkejä, hän näyttelee koko muun esiintyjäkaartin aktiolavasteisiin. Muitakin omituisia näyttelijävalintoja löytyy, koska elokuva yrittää pitää mukana katastrofileffan "arki joka särkyi" -sävyt värväämällä tavanomaisesta aktiorainasta poikkeavia, lempeämpiä näyttelijähabituksia rooleihin. Esimerkiksi pateettinen Graham Greene poliisin edustajana on järjetön etnovalinta. Pahisten puolella hyvien aktioleffojen laji jatkuu kunniakkaasti. Jeremy Irons on yllättävän luja, ulkoiselta näöltäänkin, eurooppalaisen sivistyspahiksen hahmoon. Laulaja Leslie "Sam" Phillips mykkänä morsiamena hänen rinnallaan täydellistää terroristien hirviökuvan. Ulrike Meinhof olisi rakastanut tätä leffaa? Käsikirjoittaja tuntuu tehneen pitkälle harkittuja valintoja miten korostaa elokuvaa kellopelinä. Vaikka toiminta tuntuu etenevän kaoottisesti skenaariosta ja takaa-ajosta toiseen, ovat hyviksen ja pahiksen vuorottaiset näyttämönvaltaukset miellyttävästi tasapainossa. Jokainen aktio onkin vain reaktiota aiempaan reaktioon ja elokuva pitkä ketjureaktio, joka... ...ei tiedä kuinka päättyä. "Die hard - koston enkeli" - leffan loppukohtaus on yksi tylsimpiä elokuvien päätöksiä siksi, että edellä kerätty reaktioiden loppusumma edellyttäisi vähintäänkin New Yorkin pamauttamista helvetin tuuliin. Ehkä myös siksi, että viimeistään lopussa katsojalle käy selväksi miten vähän merkitystä esitettyjen hahmojen luonteella oli leffan kokonaisuudessa. Sama vaivaa elokuvan alkua: päähenkilöt, valkomusta -sankaripari tempaistaan näyttämölle yhdellä lyhyellä kohtauksella. Aika näyttää vieläkö tämän jälkeen Hollywood vaivautuu tekemään tosissaan pommileffoja ja die hard -klooneja, vai ovatko loput viritelmät näillä merkkiaineksilla pelkkää B- leffojen pyrovaluutanvaihtoa. Pommileffat voivat edetä ainoastaan siihen, että jytky laitetaan katsojan penkin alle. Die hard - piiloleikit saattaisivat löytääkin vielä jotain mielenkiintoisia ympäristöjä - kohtsillään on tulossa teattereihin die hard sukellusveneessä -stoori nimeltä "Crimson Tide"; Tony Scottin ohjaus. Entä die hard avaruusasemalla? Die hard yliopistossa? Koeteltuja sovellusympäristöjä ovat jo vuori ("Cliffhanger"), laiva ("Under siege"), lentokone ("Passenger 57"), bussi ("Speed") ja varastorähjä ("Tresspass"). Itseäni ovat eniten viehättäneet nuo kaksi jälkimmäistä. Niissä jännitys luotiin ympäristön ehdoilla, eikä affektien,ulkoa sisään pommien voimalla. Varmaa on sekin, että jos Bruce Willis, Iso Arttu tai Wesley Snipes olisi heilunut niiden päähenkilönä, ei niiden erityiseen tarinaan olisi jaksanut innostua. Kyllä "Koston enkeli" -osa todistaa senkin, että aktioleffan ei tarvitse olla mikään Doom Nykin kaduilla toimiakseen tihentyvässä ympäristössä, mutta elokuvana se on lähinnä vanhojen ainesten viimeinen onnistunut kierrätys. Löytääkseen jotain ihan uutta aktioleffan pitäisi alkaa panostaa rohkeammin näyttelijöihin ja hahmoihin. Yksittäisiin tähtisankareihin ei ole ilmeisesti varaa satsata, koska kolmen pakollisen jakson jälkeen näyttelijäpalkkiot nousevat korkeammalle kuin pyrokulissien lieskat. Ehkä vaihtoehtona olisi kokonaisen trademark-mytologian luominen, samalla tavoin kuin muudamat sarjakuvafirmat ovat onnistunut tekemään. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto