====================================================================== Lyhyesti: "Notre-Damen kellonsoittaja" on monella tavoin aikui- sempaa Disney-animaatiota kuin aiemmin. Biiseistä ei ole tunnareiksi, eivätkä hahmot ole karikatyyreinä niin likimuistoisia kuin aiemmin, mutta filmi pitää paremmin otteessaan kuin yksikään aiempi WD- animaatio sitten "Fantasian". Hieman psykedeliaa, hieman 3D-riemua. ====================================================================== Walt Disneyn "Notre-Damen kellonsoittajassa" panoraamataide on kiertänyt pitkän ympyrän. Katedraalien spektaakkelimaisuus oli se visuaalisen nautiskelun perusta, jolle 1800-luvun panoraamamania (E. Huhtamon käsite) pohjasi. Elokuvan vaikutus ja halu nauttia elokuvasta puolestaan perustui sille visuaaliselle nautiskelulle, jota ihmiset olivat oppineet yhtäältä panoraamateoksiin "uppoamisesta", toisaalta taikalyhtyaffekteista. Alusta alkaen ääni liittyi elokuvan kollektiivisen kokemuksen jakamiseen, ensin säestyksenä ja myöhemmin ääniraidalla - aivan samoin kuin katedraalien vaikuttavuus perustui arkkitehtuurisen jylhyyden ja lasimaalausten lisäksi äänien massiivisuudelle. Lopulta meillä on nähtävänämme hyvällä Dolby- äänellä (teatterisalista riippuen) varustettu elokuva, jonka keskeisimmässä roolissa on musikaaleilla täytetty teemapuisto- katedraali; vasta elokuvan krediiteistä tajusin senkin, että Hugon romaanin alkuperäinen nimi viittaa pelkästään Notre-Damen katedraaliin, eikä suinkaan sen kellonsoittajaan. "Notre-Damen kellonsoittaja" herättää samoja toiveita kuin viimevuotinen "Pocahontas", että Disney uskaltautuisi perhefirma- roolistaan pidemmälle ja tekemään myös K-16/18 -filmejä, joissa käsiteltäisiin pelkästään aikuisia aiheita animoituna äärimmilleen kaikessa huvittavuudessaan tai pelottavuudessaan. Esimerkiksi "Notre-Damesta" löytyy pahiksen mielenliikkeitä animoiva kohtaus, joka viittaa jo piirtäjien ambitioihin tehdä samanlaista psykedeliaa kuin "The Wall'in" hurjimmat jaksot. Harmittavinta "Notre-Damessa" on piirrosjäljen tyylillinen heittely, etenkin päähenkilö Esmeraldan ja taustalla hyörivän väkijoukon piirtämisessä. Esmeralda on saanut paljon piirteitä samasta lähteestä mistä äänensä, Demi Moorelta, mutta välillä hänen naiselliset muotonsa ovat ilmeisesti säikäyttäneet Disneyn animaatioväen ja nämä ovat käyttäneet osan taidoistaan erotiikan häivyttämiseen, tehden tästä hahmona yksitotisemman, etenkin leffan loppupuolella. "This Esmeralda is less a medieval Gypsy than a willful California teen with Joan of Arc aspirations; imagine a Loire Valley Girl, a Militia Silverstone." -Time Magazine- Edellä mainittu surrealistinen jakso, jossa Esmeralda alkaa elää pahiksen mielikuvituksessa, lienee Disneyn tuotannossa yksi virstanpylväs mitä tulee viettelevään piirrosjälkeen - toinen on Disneyn historiaa ja piirrospolitiikkaa kommentoiva vitsi sidekick- gargoylin todetessa päähenkilö Quasimodolle että sinähän olet ihminen kun sinulla on napakin. No, sitä napaa ei koskaan näytetä, mutta nyt Disney sentään toteaa asian (epäsuorasti) ääneen: piirroshahmot on sukupuolisia olentoja. Elokuvan musiikista vastaavat Alan Menken ja Stephen Schwartz. Edellinen oli tekemässä musiikkia myös "Kaunotar ja Hirviöön", "Aladdiniin" ja "Pocahontasiin"; jälkimmäinen osallistui "Pocahontasin" sävellystyöhön. Musiikki toimii toiminnan kantajana, mutta parhaimmillaankin vain oopperamaiseen tapaan eli musiikki ei nouse missään vaiheessa omille siivilleen, eikä jää elämään leffasta lähtijän tunnelmiin. Disneyllä on selvästi ollut vaikeuksia löytää kultaista (=sekä dollarikkainta että piirrosesteettisintä) keskitietä aikuisten ihmishahmojen piirtämiseksi, puhumattakaan siitä miten fantasiallisesti aihetta voisi käsitellä. Toiminnallisimmat hetket elokuvassa ovat varsin sotkuisia, lähinnä ihmishahmojen liikkeen yksityiskohtaisuuden jäljittelemisessä - tai yksityiskohtien suttaamisessa peittoon ja vauhdin tunnelmaan keskittyen. Kun sitten päästään fantasiallisimpien hahmojen eli gargoyl-sidekickien vauhdittamiin musikaalijaksoihin, niin piirrostyön lennokkuus on yhtä juhlaa; siksikin, että Disneyn piirtäjätiimi lainailee ujostelematta aiempien leffojen (etenkin "Aladdinin" toimelias henki tulee monesti mieleen) parhaita ideoita. Elokuvan tarina toimii hyvin, vaikka ihailla täytyy niitä vanhempia, jotka osaavat selittää parhain päin, mistä kaikesta oli kysymys leffan kolmen mieshenkilön mielenliikkeissä Esmeraldan suhteen. Quasimodo näyttää mannerlaatan alle jääneeltä paavoväyryseltä, mutta on muuten symppis kuin naapurin heppu ja ennenkaikkea laulaa kuin poikatiimiin vetäjä; mutta entäs kun naapurin kehitysvammainen poikaparka ei olekaan yhtä näppärä ja musikaalinen kuin miehen kokoinen ja pojan näköinen Q, mitenkäs hänen seinällään oleviin Striptease-julisteisiin pitäisi suhtautua? Entäpä kapteeni Phoebus, onko hän työväenluokan esitaistelija? Keskiajan Pariisissa ei kylläkään näy muita yläluokan edustajia kuin yksi tuomari ja yksi pappi, joten vallankumouskaan ei ole kummempi rieha kuin Halloween-party kaupungin torilla. Disneyn eläväisimmät piirroshahmot ovat - yhä kurvikkaammaksi muuttuvien neitosten lisäksi - olleet jyrkin viivoin hahmoteltuja pahiksia, milloin eivät jötkäleen kokoisia ahmijoita, kuten "Pocahontasissa". Tuomari Frollo ei ole mitään erityisen uutta pahisten joukkoon, ja hänenlaisensa hahmon kautta huomaa nopeiten miten monta tilaisuutta karikatyyrimäiseen liioitteluun Disney jättää käyttämättä; korostukset tapahtuvat kuvakulmin, väri- ja valosävyin, hyvin hienovaraisin viivalisäyksin. Sekä "Pocahontas" ja jopa "Lion king" (musiikkinsa ansiosta) olivat tunnelmaltaan mukaansa tempaavampia kuin tämä "Notre-Dame"-filkka, mutta toisaalta tarina on tiiviimpi kuin koskaan, eikä tyhjää hetkeä pääse tulemaan musikaaliosuuksissakaan. Toisaalta: en myöskään tavoittanut sitä sensuellia rauhan tunnelmaa, jonka olisi pitänyt kolahtaa viimeistään sillä perinteisellä kohdalla, jossa Disney- leffa alkaa panoroimaan omaa kuvamaailmaansa; yleensähän nämä "maailman katolla" -kohtaukset ovat olleet Disney-animaatioiden kruunauksia, esimerkiksi "Aladdinin" öinen taikamattolento tai "Lion kingin" näkymät vuorelta tai "Pocahontasin" kamera-ajot kanottia seuraten. Nyt "maailman katolla" -motiivin sijalle tuntuvat tulevan yhä enemmän tietokoneella hoidetut 3D-kamera-ajot, joilla luodaan panoraamaan uppoamisen t unne - mutta samalla menetetään paljon lentokohtausten tarinallisesta ideoinnista. -- ##################### "M.G. Soikkeli csmaso@uta.fi ##################### " Soikkelin elokuva-arkisto