===============================================
Lyhyesti: "Hercules" on toimiltaan sähäkämpi ja
viivoiltaan paksumpi ja jäykempi, ehkäpä
biiseissäkin pelkistetympi kuin aiemmat Disney-
animaatiot. Kreikan mytologiaa käytetään
tehokkaasti, vaan katsooko tiivistelmää toiste?
===============================================

Disneyn "Fantasiasta" (1940) tutuista Arkadian
maisemista on niukasti jäljellä: aurinkoisia
värejä, nymfejä, satyyri, purppurapilviä,
vehreitä kukkuloita. Pääosassa ovat kuitenkin
pehmolelujen ja hajukumielukoiden näköiset
olennot. Disney-hahmot tuntuvat muuttuvan
vähempi-ilmeisiksi vuosi vuodelta, tai niitä
pyöristellään valmiiksi sekä videoversioita
että tietokonepelejä varten. Toisaalta muutamat
kulmikkaammat ja koukeroisemmat viivat
hahmoissa sopivat stailisti kreikkalaisen
taiteen kulisseihin, toisaalta vuoden uudet
disneyjulkaisut on tuotteistettu niin pitkälle,
että lopulta hahmoja ei voi enää edes käsittää
ennen kuin niitä on maistellut, haistellut ja
pidellyt käsissään.
     "Herkuleksen" (1997) tarinakaava on niin tuttu,
että siitä ei pysty spoilaamaan kerrassaan
mitään - paitsi ehkä disneymaailmalle (muttei
antiikin mytologialle) erikoisen
loppuhuipennuksen, jossa elämä on edes hieman
raadollisempaa ja fataalimpaa kuin
"Leijonakuninkaan" vegaaniviidakossa.
Päähenkilö on tavanomainen Hiscules,
ylienerginen teini, joka hoilaa tähtitaivaan
alla ja lähtee parin kaverin kera Suureen
Tehtävään, tapaa kerralla elämänsä naisen
vaikkei ymmärrä mitään flirtistä - ja pelastaa
parin vastoinkäymisen jälkeen puolet tunnettua
maailmaa ynnä perheensä ja naisensa. 
     Kun samanlainen menestystarina tarjotaan
lapsille dubatun hampurilaisensa
oheistuotteeksi vuosi toisensa jälkeen, ei
heidän tarvitse edes opetella lukutaitoa
selvittääkseen mitä Sarasvuon setä opettaa
sisäisestä sankaruudesta - he oppivat sen jo
disneypirtelöä imemällä. "The Wall'ista" (1982)
tutun, ex-poliittisen animaatiotaiteilijan
Gerald Scarfen kiinnittäminen "Herkulekseen"
lupasi paljon vielä trailereissa, mutta ne
persoonallisimmat hahmot, hirviöt ja titaant,
jäävätkin niukkaan sivurooliin.
     Parasta K-18 -toimintafilmeissä ja
 S-disneyleffoissa ovat olleet pahikset. Muutama
hetki Hadeksen seurassa korvaakin filkan
pumpuloiduimmat paikat, mistä menee
poikkeuksellisen iso kunnia äänenä toimineelle
James Woodsille. IMDB:n trivia nimittäin
kertoo: "Hades was scripted as a slow, menacing
character until James Woods auditioned for the
role and impressed the casting directors with
his rapid-fire style. The script was rewritten,
but Woods ad-libbed many lines."
     Myös naishahmo on luonteeltaan ja
muodoiltaan ihanan kirpeä verrattuna
"Pocahontasin" partiotyttöön tai "Pienen
merenneidon" yksijalkaiseen barbiin; sääli vaan
että tarina antaa hänelle valmiiksi muserretun
roolin. Mikäli edes ympäristö täsmentyisi
samalla tavoin fantasiallisesti koherentiksi
maisemaksi kuin  "Aladdinin"
aavikkokaupunki tai "Pocahontasin" metsät, niin
karikatyyrit tulisivat ilmeikkäiksi _omaa_ maailmaansa
vasten.
     Yleensä ainoat hyvät asiat joulussa ovat
olleet disneyfilkat ja isojen standien
alusvaatemainokset, samanlaisia absurdeja
väriläikkiä, mielikuvituksessa leimuavia
pintoja kaamoksen keskellä. Tulevaisuus näyttää
kehnolta: ilman disneyn lupausta kaikki
kaksiulotteiset pinnat kadottavat taikansa.
Soikkelin elokuva-arkisto