=============================================== Lyhyesti: "Hercules" on toimiltaan sähäkämpi ja viivoiltaan paksumpi ja jäykempi, ehkäpä biiseissäkin pelkistetympi kuin aiemmat Disney- animaatiot. Kreikan mytologiaa käytetään tehokkaasti, vaan katsooko tiivistelmää toiste? =============================================== Disneyn "Fantasiasta" (1940) tutuista Arkadian maisemista on niukasti jäljellä: aurinkoisia värejä, nymfejä, satyyri, purppurapilviä, vehreitä kukkuloita. Pääosassa ovat kuitenkin pehmolelujen ja hajukumielukoiden näköiset olennot. Disney-hahmot tuntuvat muuttuvan vähempi-ilmeisiksi vuosi vuodelta, tai niitä pyöristellään valmiiksi sekä videoversioita että tietokonepelejä varten. Toisaalta muutamat kulmikkaammat ja koukeroisemmat viivat hahmoissa sopivat stailisti kreikkalaisen taiteen kulisseihin, toisaalta vuoden uudet disneyjulkaisut on tuotteistettu niin pitkälle, että lopulta hahmoja ei voi enää edes käsittää ennen kuin niitä on maistellut, haistellut ja pidellyt käsissään. "Herkuleksen" (1997) tarinakaava on niin tuttu, että siitä ei pysty spoilaamaan kerrassaan mitään - paitsi ehkä disneymaailmalle (muttei antiikin mytologialle) erikoisen loppuhuipennuksen, jossa elämä on edes hieman raadollisempaa ja fataalimpaa kuin "Leijonakuninkaan" vegaaniviidakossa. Päähenkilö on tavanomainen Hiscules, ylienerginen teini, joka hoilaa tähtitaivaan alla ja lähtee parin kaverin kera Suureen Tehtävään, tapaa kerralla elämänsä naisen vaikkei ymmärrä mitään flirtistä - ja pelastaa parin vastoinkäymisen jälkeen puolet tunnettua maailmaa ynnä perheensä ja naisensa. Kun samanlainen menestystarina tarjotaan lapsille dubatun hampurilaisensa oheistuotteeksi vuosi toisensa jälkeen, ei heidän tarvitse edes opetella lukutaitoa selvittääkseen mitä Sarasvuon setä opettaa sisäisestä sankaruudesta - he oppivat sen jo disneypirtelöä imemällä. "The Wall'ista" (1982) tutun, ex-poliittisen animaatiotaiteilijan Gerald Scarfen kiinnittäminen "Herkulekseen" lupasi paljon vielä trailereissa, mutta ne persoonallisimmat hahmot, hirviöt ja titaant, jäävätkin niukkaan sivurooliin. Parasta K-18 -toimintafilmeissä ja S-disneyleffoissa ovat olleet pahikset. Muutama hetki Hadeksen seurassa korvaakin filkan pumpuloiduimmat paikat, mistä menee poikkeuksellisen iso kunnia äänenä toimineelle James Woodsille. IMDB:n trivia nimittäin kertoo: "Hades was scripted as a slow, menacing character until James Woods auditioned for the role and impressed the casting directors with his rapid-fire style. The script was rewritten, but Woods ad-libbed many lines." Myös naishahmo on luonteeltaan ja muodoiltaan ihanan kirpeä verrattuna "Pocahontasin" partiotyttöön tai "Pienen merenneidon" yksijalkaiseen barbiin; sääli vaan että tarina antaa hänelle valmiiksi muserretun roolin. Mikäli edes ympäristö täsmentyisi samalla tavoin fantasiallisesti koherentiksi maisemaksi kuin "Aladdinin" aavikkokaupunki tai "Pocahontasin" metsät, niin karikatyyrit tulisivat ilmeikkäiksi _omaa_ maailmaansa vasten. Yleensä ainoat hyvät asiat joulussa ovat olleet disneyfilkat ja isojen standien alusvaatemainokset, samanlaisia absurdeja väriläikkiä, mielikuvituksessa leimuavia pintoja kaamoksen keskellä. Tulevaisuus näyttää kehnolta: ilman disneyn lupausta kaikki kaksiulotteiset pinnat kadottavat taikansa. Soikkelin elokuva-arkisto